Kaleidoskooppi kirjoitti siitä, äMMä kirjoitti siitä, moni muukin on varmaan kirjoittanut siitä. Minunkin on pitänyt, mutten ole (muka) ehtinyt. Nyt on taas aihetta.
Ei minulla ole paljoakaan lisättävää siihen, mitä Kaleidoskooppi ja äMMä jo sanoivat. Voin vain todistaa omalta osaltani, että on täysin mahdollista ystävystyä yli Internetin, iloita ja surra sellaisten ihmisten puolesta, joita ei koskaan ole nähnyt, tai joiden oikeaa nimeä tai asuinpaikkaa ei edes tiedä. On käsittämätöntä, millainen kiintymys voi syntyä sellaisiin ihmisiin, joihin ei reaalimaailmassa olisi välttämättä koskaan törmännyt. (Ja tästä erinomaisin esimerkki lienee Oma Armastukseni. )
Olen viimeaikoina, taas kerran, saanut omalta virtuaaliyhteisöltäni osakseni sellaista myötätuntoa, mukanaelämistä ja kannustusta, että tosielämä jää sille kirkkaasti toiseksi. Tuntuu, etten osaa edes tarpeeksi hyvin ilmaista heille, miten tärkeitä heistä on minulle tullut, kuinka syvästi heidän tukensa minua koskettaa, kuinka suorastaan tunnen, miten lämpö kantaa luokseni yli bittiavaruuden.
Elämä on aavistuksen keveämpää, kun tiedän, että he ovat siellä. Salaisessa sopessa maailmanlaajuisen verkon uumenissa. Aavistuksen verran on juuri riittävästi auttamaan minut yli näiden tahmeiden päivien. Toivottavasti minä voin joskus maksaa samalla mitalla takaisin, keventää taakkaa, valaista päivää. Siihen asti: kiitos, ystävät!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti