Kuulumisia

Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.

Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"

Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.

Elvis has left the building

Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.

Todellisuus pääsi yllättämään

Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.

Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!

KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)

Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?

Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.

Suoramarkkinoija keinot keksii

Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)

Marraskuussa mieli lepää

Minä pidän näistä hämäristä päivistä. On ihanaa istua sisällä lämpimässä, siemailla kuumaa teetä ja kuunnella nurkissa ulvovaa tuulta, katsella raivoisan sateen piiskausta ikkunoihin. Käpertyä Lintusen viereen sohvalle ja lukea tarinoita Kuningas Babarista. Sähkökatkot ovat lyhyitä, mutta sytytämme silti kynttilöitä. Kevääseen ja sen julmaan, kovaan auringonpaisteeseen on ikuisuus. Hämärä sulkee meidät lempeään syliinsä. Marraskuussa mielihyvään ei paljoa vaadita.

Siemen niin pian maasta kasvaa

Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!

Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.

Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt hyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.

Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?

Kyä mää nauroin!

Tuli sitten pistäydyttyä Tampereella. Matkailu väsyttää, kun sitä harrastaa tässä vaiheessa raskautta ja tällä aikataululla. Mutta kyllä silti kannatti lähteä teatteriin Tampereelle asti.

Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.

Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.

Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.

(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)

Naama sillä juuri niin

Elämä on ja ei ole juuri nyt. Mistään ei jaksa innostua, ylipäänsä mitään ei jaksa. Ensimmäinen äitiyslomaviikko meni nukkuessa. Sohvalta sänkyyn ja vessan kautta takaisin sohvalle. Ilmankos öisin sitten tulee valvottua.

Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.

Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.

Löydetty

Mustat trikoohousut, merkki Vogue, koko XL, reikä oikeassa pohkeessa, vähän polven alapuolella, sentti ulkosaumasta.

En muista ikinä ennen nähneeni moisia pöksyjä, mutta niinpä vain kaivoin ne eilen pestyjen pyykkien korista. Kukaan meillä ei tunnista niitä omikseen. Sosialisoin ne käyttööni. Oikein mukavat raskausajan vetimet. Eivät purista, edes vatsan kohdalta, (vatsanympärys tällä hetkellä 131 cm, repikää siitä,) ja mikä ihmeellisintä: pultutkin on aivan sopivan mittaiset.

Mahtoivatko ilmaantua sitä samaa reittiä, jota sukkaparin toiset puoliskot vilahtavat pyykkikoneessa toiseen ulottuvuuteen?

Uusperhesisarussoppaa

Sweetie kävi opon haastattelussa. Ensin selvitettiin vanhempien ja sisarusten nimet ja iät. Sweetie luettelemaan, että isä on Isi-Pappa Eerokukkula, äiti on Lazur Luonnonkuvaus. Sisarukset ovat Veli Maininki, 17, Junior Eerokukkula, 14, Sisko Maininki, 13, ja Lintunen, 2,5. Ja että yksi on vielä tulossa joulukuussa. Kun kysyin, että miksi Lintusta ei esitelty sukunimeä myöten, niin Sweetie sanoi, että opon silmät alkoivat muuttua lasittuneiksi jo sinä Siskon kohdalla, joten hän ei viitsinyt hämmentää miesparkaa enää lisää neljännellä sukunimellä. Eikä kuulemma tullut mieleenkään kertoa, että Veli ja Sisko eivät ole biologisia sisaruksia, vaan isän avioliiton kautta perheeseen liittyneitä. Kun sisaruksia ne on kuitenkin. Eikä hän maininnut sitäkään, että vanhemmat ovat eronneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä meitä nauratti opo-raiskan oletetut mietteet perheen koosta.

Vielä vaatteista ja valokuvauksesta

Kookos kysyy kommenttilaatikossani, miksi lapsi pitää tällätä valokuviin. Aivan, siitäpä se ajatus edelliseen merkintääni juuri lähtikin. Miksi ihmeessä pitäisi pakottaa mekkovastaiselle jälkikasvulleen valokuvausta varten vaatteet, joissa hän ei viihdy ja joita hän ei käytä oikeastaan milloinkaan? Vain siksi, että äitee on jämähtänyt niille vuosikymmenille, jolloin valokuvia otettiin harvoin, yleensä vain juhlapäivinä, ja silloin toki vetäistiin paraatiasu ylle.

