Tänään oli töissä ihan sellainen päivä, jollainen maa Saksa erään urheilija-urhomme mukaan on. Ei siitä sen enempää, sillä kotona oli ihan toisenlainen ilta.
Olin jo ehtinyt unohtaa, miten valloittava on kohta kaksivuotias. Kuinka se liikkuu melkein pelkästään laukka-askelin tai juosten. Tai takaperin kävellen, mikäli tilanne vaatii hitaampaa etenemistä. Kuinka kaksivuotias on ensin kissa, joka hieroo poskiaan ovenkamanaan, ja seuraavassa hetkessä karjuva leijona, joka repii pehmoeläimet kappaleiksi hampaillaan.
En enää muistanut, miten nopeasti kaksivuotias oppii kirjat ulkoa, niin että osaa "lukea" joka sivun. Tai miten aito on kaksivuotiaan nauru, joka pulpahtelee riemukkaina helähdyksinä vatsanpohjasta asti. Senkin olin unohtanut, miten taitavasti kaksivuotias osaa kiristää äitinsä hermoja äärimmilleen, katsoa sitten pää kallellaan, silmät viattomasti tuikkien, niin että sitä heti kohta unohtaa, mistä pitikään olla kiukkuinen.
Käsittämätöntä, että juuri minun kaksivuotiaani on maailman ihanin. Jo kolmannen kerran.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti