Letuttaa!

Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.

Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.

Päätä ja häntää

Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.

Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.

Onni on kuviolliset kumisaappaat

Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.

Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.

Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)

Roskajuttu

Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.

Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.

Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.

Unia uusintana

Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.

Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.

Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.

Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.

Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.

Kyllä T.S. Eliot tiesi

Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.

Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )

Kaikessa soi blues

On kovat ajat täällä.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.

Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.

Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.


Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa

Sulo haisee Surulta

Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.

John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.

Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.

Naistenpäivän kunniaksi

Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.

Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.

Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.

Onnenluku kolme?

Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.

Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.

Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)

Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.

Lumikki 1995 - 2006

Vaikka aina vannoinkin, että teen tuosta kissasta rukkaset, niin kyllä se silti kirpaisee. Kuvittelin, että kyllä sisäkissanpäiviä viettävä lemmikki hyvinkin kaksikymmentä vuotta elää. Mutta Lumikille tuli lähtö viime yönä. Toinen kissamme, Lumikin sisko samasta pentueesta kulkee ympäriinsä ja selvästi etsii pariaan. Omakin olo on kovin tyhjä.

Onni onnettomuudessa

Jos jollekulle tässä taloudessa oli pakko puhjeta astma, niin hyvä että se astmaatikko on kissa eikä yksikään lapsista. Ainakaan vielä. Ja voi sillä kissalla olla jotain fataalimpaakin, ei tuo hengen pihinä ole kortisonipiikeistä huolimatta neljässä tunnissa miksikään muuttunut, vaikka olisi pitänyt.

Muutenkin elo tää tuntuu olevan yhtä juhlaa. Not.

La donna è mobile

Tässä luukussa ei viime aikoina ole ollut paljon kurkistettavaa. Arjessa on niin paljon liikkuvia osia, etten ehdi kuin heilua mukana. Ei ole aikaa edes lukea blogeja, saati kirjoittaa omaansa. Mitään kovin ylevää tai yhteiskunnallisesti merkittävää täällä ei koskaan ole ollutkaan, ja sama laulu jatkuu. Ihan kokonaan en kuitenkaan luukkua vielä sulje, vaikka sekin vaihtoehto välillä käy mielessä. Viimeisin vilaus, olkaa hyvät:

Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?

Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.

Tiivistäkää!

Mikähän siinä on, että kun lumi peittää parkkiruudut, niin autoileva kansa pysäköi kaaransa levälleen? Viereisiin autoihin jätetään tilaa reilusti, mutta ei niin reilusti, että siihen mahtuisi autolla väliin. Tilaa käytetään surutta puolentoista parkkiruudun verran. Autoilevaa naista ottaa päähän, kun omaa peltilehmäänsä ei saa survottua väljästi täytetylle parkkipaikalle. Arvatkaa vaan, miksi pidän parkkihalleista.

Pakko saada

A-MM-V haastoi minut kertomaan neljä syömiseen ja juomiseen liittyvää riippuvuuttani. Vaikea juttu. Puoli vuotta sitten olisi ollut helppoa tunnustaa riippuvuuteni piimään ja puuroon, mutta nyt en tunne itseäni riippuvaiseksi mistään. Ennen olin täysin addiktoitunut Pepsi-Maxiin ja perunalastuihin. Perunalastuja, juustonaksuja tai mitä tahansa snacks-tuotteita menisi kyllä edelleenkin kevyesti koko megapussi, jos vain olisi tarjolla. Mutta kun ei ole, en edes kaipaa niitä. Ei siis kelvanne riippuvuudeksi. Mutta on yksi asia, jota minun olisi saatava joka päivä. Olen kärttyisä, hermostunut ja räjähdysaltis, jos en saa päivittäistä annostani. (Vasen käteni vapisee, mutta se ei johtune vieroitusoireista. )

Makea. Minulla tuntuu nyt olevan kyltymätön makeanhimo, jota yritän vastustaa. Lähinnä se tapahtuu niin, etten pidä kotona mitään makeaa. Ei keksejä, ei pullaa, ei makeisia. Niin kova makeanhimoni ei ole, että söisin sokeria, siirappia tai hunajaa. Himoissani olen kuitenkin syönyt marsipaanipötkön (250 g) ja raakaa piparitaikinaa (n. 100 g).

