Tädit - ja elämä voi muuttua

Aina kun tunnen olevani vailla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ajattelen Tätejä. Tätejä on kuusi, kolmekymppisestä yli viisikymppiseen, ja minä olen yksi heistä. Seitsemäntenä joukossa on Äiti, jota ilman ei mitään Tätejä olisi.

Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.

Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.

Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)

Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat Tädit.

En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?

Ei voi vielä tietää

Sulo rakastaa kaivinkoneita. Isoja, pieniä, lelukaivinkoneita, mutta varsinkin niitä ihan oikeita.

Matka mummolaan kulkee pitkin Tampereen läntistä kehätietä, ja voi autuutta: siellä sitä on kaivinkoneita nähtävillä! Takapenkiltä kuuluu innostunutta hihkuntaa, josta ainoa ymmärrettävä sana on selkeästi lausuttu kai-vin - KO-je. Kai-vin(tauko)KO-je! Tästäpä Lintunen hyvin arkiseen äänensävyyn äityy kysäisemään: "Sulo, tuleeko sinusta isona kaivinkoneenkuljettaja?" Sulo vastaa yhtä arkipäiväiseen sävyyn, että joo-o. Äitiä alkaa mietityttää, että Lintunen ei ole koskaan sanonut, mikä hänestä tulee isona. Niinpä minä tiedustelen asiaa. Mitäpä vastaa Lintunen, erityisen ihana iltatähteni? "Sitä pitää vielä miettiä." Mykistävän hieno vastaus.

Järki lähtee just

Ei missään olisi tarvetta hyvälle taloushallintohenkilölle? Halvalla ei irtoa, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan.

Aamuvirkku sirkuttaa

(Ah, mun runosuoneni sykkää aamutuimaan. Epätahtiin, mutta kuitenkin.)

Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.

Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.

Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.

Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.

Kolme päivää myyntikokousta takana

Kuvittele kuvan tyypille 20 kg tykkyä lihaa luiden ympärille. Solen mä.

Sun äitis yllytti mun tähän.

Tule apuun, viranomainen!

Tavasin aamulla ällistyneenä Hesaria. Olen todennäköisesti vanha änkyrä, mutta ei ole tullut mieleenkään, että jonkun viranomaisen tai muun julkista valtaa käyttävän ne pitäisi säätää nuorisolle kotiintuloaika.

Kotiintuloajat ne on säädetty meidänkin teineille, teinien isä ja minä olemme ne ihan itse määränneet. Korkeintaan on keskusteltu lasten kavereiden vanhempien kanssa yhtenäistä linjaa vahvistaaksemme. Sweetie taitavana neuvottelijana korotti takarajaa vuosittain, minkä lisäksi hän teki erillissopimuksia jokusen kerran poikkeustilanteissa. Pitihän hänen toki myös kerran kokeilla mitä tapahtuu jos "vähän" (3 h) lipsahtaa pitkäksi. Mukisematta hän kesti seuraukset, eikä lipsunut toiste. Täysi-ikäisyyden saavutettuaan hän on saanut itse säätää kotiintuloaikansa, ja aika aikaisinhan tuo tuppaa viikonloppuisin kotiin tulemaan. Keskimäärin siinä kolmen ja viiden välillä.

Vaikka kannatan lämpimästi kotiintuloaikoja, eikä 15-vuotiaan tarvitse mielestäni hillua kartsalla (joo, olen just näin käpy, kartsalla, ) öitä myöten, vastustan Virallista Säätämistä tässä asiassa.

Voihan vitsi

Lintunen pitää vitseistä. Vuosi tai pari sitten hän kyseli mitä tapahtui viinirypäleelle ja vastasi itse, että se muuttui rusinaksi. Kesäteatterissa hauskinta oli hiiren kertoma vitsi siitä kun Kumpi ja Kampi (vai olivatko ne sittenkin Jompi ja Kumpi) tappelivat. (Jännintä oli, kun Tuhkimo lukittiin yläkertaan.)

