Neulepolkkaa

Tämä oli joskus villainen välihaalari, kokoa 90 cm. Nyt se ei mahdu edes 60 cm pitkälle Sulolle. Leveyttä kyllä riittää, pituus jää aika paljon vajaaksi.

Muuan mies ei koskaan opi, ettei villaisia vaatteita voi pestä koneessa. Ei edes 40 asteen hienopesuohjelmalla. Joka kerta hän on yhtä hämmästynyt lopputuloksesta. En minäkään näköjään millään opi, että viisainta on hoitaa pyykkäyshommelit ihan ite, vaikka kuinka tympii. Kolmen markan suutari saa aikaiseksi viiden markan vahingon, ja meillä näitä vitosen vahinkoja on sattunut jo ihan liian monta.

Hämmästyttää ja kummastuttaa

Sulo nukahtaa yöunilleen pinnasänkyynsä, kun hänelle on vaihdettu kuiva vaippa, hänet on puettu yövaatteisiin ja imetetty piripintaan. Hän nukahtaa itsekseen hetken öristyään, huokailtuaan, piereskeltyään ja vääntelehdittyään. Hänet voi laittaa sänkyynsä puoliksi hereillä, rentona, silmät puolitangossa, ja hän nukahtaa hetken päästä. Hän nukkuun 4- 5 tuntia, herää syömään ja nukkuu sitten vielä kolme tuntia päälle. Sitten hän on valmis kohtaamaan uuden päivän.

Miksi ihmeessä Sulo ei nuku päivällä juuri viittä minuuttia pidempään muualla kuin sylissä? Jos tähtien asento on suotuisa, hän saattaa uinua vartin. Hän ei nuku pinnasängyssään, hän ei nuku vieressä parisängyssä, hän ei nuku vaunuissa, ei sisällä eikä ulkona. Hän ei nukahda vaunuissa uudelleen, vaikka vaunuja kuinka liekutettaisiin ja vatkattaisiin. Ennen nukuttajalta käsi heijaamisesta irtoaa kuin Sulo nukahtaa.

Pitäisi tietysti olla tyytyväinen siitä, että hän nukkuu edes sen kahdeksan tuntia vuorokaudessa jokseenkin levollisesti. Mutta kyllä nämä jäljelle jäävät 16 tuntia aika raskailta tuntuvat liki kuusikiloista pallopäätä kanniskellessa. Koska missään muualla kuin sylissä hän ei ole tyytyväinen kovin pitkään. Jotenkin sitä vain jaksaa. Ajattelemalla, että eteenpäin mennään koko ajan, ei tätä enää hirveän pitkään kestä. Sulohan on vasta vajaat 9 viikkoa. Ja sillä hampaattomalla, leveällä ja sydämen hyytelöksi muuttavalla hymyllä Sulo lataa äitiin jaksamista taas pitkäksi aikaa. On se niin ihana, uskokaa pois.

Omituista tai sitten ei

Haastetta pukkaa maalta, mereltä ja ilmasta. Kaikki mahdolliset tahot lienee jo haastettu, joten en haasta ketään. Ihan riittävän haastavaa oli miettiä mitä mahdollisesti omituisina pidettäviä tapoja minulla on. Näitä voisin kuvitella ainakin jonkun pitävän omituisina juttuina. Arvioikaa itse.


1 . En käytä sukkia jollei ole pakko. (Hain juuri Juniorin autolla kaupungilta, eikä minulla ollut talvikengissä kuin pajaat jalat. Pakkasta on -22 astetta.) Sukkahousut minulla on viimeksi ollut jalassa 8. helmikuuta 2003, kun muuan kuluttajaviraston johtaja meni naimisiin Zotin serkun kanssa. Sukkahousut siksi, että stay-up -sukkiin tuli silmäpako vetäessäni niitä jalkaan, ja paljain säärin olisi ollut sopimatonta juhlia.

