F 80.1

Vaikea-asteinen puheen tuoton erityisvaikeus. Ilman ICD-koodia käyttäytymisen ongelmat. Lausunto ja epikriisi olivat viimeinkin postilaatikossa. Nyt vain hakemusta täyttämään, vaikka pappa jo sanoikin, että Kela ei tukea, saati terapiaa myönnä. Papan luulisi Kela-lääkärinä(kin) tietävän.

Lintusen asian lisäksi mieltäni painaa viime viikonlopun (ihanan!) ulkomaan visiitillä valjennut hyvän ystäväni ongelma. Eilen Firman juhlissa lisäsin ennestäänkin pulleaan murhesäkkiini työkaverin ahdistuksen. Jos voisinkin olla välittämättä, kohauttaa olkapäitä ja todeta elämän olevan. Vaan kun en voi. Halusin tai en, otan aina taakan kantaakseni, puhun toisen ylös suosta ja keksin ratkaisuja. Tai ainakin yritän. Silti tunnen itseni enimmäkseen täysin turhaksi ihmiseksi. Täysin.

Suloeläin järjestää

Pakko se on uskoa. Jos varsinkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli suht' siistiä ja rauhaisaa, kolmaskin nukkui yönsä hyvin ja enimmäkseen käyttäytyy kaupoissa ja julkisilla paikoilla, niin tämä neljäs ja viimeinen maksattaa minulla helpoista sisaruksistaan korkojen kera.

Nykyisin hän sentään herää enää ehkä kerran tai kaksi yössä, ja vieläpä nukahtaa jokseenkin helposti uudelleen. Mutta se käsittämätön tuhon ja sotkun määrä, jonka tuollainen 15 cm vajaat metriheikki saa aikaiseksi on jotain, joka ajaa minut joko ennenaikaiseen hautaan tai ehkä kaappijuopoksi. Kun selkänsä kääntää, useinmiten korjatakseen edellisen katastrofin jälkiä, Sulo ennättää jo luomaan uutta sekasortoa toisaalle. Toki hän enemmän kuin mielellään osallistuu myös siivoukseen. Hän on liiankin innokas imuroimaan, lakaisemaan, pyyhkimään pölyjä, tyhjentämään ja täyttämään niin tiski- kuin pyykkikonetta. Sulo on siitä harvinainen miessukukunnan edustaja, että hän rakastaa wc-pytyn kuurausta pönttöharjalla. Siinä vesi roiskuu, harja tansii ja mamma kiljuu yllätettyään Sulon taas kerran perusteellisesta pytyn rassauksesta.

En edes uneksi vieväni poikaa ravintolaan. Niin lapsimyönteistä syöttölää ei maailmasta löydy, että Herra Rapatessa Roiskuu ei herättäisi siellä kiusallista huomiota. Kauppaankaan en tuon kanssa lähde, jollei ole toista aikuista matkassa. Lintusen sanoin: "Sulo on niin villi luonnoltaan ja vikkelä jaloistaan." Lintusen sanastosta on myös otsikon suloeläin. Siili ei ole suloeläin, mutta varsa on. Ja kani. Minä olen vähän sitä mieltä, että myös Sulo on suloeläin, kaikesta huolimatta. Varsinkin nyt, kun hän nukkuu.

Koska olen sen arvoinen

Kuukausi sitten täytin Hulluilla Päivillä L'Oréalin arvontakupongin ja unohdin sitten koko jutun. Eilen minulle oli kannettu kotiin paketti, josta paljastui lähetekirjeen mukaan 300 euron arvosta kyseisen yrityksen tuotteita. Olo oli vähän kuin jouluna, paitsi että olin tästä paketista paljon ilahtuneempi kuin joululahjoista konsanaan. Niitä sentään osaa aina odottaa, mutta tämä tuli täysin yllätyksenä. Kerran elämässäni minullakin kävi arvonnassa tuuri.

Siilillä on piikit

Eilen oli taas yksi niitä päiviä, jolloin tekee mieli vetää

1. koko maailmaa kuonoon


2. perskännit


3. ranteet auki.