Minulla on albumissa tätini pihalla juhannuksena 1969 otettuja kuvia. Ajan hieman haalistamissa värikuvissa pönöttää vaihtelevissa kokoonpanoissa serkusparvi (neljä tyttöä ja yksi poika, iät 3 - 9 vuotta), mummi ja täti. Kaikki ykkösreleissä, joita on vielä vaihdettu otosten välillä. Muut hymyilevät, mutta minä näytän nyrpeää naamaa rusettini alla. Kaikissa kuvissa. En muista kuvien ottamisesta juuri muuta, kuin että suurta draamaa se oli, kun piti niitä vaatteita vaihtaa yhtenään, ja sitä rusettinauhaakin aina sen mukaan minkä värinen mekko oli yllä. Senkin muistan, että minä olin ainoa vastarannankiiski ja tuhma lapsi. (Hyvin sisäistetty rooli jo alta kouluikäisenä.)

Ohi Ammutun perusteet valokuvien vaatetuksesta ovat yksinkertaisuudessaan loistavat. Kuviin päälle sitä, missä tenavat normaalistikin parhaiten viihtyvät. Yksinkertaista ja helppoa. Nyt kun muistaisi tämän vielä ensi vuonnakin.

Ei hameväkeä

Lintunen (2,5 v) tietää mitä hän tahtoo, ja etenkin mitä hän ei tahdo. Eikä Lintunen tahdo pitää mekkoja tai hameita. Tai leikkiä nukeilla, tai pitää pitkiä hiuksiaan kiinni. Tai syödä sarvimakaroneja, mutta spagettia tai tagliatelleä kylläkin. Noin esimerkiksi.

Päiväkodissa oli eilen valokuvaus, ja sitä varten äidin (mallia käpy) mielestä olla vähän paremmat vaatteet yllä. Niinpä toiveikas äiti oli ottanut esille kaksi mekkoa, joista Lintunen saisi aamulla valita mieluisamman päälleen kuvausta varten. Niinpä niin. Hän ei valinnut kumpaakaan, vaan vihreät farkut ja valkoisen, Nalle Puh & co:n kuvalla varustetun paidan. Hoitaja oli kuitenkin saanut laittaa hiukset saparoille Nalle Puh -pompuloilla, jotka Lintunen oli itse käynyt Melli-tädin kanssa kaksin ostamassa tavaratalosta. (Melli-täti on Lintusen isän isosisko, ja Lintunen pitää hänestä kovasti.) Tällä kertaa hän oli myös auliisti poseerannut hymyillen, jopa nauraen kameralle. Viime syksyn kuvissa ilme oli vielä totinen kuin kissalla hiekkalaatikolla.

Viimevuotiset päiväkodin joulujuhlatkin menivät aivan piloille Lintuselta, kun äiti (tyhmä) pakotti väkisin pukemaan päälle liivihameen. Vaikka Lintunen alkoi kirkua hysteerisenä heti kun ensimmäistä kertaa näki koko kirotun vaatekappaleen, ja vaikka hän taisteli pukemista vastaan niin että koko mekko oli revetä. Silti äiti vain väkisin kiskoi mekon päälle ja kantoi potkivan ja kiljuvan tyttärensä autoon. Joulujuhlassa ei sitten voinut osallistua yhtään mihinkään, kun nyyhkytytti ja se typerä rätti haittasi. Piparia ja glögiä sentään saattoi lopuksi vähän maistaa. Sen koommin ei sitten ole tarvinnut mekkoja pitää, jos ei satu huvittamaan. Vaikka olisi mitkä juhlat ja kuinka arvokkaita vieraita tahansa. Että ei sekään episodi ihan hukkaan mennyt, kun tyhmä käpy siitä otti opikseen. Sitä paitsi farkut ja Nalle Puh -paita on ihan tarpeeksi hienot päiväkodin valokuvaan, eikö?

Taas polvet ruvella

Vastahan siitä on kymmenen viikkoa, kun edellisen kerran tein ilmalennon. Eilen illalla vetäisin oikoiseksi parkkipaikalla. Mikä lie pieni kivi osui kengän koron (hillityt 5,5 cm korkeutta, pinta-alaa 3,5 cm x 4 cm) alle, jalan muljahdus kengässä, ja sitten asfaltti nousi pystyyn tömähtäen polviin, kämmeniin ja vatsaan. Ensin ei satu ollenkaan ja kykenen keinahtelemaan takaisin sisälle.