Minä tulin tänään vahingossa tönäisseeksi Lintusta ja pyysin anteeksi lisäten että luulin sua vanteeksi. Lintusen naama meni mutrulle. Totesin ääneen ettei tainnut olla hyvä vitsi. Mitä vastaa tähän Lintunen, 4 v 5 kk? Hyvin halveksivaan äänensävyyn lapseni toteaa:

"Ei ollut hyvä. Ihan naurettava."

F 80.1

Vaikea-asteinen puheen tuoton erityisvaikeus. Ilman ICD-koodia käyttäytymisen ongelmat. Lausunto ja epikriisi olivat viimeinkin postilaatikossa. Nyt vain hakemusta täyttämään, vaikka pappa jo sanoikin, että Kela ei tukea, saati terapiaa myönnä. Papan luulisi Kela-lääkärinä(kin) tietävän.

Lintusen asian lisäksi mieltäni painaa viime viikonlopun (ihanan!) ulkomaan visiitillä valjennut hyvän ystäväni ongelma. Eilen Firman juhlissa lisäsin ennestäänkin pulleaan murhesäkkiini työkaverin ahdistuksen. Jos voisinkin olla välittämättä, kohauttaa olkapäitä ja todeta elämän olevan. Vaan kun en voi. Halusin tai en, otan aina taakan kantaakseni, puhun toisen ylös suosta ja keksin ratkaisuja. Tai ainakin yritän. Silti tunnen itseni enimmäkseen täysin turhaksi ihmiseksi. Täysin.

Suloeläin järjestää

Pakko se on uskoa. Jos varsinkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli suht' siistiä ja rauhaisaa, kolmaskin nukkui yönsä hyvin ja enimmäkseen käyttäytyy kaupoissa ja julkisilla paikoilla, niin tämä neljäs ja viimeinen maksattaa minulla helpoista sisaruksistaan korkojen kera.

Nykyisin hän sentään herää enää ehkä kerran tai kaksi yössä, ja vieläpä nukahtaa jokseenkin helposti uudelleen. Mutta se käsittämätön tuhon ja sotkun määrä, jonka tuollainen 15 cm vajaat metriheikki saa aikaiseksi on jotain, joka ajaa minut joko ennenaikaiseen hautaan tai ehkä kaappijuopoksi. Kun selkänsä kääntää, useinmiten korjatakseen edellisen katastrofin jälkiä, Sulo ennättää jo luomaan uutta sekasortoa toisaalle. Toki hän enemmän kuin mielellään osallistuu myös siivoukseen. Hän on liiankin innokas imuroimaan, lakaisemaan, pyyhkimään pölyjä, tyhjentämään ja täyttämään niin tiski- kuin pyykkikonetta. Sulo on siitä harvinainen miessukukunnan edustaja, että hän rakastaa wc-pytyn kuurausta pönttöharjalla. Siinä vesi roiskuu, harja tansii ja mamma kiljuu yllätettyään Sulon taas kerran perusteellisesta pytyn rassauksesta.

En edes uneksi vieväni poikaa ravintolaan. Niin lapsimyönteistä syöttölää ei maailmasta löydy, että Herra Rapatessa Roiskuu ei herättäisi siellä kiusallista huomiota. Kauppaankaan en tuon kanssa lähde, jollei ole toista aikuista matkassa. Lintusen sanoin: "Sulo on niin villi luonnoltaan ja vikkelä jaloistaan." Lintusen sanastosta on myös otsikon suloeläin. Siili ei ole suloeläin, mutta varsa on. Ja kani. Minä olen vähän sitä mieltä, että myös Sulo on suloeläin, kaikesta huolimatta. Varsinkin nyt, kun hän nukkuu.