Tekemättä jäi kaikki kolme eilenkin, eikä vähiten Kiroilevan Siilin ansiosta. Siili valaisee synkimmänkin päivän, halusin tai en.

Kannattaa tutustua myös piirtäjän sarjakuvablogiin. Milla on parikymmentä vuotta nuorempi kuin minä, mutta tunnen häneen outoa hengenheimolaisuutta. Osa noista stripeistä voisi kuvata omaa parisuhde-elämääni. Piirroshenkilöt jopa muistuttavat ulkoisesti meitä oman nörttini kanssa. En voi linkata Firman koneelta parhaisiin paloihin, koskapa niissä kiroillaan niin paljon. Se DDR-score, nääs.

Mitäs minä sanoin

Lintunen kävi eilen foniatrilla. Jouduimme odottamaan vastaanotolle pääsyä vartin verran yli sovitun ajan, ja siinä ajassa Lintunen ehti kyllästyä, hermostua ja muuttua totaalisen yhteistyöhaluttomaksi. Mikään ei takaa, että hän olisi ollut paljoakaan sävyisämpi, vaikka olisimme päässeet sisään ajallankin. Mutta olipahan kerrankin (tai oikeastaan toisen kerran) lääkärin vastaanotolla autenttinen tilanne. Tällä kertaa likka ei sentään vetänyt itkupotkuräkäraivareita, vaikka varmaan mieli teki. Ehei, sen sijaan hän mykistyi totaalisesti. Fiksu lapsi tietää, mistä narusta kannattaa missäkin paikassa nykäistä. No, kyllä hän lopulta lientyi ja muuttui puheliaaksi ja aurinkoiseksi jurottavan mykkyyden, alta kulmain tuijottelun ja silmien muljauttelemisen sijaan.

Alustava diagnoosikin saatiin: vaikea dyspraksia. Kieli ja kitalaki eivät toimi ollenkaan niin kuin niiden pitäisi. Lintusella on luultavasti rakenteellinen poikkeama, joka estää tiettyjen konsonanttien muodostamisen. Sen varmistamiseksi (ja myös sen, ettei ongelmaan tarvita kirurgista korjausta) pitää lapsen nenänielu joko tähystää (ei tule onnistumaan) tai sitten on saatava otetuksi päästä röntgenkuva. Vaikeaa tulee olemaan sekin, koska silloin nenään on ruiskutettava varjoainetta, minkä lisäksi Lintunen on saatava sanomaan tiettyjä asioita, jotta saadaan valideja kuvia. Niinpä Lintunen pistettiin jonoon osastojaksoa varten. Hitaasti lämpiävää Lintusta ei ehditä yksittäisellä poliklinikkakäynnillä tutkia ja testata riittävästi, kun kolme varttia vähintään menee lapsen lämmittelyyn. Lisäksi osastojakson aikana saadaan toivottavasti otettua myös EEG mm. epilepsian poisulkemiseksi (tai löytämiseksi). Lintunen sai myös lähetteen lastenpsykiatriseen konsultaatioon, koska hänellä voi olla muutakin ongelmaa kuin pelkkä dyspraksia.

Nyt siis odotamme. Ensin lääkärin c-todistusta korotetun hoitotuen hakemiseksi ja puheterapian järjestämiseksi. Tarve on 70 tuntia vuodessa, eikä sitä kunnallisen puheterapian kautta pystytä järjestämään. Odotamme kutsua psykiatrin konsultaatioon, odotamme kutsua osastojaksolle. Odotamme, että lapsi kasvaa, hänet saadaan tutkikttua ja kuvattua ja suostuvaiseksi pitämään suussaan kojetta, jonka avulla kielen motoriikkaa saadaan korjattua. Pessim Realisti minussa sanoo, että mitään hoitotukea ei tipu, ei sitä ole irronnut selvemmin tarpeessa olevillekaan. Äiti minussa on helpottunut, että asiat sentään etenevät, vaikka hitaastikin. Että vihdoinkin lasta aletaan tutkia, että vihdoinkin joku muukin kuin minä on sitä mieltä, että Lintunen on vähintäänkin hieman erityinen. Olen jonkinlaisen synkeän tyytyväisyyden vallassa: että pitkin taas olla oikeassa.