2. Suurta herkkuani on hapankorppu, jonka päällä on siivu Aamupala sulatejuustoa ja banaaniviipaleita. Nam!

3. Haistelen tavaroita. Tämähän on itsestään selvää, kun ostettavana on esim. saippuaa, yleispuhdistusainetta, ripsiväriä, puuteria, kynttilöitä yms. Mutta minä haistelen myös vaatteita, kenkiä, leluja, kyniä ja kirjoja ja paljon muuta.

4. Syön toisinaan aamiaiseksi kaurahiutaleita maidon kanssa.

5. Puhuessani lopetan (tai toisen katsantokannan mukaan jätän kesken) useimmat lauseeni sanaan että. Ärsyttävä tapa, jota en edes huomannut ennen kuin minulle siitä huomautettiin, että. Taistelen päästäkseni siitä eroon, että.

Möllein asia naisen elämässä

Joillain naisilla kuukautiset pysyvät poissa niin kauan kun he imettävät. Vaikka vain muutaman kerran vuorokaudessa. Minulla ei. Minun kuukautiseni alkavat tasan kahdeksan viikkoa synnytyksestä. Aiemmin kuvittelin sen johtuvan siitä, että vauvat ovat tuohon mennessä lopettaneet yösyönnin ja alkaneet nukkua yön heräämättä. Koska Sulo syö edelleen öisin, minun oli luotava uusi teoria. Minun kropalleni näköjään riittää, että vuorokauteen tulee yksikin yli neljän tunnin väli imetyksille.

Sulo täytti noin tunti sitten tasan kahdeksan viikkoa. Hänen ensimmäinen yöunijaksonsa kestää noin viisi, viime yönä jopa kuusi tuntia yhteenmenoon. Sitten hän syö ja nukkuu vielä kolme tuntia. Tätä on jatkunut nyt noin viikon verran. PMS-oireet alkoivat viime viikolla. Kuukautiset tulivat tänä aamuna. Mihin saa valittaa?

Pieni iloinen asia on...

...kun Lintunen sanoo: "Äiti, kylläpä sinä olet laittanut hyvää ruokaa!", syö hyvällä ruokahalulla ja tahtoo lisää. Kehut ovat ylimääräinen bonus, pelkkä syöminen riittää ilahduttamaan, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista.

...kun Sulo seitsemän viikon (melkein) päivittäisen harjoittelun jälkeen viihtyy kantoliinassa peräti puoli tuntia. Tähän asti kaikki yritykset ovat olleet itkua, parkua ja ankaraa protestointia.

...kun huusholli on siivottu viimeksi viikko sitten, ja täällä on edelleen melkein siistiä.

...kun Zotilla on peli-ilta, ja hän tulee kotiin vasta yöllä. Se tarkoittaa raivoamatonta iltaa Lintuselle. Ja hermolepoa minulle.

...kun pääsen sunnuntaina elokuviin. Ehkä.

...kun saan kerrankin istua päivällä koneella ilman Suloa käsivarella. (Öisin saisi istua useinkin, mutta öisin tapaan nukkua. Tai ainakin yritän.)

...kun laskut on maksettu, etukäteen, ja vielä jäi rahaa tilille. (Tänään oli viimeinen palkkapäivä, helmikuussa alan elää vanhempainpäivärahoilla.)

...kun mieli on pitkästä aikaa levollinen.

...kun ilahtuu niin pienestä, nykyään.

Kaksivuotiaan päiväkirjasta

Ei ole kaksivuotiaan päiväkirjaa täällä, vaikka Google on sellaista jollekulle uskotellutkin. Ei ole enää kaksivuotiastakaan, Lintunen on melkein kolmen jo. Kaksivuotiaana elämä oli jokseenkin helppoa vielä, vaan nyt on toisin. Liekö syynä iän karttuminen, vai pikkuveljen syntymä. En tiedä, eikä tiedä Lintunenkaan, mutta hankalaa on.

