Vasta nyt, kun meillä on Sulo, sitä jotenkin tajuaa, miten erilainen vauva Lintunen oli. Kun Sulo tekee jotain, mitä vauvat yleensäkin tekevät, muistuu mieleen, että Lintunen ei tehnyt tuotakaan.
Lintunen ei kiipeillyt, ei kiskonut kirjoja hyllystä, eikä sotkenut ruokaa käsillään. Vaikeaa se olisi ollutkin, sillä hän kieltäytyi kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisestä yhdentoista ja puolen kuukauden ikäiseksi kaikesta kiinteästä ruoasta, mutta yhtä vähän se käsien likaaminen sen jälkeenkään kiinnosti. (Päiväkodissa harmaannuttiin, kun tyttö kieltäytyi päättäväisesti kaikesta kädet sotkevasta puuhastelusta, kuten muovailusta ja etenkin sormiväreistä.) Kun hän sitten vuoden vanhana alkoi syödä, hän halusi syödä itse, omalla lusikalla. Ja niin hän söikin, siististi ja suttaamatta.
Lintunen ei syönyt paperia, ei työntänyt pieniä esineitä suuhunsa eikä poiminut roskia pöydän alta tuulensuojaan. Hän ei repinyt lehtiä paperisilpuksi, eikä muhentanut katselukirjoja kuolan kera katselukelvottomiksi. Häntä ei tarvinnut pitää valjaissa sen enempää syöttötuolissa kuin rattaissakaan. Häntä ei kiinnostanut sylissä pompottelu, kyykkyyn ylös, kyykkyyn ylös. Hän oli hyvin rauhallinen lapsi, joka tiesi mitä tahtoi, ja etenkin mitä ei tahtonut.
Siksi tuntuu hassulta, että poikkeuksetta ihmiset, etenkin tuntemattomat, kysyvät minulta onko Sulo aina noin rauhallinen. Sillä Sulo kiipeää kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, hän repii paperit, tunkee suunsa täyteen lehtisilppua ja pikkutavaraa, hän kiemurtelee pöydälle Tripp Trapp -tuolista, hänet on pakko köyttää valjailla rattaisiin, hän saa aikaiseksi unohtumattoman taide-elämyksen desistä kaurapuuroa, hän pomppii loputtomiin sylissä ja muistaa aina kurkistaa pöytäliinan alle. Siltikin Sulo
on Lintusta rauhallisempi lapsi. On se vaan niin metkaa.
Suokaa anteeksi, mutta nyt minun täytyy rientää pelastmaan tuo rauhallinen kymmenkuinen Ikean Trofast -laatikosta ennen kuin hän on jälleen kerran nenällään.
