28. huhtikuuta 2006
26. huhtikuuta 2006
Hei laukkaa ratsu reima!
Mainitsin eilen Zotille, että Lintunen narskuttelee hampaita öisin. Tähän sivummalla ollut Lintunen tuumasi: "No, hampaat laukkaa yöllä. Ne laukkaa kuin hevoset." Mitäpä muutakaan, mitäpä muutakaan.
Lauantaina Lintunen kävi rautakaupan pihalla ratsastamassa Hembölen kiertävän farmin ponilla. Lapsi nautti hetkestä täysin siemauksin. Jälkeenpäin hän esitti, kuinka pää liikkuu, kun ratsastaa. Juuri niin se liikkui, kuin rennolla karjapaimenella.
Kuukauden päästä Lintunen pääsee taas ratsaille. Edessä on kevätretki Hagnäsin tilalle. Pienen heppahöperön onnenpäivä! Saapa nähdä, kauanko tätä kestää vai onko se kenties ikuista rakkautta. Sweetie ei koskaan osoittanut isompaa kiinnostusta hevosiin, vaikka kärttikin kyllä ratsastustunteja, kun paras ystäväkin sellaisilla kävi. Kiinnostus lopahti kaupungin tukeman kolmen ratsastustunnin hiihtolomakurssin jälkeen. Opettajat huusi kuulema liikaa, eikä se ratsastaminen nyt mitenkään ihmeellistä ollut. (Sillä parhaalla kaverilla on nykyään oma hevonen, ja tuleva ammattikin taitaa olla hevosalalta.) Lintusen kanssa sitä saattaa joutua vielä ratsastuskentän laidalla notkumaan. Voi hevospelkoisen äiteen riemua.
Lauantaina Lintunen kävi rautakaupan pihalla ratsastamassa Hembölen kiertävän farmin ponilla. Lapsi nautti hetkestä täysin siemauksin. Jälkeenpäin hän esitti, kuinka pää liikkuu, kun ratsastaa. Juuri niin se liikkui, kuin rennolla karjapaimenella.
Kuukauden päästä Lintunen pääsee taas ratsaille. Edessä on kevätretki Hagnäsin tilalle. Pienen heppahöperön onnenpäivä! Saapa nähdä, kauanko tätä kestää vai onko se kenties ikuista rakkautta. Sweetie ei koskaan osoittanut isompaa kiinnostusta hevosiin, vaikka kärttikin kyllä ratsastustunteja, kun paras ystäväkin sellaisilla kävi. Kiinnostus lopahti kaupungin tukeman kolmen ratsastustunnin hiihtolomakurssin jälkeen. Opettajat huusi kuulema liikaa, eikä se ratsastaminen nyt mitenkään ihmeellistä ollut. (Sillä parhaalla kaverilla on nykyään oma hevonen, ja tuleva ammattikin taitaa olla hevosalalta.) Lintusen kanssa sitä saattaa joutua vielä ratsastuskentän laidalla notkumaan. Voi hevospelkoisen äiteen riemua.
23. huhtikuuta 2006
Öinen tilitys
Nyt vasta huomasin, että ahistus-polkkaani oli tullut viikko sitten anonyymi kommentti. Vastineesta tuli niin pitkä, että piti kirjoittaa siitä oma merkintä.
Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.
Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)
Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.
Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.
On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.
Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.
Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.
Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.
Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.
Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)
Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.
Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.
On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.
Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.
Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.
Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.