Yks tyttö erilainen

Aika pitkän aikaa olen itsekseni miettinyt, että Lintunen ei ehkä ole ihan niitä keskimmäisiä keskivertolapsia. Hän reagoi joihinkin asioihin käsittämättömän voimakkaasti, jumiutuu toisiin kuukausiksi, kuten dinosauruksiin, ötököihin ja hevosiin. Kun hän sai kummeiltaan joululahjaksi kolme käsinmaalattua muovihevosta, elämästä tuli yhtä hevostelua. Hän kulki vain laukaten. Hän ei enää ollut härkäsammakko, hän oli hevonen. Lapsi sai hirveän raivokohtauksen siitä, että häntä ei voinut maalata hevoseksi. (Älkää kysykö, mistä hän oli saanut päähänsä moisen ajatuksen.)

Tietyt äänet ovat Lintuselle kauhistus, ne ilmeisesti koskevat korviin. Jo aivan vauvana hän sai hysteerisen kohtauksen heti kun pölynimuri tai sähkövatkain käynnistettiin. Hän ei suostu menemään vessaan, jos pyykkikone on päällä. Kun taannoin istuin sohvalla Sulo sylissä ja Zot käynnisti imurin, Lintunen ryntäsi hädissää peittämään käsillään Sulon korvat. "Vauvan korviin sattuu!", hän hätäili. Sulon korviin ei näyttänyt sattuvan, mitä isompi hurina, sitä unisempi Sulo.

Sulon syntymän jälkeen Lintunen jäi päiväkodista pois, kuten suunniteltu oli, ja aloitti tammikuussa osapäiväryhmässä, kuten suunniteltu oli. Hän on ollut ryhmässä nyt pian kolme viikkoa, eli yhdeksän nelituntista päivää. Tässä ajassa ryhmän kahdelle, Lintusta ennestään tuntemattomalle hoitajalle on kirkastunut, että Lintunen on erilainen. Hänen kanssaan ei pärjää totutuilla keinoilla, on opeteltava uusia. Hevoset ja muut eläinlelut oli pantava kaappiin piiloon, sillä Lintunen ei leikkinyt millään muulla tai mitään muuta leikkiä.

Siirtymätilanteet ja uudet asiat ovat hitaastilämpiävälle Lintuselle aina olleet vaikeita. Häntä on alettava valmistella hyvissä ajoin, tai tuloksena on parkuva lapsi, hampaita kiristelevä aikuinen ja silkka katastrofi. Hänelle on kerrottava hyvissä ajoin, että kohta leikki lopetetaan, lelut kerätään pois ja sitten syödään. Pari kertaa Lintuselta on jäänyt ruokailu päiväkodissa väliin, kun hän ei olisi halunnut lopettaa leikkiä. Hän lopettaa leikin, mutta ei suostu syömään, vaan saattaa istua kiukkuamassa toisessa huoneessa toista tuntia. Eikä häntä onnistuta rauhoittamaan. Ammattikasvattaja on ihmeissään.

Lintunen on erikoinen. Ei ehkä erityisen erikoinen, mutta omalaatuinen kuitenkin. On onni, että tätä omalaatuisuutta ei pidetä päiväkodissa viallisuutena, vaan ominaisuutena. Että siellä etsitään keinoja toimia niin, että Lintusen ja muun ryhmän elo sujuu ilman suurempia kohtauksia. Ja että Lintusen erikoisuutta ei pistetä kelvottoman kasvatuksen piikkiin.


Otsikko on muunnos Lintusen tavasta ilmaista olevansa pahoilla mielin. Hän sanoo silloin, että yks tyttö surullinen

Älä itke Iiris-rukka, itkus menee hukkaan

Ainahan minä olen osannut eläytyä kirjoihin ja elokuviin ja tv-sarjoihin. Pieni talo preerialla oli varma kyynelkanavien avaaja, mutta silloin minulla olikin ikää melkein 30 vuotta vähemmän. Silti ihmetyttää, että miksi Steve Cranen kuolema tämän aamuisessa jaksossa Sydämen asialla -sarjaa oli sellainen järkytys, että sitä piti parkua melkein tunti. Ihan kuin joku oikea ja kovasti läheinen olisi kuollut. Joko olen tosi herkkä ja hormoonihäröinen, tai sitten tosielämäni on kovasti köyhää.

Päärynäpäiviä, kertavaippoja ja saavutettu etu

Paikallislehti julkaisi keväällä sarjan esikoistaan odottavan Katja Voutilaisen kirjoituksia. Poika syntyi muutamaa viikkoa ennen Suloa, ja odotuksen sijaan lehdestä voi nyt lukea elämästä vauvan kanssa. Viime sunnuntaina Voutilainen kirjoitti epäkäytännöllisistä vauvanvaatteista, sekä päärynäpäivistä.