Shampanjaa ja ruusuilla tanssimista

Sweetie täytti eilen kahdeksantoista vuotta. Tapahtumaa juhlittiin ruusuin, kuohujuomin ja kakuin. Lintunen auttoi minua edellisenä iltana kakkupohjan leipomisessa nuolemalla vispilöitä ja vatkauskulhoa. Hän seurasi tarkkaavaisesti voileipäkakun rakentamista, ja ihmetteli aionko valvoa koko yön. Ilmeisesti tästä huolestuneena hän piti minulle seuvaavan puheen:

"Kuule äiti. Sovitaanko, että jatkaisit tuota aamulla ja
menisit nyt nukkumaan.
Katsos, jos et nuku tarpeeksi niin olet sitten niin
kärttyinen aamulla.Mitä jos menisit nyt nukkumaan, jookos."

(Vannon, että lapsi käytti juuri näitä sanoja, olkoonkin että muutama konsonatti puuttui välistä tai oli korvattu jollain toisella.)

Niinpä me menimme nukkumaan, vaikka kello olikin vasta yhdeksän.

Vieraita kävi runsaasti, nuoria naisia ja miehiä. Osa oli minulle uudempia tuttavuuksia, osan olen tuntenut jo alakoululaisesta asti. Ohjelmapuolesta vastasivat Lintunen ja Sulo, jotka vetivät monen tunnin shöyn. Lintunen oli puketunut parhaimpiinsa. Vahinko vain, että mumman tuoma vaaleanpunainen hörselö oli tarkoitettu vähintäänkin kaksi vuotta nuoremmalle lapselle. Kaksi vuotta sitten Lintusta ei moinen riepu kiinnostanut vähäänkään, mekot olivat kauhistus. Mutta nyt. Lintunen iski silmänsä tuohon prinsessaleikkiin tarkoitettuun uskomattomaan marenkiin. Päällehän se piti saada, mielellään olisi pitänyt saada vielä siivet selkään, mutta ne pitävät majaa mummolassa, eikä niitä sieltä tähän hätään lennättänyt millään. Koko päivän lapsi keikkui liian pienessä leningissään ja herätti hilpeyttä vierasjoukossa. Sulo keskittyi söpöilemään. Hän hoiti sen niin suvereenisti, että jopa lapsia avoimesti inhoava teini suli Sulon suloisuuden edessä ottamaan pojan syliinsä.

Illalla hihittelevä ja kikatteleva väki poistui juhlimaan täysi-ikäisyyden saavuttamista ravintolaan, ja siellähän menikin sitten myöhään. Tai oikeastaan myöhään meni jatkoilla. Sweetie oli kotiutunu noin 5.30. Olipa hyvä, etten valvonut odottamassa.

Juhliminen saavuttaa huipennuksensa ensi lauantaina, jolloin Sweetie pitää nuorisoseurantalolla yhteissynttäribibikset viikkoa nuoremman ja viikkoa vanhemman ystävänsä kanssa. Niihin juhliin mamma saa osallistua kuskaamalla juhlakaluja ja vieraita takaisin kulttuurikaupungin yöhön. Lupaa huolehtimiseen ja hermoiluun ei ole annettu, mutta tuleepa tuota varmasti harrastettua ihan luvattakin. On tämä sellaista tanssia ruusuilla, ettei paremmasta väliä.

Kerro, kerro kuvastin

Silmät kirkkaina, lujassa uskossa olen selittänyt aina ja kaikkialla, ettei minulla mitään ikäkriisiä ole, vaikka olenkin tukevasti keski-ikäinen ja aivan kohta eläkeiän kynnyksellä. Ah-hah-haa! Nyt täytyy kuitenkin lopettaa valheessa eläminen ja tunnustaa, että ehkä jotain ihan pientä ikäahdistuksen tynkää on havaittavissa.