Zot lähtee sijastani kyytimään Sweetietä, minä jään Lintusen kanssa sohvalle istumaan. Elvis on pelottavan hiljaa paikoillaan. Alkaa sattua, alkaa itkettää. Soitan sairaalaan, ja saan vapisevalla äänellä pyydettyä yhdistämään synnytys- ja naistentautien osastolle. Kun vaihteenhoitaja kysyy epäröinti äänessään, että minne siellä, itsehillintäni alkaa rakoilla. En saa sanottua muuta kuin että no sinne osastolle, eihän niitä ole kuin yksi. Vaihteenhoitaja tarkentaa, hieman hätääntyneenä, että yhdistääkö hän kätilölle vai riittääkö hoitaja. Ratkean parkuun ja sopertelen, että ihan sama, kunhan jollekin, en ole synnyttämässä, mutta minulle sattui onnettomuus. Osastolta vastaa kätilö, saan sanottua nimeni, pyydettyä anteeksi, enkä sitten juuri muuta. Kätilö on kuitenkin rauhallinen ja saan selitettyä mitä on tapahtunut. Kätilö ehdottaa, että tulisin vaikka ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi otattamaan KTG-käyrää. Odottelen Zotia takaisin rauhoittuneena. Lintunen halailee ja lohduttelee minua kyselemällä mihin olen loukkaantunut. Hän voi puhaltaa siihen kohtaan.

KTG-käyrä näyttää hyvältä, Elviskin alkaa pikkuhiljaa liikehtiä. Päivystävä lääkäri ultraa ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Istukka on takaseinässä, joten se on paremmin suojassa kuin kohdun etuseinässä ollessaan. Elvis painaa arviolta rapeat kaksi kiloa ja on kääntynyt raivotarjontaan. Saan matkaani mainion profiilikuvan. Elvis näyttää siltä kuin olisi pumppauttanut huuliinsa hieman täytettä. Nenä on vieraan mallinen ja leuka kovin pieni. (Zot kysyy kuvan nähdessään, että onko tuo ihan normaali. Totean, että ihan on isänsä näköinen.) Polvien kolotukseen lääkäri neuvoo ottamaan parasetamolia.

Aamulla on piesty olo. Portaiden laskeutuminen ottaa koville, kyykistyä ei voi oikein ollenkaan. Polvia ei särje, mutta koukistaminen pistää irvistämään. Henkistä kirvelyä aiheuttaa toteamus siitä, miten ohut väliseinä on hallitun toiminnan ja puhtaaseen paniikkiin sortumisen välillä. Vähällä pääsin tälläkin kertaa.

Mahakasta maanantaita

Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin valmis hakemaan sairaslomaa, vaikkei siihen varsinaisesti ole tarvetta. Vatsa painaa, käveleminen on vaikeaa, istuminen tukalaa, seisominen raskasta, nukkuminen katkonaista, väsymys jatkuvaa. Elvis kökkii edelleen perätilassa, polkee jalkaa ja survoo kipeästi rakkoa. Vatsani on (muistini mukaan) selvästi pienempi kuin Lintusta odottaessa, silti sitä koristavat nyt raskausarvet, joilta vältyin viimeksi. Bonuksena vatsaani peittää ennennäkemätön vaalea nukkakerros. Toivottavasti karva katoaa synnytyksen jälkeen. (Ei sillä, että viimeiseen viiteen vuoteen olisin bikineitä pitänyt, mutta karvainen vatsa on karvainen vatsa, vaikkei sitä kukaan muu näkisikään.)

Henki ei kuitenkaan taivu aiheettoman sairasloman hakuun, kun oppipoika vaatii edelleen vierihoitoa. Mahtaako jäljellä oleva kaksiviikkoinen riittää kaiken olennaisen omaksumiseen, edes välttävästi. Näillä näkymin ja herran asenteella ei, mutta kerrankin olisin enemmän kuin mielelläni väärässä. Puhelinkonsultaatiota joutunee pakosta antamaan, mutta fyysisesti en aio työpaikalle raahautua tämän vuoden puolella enää lokakuun viimeisen päivän jälkeen.