Päärynäpäivät ovat tuttuja minullekin, en vain aiemmin osannut kutsua niitä päärynäpäiviksi. Päärynäpäivänä vauva viihtyy vain kippurassa äidin käsivarsien suojassa, tai jossain kantovälineessä. Oma syntymäpainonsa tuplannut päärynäni ei viihdy kantovälineessä. (Tätäkin merkintää väsään viidellä sormella, sillä Sulo päärynöi. ) Sulo ei suostu ollenkaan kehtosidontaan. Hän inhoaa sitä, että pää joutuu liinan sisään. Kietaisuristikakkosessa olen saanut hänet yhden kerran viihtymään puoli tuntia. Mutta siinäkin hän tuntee olevansa liian tiivisti rintaa vasten, pään pitäisi olla vapaana ja se taas aiheuttaa nokkimista. Alan olla valmis luovuttamaan. Kuka haluaa ostaa vähän käytetyn, oliivinvihreän, 5,1 m (?) pitkän Baby Bundlerin? Halvalla lähtee. Kantoliinailu olisi ollut minusta mukavaa, mutta Lintunen ei siitä pitänyt, Sulo vielä vähemmän, harmi.

Voutilainen kirjotti myös, että ennen Jedin syntymää he olivat vannoutuneita kestovaippailijoita. Nyt on siirrytty kertakäyttöisiin äidin ajan ja voimien säästämiseksi, pyykkikonekin pyörii pari kertaa vähemmän viikossa. Minä suhtauduin kestovaippailuun epäilevästi ennen kuin olin edes kokeillut sitä. Nyt olen kokeillut osakestoilua, enkä pitänyt. Sain lainaksi kuorivaippoja, sisävaippoja, lisäimuja ja pari all-in-one-vaippaa. Pari viikkoa jaksoin, kiitin lainasta ja palautin vaipat. Kokokestoiluun minusta ei ole, paitsi jos vaippoja on tajuttomasti ja joku muu pesee ja ripustaa ne kuivumaan. Sulosta nimittäin irtoaa pissaa tajuttomat määrät. En enää muista Sweetien ja Juniorin vaipanvaihtotiheyttä, mutta Lintuseen verrattuna Sulo tuntuu olevan suora putki, samaten kuin melkoinen kermapeppu. Sulo kitisee märkää vaippaa, mitä taas Lintunen ei tehnyt koskaan. Vaippa on vaihdettava mieluiten tunnin, puolentoista välein, tai kosteus alkaa tulla vaatteisiin asti, myös kertavaipassa . (Tästä lisää myöhemmin.) Pyykkiä siis syntyy, ja kestovaipan kuivuminen kestää meidän oloissamme k a u a n. Meillä ei ole kuivausrumpua, eikä kestovaippoja käsittääkseni edes suositella niissä kuivattavan. Lisäksi kuori+sisävaippa+lisäimu -paketti on mielestäni tajuttoman iso, se ei tahdo mahtua bodyihin ja pöksyihin. Ja pienemmällä paketilla ei oikein pärjää. All-in-onet olivat käyttömukavia, mutta niiden kuivuminen vasta kestikin. Sieviä ja pehmeitä kestovaipat toki ovat, ekologisista tekijöistä puhumattakaan. Ehkä kokeilen myöhemmin uudelleen, kun pissamäärä toivottavasti tasaantuu. Edes sitä yhtä tai kahta kestoa per päivä.

Ja sitten se saavutettu etu. Äkkiä sitä tottuu siihen, että vauva vetäisee 6 - 7 tuntia yöunta putkeen, syö nopeasti ja nukkuu vielä pari kolme tuntia. Niin että sitten kun lapsi ei tuon pitkän pätkän ja syömisen jälkeen nukahdakaan uudelleen, se tuntuu käsittämättömältä vääryydeltä. Ihan hyväntuulisena Sulo valvoi viime yönä puoli neljästä viiteen. Liekö virkistynyt liiaksi vaipanvaihdosta, sillä myös vaatteet piti vaihtaa. Vaippa ei kertakaikkiaan pidä noin pitkää unijaksoa, vaikka on kokoa 7- 14 kg. (Sulo painaa vajaat 7 kg.)

Sulo ei myöskään perusta perhepedistä. Hän ottaa vieressä vain mikrotorkkuja ja hätkähtää taas hereille. Kun hänet siirtää omaan sänkyynsä, hän nukahtaa, vatsalleen. Suositusten vastaista, tiedetään. Mutta se on toistaiseksi ainoa asento, jossa hän nukkuu levollisesti. (Ehkä juuri siksi hän ei nuku ulkoilmassa, näin talvella kun topattua lasta ei voi pistää vaunuhin vatsalleen.) Kun Sweetie ja Junior olivat vauvoja, vatsallaan nukuttamista pidettiin suositeltavimpana. Lintusta piti vastaavan suosituksen mukaan nukuttaa kyljellään, ja kyljellään hän alkuun nukkuikin. Nyt vauvoja olisi kuulemma turvallisinta nukuttaa selällään. Vaan kun Sulo ei selällään nuku, ei kapaloitunakaan. Vatsallaan hän nukkuu, joten emme noudata nykysuositusta.