Vuosia olen bongaillut lehdistä ja televisiosta syvää tyydytystä tuntien suunnilleen itseni ikäisiä naisia, jotka kuitenkin näyttävät huomattavasti minua vanhemmilta, kuka mistäkin syystä. Tänä talvena olen huolestuneena tutkaillut peilikuvaani, silmien alle hiipineitä hämähäkinverkkoja, jopa vekkejä, joihin ei mikään silmänympärysvoiteen lääppiminen enää auta. Naaman restauroimiseen menee aamuisin yhä enemmän aikaa, silti lopputulos näyttää yhä rapistuneemmalta, ikääntyneemmältä.

Säälittävyyteni syvyys koko rujoudessaan valkeni minulle kun Anne Holmlundista tuli ministeri. Ihmettelinkö yhtään, että kuka ja mistä ja onko meillä tuollainenkin kansanedustaja ollut jo viime kaudella? No en. Sen sijaan totesin ällöttävän itsetyytyväisenä, että tuokin nainen se on vain kolme kuukautta minua vanhempi, mutta näyttää ainakin kolme, tai sanotaan vaan ihan reilusti viisikin vuotta vanhemmalta. Kettumaisinta tässä on mieleni laidoilla läikkyvä ajatus siitä kuinka sisäministeri saattaisi varmasti kuvani nähdessään iloita, että tuokin kolme kuukautta nuorempi mutsi näyttää häntä vanhemmalta. Jos siis ministeri olisi yhtä pieni ihminen kuin minä.

Tunnollinen Työläinen, tunnetaan myös nimellä Lazur

Minähän tein tätä jo keskikouluaikoina. Ensin sairastin tuhkarokon joululomalla, vesirokon vuoro oli hiihtolomalla. Enimmillään minulla taisi olla 12 poissaolotuntia yhtenä lukuvuonna.

Nyt olen ollut jo jonkin aikaa vähän tukkoinen, olo on ollut epämääräinen ja puolikuntoinen, muttei kuitenkaan selvästi sairas. Pitkäperjantaina heräsin aivan kirjaimellisesti vihreä räkä poskella ja kurkku karheana, mutta käväisin silti töissä vääntämässä yhden raportin loppuun ja tulostamassa toisen aineiston valmiiksi tiistaita varten. Kun kerran kuitenkin ajoin Helsinkiin viemään perheen junalle, niin samoilla dieselelillä sitä käväisisi töissäkin, silkkaa säästöä on se. Lankalauantaina heräsin kolme varttia normaalia aiemmin, eli neljältä. Päätä särki, kaularauhaset olivat turvoksissa ja vilutti. Kahdeksalta mittari näytti 38, 2 astetta, ja minulla kun ei ikinä ole kuumetta.

Tänään olo on edelleen varsin sairas, vaikka kuumetta ei enää ole. Huomenna olen vielä paremmassa kunnossa, ja tiistaina täydessä iskussa. Näin saatiin taas yhdet pyhät ja harvinainen lapsi&miesvapaa viikonloppu käytettyä hyödyllisesti sairastamiseen, jotta työnteko ei kärsi. Ei sillä, että tulevalla viikolla mitenkään päin olisi edes voinut töistä pois olla. Raportointiviikko ja backup (=pomo) lomalla.

Syvään se on juurtunut, tunnollisuus.

Luultavasti oikein väärin

Pääsiäisleskellä (ilmaus pöllitty Hiipinältä) on kerrankin aikaa lueskella blogeja kaikessa rauhassa. Pörrö nillitti taannoin käsityöblogeista. Tämä ei ole käsityöblogi, eikä tästä sellaista tule, vaikka näin pääsiäisen kunniaksi pistinkin tuohon kuvan omin kätösin askartelemistani munista. Mutta luultavasti bloggaan kuitenkin oikein väärin ylipäänsä, joten lisäsin sivupalkkiin Pörrön tarjoileman namiskan. (Johon en nyt saa linkitettyä, koskapa blogi ei lataudu.)

