Vuoden viimeinen päivä. Jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä pitäisi kai sorvata. Mutta olkoon nyt, kun ei tarvitse tilinpäätöstä vääntää tästä vuodesta työnkään puolesta. (Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ei tarvitse tulevastakaan vuodesta. Loppuvuodesta synnyttämisellä on etunsa.)
Vuoden viimeinen päivä on mennyt kuin mikä tahansa päivä viime aikoina. Imetystä, ihmettelyä, että eikö se koskaan nuku, hengittääkö se vielä, mistä se hommasi tuon yskän, taako pärähti terveiset pöksyyn, miten noin pienestä pojasta voi tulla noin paljon pissiä ja pulautuksia, on se vaan ihana, vaikka haiseekin happamalta maidolta. Olen myös leikkinyt yksikätisesti äiti-hevosella ja pahalla liskolla, tyhjentänyt yksikätisesti pyykkikoneen ja tiskikoneen, katsellut DVD:llisen Tuomas-Veturia ja heitellyt öljyä laineille. Jossain välissä olen syönyt, lukenut päivän lehdet ja unohtanut, mitä niissä sanottiin. Hiuksia en ole kammannut, mutta minulla on sentään päivävaatteet päällä.
Vuoden viimeisenä päivänä olen väsynyt, 43 pisteen edestä. Se on paljon se. Sille tarttis jotain tehdä. Ensi vuonna sitten.
Onnea vuodelle 2006! Pitäkää toisistanne huolta!
31. joulukuuta 2005
24. joulukuuta 2005
Rauhallista Joulua!
Kaikki väki nukkuu. Jääkaappi on täynnä äitien tekemää ruokaa ja muita herkkuja. Kinkku tulee justsillään uunista ja perunaloora sukeltaa sinne. Yöllä on satanut lunta, ja näyttääpä satavan edelleen. Siivous on tehty. Se ei ehkä täytä ankarimpia standardeja, (nooh, edes normaaleja joulusiivousstandardeja,) mutta siivottu kuitenkin on. Saunakin on pesty. (Juuei, saunanpesua ei käytetyt Sulon synnytyksen käynnistelyyn, kuten ei niitä muitakaan ässiä. Tiedättehän: siivous ja seksi. )
Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.
Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!
Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.
Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!
20. joulukuuta 2005
Tunnustettu
Avioliiton ulkopuolella syntyneenä Sulolla ei ole toistaiseksi ollut virallisesti isää. Jos oikein pykäliä viilataan, hänellä ei ihan viimeisen päälle virallisesti ole sitä vieläkään, vaikka kävimme tänään lastenvalvojan luona isyyden tutkinnassa ja tunnustamisessa. Vasta kun maistraatti vahvistaa isyyden, Zotista tulee Sulon isä myös juridisesti. Ehkä jo tällä viikolla, mutta ensi viikolla viimeistään.
Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.
Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)
Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.
Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.
Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)
Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.
14. joulukuuta 2005
Hirviö
Saunan jälkeinen dialogi Lintusen kanssa.
Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.
Lasten suusta jne.
Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.
Lasten suusta jne.
13. joulukuuta 2005
Kivaa oli niin kauan kun sitä kesti
Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.
Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.
Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.
Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.
Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.
12. joulukuuta 2005
Hiljaisuus ei hyvää tiedä
Mitenkä sen aina unohtaakin. Että kun leikki-ikäinen on näkymättömissä ja hiirenhiljaa, pitäisi kaikkien varoitusvalojen vilkkua, hälytyskellojen soida ja lippujen liehua.
Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.
Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.
7. joulukuuta 2005
Sulon syntymä - lyhyempi versio
Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.
Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.
Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.
Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.
Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)
Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.
Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.
Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.
Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.
Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.
Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)
Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.
Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.
Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)
Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.
Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.
Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.
Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.
Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)
Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.
Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.
Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.
Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.
Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.
Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)
Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.
Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.
Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)
Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.
30. marraskuuta 2005
Kuulumisia
Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.
Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"
Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.
Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"
Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.
24. marraskuuta 2005
Elvis has left the building
Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.
18. marraskuuta 2005
Todellisuus pääsi yllättämään
Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.
Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!
KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)
Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?
Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.
Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!
KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)
Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?
Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.
