Sisäinen Sinikkani

Edesmenneen äitini äiti-ominaisuuksista voidaan olla monta mieltä, mutta lapsensa hän osasi nimetä. Minä pidän etunimestäni. Se tasapainottaa kauniisti sukunimeni suhahtavan pehmeää pyöreyttä. Se löytyy almanakasta, mutta ei ole ikäluokassaan se tavallisista tavallisin. Se on täysin erilainen kuin veljelläni, mutta kuitenkin selvästi samaa sarjaa. Siitä huolimatta olen puolivakavissani miettinyt nimeni vaihtamista.

Ruotsinopettajani kutsui minua koko lukioajan Sinikaksi. Ensimmäisillä kerroilla en tajunnut hänen tarkoittavan minua. Jonkin ajan kuluttua opettaja itse näytti hieman hämmentyneeltä, mutta kuukaudessa olimme molemmat täysin tottuneita Sinikkaan.

Kerran odottelin Ympyrätalon apteekissa lääkkeitäni, kun farmaseutti huuteli resepti ja lääkkeet kourassa: "Luonnonkuvaus Sinikka!" Minä singahdin pystyyn ja kohden tiskiä. Farmaseutti vaikutti pöllämystyneeltä, jolloin aloin epäillä, että kyse ei ollutkaan minun lääkkeistäni. Vaan oli. Reseptissä ja lääkkeisiin kiinnitetyssä lipukkeessa luki selvästi: "Luonnonkuvaus Lazur".

Keskenmenoni jälkitarkastus oli pari viikkoa sitten. Siihen kuului myös verinäytteiden otto sairaalan laboratoriossa. Menin ilmottautumaan, sanoin nimeni ja syntymäaikani. Vastaaottohoitaja näpyttää konettaan ja kysyy: " Mikä se syntymäaika olikaan, ja tunnuksen loppuosa? Täällä ei ole yhtään Sinikka Luonnonkuvausta." No ei varmaan niin.

Viime viikolla kävin lääkärissä. Huimaa, kädet puutuvat ja vapisevat, päätä särkee koko ajan. "Tension neck", sanoi lääkäri ja antoi lähetteen fysikaaliseen hoitoon sekä määräsi kaularangan kuvattavaksi varmuuden vuoksi. Odottelin käytävässä, ja hetken päästä röntgenhoitaja kuulutti kovaan ääneen: "Luonnonkuvaus Sinikka!"

Että jos sitä ryhtyisi virallisesti Sinikaksi. Sinikka on vaalea ja hoikka, minä en. Voihan olla, että sisäisen Sinikkani vapauttaminen tekisi minusta ulkoisestikin Sinikan.

Tai ehkä kuitenkaan ei.