Se tässä pääsiäisleskeydessä vaan on outoa, että täällä on kerrakin hiljaista. Jopa hiljaisempaa kuin öisin, vaikka simasuut ovat silloinkin hiljaa ja nukkuvat. Että voiko pelkkä tietoisuus siitä, että he ovat kolme päivää vajaan viidensadan kilometrin päässä potensoida hiljaisuuden? Teineistä ei paljon ääntä lähde, tai jos lähteekin niin se on erilaista ääntä. Vähemmän äänekästä, eikä ollenkaan vaativaa. Tätä herkkua ei ole usein tarjolla, joten nyt on tankattava urakalla.

Menen sohvalle tankkaamaan. Rauhallista ja riemukasta pääsiäistä itsekullekin!

Taidetta koteihin

Lintunen halusi mennä makuuhuoneeseen lepäämään. Yläkerrasta suljetun oven takaa kuului klassista musiikkia (radio) sekä onnellista lauleskelua (Lintunen). Myöhemmin paljastui, että Lintunen oli ehkä lepäillyt, mutta hänen kätensä ei. Kolmella seinällä, kolmessa kaapin ovessa, kahdessa kaapin seinässä, yhdessä huoneen ovessa + kahdessa karmissa, kahdessa sängyssä (myös sälepohjissa), yhdessä patjassa, yhdessä vauvanvaatteita sisältävässä äitiyspakkauslaatikossa sekä kuudessa 50 X 30 cm:n kokoisessa Lundian hyllytasossa oli taidetta koteihin kerrakseen. Seinillä taide ylti lähes katonrajaan, sillä nuori taiteilija oli onnistuneesti käyttänyt kerrossängyn tuomaa lisäulottuvuutta hyväkseen.

Eikä tuolle edes voinut olla vihainen, kun nauratti niin hysteerisesti. Seinistä ja kaapeista tussinjäljet lähtivät kivutta, ovi ja karmit joudutaan maalaamaan. Muulla ei niin ole väliä.

Tätä en olisi halunnut gynekologin suusta kuulla

Ei täällä kyllä mitään ole.

Vuosi sitten touko- tai kesäkuussa langat vielä näkyivät, mutta joskus sen ja tämän päivän välisenä aikana oli koko helvatan hormonikierukka kadonnut jälkiä jättämättä. Sitä äkkinäinen luulisi, että senkin kokoisen kapineen kyllä huomaa, jos se pimpasta ulos putkahtaa. Mutta ei, ei näköjään huomaa.

Nyt siellä taas on. Tällä kertaa osaan olla varuillani ja epäillä kapineen lähteneen livohkaan jos 8 - 10 päivää kestävät, tuplavarmistusta vaativat vuodot palaavat. Että voi tuplavarmistaa sitten muutakin. Kyllä tuon kuvan taistelijat lystilaatikossa ovat ehdottomasti minun viimeiseni.

Järjettömän hieno sunnuntai

Mennyt sunnuntai oli hieno päivä kolmesta syystä.

1. Nousin aamulla ylös (Sulon aloitteesta) klo 6.19 ja oloni oli varsin freesi ynnä krapulaton. (Toisin kuin lauantaina puolilta päivin M/S Galaxyn hytissä 5301. Näytin siltä kuin olisin nauttinut alkoholia Firman piikkiin pikkutunneille ja kärsinyt ensimmäisestä kankkusesta neljään vuoteen. Drinkkiliput olivat tallella yhtä lukuunottamatta. Ja sitäkään en käyttänyt itse. Silti hippajuomaa meni kurkusta alas valehtelematta tuplasti enemmän kuin edellisten neljän vuoden aikana yhteensä.)
2. Apassionata Hommage oli valtava elämys, niin Lintuselle kuin minulle. Kyynelehdin puolet esityksestä, niin syvän vaikutuksen se minuun teki. Ensi vuonna uudestaan.
   
