Äiti

Äitini oli kahdenkymmenen, kun minä synnyin ja pilasin äitini elämän. Veljeni syntyi pari vuotta myöhemmin, kiharatukkainen, kaunis poika. Vuosi, puolitoista myöhemmin äitini lähti. En tiedä minne, enkä tiedä miksi. Meillä ei koskaan puhuttu siitä asiasta. (No, ei meillä juuri puhuttu paljon muustakaan.) Ehkä hän halusi pelastaa itsensä, ehkä minut ja veljeni. Tai sitten hän oli jo silloin raskaana, sillä minulla on jossain neljä vuotta nuorempi sisar, joka ei ole isäni lapsi.

Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.

En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.

Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.

Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.

Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.

Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.

Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.