Pieni viaton palikka, värikkäästä kuutiopalapelistä. Väärässä paikassa kolmanneksi alimmalla portaalla. Varsin painava nainen, joka ei koskaan katso jalkoihinsa. Paljaat jalat. Kello 5.30 aamulla. Koko massiivinen paino yhdellä paljaalla jalalla kuution terävän kulman päällä, tasapainon menetys. Edessä laatikosto, joka estää kaatumasta pitkin pituuttaan lattialle, mutta johon pitää varoa iskemästä leukaansa. Käsillä vastaan, selkäranka taipuu, taipuu, taipuu notkolle. Ei uskoisi, että se voi murtumatta taipua niin paljon väärään suuntaan.
Nainen käpertyy sikiöasentoon ja valittaa tuskissaan. Hän ajattelee, ettei onneksi kaatunut vatsalleen eikä tömähtänyt maahan. Mutta selkään sattuu. Ja käsiin. Ja jalkaan. Hätääntynyt mies kiiruhtaa alas. Nainen pelkää, että mies kohta pyörtyy, sillä on taipumusta tehdä niin tällaisissa tilanteissa. Hitaasti ja jäykästi hän nousee ylös. Ranteissa on ruhjeet, polvessa on nirhauma, jalkapohjassa on verinen palkeenkieli. Selkä on jäykkä. Mies huolehtii laastaria vuotaviin haavoihin.
Nainen ajaa töihin ja kuuntelee hiljaisuutta vatsassaan 45 kilometriä. Kehä ykkösellä, Pirkkolan liittymän kohdalla hän viimein tuntee kolme hentoa koputusta. Hereillä ollaan. Kaikki hyvin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
huh, hyvä ettei käynyt pahemmin! Mä jotenkin kammoan portaita, mun on aina pakko katsoa mihin astun. Jos joudun jostain syystä nostamaan katseeni rapusta, meinaa heti tasapaino mennä. Jotain hyötyä siitäkin :D
Lähetä kommentti