22. huhtikuuta 2006
Kuka käski olla läski
Solmu ja Vilhelmiina viettävät kesäkuussa häitä. Koska olen sulhasen veljen kotihoito, minun odotetaan pukeutuvan asian vaatimalla juhlavuudella. Mikään kerrankin aiemmissa pippaloissa yllänähty ei kelpaa, koska niissä on jo juhlittu, joissakin asuissa jopa useammissa juhlissa. Sellaista se on eteläpohjalaisten kanssa, kysykää vaikka Hiipinältä, kun ette voi sulhasen äidiltä tai sisarilta kysyä. Mikäpä siinä, [isolla] rahalla saa kaupasta kyllä näinkin muhkeilla mitoilla varustetulle eläjälle päällepantavaa, toisinaan jopa tyylikästä. Mutta sitten tulee se ongelmakohta. Mistä saa paksulle naiselle juhla-asun, jossa voi imettää? (Ja mistä saa paksulle naiselle äitiysvaatteita, odotusasuja? Ei mistään.)
Yksiosaiset leningit karsiutuvat oitis. Edestänapitettavat ovat siinä ja siinä, useimmat eivät peitä imettäessä riittävästi. Eikä Sulo suostu syömään minkään huiviviritelmän kätköissä. Imetyspaita yläosana olisi ihanteellinen ratkaisu, mutta ainakaan juhlatilaisuuksiin sopivia ei ole kaupan imettäjälle, jonka rinnanympärys ylittää 123 cm (ja muutkin ympärykset ovat ylileveät.) Joten jostain täytyy nyt siis löytää jotain juhlallista, josta tuunata kutosen käsityötaidolla imetyksen diskreetisti salliva juhlapusero. Jos alaosaksi ei löydy oikean mallista hametta, alaruppinsa voi onneksi verhota myös housuilla. Ei tietenkään sulhasen äidin ja sisarten mielestä, mutta morsian tuskin pitää sitä arkisena, onhan hän itsekin edustanut häissä juhlahousuissa.
Tai jos sitä vaan menisi ja juhlisi ja olisi välittämättä siitä muiden mielipiteistä. Ei ne kuitenkaan kehtaa päin näköä moittia. Tai tarkemmin ajatellen, kyllä ne kehtaa.
Yksiosaiset leningit karsiutuvat oitis. Edestänapitettavat ovat siinä ja siinä, useimmat eivät peitä imettäessä riittävästi. Eikä Sulo suostu syömään minkään huiviviritelmän kätköissä. Imetyspaita yläosana olisi ihanteellinen ratkaisu, mutta ainakaan juhlatilaisuuksiin sopivia ei ole kaupan imettäjälle, jonka rinnanympärys ylittää 123 cm (ja muutkin ympärykset ovat ylileveät.) Joten jostain täytyy nyt siis löytää jotain juhlallista, josta tuunata kutosen käsityötaidolla imetyksen diskreetisti salliva juhlapusero. Jos alaosaksi ei löydy oikean mallista hametta, alaruppinsa voi onneksi verhota myös housuilla. Ei tietenkään sulhasen äidin ja sisarten mielestä, mutta morsian tuskin pitää sitä arkisena, onhan hän itsekin edustanut häissä juhlahousuissa.
Tai jos sitä vaan menisi ja juhlisi ja olisi välittämättä siitä muiden mielipiteistä. Ei ne kuitenkaan kehtaa päin näköä moittia. Tai tarkemmin ajatellen, kyllä ne kehtaa.
21. huhtikuuta 2006
Ettekö tiedä kuka minä olen?
Olen Helena Nikula Seinäjoelta. Olen 41-vuotias, eikä minulla ole ammattia. (Olen nimittäin kuollut.) Harrastan runonlausuntaa, kuorolaulua ja käsitöitä minkä viideltätoista lapseltani ehdin. Olen monokromaattinen tyyppi, sillä hiukseni ovat valkoiset ja silmäni mustat. Rentoudun kuuntelemalla hevimetallia, vaikka lempiartistini onkin Anna Eriksson. Kuten huomaatte, sana henkilökohtainen kuvaa minua erinomaisesti.
- Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
- Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
- Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
- Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
- Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
- Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
- Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
- Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
- Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
- Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
- Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja “adjektiivi”)
19. huhtikuuta 2006
Yksin oot sinä ihminen
Äkkiä, keskellä suuren, mutta vieraan suvun, tajuntani lävistää ulkopuolisuuden tunne. Tietoisuus siitä, että tässä meluisassa joukossa minä olen yksin ja erilainen, muualta tullut. Minulla on vain lapseni. Nuo kalpeat ja tummasilmäiset, minun näköiseni, ei suvun. Tässäkin kuulen moitteen, vaikkei sitä ehkä ole. Ehkä.
Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.
Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.
14. huhtikuuta 2006
Elämä on valintoja
Värjätäkö neljän kuukauden ja neljän sentin harmaa juurikasvu ja joutua juurikasvunvärjäyskierteeseen. Vai antaako harmaantua, kulkea kulahtaneena kunnes koko pituus on vaihtanut väriä, ja näyttää nelikymppisenä kuusikymppiseltä. Kyllä tässä pääsiäinen rattoisasti kuluu tätä miettiessä.
10. huhtikuuta 2006
Kuinka saisin rikki kookospähkinän
Meillä on satakunta keittokirjaksi luokiteltavaa opusta. Maku-lehtiä kolmatta vuosikertaa. Lehdistä saksittuja reseptejä varmasti tuhansia. Ja päälle vielä verkosta löytyvät ruokaohjeet. Miten siis voi olla mahdollista, että aamu toisensa jälkeen ratkaisematon kysymys kuuluu: Mitä tänään syödään?
Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.
En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!
Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.
En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!
8. huhtikuuta 2006
Nyt ahistaa
Nimittäin töihinpaluu. Töihinpaluu edellyttää hoitopaikkaa lapsille. Päiväkodista kyseltiin, että aionko hakea lapsille paikkaa juuri sieltä. Aionpa hyvinkin. Paitsi että kyseinen päiväkoti on Lintuselle tuttu, se on myös meitä lähinnä. (Jos pitää kauemmas viedä, joudutaan investoimaan toiseen autoon. Kallista touhua on se.) Kannattaa kuulema sitten hakea ajoissa, sillä täyttä on, tungosta tulossa. Ahistaa!
Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.
Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.
Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.
Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.
Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.
Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.
5. huhtikuuta 2006
Ei minun takapihalleni
Porvoossa on perinteisesti vastustettu kaikkea mahdollista: uutta siltaa, alkoholistien ensisuojaa, kehitysvammaisten asuntolaa ja nuorisoasuntoja. Tähän mennessä en ole tuntenut tarvetta vastustaa mitään näistä. Uutta siltaa suorastaan kannatin, edellisen kotini naapurustossa oli kilometrin säteellä neljä kehitysvammaisten asuntolaa, alkoholistien ensisuoja on nykyiseltä kotioveltani noin 500 metrin päässä, nuorisoasuntojen vastustusta en ymmärrä alkuunkaan.
Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.
Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.
Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.
Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.
Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.
Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.
2. huhtikuuta 2006
Letuttaa!
Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.
Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.
Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.
31. maaliskuuta 2006
Päätä ja häntää
Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.
Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.
Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.
28. maaliskuuta 2006
Onni on kuviolliset kumisaappaat
Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.
Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.
Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)
27. maaliskuuta 2006
Roskajuttu
Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.
Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.
Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.
Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.
Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.
22. maaliskuuta 2006
Unia uusintana
Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.
Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.
Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.
Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.
Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.
Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.
Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.
Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.
Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.
Kyllä T.S. Eliot tiesi
Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.
Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )
Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )
19. maaliskuuta 2006
Kaikessa soi blues
On kovat ajat täällä.
En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?
Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.
Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.
Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.
Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.
Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa
En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?
Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.
Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.
Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.
Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.
Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa
11. maaliskuuta 2006
Sulo haisee Surulta
Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.
Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.
8. maaliskuuta 2006
Naistenpäivän kunniaksi
Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.
Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.
Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.
Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.
Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.
3. maaliskuuta 2006
Onnenluku kolme?
Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.
Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.
Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.
Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)
Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.
Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.
Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.
Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)
Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