16. marraskuuta 2005
Suoramarkkinoija keinot keksii
Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)
15. marraskuuta 2005
Marraskuussa mieli lepää
Minä pidän näistä hämäristä päivistä. On ihanaa istua sisällä lämpimässä, siemailla kuumaa teetä ja kuunnella nurkissa ulvovaa tuulta, katsella raivoisan sateen piiskausta ikkunoihin. Käpertyä Lintusen viereen sohvalle ja lukea tarinoita Kuningas Babarista. Sähkökatkot ovat lyhyitä, mutta sytytämme silti kynttilöitä. Kevääseen ja sen julmaan, kovaan auringonpaisteeseen on ikuisuus. Hämärä sulkee meidät lempeään syliinsä. Marraskuussa mielihyvään ei paljoa vaadita.
11. marraskuuta 2005
Siemen niin pian maasta kasvaa
Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!
Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.
Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nythyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.
Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?
Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.
Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt
Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?
10. marraskuuta 2005
Kyä mää nauroin!
Tuli sitten pistäydyttyä Tampereella. Matkailu väsyttää, kun sitä harrastaa tässä vaiheessa raskautta ja tällä aikataululla. Mutta kyllä silti kannatti lähteä teatteriin Tampereelle asti.
Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.
Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.
Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.
(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)
Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.
Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.
Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.
(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)
7. marraskuuta 2005
Naama sillä juuri niin
Elämä on ja ei ole juuri nyt. Mistään ei jaksa innostua, ylipäänsä mitään ei jaksa. Ensimmäinen äitiyslomaviikko meni nukkuessa. Sohvalta sänkyyn ja vessan kautta takaisin sohvalle. Ilmankos öisin sitten tulee valvottua.
Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.
Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.
Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.
Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.
27. lokakuuta 2005
Löydetty
Mustat trikoohousut, merkki Vogue, koko XL, reikä oikeassa pohkeessa, vähän polven alapuolella, sentti ulkosaumasta.
En muista ikinä ennen nähneeni moisia pöksyjä, mutta niinpä vain kaivoin ne eilen pestyjen pyykkien korista. Kukaan meillä ei tunnista niitä omikseen. Sosialisoin ne käyttööni. Oikein mukavat raskausajan vetimet. Eivät purista, edes vatsan kohdalta, (vatsanympärys tällä hetkellä 131 cm, repikää siitä,) ja mikä ihmeellisintä: pultutkin on aivan sopivan mittaiset.
Mahtoivatko ilmaantua sitä samaa reittiä, jota sukkaparin toiset puoliskot vilahtavat pyykkikoneessa toiseen ulottuvuuteen?
En muista ikinä ennen nähneeni moisia pöksyjä, mutta niinpä vain kaivoin ne eilen pestyjen pyykkien korista. Kukaan meillä ei tunnista niitä omikseen. Sosialisoin ne käyttööni. Oikein mukavat raskausajan vetimet. Eivät purista, edes vatsan kohdalta, (vatsanympärys tällä hetkellä 131 cm, repikää siitä,) ja mikä ihmeellisintä: pultutkin on aivan sopivan mittaiset.
Mahtoivatko ilmaantua sitä samaa reittiä, jota sukkaparin toiset puoliskot vilahtavat pyykkikoneessa toiseen ulottuvuuteen?
26. lokakuuta 2005
Uusperhesisarussoppaa
Sweetie kävi opon haastattelussa. Ensin selvitettiin vanhempien ja sisarusten nimet ja iät. Sweetie luettelemaan, että isä on Isi-Pappa Eerokukkula, äiti on Lazur Luonnonkuvaus. Sisarukset ovat Veli Maininki, 17, Junior Eerokukkula, 14, Sisko Maininki, 13, ja Lintunen, 2,5. Ja että yksi on vielä tulossa joulukuussa. Kun kysyin, että miksi Lintusta ei esitelty sukunimeä myöten, niin Sweetie sanoi, että opon silmät alkoivat muuttua lasittuneiksi jo sinä Siskon kohdalla, joten hän ei viitsinyt hämmentää miesparkaa enää lisää neljännellä sukunimellä. Eikä kuulemma tullut mieleenkään kertoa, että Veli ja Sisko eivät ole biologisia sisaruksia, vaan isän avioliiton kautta perheeseen liittyneitä. Kun sisaruksia ne on kuitenkin. Eikä hän maininnut sitäkään, että vanhemmat ovat eronneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä meitä nauratti opo-raiskan oletetut mietteet perheen koosta.
24. lokakuuta 2005
Vielä vaatteista ja valokuvauksesta
Kookos kysyy kommenttilaatikossani, miksi lapsi pitää tällätä valokuviin. Aivan, siitäpä se ajatus edelliseen merkintääni juuri lähtikin. Miksi ihmeessä pitäisi pakottaa mekkovastaiselle jälkikasvulleen valokuvausta varten vaatteet, joissa hän ei viihdy ja joita hän ei käytä oikeastaan milloinkaan? Vain siksi, että äitee on jämähtänyt niille vuosikymmenille, jolloin valokuvia otettiin harvoin, yleensä vain juhlapäivinä, ja silloin toki vetäistiin paraatiasu ylle.