Kotona ei ole Elvistä varten tehty vielä mitään valmisteluja. Paitsi tyhjennetty varastolaatikkona toiminut pinnasänky. Lintunen hylkäsi pinnasängyn joskus vajaat kaksi vuotta sitten ja siirtyi perhepetiläiseksi. Nyt hän kiipesi tyhjennettyyn sänkyyn makailemaan, ja ilmoitti, että hän on vauva. Ei tarvita uutta vauvaa. Oikein kiva, mutta ilmoitus tuli liian myöhään. Lintunen on muuten nukkunut nyt ainakin neljä yötä (ei peräkkäin) yksin omassa sängyssä. Koska tämän vatsan kanssa lattianrajasta ylös mönkiminen alkoi käydä liian hankalaksi, ostimme kaksi sänkyä (yksi suuri ei mahdu huoneeseen) ja nukumme vihdoin kuin sivistyneet ihmiset ikään. Tai ainakin melkein. Sivistyneet ihmisethän, kuulemma, nukkuvat niin, että lapsilla on omat vuoteet ja aikuiset nukkuvat parisängyssä kaksin. Meillä nukutaan edelleen vaihtelevissa äiti+lapsi ja isä yksin, isä+lapsi ja äiti yksin sekä äiti+isä ja lapsi yksin -kokoonpanoissa. Onhan se kuitenkin edistystä entiseen luomukasvattajien siskonpetimeininkiin, vai mitä? Ehkä meilläkin on toivoa päästä normaalikansalaisten kunniakkaaseen kastiin.

Tarvetta on, välinettä puuttuu

Päässäni pyörii yhtä ja toista, kaikenmoista. Eniten se biisi, jonka lahjoitan kohtsillään Pollajukeboxiin. Mutta sen lomassa tällaistakin:

• verkostomarkkinointi
• salarakkaat
• perätila
• raskausarvet
• sukupolvien (ja -puolien) väliset erot työntekemisen suhteen eli
• onko homma hoidossa kun jätän sen toisen käsiin
• miksi minua on paiskattu luterilaiseksi kutsutulla työmoraalilla
• missä kulkee raja temperamentista johtuvan ja neurobiologisen vamman aiheuttaman reagoinnin välillä
• Downin syndrooma
• joulu
• talvirenkaat

Tarpeen lisäksi päivisin on aikaa, mutta ei vapaata konetta. Iltaisin on vapaa kone, muttei aikaa. Kaksitoista aamua, ja sitten pitäisi olla sekä aikaa että kone. Mahtaako tarve säilyä sinne asti.

Tyrmäys aamun avaukseksi

Kiltti sitten otti ja lopetti. Lämpöä, lempeä ja valoisampia aikoja sille kulmalle Suomea täältä idästä. Tulee ikävä.

Valvotun yön jälkeen

Olen synnyttänyt lapsia kolmella vuosikymmenellä ja kahdella vuosisadalla. Äitiyslomasijaiseni on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin ensimmäinen lapseni. Miten vanhaksi sitä voi ihminen itsensä tuntea?

Sitä ihteensä: parturibloggausta

Kävin eilen kampaajalla. Pitkien hiusten etu on siinä, että kampaamokäyntejä tarvitaan keskimäärin noin kahdesti vuodessa, välilyhennykset voi hoitaa kotiparturoimalla. Nyt oli tasauksen lisäksi ohjelmassa myös harmaiden häivytys, joten kampaamokäynti oli paikallaan.

Edellisestä kerrasta on siis puoli vuotta, joten olin jo ehtinyt unohtaa tärkeän seikan. Kun pyytää värisävyksi lämmintä ruskeaa, pitää muistaa samalla huomauttaa, että ei punaista. Niinpä kuljeskelen nyt sitten punapäänä brunetin sijaan. Parempi sekin, kuin harmaa juurikasvu. Pituutta sentään saksittiin riittävästi, kunhan ensin olin vakuuttanut kampaajalle, että antaa mennä vaan reilusti. Tukkani on uusiutuva luonnonvara, se kasvaa kohisten. Olen oikein tyytyväinen kokonaisuuteen, ammatilaisen kädenjälki näkyy. Eikä edes maksanut kohtuuttomia, vuosikausia käyttämäni salongin hinnan ja laadun suhde on kohdallaan.