Olen viime yönä nukkunut jokseenkin kahdeksan ja puoli tuntia. Luulisi riittävän. Mutta tähän aikaan päivästä silmissä on jo aika tavalla hiekkaa, ja Sulo senkun esittää päärynää. Päivän ihanin hetki on se, kun pienet nukkuvat ja saa itsekin ojentaa väsyneen ruotonsa oikoiseksi, painaa silmänsä kiinni, vajota unen syvään kaivoon. Toivon vaan, että saavutetusta edusta ei ensi yönä tarvitse tinkiä.

Neloset

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:

1. Porrassivooja
2. R-kioskin myyjä
3. Kaupan myyjä (kassa, lihatiski, leipätiski)
4. Osastosihteeri

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:

1. Magnolia
2. Pulp Fiction
3. Blues Brothers
4. Amadeus

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

1. Espoo
2. Helsingin maalaiskunta
3. Kerava
4. Vantaa

Neljä tv-ohjelmaa, joista pidän:

1. Uudisraivaaja
2. Lost
3. The 70's show
4. Sydämen asialla

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:

1. Sysmä
2. Hua Hin
3. Lido di Jesolo
4. Ierapetra

Neljä suosikkiruokaani:

1. Green curry
2. Broileri-pekonirisotto
3. Tuliset tortillat, täytteellä ei väliä
4. Pastaa Aurajuustokastikkeella

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin:

1. Blogilista.fi
2. Iltasanomat.fi
3. Nettiyhteisöni
4. Goolgle.com

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:

1. Elokuvissa
2. Teatterissa
3. Iltapäivädrinkillä hyvässä seurassa
4. Hotellihuoneessa paksun kirjan ja naposteltavien kanssa

Kerta se on ensimmäinenkin

Kävin Lintusen kanssa kaupassa. Olisin halunnut mennä yksin, mutta Lintunen ilmoitti, että tulee mukaan. Kun vähän pettyneenä ihmettelin, että enkö voikaan mennä yksin (yksinäisyysosastollani on hirvittävää vajausta), Lintunen totesi hyvin tyynesti. "No, ilmeisesti et." Niin sitä sitten mentiin.

Yksikään lapsistani ei koskaan ole kiukutellut kaupassa. Ei mitään huutoa, kaarelle heittäytymistä tai kirkunaa karkkihyllyillä. Älkää kysykö miksi, en minä tiedä. Ne ovat kiukutelleet muualla, eivät koskaan kaupassa. Lintusenkin kanssa kauppareissut ovat sujuneet mallikkaasti, vaikka hän ei ole juuri kärryissä istunut sen jälkeen kun oppi kävelemään. Hän katselee kyllä tavaroita, hypistelee houkuttelevia suklaapatukoita, ehdottaa ostettavaksi partavaahtoa ja terveyssiteitä. Mutta kun hänelle sanoo, että emme tarvitse niitä juuri nyt, hän panee kaiken takaisin hyllyyn. Paitsi eilen.

Eilen hän halusi ostaa kaksi sinisävyistä kerää 7 Veljestä moniraita -lankaa. Hän kantoi ne kärryyn ja minä kannoin ne takaisin hyllyyn selittäen ettemme tarvitse lankoja. Hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn, hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn. Selitykset langan tarpeettomuudesta eivät tuntuneet menevän perille. Miten niin ei tarvita lankaa, kyllä hän tarvitsee. Juuri näitä kahta kerää, hän tarvitsee. Lopulta lankakerät jäivät hyllyyn. Vähän kärsineinä ehkä, sillä jouduin erottamaan kyynelöivän Lintusen langoista väkisin. Talutin pettymystään marisevan Lintusta kohti liukuportaita, sinne asti hän jaksoi nyyhkiä. Liukuportaissa lankakerät jo unohtuivat ja loput ostokset löysivät tiensä kärryyn ilman välikohtauksia.

Jos minulta olisi kysytty, että missä uskoisin lapsen todennäköisimmin kiukuttelevan kaupassa, vastaukseni olisi ollut leluosasto tai karkkihylly. Mutta Lintunen on erityisen ihmeellinen iltatähti. Hän osaa yllättää. Mihin sen kanssa vielä joutuukaan, ensimmäistä kertaa.