Minulla on albumissa tätini pihalla juhannuksena 1969 otettuja kuvia. Ajan hieman haalistamissa värikuvissa pönöttää vaihtelevissa kokoonpanoissa serkusparvi (neljä tyttöä ja yksi poika, iät 3 - 9 vuotta), mummi ja täti. Kaikki ykkösreleissä, joita on vielä vaihdettu otosten välillä. Muut hymyilevät, mutta minä näytän nyrpeää naamaa rusettini alla. Kaikissa kuvissa. En muista kuvien ottamisesta juuri muuta, kuin että suurta draamaa se oli, kun piti niitä vaatteita vaihtaa yhtenään, ja sitä rusettinauhaakin aina sen mukaan minkä värinen mekko oli yllä. Senkin muistan, että minä olin ainoa vastarannankiiski ja tuhma lapsi. (Hyvin sisäistetty rooli jo alta kouluikäisenä.)
Ohi Ammutun perusteet valokuvien vaatetuksesta ovat yksinkertaisuudessaan loistavat. Kuviin päälle sitä, missä tenavat normaalistikin parhaiten viihtyvät. Yksinkertaista ja helppoa. Nyt kun muistaisi tämän vielä ensi vuonnakin.
Minulla on albumissa tätini pihalla juhannuksena 1969 otettuja kuvia. Ajan hieman haalistamissa värikuvissa pönöttää vaihtelevissa kokoonpanoissa serkusparvi (neljä tyttöä ja yksi poika, iät 3 - 9 vuotta), mummi ja täti. Kaikki ykkösreleissä, joita on vielä vaihdettu otosten välillä. Muut hymyilevät, mutta minä näytän nyrpeää naamaa rusettini alla. Kaikissa kuvissa. En muista kuvien ottamisesta juuri muuta, kuin että suurta draamaa se oli, kun piti niitä vaatteita vaihtaa yhtenään, ja sitä rusettinauhaakin aina sen mukaan minkä värinen mekko oli yllä. Senkin muistan, että minä olin ainoa vastarannankiiski ja tuhma lapsi. (Hyvin sisäistetty rooli jo alta kouluikäisenä.)
Ohi Ammutun perusteet valokuvien vaatetuksesta ovat yksinkertaisuudessaan loistavat. Kuviin päälle sitä, missä tenavat normaalistikin parhaiten viihtyvät. Yksinkertaista ja helppoa. Nyt kun muistaisi tämän vielä ensi vuonnakin.
20. lokakuuta 2005
Ei hameväkeä
Lintunen (2,5 v) tietää mitä hän tahtoo, ja etenkin mitä hän ei tahdo. Eikä Lintunen tahdo pitää mekkoja tai hameita. Tai leikkiä nukeilla, tai pitää pitkiä hiuksiaan kiinni. Tai syödä sarvimakaroneja, mutta spagettia tai tagliatelleä kylläkin. Noin esimerkiksi.
Päiväkodissa oli eilen valokuvaus, ja sitä varten äidin (mallia käpy) mielestä olla vähän paremmat vaatteet yllä. Niinpä toiveikas äiti oli ottanut esille kaksi mekkoa, joista Lintunen saisi aamulla valita mieluisamman päälleen kuvausta varten. Niinpä niin. Hän ei valinnut kumpaakaan, vaan vihreät farkut ja valkoisen, Nalle Puh & co:n kuvalla varustetun paidan. Hoitaja oli kuitenkin saanut laittaa hiukset saparoille Nalle Puh -pompuloilla, jotka Lintunen oli itse käynyt Melli-tädin kanssa kaksin ostamassa tavaratalosta. (Melli-täti on Lintusen isän isosisko, ja Lintunen pitää hänestä kovasti.) Tällä kertaa hän oli myös auliisti poseerannut hymyillen, jopa nauraen kameralle. Viime syksyn kuvissa ilme oli vielä totinen kuin kissalla hiekkalaatikolla.