Koska olen sen arvoinen

Kuukausi sitten täytin Hulluilla Päivillä L'Oréalin arvontakupongin ja unohdin sitten koko jutun. Eilen minulle oli kannettu kotiin paketti, josta paljastui lähetekirjeen mukaan 300 euron arvosta kyseisen yrityksen tuotteita. Olo oli vähän kuin jouluna, paitsi että olin tästä paketista paljon ilahtuneempi kuin joululahjoista konsanaan. Niitä sentään osaa aina odottaa, mutta tämä tuli täysin yllätyksenä. Kerran elämässäni minullakin kävi arvonnassa tuuri.

Siilillä on piikit

Eilen oli taas yksi niitä päiviä, jolloin tekee mieli vetää

1. koko maailmaa kuonoon


2. perskännit


3. ranteet auki.

Tekemättä jäi kaikki kolme eilenkin, eikä vähiten Kiroilevan Siilin ansiosta. Siili valaisee synkimmänkin päivän, halusin tai en.

Kannattaa tutustua myös piirtäjän sarjakuvablogiin. Milla on parikymmentä vuotta nuorempi kuin minä, mutta tunnen häneen outoa hengenheimolaisuutta. Osa noista stripeistä voisi kuvata omaa parisuhde-elämääni. Piirroshenkilöt jopa muistuttavat ulkoisesti meitä oman nörttini kanssa. En voi linkata Firman koneelta parhaisiin paloihin, koskapa niissä kiroillaan niin paljon. Se DDR-score, nääs.

Mitäs minä sanoin

Lintunen kävi eilen foniatrilla. Jouduimme odottamaan vastaanotolle pääsyä vartin verran yli sovitun ajan, ja siinä ajassa Lintunen ehti kyllästyä, hermostua ja muuttua totaalisen yhteistyöhaluttomaksi. Mikään ei takaa, että hän olisi ollut paljoakaan sävyisämpi, vaikka olisimme päässeet sisään ajallankin. Mutta olipahan kerrankin (tai oikeastaan toisen kerran) lääkärin vastaanotolla autenttinen tilanne. Tällä kertaa likka ei sentään vetänyt itkupotkuräkäraivareita, vaikka varmaan mieli teki. Ehei, sen sijaan hän mykistyi totaalisesti. Fiksu lapsi tietää, mistä narusta kannattaa missäkin paikassa nykäistä. No, kyllä hän lopulta lientyi ja muuttui puheliaaksi ja aurinkoiseksi jurottavan mykkyyden, alta kulmain tuijottelun ja silmien muljauttelemisen sijaan.

Alustava diagnoosikin saatiin: vaikea dyspraksia. Kieli ja kitalaki eivät toimi ollenkaan niin kuin niiden pitäisi. Lintusella on luultavasti rakenteellinen poikkeama, joka estää tiettyjen konsonanttien muodostamisen. Sen varmistamiseksi (ja myös sen, ettei ongelmaan tarvita kirurgista korjausta) pitää lapsen nenänielu joko tähystää (ei tule onnistumaan) tai sitten on saatava otetuksi päästä röntgenkuva. Vaikeaa tulee olemaan sekin, koska silloin nenään on ruiskutettava varjoainetta, minkä lisäksi Lintunen on saatava sanomaan tiettyjä asioita, jotta saadaan valideja kuvia. Niinpä Lintunen pistettiin jonoon osastojaksoa varten. Hitaasti lämpiävää Lintusta ei ehditä yksittäisellä poliklinikkakäynnillä tutkia ja testata riittävästi, kun kolme varttia vähintään menee lapsen lämmittelyyn. Lisäksi osastojakson aikana saadaan toivottavasti otettua myös EEG mm. epilepsian poisulkemiseksi (tai löytämiseksi). Lintunen sai myös lähetteen lastenpsykiatriseen konsultaatioon, koska hänellä voi olla muutakin ongelmaa kuin pelkkä dyspraksia.