Arkipäivisin kaikki vielä menee kuten ennenkin. Lintunen on oma hurmaava itsensä, kiukuttelee vain satunnaisesti ja on helposti rauhoiteltavissa. Mutta illat ja viikonloput. Yhtä huutoa, parkua, hammasten kiristystä ja suurta ahdistusta. Iltaisin ja viikonloppuisin isi on kotona. Lintunen haluaa, että isi leikkii hänen kanssaan. Isi leikkiikin, mutta aina jotenkin väärin, Lintusen mielestä. Ensin Lintunen vain huusi suoraa huutoa, kädet nyrkissä, pieni vartalo täristen ja kaulajänteet kireällä. Sitten hän alkoi lyödä, ja nyt hän heittelee tavaroita. Kaikki purkaukset kohdistuvat isiin, muu perhe ei joudu niiden kohteeksi.

Lintunen on kovin iloinen kun isi tulee töistä kotiin. Mutta sitten se alkaa. Aina vain kimeämmin: "Isi, leikitään! Isi, leiki tällä! Leiki tällä kädellä!" Mutta kun isin käsi ei koskaan pitele dinosaurusta tai hevosta niin kuin Lintusen mielestä pitäisi. Ja sitten seuraa järjettömiä purkauksia, jolloin koko lapsi tuntuu menevän aivan pois raiteiltaan, eikä mikään rauhoitteluyritys tehoa. Hän on kalpea, kireä ja ahdistunut, ei tunnu kuulevan, ei näkevän, ei vastaanottavan mitään.

Mustasukkaisuutta, menee ohi, sanotaan neuvolasta. Antakaa huomiota. Myönteistä huomiota on kyllä annettu ja annetaan kaiken aikaa. Mutta silti raivokohtaukset tuntuvat vain yltyvän päivä päivältä suurempiin mittoihin. Ero ennen niin rauhallisen ja tasaisen lapsen ja tämän raivoisan tuntemattoman välillä on valtava. Jaksamisen rajat alkavat tulla kaikilla vastaan. Minä kärsin, isi kärsii, ja ennen kaikkea Lintunen kärsii. Putken päässä näkyy pelkkää pimeää. Pelkkää pimeää.

Ryöhköhkräääh, sanoi Sulo

Sanoi monta kertaa peräjälkeen, varmaan vartin yhtäkyytiä. Yskä alkoi viikonloppuna, aluksi vain vienona. Nenä rupesi rohisemaan, henki kuitenkin kulki. Alkuviikosta nousi vuorokaudeksi kuume. Sitten meni pari yötä niin, että Sulo-Pallero yski tukehtumaisillaan. Eilen tämä Hulda Huoleton älysi vihdoin soittaa terveysneuvontaan ja kysyä, että ei kai sitä lääkäriin tarvii viedä, kun ei kuumettakaan ole. Neuvonnassapa olivat sitä mieltä, että tarvitsee kyllä, kun ikää on vasta hätäiset kuusi viikkoa ja kuumettakin oli ollut. Terveyskeskuksestakin järjestyi hämmästyttävästi akuuttiaika, joten lääkäriin sitten vaan, omatunto soimaten.

Lääkäri kuunteli ja tunnusteli. Lintunen avusti lääkäriä tekemään diagnosia kertomalla, kuinka pikkuveli öhisee ja röhkii öisin kuin pieni porsas. Lääkäri totesi, että ei hätää, vielä ainakaan. Mutta tarkkana pitää olla ja hakeutua lääkärin pakeille heti, jos alkaa henki loppua tai syöminen lakkaa. Noin pienet voivat vaikuttaa kovasti sairainakin yllättävän pirteiltä, ja käänne huonompaan voi tapahtua yllättäen. Pieniä keuhkoputkia laajentamaan lääkäri kirjoitti vielä mikstuuraa.

Naulakoiden tuntumassa tainnutin Suloa kotimatkaa varten maidolla suoraan tuotantolaitoksesta, kun jonkun toisen lääkärin pakeilta tuli viisikymppinen nainen pukemaan ulkovaatteita ylleen. Hän herkesi juttelemaan, että kas, täällähän syödään. Sitten hän kyseli Lintuselta, että oletkos sinä kipeä. Lintunen kielsi olevansa. Täti sanomaan, että jaa, sinun vauvasiko se onkin sairas. "Ei ole", sanoi Lintunen. Täti näytti hämmentyneeltä. "Minun vauvani jäi kotiin odottamaan", jatkoi Lintunen. Tätiä nauratti. "No niinpä tietenkin. Tällaiset vanhat tädit ne puhuvat mitä sylki suuhun tuo, ihan tyhmiä." Lintunen ei kommentoinut tyhmyyttä mitenkään, sanoipa vain, että hänen pikkuveljensä kävi lääkärillä.