3. Vihdoinkin sisustuksemme edustaa jotain tyylisuuntaa. Hesari sen kertoi: Punksuhi, just niikun meillä kotona.
   

Aina saa surra ja murehtia

Sweetie on kyllästynyt koulunkäyntiin. Hän tahtoo kirjoitusten jälkeen vuodeksi maailmalle, vaikka banaaneja lastaamaan. Jotenkin arvasin, että tämä on vielä edessä. Sweetiellä on ollut monta vuotta (ja on toki edelleenkin) selkeä tavoite ammatin suhteen. Opiskeluväsymys on kuitenkin ollut näkyvissä oikeastaan koko syksyn, jaksoarviointien numerot ovat olleet laskusuunnassa. Alkuviikosta Sweetie kysyi, että onko hänen pakko mennä yliopistoon. (On, jos haluaa toiveammattiinsa, muuten ei.) Olemme käyneet pitkin viikkoa keskusteluja eri vaihtoehdoista, joista osa nostaa äidiltä tukan pystyyn. Juuri nyt lapsi on päätymässä siihen, että hän käy pääsykokeissa vuoden päästä kesällä. Jos opinahjon ukset aukeavat, viilataan suunnitelmia sen mukaan. Jos käteen ei jää muuta kuin pyrkimiskokemusta, nuori ja rohkea aikoo suunnata vapaaehtoistyöhön maailmalle ja pyrkiä seuraavana kesänä uudelleen. Äidin sydäntä kylmää, mutta tämä nyt kuitenkin kuulostaa suunnitelmalta, ihan kohtuulliselta suunnitelmalta. Elämä on Sweetien, eikä hänen tarvitse elää sitä niin kuin se minusta olisi parasta elää.

Pienten puolestakin saa surra ja murehtia. Päiväkotijärjestelyihin on tulossa muutoksia vuoden 2008 alusta. Huonoin vaihtoehto on se, että tenavat siirretään toiseen päiväkotiin tammikuussa 2008, mutta Lintunen palaa eskariin entiseen päiväkotiin elokuussa 2009, jolloin Suloa kuskataan ensin kotoa reipas kilometri pohjoiseen ja sitten Lintusta siitä pisteestä vajaat 3 km etelään. Ei ole mukavaa sekään, mutta eniten huolestuttaa äärimmäisen huonosti muutoksiin sopeutuvan Lintusen hyvinvointi. ”Lapset kasvavat”, oli kaupungin päivähoidon johtajan virkamiesvastaus. Paras vaihtoehto on se, että Lintunen pääsee kielikylpyryhmään ja saa jäädä entiseen paikkaan, jolloin Sulo kielikylvetettävän sisaruksena ja erittäin potentiaalisena kielikylpyläisenä itsekin saa jäädä samaan taloon. Tämä tietysti edellyttää, että Lintunen soveltuu kielikylpyyn, sekään kun ei ole tuon lapsen kohdalla mitenkään itsestään selvää. Taas saa harmaantua näitä miettiessä. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi.

Sulosta sitä vielä saa huolta kantaakin. Poika on varsinainen Vaahteramäen Eemeli ja lisäksi onnettomuusaltis. Toistaiseksi vauriolistalla on vasta katkenneet maitohampaat ja hiusmurtumainen leuka, mutta eipä tuota ikääkään vielä paljoa ole. Vielä on äidillä monta huolen täyttämää vuotta tulossa, toivottavasti.

Mitä tulikaan tehtyä

Se on lyhyt. Ei yhtään sellainen kuin olin ajatellut. 25 cm hiusten pituudesta pois sälyttää pärstään 15 vuotta ikää lisää. Ei hyvä tukkapäivä. Onneksi tukka on uusiutuva luonnonvara. Ei tarvitse kuin odottaa ja tukka kasvaa kaiken aikaa.

Paras tukkapäivä ikinä

Tukkahan ei koskaan ole niin hyvin kuin päivänä, jolloin on menossa leikkauttamaan sen uuteen uskoon. Tänään on se päivä.

