Ennen vanhaan, ei niin kauhean kauan sitten, sunnuntai-illat olivat viikon surkeinta aikaa. Joko puskin vuoden 1985 Corollallani nelostietä kotia kohden, itku silmässä ja raastavaa ikävää tuntien, tai sitten nielin kyyneliä kotona, kun Elämäni Valo taittoi matkaa päinvastaiseen suuntaan Bravollaan. Koko sunnuntain yllä leijui apeus, heti aamusta sitä katsoi kelloa ja laski, että enää 10 tuntia, ja taas pitää olla erossa viikko, tai pahimmillaan kaksi.... Jossain mielen levottomilla liepeillä vaani maanantain varjo, tietoisuus jälleen yhdestä alkavasta työviikosta, edellisen kaltaisesta, ja seuraavan.
Nyt sunnutait ovat viikon parhaita päiviä. Saan nukkua aamuisin pitkään, sillä Zot nousee sunnuntaisin Lintusen kanssa ylös. (Hassua, miten niin pieni ihminen jo tietää, kumpaa pitää kiskoa aamulla kädestä: "Ule, ule alas yömään!") Ei ole kiirettä mihinkään, ei mitään välttämätöntä tehtävää. Lepopäivä on levollinen. Maanantai on jossain kaukana, eikä sen ajatteleminen ahdista. Töissä pitää edelleen käydä, työviikotkin muistuttavat yhä melkoisesti toisiaan, laskut on maksettava eikä rahaa vieläkään ole liikaa. Mutta elämä on täyttä, värikästä ja onnellista.
Pienet palleroiset kädet kaulalla, rutistus ja itsetietoinen toteamus: "Iue on äitin a-as." On, Lintunen on äidin rakas. Niin pieni voi olla valtaisa onni sunnuntaina.
Kirjoittaja tahtoo kiittää nykyisestä onnellisuudestaan Internettiä, Sinkut.netin chattia sekä autuaammille teille siirtynyttä Toyota Corollaansa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Jos en tietäisi paremmin, voisin reaktiostani päätellen kuvitella olevani vaikka raskaana. Luin nimittäin tätä tippa silmäkulmassa, niin ihanan elämänmakuista tekstiä! Huomenna sunnuntaina tiedän olevani itsekin onnellinen - kyllä elämä on ihanaa! Onnittelut vielä plussasta tälläkin puolella!
Lähetä kommentti