Yöksi Sulolle annettiin millilitra mikstuuraa, ja kas. Hän ei sanonut yöllä kertaakaan ryöhkökräääh. Aamulla rykiminen oli taas pitkää ja omalaatuista, (kuten terveiset vaipassakin) mutta ei ollenkaan niin tukahduttavaa kuin aiemmin. Vähällä taidettiin päästä. Ikuinen opitimisti minussa kuitenkin kuiskii, että kun lapsi sairastaa jo nyt, on edessä väistämättä ensimmäisen elinvuoden aikana lääkärikäyntejä enemmän kuin kolmella sisaruksella tähän mennessä yhteensä. Lintunenkin oli sentään jo melkein kahden, ennen kuin hänet piti ensimmäisen kerran käyttää lääkärillä. Korvatulehduksesta on kärsinyt vain Junior. Kerran, kolmentoista vuoden kypsässä iässä. Tällä kertaa olisin ennustukseni kanssa enemmän kuin mielelläni väärässä. Vuoden päästä sen sitten tietää.

Löytötavaraa

Joulusiivoukseen ei pahemmin panostettu, kun oltiin oman perheen kesken ja väsyneitä. Sunnuntaina on Sulon ensimmäiset juhlat, oman suvun kesken toki nekin. Mutta suku tarkoittaa myös Lintusen ja Sulon mummaa. Mumman haukansilmältä ei välty parhaitenkaan piilotettu epäjärjestys, pölypallero eikä katastrofikasa^*) eli siivottomuus. Niinpä olen tänään käyttänyt hyväkseni, sitä että Sulo on löytänyt nukkumisen kauneuden^**).

Olen tehnyt kirjahyllyyn tilaa siirtämällä kirjoja hyllyihin kahteen riviin. (Pakon sanelema juttu, sillä Zot uhkasi siirtää osan kirjoista divariin, kun ei taloon lisää Lundiaakaan mahdu.) Löysin massoittain pölyä ja yhden muumioituneen jonkun, luultavasti kissan oksennuksen.

Olen raivannut naulakon alta katastrofikasalaatikon. Löysin massoittain pölyä, kissankarvoja, pilalle pestyn kirjoneuleisen villatakin (oma) , kittanan valkoisen harmaahkon samettibleiserin (Sweetien), pörssiyhtiöiden vuosikertomuksia vuodelta 2002, kaksi paria parempia kenkiä (toiset omat, toiset Zotin), taiji-tossut (kissankarvaiset, omat,) sekä vain seitsemän kuukautta sitten kadonneen ajokorttini. Pahus, että siinä onkin hyvän näköinen tyyppi kuvassa. Uudesta ajokortistani toljottaa kulahtanut kääkkä. Eipä ihme, kääkällä on ikää 14 vuotta enemmän kuin sillä paremmannäköisellä böönalla.

Jostain kun löytäisi kadonneen kauneutensa, markkina-arvonsa (työmarkkina-arvonsa, mitäs kuvittelitte), sekä oikean lottorivin jättipottiviikolle. Paitsi että jos sen jättipottirivin löytäisi, niin ei sillä markkina-arvolla sitten niin väliä olisi.

*) Kiitokset ilmaisun löytämisestä Vaasan suunnalle
**) Kiitokset tästä löydöstä Pertulle

Lupaus

Tapanani ei ole tehdä mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Siivoan suuni, kertakaikkiaan ja lopullisesti. Eikä hetkeääkään liian myöhään, kuten voi päätellä Lintusen kommentista.

Taustaa: Meillä on kaksi kissaa ja kolme pitkähiuksista naista/tyttöä. Toisinaan sattuu sellaista, että hiuksia joutuu kissan elimistöön. Sieltä ne sitten tulevat aikaa myöten ulos, mutta hiuksen toinen pää jää kikkaran ja toinen kissan sisään. Joten kissa raahaa perässään sitä kikkaraa, kunnes se putoaa. Ällöä, tiedetään.