Nyt siis odotamme. Ensin lääkärin c-todistusta korotetun hoitotuen hakemiseksi ja puheterapian järjestämiseksi. Tarve on 70 tuntia vuodessa, eikä sitä kunnallisen puheterapian kautta pystytä järjestämään. Odotamme kutsua psykiatrin konsultaatioon, odotamme kutsua osastojaksolle. Odotamme, että lapsi kasvaa, hänet saadaan tutkikttua ja kuvattua ja suostuvaiseksi pitämään suussaan kojetta, jonka avulla kielen motoriikkaa saadaan korjattua. Pessim Realisti minussa sanoo, että mitään hoitotukea ei tipu, ei sitä ole irronnut selvemmin tarpeessa olevillekaan. Äiti minussa on helpottunut, että asiat sentään etenevät, vaikka hitaastikin. Että vihdoinkin lasta aletaan tutkia, että vihdoinkin joku muukin kuin minä on sitä mieltä, että Lintunen on vähintäänkin hieman erityinen. Olen jonkinlaisen synkeän tyytyväisyyden vallassa: että pitkin taas olla oikeassa.

Shampanjaa ja ruusuilla tanssimista

Sweetie täytti eilen kahdeksantoista vuotta. Tapahtumaa juhlittiin ruusuin, kuohujuomin ja kakuin. Lintunen auttoi minua edellisenä iltana kakkupohjan leipomisessa nuolemalla vispilöitä ja vatkauskulhoa. Hän seurasi tarkkaavaisesti voileipäkakun rakentamista, ja ihmetteli aionko valvoa koko yön. Ilmeisesti tästä huolestuneena hän piti minulle seuvaavan puheen:

"Kuule äiti. Sovitaanko, että jatkaisit tuota aamulla ja
menisit nyt nukkumaan.
Katsos, jos et nuku tarpeeksi niin olet sitten niin
kärttyinen aamulla.Mitä jos menisit nyt nukkumaan, jookos."

(Vannon, että lapsi käytti juuri näitä sanoja, olkoonkin että muutama konsonatti puuttui välistä tai oli korvattu jollain toisella.)

Niinpä me menimme nukkumaan, vaikka kello olikin vasta yhdeksän.

Vieraita kävi runsaasti, nuoria naisia ja miehiä. Osa oli minulle uudempia tuttavuuksia, osan olen tuntenut jo alakoululaisesta asti. Ohjelmapuolesta vastasivat Lintunen ja Sulo, jotka vetivät monen tunnin shöyn. Lintunen oli puketunut parhaimpiinsa. Vahinko vain, että mumman tuoma vaaleanpunainen hörselö oli tarkoitettu vähintäänkin kaksi vuotta nuoremmalle lapselle. Kaksi vuotta sitten Lintusta ei moinen riepu kiinnostanut vähäänkään, mekot olivat kauhistus. Mutta nyt. Lintunen iski silmänsä tuohon prinsessaleikkiin tarkoitettuun uskomattomaan marenkiin. Päällehän se piti saada, mielellään olisi pitänyt saada vielä siivet selkään, mutta ne pitävät majaa mummolassa, eikä niitä sieltä tähän hätään lennättänyt millään. Koko päivän lapsi keikkui liian pienessä leningissään ja herätti hilpeyttä vierasjoukossa. Sulo keskittyi söpöilemään. Hän hoiti sen niin suvereenisti, että jopa lapsia avoimesti inhoava teini suli Sulon suloisuuden edessä ottamaan pojan syliinsä.

Illalla hihittelevä ja kikatteleva väki poistui juhlimaan täysi-ikäisyyden saavuttamista ravintolaan, ja siellähän menikin sitten myöhään. Tai oikeastaan myöhään meni jatkoilla. Sweetie oli kotiutunu noin 5.30. Olipa hyvä, etten valvonut odottamassa.

Juhliminen saavuttaa huipennuksensa ensi lauantaina, jolloin Sweetie pitää nuorisoseurantalolla yhteissynttäribibikset viikkoa nuoremman ja viikkoa vanhemman ystävänsä kanssa. Niihin juhliin mamma saa osallistua kuskaamalla juhlakaluja ja vieraita takaisin kulttuurikaupungin yöhön. Lupaa huolehtimiseen ja hermoiluun ei ole annettu, mutta tuleepa tuota varmasti harrastettua ihan luvattakin. On tämä sellaista tanssia ruusuilla, ettei paremmasta väliä.