Aamuyöstä heräsin epämääräiseen oloon. Iho oli hikisen nihkeä. Alavatsassa aaltoili kovin tutunoloinen kipu. Sitä ei tosin pitäisi tuntua vielä ainakaan kymmeneen viikkoon, nyt on ihan liian aikaista. Parempaa asentoa ei löydy, kivun aallot nousevat ja laskevat rytmikkäästi. Elvis (vielä perätilassa) rokkaa rakon päällä siihen malliin, että on pakko vääntäytyä vessaan. Istun pimeässä, hämäränrakastaja, kuuntelen yltyvää kipua, joka kiertyy vatsasta selän puolelle. Ja silloin mieleen tulee, että ei tämä taidakaan olla sitä, onneksi. Paksusuoli se siellä vain kiukuttelee, monen vuoden jälkeen.

Varttia vaille kuudelta sataa rankasti. Moottoritiellä on pimeää ja paljon vettä. Edellä ajava auto väläyttää jarruvaloja. Ajatuksiin työntyy eilisessä paikallislehdessä ollut uutinen kahdesta hirvikolarista juuri näillä kilometreillä. Nopeuteni on satasen pinnassa, sillä renkailla on ajettu jo kolme kesää, ja muistan edelleen liian hyvin, miltä tuntui nousta autolla vesipatjan päälle renkaiden ensimmäisenä kesänä. Miten auton perä lähti pyrkimään sivulle ja kohden vieressä ajavaa rekkaa, Lintunen takapenkillä turvakaukalossa nukkumassa. Säikähdys iski vasta myöhemmin, kun tilanne oli jo ohi, auto suorassa ja renkailla ote tien pinnasta. Pidän reilua etäisyyttä edellä ajavaan, ohituskaistaa pyyhkii autoja ohi vesi korkealle roiskuen. Jarruvalojen välkyttelijä jatkaa välkyttelyään muutaman kilometrin välein saaden ohittavien autojen kuskit painamaan keskimmäistä poljinta. Toimistolla radiosta alkaa tipahdella uutisia kolareista ja ruuhkista ympäri pääkaupunkiseutua. Aikaisissa lähdöissä on etunsa.

Huopatossutehdas

Kovin on hiljaista elämä juuri nyt. Lintunen ja Zot ovat olleet perjantaista lähtien mummolassa, ja kotona on niin äänetöntä kuin nyt kahden rauhallisen teinin kanssa voi olla. Outoa elämää pitkästä aikaa. Voi mennä ja tulla mielensä mukaan (työn sallimissa puitteissa). Voi lukea rauhassa kirjaa. Voi maata sohvalla ja tuijottaa kattoon. Voi käydä töiden jälkeen kampaajalla ja elokuvissa. Voi ikävöidä. Aika alkaa hidastua kuin edesmenneessä Karu Sellissä. Outoa elämää.

P.S. Ei siellä huopatossutehtaalla kuulemma oikeasti hiljaista ole.

Moon meiltä ja muut on meirän krannista

Kun lapsi ei kasva, syö, nuku, puhu, leiki, piirrä, maalaa, muovaile, lakkaa syömästä rintaa, tuttia tai tuttipulloa, näytä, käyttäydy ja/tai tee jotain muuta kuten ikäisensä [samaa sukupuolta olevat] lapset keskimäärin, yleensä ja/tai tarkkailijan omat/tuntemat lapset, lapsessa on oltava jotain vikaa. Ja sen vian on luonnollisesti aiheuttanut vanhempi (tai molemmat), jolla on ainakin vanhemmuus hukassa ja rajat asettamatta, ja joka on liian lepsu ja haluaa vain päästä helpolla ollen siis yksinkertaisesti laiska ja sopimaton kasvattamaan lasta.

Että mihinkä se ei niin normilapsi Lintunenkin vielä päätyykään? Koulukotiin, kasvatuslaitokseen ja proverbiaaliseen sinne niin, mummonpotkija siitä nyt ainakin tulee, sanoo tuomiopäivän ennustaja. Eduskuntaan, presidentin linnaan ja minne nyt sattuu kiinnostus riittämään, sanon minä. Ei Lintusessa suotta eteläpohojalaanen veri sakiana virtaa.