Viimevuotiset päiväkodin joulujuhlatkin menivät aivan piloille Lintuselta, kun äiti (tyhmä) pakotti väkisin pukemaan päälle liivihameen. Vaikka Lintunen alkoi kirkua hysteerisenä heti kun ensimmäistä kertaa näki koko kirotun vaatekappaleen, ja vaikka hän taisteli pukemista vastaan niin että koko mekko oli revetä. Silti äiti vain väkisin kiskoi mekon päälle ja kantoi potkivan ja kiljuvan tyttärensä autoon. Joulujuhlassa ei sitten voinut osallistua yhtään mihinkään, kun nyyhkytytti ja se typerä rätti haittasi. Piparia ja glögiä sentään saattoi lopuksi vähän maistaa. Sen koommin ei sitten ole tarvinnut mekkoja pitää, jos ei satu huvittamaan. Vaikka olisi mitkä juhlat ja kuinka arvokkaita vieraita tahansa. Että ei sekään episodi ihan hukkaan mennyt, kun tyhmä käpy siitä otti opikseen. Sitä paitsi farkut ja Nalle Puh -paita on ihan tarpeeksi hienot päiväkodin valokuvaan, eikö?
Päiväkodissa oli eilen valokuvaus, ja sitä varten äidin (mallia käpy) mielestä olla vähän paremmat vaatteet yllä. Niinpä toiveikas äiti oli ottanut esille kaksi mekkoa, joista Lintunen saisi aamulla valita mieluisamman päälleen kuvausta varten. Niinpä niin. Hän ei valinnut kumpaakaan, vaan vihreät farkut ja valkoisen, Nalle Puh & co:n kuvalla varustetun paidan. Hoitaja oli kuitenkin saanut laittaa hiukset saparoille Nalle Puh -pompuloilla, jotka Lintunen oli itse käynyt Melli-tädin kanssa kaksin ostamassa tavaratalosta. (Melli-täti on Lintusen isän isosisko, ja Lintunen pitää hänestä kovasti.) Tällä kertaa hän oli myös auliisti poseerannut hymyillen, jopa nauraen kameralle. Viime syksyn kuvissa ilme oli vielä totinen kuin kissalla hiekkalaatikolla.
Viimevuotiset päiväkodin joulujuhlatkin menivät aivan piloille Lintuselta, kun äiti (tyhmä) pakotti väkisin pukemaan päälle liivihameen. Vaikka Lintunen alkoi kirkua hysteerisenä heti kun ensimmäistä kertaa näki koko kirotun vaatekappaleen, ja vaikka hän taisteli pukemista vastaan niin että koko mekko oli revetä. Silti äiti vain väkisin kiskoi mekon päälle ja kantoi potkivan ja kiljuvan tyttärensä autoon. Joulujuhlassa ei sitten voinut osallistua yhtään mihinkään, kun nyyhkytytti ja se typerä rätti haittasi. Piparia ja glögiä sentään saattoi lopuksi vähän maistaa. Sen koommin ei sitten ole tarvinnut mekkoja pitää, jos ei satu huvittamaan. Vaikka olisi mitkä juhlat ja kuinka arvokkaita vieraita tahansa. Että ei sekään episodi ihan hukkaan mennyt, kun tyhmä käpy siitä otti opikseen. Sitä paitsi farkut ja Nalle Puh -paita on ihan tarpeeksi hienot päiväkodin valokuvaan, eikö?
18. lokakuuta 2005
Taas polvet ruvella
Vastahan siitä on kymmenen viikkoa, kun edellisen kerran tein ilmalennon. Eilen illalla vetäisin oikoiseksi parkkipaikalla. Mikä lie pieni kivi osui kengän koron (hillityt 5,5 cm korkeutta, pinta-alaa 3,5 cm x 4 cm) alle, jalan muljahdus kengässä, ja sitten asfaltti nousi pystyyn tömähtäen polviin, kämmeniin ja vatsaan. Ensin ei satu ollenkaan ja kykenen keinahtelemaan takaisin sisälle.
Zot lähtee sijastani kyytimään Sweetietä, minä jään Lintusen kanssa sohvalle istumaan. Elvis on pelottavan hiljaa paikoillaan. Alkaa sattua, alkaa itkettää. Soitan sairaalaan, ja saan vapisevalla äänellä pyydettyä yhdistämään synnytys- ja naistentautien osastolle. Kun vaihteenhoitaja kysyy epäröinti äänessään, että minne siellä, itsehillintäni alkaa rakoilla. En saa sanottua muuta kuin että no sinne osastolle, eihän niitä ole kuin yksi. Vaihteenhoitaja tarkentaa, hieman hätääntyneenä, että yhdistääkö hän kätilölle vai riittääkö hoitaja. Ratkean parkuun ja sopertelen, että ihan sama, kunhan jollekin, en ole synnyttämässä, mutta minulle sattui onnettomuus. Osastolta vastaa kätilö, saan sanottua nimeni, pyydettyä anteeksi, enkä sitten juuri muuta. Kätilö on kuitenkin rauhallinen ja saan selitettyä mitä on tapahtunut. Kätilö ehdottaa, että tulisin vaikka ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi otattamaan KTG-käyrää. Odottelen Zotia takaisin rauhoittuneena. Lintunen halailee ja lohduttelee minua kyselemällä mihin olen loukkaantunut. Hän voi puhaltaa siihen kohtaan.