Kerro, kerro kuvastin

Silmät kirkkaina, lujassa uskossa olen selittänyt aina ja kaikkialla, ettei minulla mitään ikäkriisiä ole, vaikka olenkin tukevasti keski-ikäinen ja aivan kohta eläkeiän kynnyksellä. Ah-hah-haa! Nyt täytyy kuitenkin lopettaa valheessa eläminen ja tunnustaa, että ehkä jotain ihan pientä ikäahdistuksen tynkää on havaittavissa.

Vuosia olen bongaillut lehdistä ja televisiosta syvää tyydytystä tuntien suunnilleen itseni ikäisiä naisia, jotka kuitenkin näyttävät huomattavasti minua vanhemmilta, kuka mistäkin syystä. Tänä talvena olen huolestuneena tutkaillut peilikuvaani, silmien alle hiipineitä hämähäkinverkkoja, jopa vekkejä, joihin ei mikään silmänympärysvoiteen lääppiminen enää auta. Naaman restauroimiseen menee aamuisin yhä enemmän aikaa, silti lopputulos näyttää yhä rapistuneemmalta, ikääntyneemmältä.

Säälittävyyteni syvyys koko rujoudessaan valkeni minulle kun Anne Holmlundista tuli ministeri. Ihmettelinkö yhtään, että kuka ja mistä ja onko meillä tuollainenkin kansanedustaja ollut jo viime kaudella? No en. Sen sijaan totesin ällöttävän itsetyytyväisenä, että tuokin nainen se on vain kolme kuukautta minua vanhempi, mutta näyttää ainakin kolme, tai sanotaan vaan ihan reilusti viisikin vuotta vanhemmalta. Kettumaisinta tässä on mieleni laidoilla läikkyvä ajatus siitä kuinka sisäministeri saattaisi varmasti kuvani nähdessään iloita, että tuokin kolme kuukautta nuorempi mutsi näyttää häntä vanhemmalta. Jos siis ministeri olisi yhtä pieni ihminen kuin minä.

Tunnollinen Työläinen, tunnetaan myös nimellä Lazur

Minähän tein tätä jo keskikouluaikoina. Ensin sairastin tuhkarokon joululomalla, vesirokon vuoro oli hiihtolomalla. Enimmillään minulla taisi olla 12 poissaolotuntia yhtenä lukuvuonna.

Nyt olen ollut jo jonkin aikaa vähän tukkoinen, olo on ollut epämääräinen ja puolikuntoinen, muttei kuitenkaan selvästi sairas. Pitkäperjantaina heräsin aivan kirjaimellisesti vihreä räkä poskella ja kurkku karheana, mutta käväisin silti töissä vääntämässä yhden raportin loppuun ja tulostamassa toisen aineiston valmiiksi tiistaita varten. Kun kerran kuitenkin ajoin Helsinkiin viemään perheen junalle, niin samoilla dieselelillä sitä käväisisi töissäkin, silkkaa säästöä on se. Lankalauantaina heräsin kolme varttia normaalia aiemmin, eli neljältä. Päätä särki, kaularauhaset olivat turvoksissa ja vilutti. Kahdeksalta mittari näytti 38, 2 astetta, ja minulla kun ei ikinä ole kuumetta.

Tänään olo on edelleen varsin sairas, vaikka kuumetta ei enää ole. Huomenna olen vielä paremmassa kunnossa, ja tiistaina täydessä iskussa. Näin saatiin taas yhdet pyhät ja harvinainen lapsi&miesvapaa viikonloppu käytettyä hyödyllisesti sairastamiseen, jotta työnteko ei kärsi. Ei sillä, että tulevalla viikolla mitenkään päin olisi edes voinut töistä pois olla. Raportointiviikko ja backup (=pomo) lomalla.

Syvään se on juurtunut, tunnollisuus.