Zotin vapaapäivä mahdollistaa tämän riemun, ja siksipä jätinkin auton hänen käyttöönsä päiväksi ja tulin julkisilla töihin. Läksin kotoa varttia aiemmin kuin normaalisti, ja olin töissä tuntia normaalia myöhemmin. Samalla sain vahvistuksen epäilyilleni siitä, että reilun vuoden kuluessa yksityisautojen määrä työmatkaliikenteessä on noussut. Kun vielä syksyllä 2005 sama bussivuoro oli niin täynnä, että neljänneltä pysäkiltä kyytiin nousseista osa joutui seisomaan. Tänään meitä oli kyydissä hädin tuskin tusina. HKL:n jatkoyhteysbussissa istuskelinkin sitten kuskin kanssa kaksin hyvän matkaa. Henkilöautoja oli aamukuudelta Porvoonväylällä jonoksi asti. Ja viimeinen 15 km etappini HKL:n sinisellä kesti ajallisesti vain noin 10 minuuttia vähemmän kuin joka-aamuinen 55 km:n ajeluni kotipihasta toimiston parkkiin. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä lasten hoitopäivän pitäminen mahdollisimman lyhyenä, eli kahdeksassa tunnissa, joka on pitkä päivä pienelle sekin, valintani on edelleen taittaa työmatkani omalla autolla, yksin. (Kimppakyytiläinen toki mahtuu mukaan, jos reitti ja aikataulu natsaavat. Halukkaat voivat ilmoittautua kommettilaatikossa.)

Tukka on vielä hyvin. Huomisesta en tiedä. On tämä jännittävää elämää!

Tää on taas niin tätä

Kerrankin kun ajattelin selata blogeja töissä. Niin tähän (klikkaa kuva suuremmaksi) se sitten tyssäsi. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta.

Menen sitten perjantailettuja syömään. Kermavaahdolla ja hillolla. Jotain etuja tässäkin firmassa sentään on.

Ei pysty, liian hapokasta

Lintunen jäi junan alle

Onkohan tullut vahingossa hankittua liian kiireinen elämä internätin ulkopuolella. Enää ei ehdi oikein edes lukea muiden tuotoksia, saati purskauttaa näkösälle jotain omaa. Sanomisen tarvetta on, aikaa ei. Pyhä kolminaisuus Lapset-Kotityöt-Ansiotyö on minut nielaissut. Jäätte siis paitsi jorinoita, joita olisi voinut kuvittaa vaikka näin. En vielä sulje luukkua lopullisesti, mutta ei täällä paljon kurkittavaa ole viime kuukausina ollut. Katsotaan kuinka ämmän jatkossa käy.

Veturi on vihdoin irti

Sulo sai paperisilppurin auki

Me käymme joulun viettohon...

...junalla heti huomisaamuna. Sukurikkaan joulun jälkeen palaamme rauhaisaan kotiin (joka toivottavasti on pystyssä kissavahdin jäljiltä) viettämään uutta vuotta, ja sitten alkaa arki ja uurastus.

Kurkistusluukku toivottaa kaikille rauhallista joulua!

No huh huh!

Valokuvatorstai 29. haaste

Accidentally in Love

Vain seitsemisen vuotta vanha päältätäytettävä pesukoneemme sanoi sopimuksen irti. Päätimme panna elämän risaiseksi ja tilata uuden koneen lisäksi myös kuivausrummun. Pyykkiähän nimittäin vielä pesee useampia koneellisia, vaan kun ei se mahdu mihinkään kuivumaan.

Reilun viikon tuskaisen odotuksen jälkeen kotiin tuli kaksi palvelualtista ja mukavaa asentaja, jotka kokosivat vessan nurkkaan vieressä näkyvän paketin. Ensimmäisen pestyn ja kuivatun koneellisen jälkeen olen ollut mennyttä naista. Miksi ihmeessä kuivausrumpua ei ostettu jo vuosia sitten? Pyykinpesu on silkaa iloa nykyään. (Myös Sulon mielestä. Ensin voi ihailla näkymiä lasiluukusta ja sitten voi vähän säädellä ohjelmia somista nappuloista.)



Ah, ma olen lovessa.... pahus vaan, että tätä vauhtia pyykkivuori on kohta pesty.