KTG-käyrä näyttää hyvältä, Elviskin alkaa pikkuhiljaa liikehtiä. Päivystävä lääkäri ultraa ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Istukka on takaseinässä, joten se on paremmin suojassa kuin kohdun etuseinässä ollessaan. Elvis painaa arviolta rapeat kaksi kiloa ja on kääntynyt raivotarjontaan. Saan matkaani mainion profiilikuvan. Elvis näyttää siltä kuin olisi pumppauttanut huuliinsa hieman täytettä. Nenä on vieraan mallinen ja leuka kovin pieni. (Zot kysyy kuvan nähdessään, että onko tuo ihan normaali. Totean, että ihan on isänsä näköinen.) Polvien kolotukseen lääkäri neuvoo ottamaan parasetamolia.
Aamulla on piesty olo. Portaiden laskeutuminen ottaa koville, kyykistyä ei voi oikein ollenkaan. Polvia ei särje, mutta koukistaminen pistää irvistämään. Henkistä kirvelyä aiheuttaa toteamus siitä, miten ohut väliseinä on hallitun toiminnan ja puhtaaseen paniikkiin sortumisen välillä. Vähällä pääsin tälläkin kertaa.
Zot lähtee sijastani kyytimään Sweetietä, minä jään Lintusen kanssa sohvalle istumaan. Elvis on pelottavan hiljaa paikoillaan. Alkaa sattua, alkaa itkettää. Soitan sairaalaan, ja saan vapisevalla äänellä pyydettyä yhdistämään synnytys- ja naistentautien osastolle. Kun vaihteenhoitaja kysyy epäröinti äänessään, että minne siellä, itsehillintäni alkaa rakoilla. En saa sanottua muuta kuin että no sinne osastolle, eihän niitä ole kuin yksi. Vaihteenhoitaja tarkentaa, hieman hätääntyneenä, että yhdistääkö hän kätilölle vai riittääkö hoitaja. Ratkean parkuun ja sopertelen, että ihan sama, kunhan jollekin, en ole synnyttämässä, mutta minulle sattui onnettomuus. Osastolta vastaa kätilö, saan sanottua nimeni, pyydettyä anteeksi, enkä sitten juuri muuta. Kätilö on kuitenkin rauhallinen ja saan selitettyä mitä on tapahtunut. Kätilö ehdottaa, että tulisin vaikka ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi otattamaan KTG-käyrää. Odottelen Zotia takaisin rauhoittuneena. Lintunen halailee ja lohduttelee minua kyselemällä mihin olen loukkaantunut. Hän voi puhaltaa siihen kohtaan.
KTG-käyrä näyttää hyvältä, Elviskin alkaa pikkuhiljaa liikehtiä. Päivystävä lääkäri ultraa ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Istukka on takaseinässä, joten se on paremmin suojassa kuin kohdun etuseinässä ollessaan. Elvis painaa arviolta rapeat kaksi kiloa ja on kääntynyt raivotarjontaan. Saan matkaani mainion profiilikuvan. Elvis näyttää siltä kuin olisi pumppauttanut huuliinsa hieman täytettä. Nenä on vieraan mallinen ja leuka kovin pieni. (Zot kysyy kuvan nähdessään, että onko tuo ihan normaali. Totean, että ihan on isänsä näköinen.) Polvien kolotukseen lääkäri neuvoo ottamaan parasetamolia.
Aamulla on piesty olo. Portaiden laskeutuminen ottaa koville, kyykistyä ei voi oikein ollenkaan. Polvia ei särje, mutta koukistaminen pistää irvistämään. Henkistä kirvelyä aiheuttaa toteamus siitä, miten ohut väliseinä on hallitun toiminnan ja puhtaaseen paniikkiin sortumisen välillä. Vähällä pääsin tälläkin kertaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