Luultavasti oikein väärin

Pääsiäisleskellä (ilmaus pöllitty Hiipinältä) on kerrankin aikaa lueskella blogeja kaikessa rauhassa. Pörrö nillitti taannoin käsityöblogeista. Tämä ei ole käsityöblogi, eikä tästä sellaista tule, vaikka näin pääsiäisen kunniaksi pistinkin tuohon kuvan omin kätösin askartelemistani munista. Mutta luultavasti bloggaan kuitenkin oikein väärin ylipäänsä, joten lisäsin sivupalkkiin Pörrön tarjoileman namiskan. (Johon en nyt saa linkitettyä, koskapa blogi ei lataudu.)

Se tässä pääsiäisleskeydessä vaan on outoa, että täällä on kerrakin hiljaista. Jopa hiljaisempaa kuin öisin, vaikka simasuut ovat silloinkin hiljaa ja nukkuvat. Että voiko pelkkä tietoisuus siitä, että he ovat kolme päivää vajaan viidensadan kilometrin päässä potensoida hiljaisuuden? Teineistä ei paljon ääntä lähde, tai jos lähteekin niin se on erilaista ääntä. Vähemmän äänekästä, eikä ollenkaan vaativaa. Tätä herkkua ei ole usein tarjolla, joten nyt on tankattava urakalla.

Menen sohvalle tankkaamaan. Rauhallista ja riemukasta pääsiäistä itsekullekin!

Taidetta koteihin

Lintunen halusi mennä makuuhuoneeseen lepäämään. Yläkerrasta suljetun oven takaa kuului klassista musiikkia (radio) sekä onnellista lauleskelua (Lintunen). Myöhemmin paljastui, että Lintunen oli ehkä lepäillyt, mutta hänen kätensä ei. Kolmella seinällä, kolmessa kaapin ovessa, kahdessa kaapin seinässä, yhdessä huoneen ovessa + kahdessa karmissa, kahdessa sängyssä (myös sälepohjissa), yhdessä patjassa, yhdessä vauvanvaatteita sisältävässä äitiyspakkauslaatikossa sekä kuudessa 50 X 30 cm:n kokoisessa Lundian hyllytasossa oli taidetta koteihin kerrakseen. Seinillä taide ylti lähes katonrajaan, sillä nuori taiteilija oli onnistuneesti käyttänyt kerrossängyn tuomaa lisäulottuvuutta hyväkseen.

Eikä tuolle edes voinut olla vihainen, kun nauratti niin hysteerisesti. Seinistä ja kaapeista tussinjäljet lähtivät kivutta, ovi ja karmit joudutaan maalaamaan. Muulla ei niin ole väliä.

Tätä en olisi halunnut gynekologin suusta kuulla

Ei täällä kyllä mitään ole.

Vuosi sitten touko- tai kesäkuussa langat vielä näkyivät, mutta joskus sen ja tämän päivän välisenä aikana oli koko helvatan hormonikierukka kadonnut jälkiä jättämättä. Sitä äkkinäinen luulisi, että senkin kokoisen kapineen kyllä huomaa, jos se pimpasta ulos putkahtaa. Mutta ei, ei näköjään huomaa.

Nyt siellä taas on. Tällä kertaa osaan olla varuillani ja epäillä kapineen lähteneen livohkaan jos 8 - 10 päivää kestävät, tuplavarmistusta vaativat vuodot palaavat. Että voi tuplavarmistaa sitten muutakin. Kyllä tuon kuvan taistelijat lystilaatikossa ovat ehdottomasti minun viimeiseni.

Järjettömän hieno sunnuntai

Mennyt sunnuntai oli hieno päivä kolmesta syystä.