Lintunen: Äiti, tule pesemään, täällä on kissan kakka!
Äiti: No voi kakka!
Lintunen (painokkaasti): Äiti, sinä sanoit "voi kakka", mutta minä sanon kyllä "voi paskanmarjat!".

Viimeistä viedään

Vuoden viimeinen päivä. Jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä pitäisi kai sorvata. Mutta olkoon nyt, kun ei tarvitse tilinpäätöstä vääntää tästä vuodesta työnkään puolesta. (Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ei tarvitse tulevastakaan vuodesta. Loppuvuodesta synnyttämisellä on etunsa.)

Vuoden viimeinen päivä on mennyt kuin mikä tahansa päivä viime aikoina. Imetystä, ihmettelyä, että eikö se koskaan nuku, hengittääkö se vielä, mistä se hommasi tuon yskän, taako pärähti terveiset pöksyyn, miten noin pienestä pojasta voi tulla noin paljon pissiä ja pulautuksia, on se vaan ihana, vaikka haiseekin happamalta maidolta. Olen myös leikkinyt yksikätisesti äiti-hevosella ja pahalla liskolla, tyhjentänyt yksikätisesti pyykkikoneen ja tiskikoneen, katsellut DVD:llisen Tuomas-Veturia ja heitellyt öljyä laineille. Jossain välissä olen syönyt, lukenut päivän lehdet ja unohtanut, mitä niissä sanottiin. Hiuksia en ole kammannut, mutta minulla on sentään päivävaatteet päällä.

Vuoden viimeisenä päivänä olen väsynyt, 43 pisteen edestä. Se on paljon se. Sille tarttis jotain tehdä. Ensi vuonna sitten.

Onnea vuodelle 2006! Pitäkää toisistanne huolta!

Rauhallista Joulua!

Kaikki väki nukkuu. Jääkaappi on täynnä äitien tekemää ruokaa ja muita herkkuja. Kinkku tulee justsillään uunista ja perunaloora sukeltaa sinne. Yöllä on satanut lunta, ja näyttääpä satavan edelleen. Siivous on tehty. Se ei ehkä täytä ankarimpia standardeja, (nooh, edes normaaleja joulusiivousstandardeja,) mutta siivottu kuitenkin on. Saunakin on pesty. (Juuei, saunanpesua ei käytetyt Sulon synnytyksen käynnistelyyn, kuten ei niitä muitakaan ässiä. Tiedättehän: siivous ja seksi. )

Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.

Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!

Tunnustettu

Avioliiton ulkopuolella syntyneenä Sulolla ei ole toistaiseksi ollut virallisesti isää. Jos oikein pykäliä viilataan, hänellä ei ihan viimeisen päälle virallisesti ole sitä vieläkään, vaikka kävimme tänään lastenvalvojan luona isyyden tutkinnassa ja tunnustamisessa. Vasta kun maistraatti vahvistaa isyyden, Zotista tulee Sulon isä myös juridisesti. Ehkä jo tällä viikolla, mutta ensi viikolla viimeistään.

Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.

Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)

Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.

Hirviö

Saunan jälkeinen dialogi Lintusen kanssa.

Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.

Lasten suusta jne.

Kivaa oli niin kauan kun sitä kesti

Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.

Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.

Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.

Hiljaisuus ei hyvää tiedä

Mitenkä sen aina unohtaakin. Että kun leikki-ikäinen on näkymättömissä ja hiirenhiljaa, pitäisi kaikkien varoitusvalojen vilkkua, hälytyskellojen soida ja lippujen liehua.

Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.

Sulon syntymä - lyhyempi versio

Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.

Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.

Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.

Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.

Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)

Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.

Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.

Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.

Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.

Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.

Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)

Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.

Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.

Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)

Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.

Kuulumisia

Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.

Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"

Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.

Elvis has left the building

Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.

Todellisuus pääsi yllättämään

Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.

Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!

KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)

Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?

Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.

Suoramarkkinoija keinot keksii

Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)