1. Nousin aamulla ylös (Sulon aloitteesta) klo 6.19 ja oloni oli varsin freesi ynnä krapulaton. (Toisin kuin lauantaina puolilta päivin M/S Galaxyn hytissä 5301. Näytin siltä kuin olisin nauttinut alkoholia Firman piikkiin pikkutunneille ja kärsinyt ensimmäisestä kankkusesta neljään vuoteen. Drinkkiliput olivat tallella yhtä lukuunottamatta. Ja sitäkään en käyttänyt itse. Silti hippajuomaa meni kurkusta alas valehtelematta tuplasti enemmän kuin edellisten neljän vuoden aikana yhteensä.)
2. Apassionata Hommage oli valtava elämys, niin Lintuselle kuin minulle. Kyynelehdin puolet esityksestä, niin syvän vaikutuksen se minuun teki. Ensi vuonna uudestaan.
   
3. Vihdoinkin sisustuksemme edustaa jotain tyylisuuntaa. Hesari sen kertoi: Punksuhi, just niikun meillä kotona.
   

Aina saa surra ja murehtia

Sweetie on kyllästynyt koulunkäyntiin. Hän tahtoo kirjoitusten jälkeen vuodeksi maailmalle, vaikka banaaneja lastaamaan. Jotenkin arvasin, että tämä on vielä edessä. Sweetiellä on ollut monta vuotta (ja on toki edelleenkin) selkeä tavoite ammatin suhteen. Opiskeluväsymys on kuitenkin ollut näkyvissä oikeastaan koko syksyn, jaksoarviointien numerot ovat olleet laskusuunnassa. Alkuviikosta Sweetie kysyi, että onko hänen pakko mennä yliopistoon. (On, jos haluaa toiveammattiinsa, muuten ei.) Olemme käyneet pitkin viikkoa keskusteluja eri vaihtoehdoista, joista osa nostaa äidiltä tukan pystyyn. Juuri nyt lapsi on päätymässä siihen, että hän käy pääsykokeissa vuoden päästä kesällä. Jos opinahjon ukset aukeavat, viilataan suunnitelmia sen mukaan. Jos käteen ei jää muuta kuin pyrkimiskokemusta, nuori ja rohkea aikoo suunnata vapaaehtoistyöhön maailmalle ja pyrkiä seuraavana kesänä uudelleen. Äidin sydäntä kylmää, mutta tämä nyt kuitenkin kuulostaa suunnitelmalta, ihan kohtuulliselta suunnitelmalta. Elämä on Sweetien, eikä hänen tarvitse elää sitä niin kuin se minusta olisi parasta elää.

Pienten puolestakin saa surra ja murehtia. Päiväkotijärjestelyihin on tulossa muutoksia vuoden 2008 alusta. Huonoin vaihtoehto on se, että tenavat siirretään toiseen päiväkotiin tammikuussa 2008, mutta Lintunen palaa eskariin entiseen päiväkotiin elokuussa 2009, jolloin Suloa kuskataan ensin kotoa reipas kilometri pohjoiseen ja sitten Lintusta siitä pisteestä vajaat 3 km etelään. Ei ole mukavaa sekään, mutta eniten huolestuttaa äärimmäisen huonosti muutoksiin sopeutuvan Lintusen hyvinvointi. ”Lapset kasvavat”, oli kaupungin päivähoidon johtajan virkamiesvastaus. Paras vaihtoehto on se, että Lintunen pääsee kielikylpyryhmään ja saa jäädä entiseen paikkaan, jolloin Sulo kielikylvetettävän sisaruksena ja erittäin potentiaalisena kielikylpyläisenä itsekin saa jäädä samaan taloon. Tämä tietysti edellyttää, että Lintunen soveltuu kielikylpyyn, sekään kun ei ole tuon lapsen kohdalla mitenkään itsestään selvää. Taas saa harmaantua näitä miettiessä. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi.

Sulosta sitä vielä saa huolta kantaakin. Poika on varsinainen Vaahteramäen Eemeli ja lisäksi onnettomuusaltis. Toistaiseksi vauriolistalla on vasta katkenneet maitohampaat ja hiusmurtumainen leuka, mutta eipä tuota ikääkään vielä paljoa ole. Vielä on äidillä monta huolen täyttämää vuotta tulossa, toivottavasti.