Sisarusrakkautta

Perjantai-iltapäivällä takapenkiltä kuultua:

Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!

Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?

Kun vähän pintaa raaputtaa....

...niin löytyy se romantillinen puoli meistäkin: yhdeksän vuoden ja kahden kuukauden jälkeen me yhä istumme elokuvateatterin pimeydessä käsikädessä. Ensimmäinen elokuva, jota kävimme yhdessä katsomassa oli Enemy of the State, viimeisin I Am Legend. Ilmankos ilmassa leijui amoriineja jousipyssyineen.

Hyvää seuraa

En ole viettänyt uutta vuotta yksin kai koskaan, enkä usko että ihan vähään aikaan saan siihen toista tilaisuutta. Vaan nyt. Nyt puolet perheestä on vielä sukuloimassa toisaalla, minun raukan oli raahauduttava töihin. Kuudesosa perheestä on toisen perheensä luona ja toinen kuudesosa juhlii nuoruuden innolla ystäviensä kanssa. Se viimeinen kuudesosa lainaa kuolleen runoilijan sanoja kuvaamaan tuntojaan:

Yön tunnit ovat upeita, kun istun
yksin valveilla.
Perhettäni rakastan, kun en sitä näe.
Ja ystäviä jumaloin. Lasi viskiä,
ja hiukan hiipunut tuli, grammaria
veivaan hiljaa. Itsekseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.

Tarvitaan vain soitin, levyjä tai
kirjahylly, valokuva-albumi.
Kompanjeeraan yksin: juon lasillisen
rauhalle ja toisen intohimolle,
puhelin on mykkä. Yksikseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
- James Simmons

Onnellista uutta vuotta sinullekin, mielenrauhaa, hyvää seuraa makusi mukaan.

Ei se poissa ollutkaan

Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)

Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!

Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.

Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.

Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.

Oma maa mansikka

Ei tullut mullistusta elämään, onneksi. Siinä olisi ollut palaa nieltäväksi varsin monelle, omalle perheelle, lähisuvulle ja työnantajalle, itsestäni puhumattakaan. Lintusen puheterapiakin olisi jäänyt kesken, eikä konsonanttien löytymistä taatusti olisi edistänyt se, että olisi pitänyt opetella uusi kieli ja toisenlainen ääntämys. (Lintusellehan ei suositeltu edes kielikylpyä, jollei klusiileja ole löytynyt siihen mennessä kun ryhmät siirtyvät Lintusen ja Sulon päiväkotiin kaupungin toiselta laidalta.)

Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.

Tämä paniikin tunne

Ilmassa on jotain pahaenteistä, valmiina romahtamaan niskaan. En tiedä mitä se on, mutta se iso varjo pimentää päivät ja vie voiman jäsenistä. Se panee sydämen takomaan ja vie yöunet. Kaiken pitäisi olla hyvin. Silti olen äärimmilleen virttyneenä, valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.

Elämme jännittäviä aikoja

Kylläpä kyllä: keski-ikäiselläkin naisella on työmarkkinoilla vielä vientiä. En ottanut erinäisistä syistä paikkaa vastaan. Ovea ei kuitenkaan kokonaan suljettu. Jos muuan vireillä oleva muutos olosuhteissa ei toteudu minulla on mahdollisuus palata asiaan. Jos muutos toteutuu, niin elämä mullistuu, panen Kurkistusluukun säppiin ja avaan kenties uuden blogin. En uskalla ajatella asiaa vielä kovin paljon. Vaikka asia sinänsä on positiivinen, sen vaikutusten miettiminen aiheuttaa ahdistusta. Juuri nyt en jaksa sitä. Herään muutenkin aamuyöstä valvomaan tunniksi tai pariksi. (Tai siltä se ainakin tuntuu, olen lakannut katsomasta kelloa.) Reilun viikon päästä olen tämänkin asian suhteen viisaampi.

Asiasta kanatalouteen: Sulo-Pallero täyttää huomenna kaksi vuotta. Lapsi on niin järkyttävän ihana, että pelkään tulevani pöpiksi siitä sulouden määrästä. Hän hurmaa väkeä mennen tullen, sulattaa paatuneimpiakin sydämiä. Terveydenhoitaja ennusti Zotille 2-vuotistarkastuksessa menneellä viikolla, että Sulosta tulee vielä jotain suurta. Ajatella, että sen näkee jo noin nuoresta...

Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.

Täpinää ja tähdenlento

Kävin tänään työhaastattelussa, ja sekös nyt täpisyttää. Paikka ja minä olisimme niin match made in heaven, toivottavasti rekrytoijakin näkee sen. Harvoin olen näin innostunut ja toiveikas, yleensä tyylini on enemmän pessimisti ei pety-kuosia. Nyt siitä ei ole puhettakaan, pessimismi on ammuttu maata kiertävälle radalle. Pysyköön siellä.

Toinen täpinä-tapaus on spinning. Olen vieläkin aivan endorfiini-höyryissä, vaikka polkemisesta on aikaa monta tuntia. En olisi ikinä uskonut, että spinning on minun lajini. Kannatti kokeilla kuukausi sitten.

Tähdenlennon näin aamutaivaalla puoli kuuden jälkeen töihin ajaessani. Näytti hienolta, vaikka olikin vain sellainen vilaus.

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.

Helpotuksen päivä

Lintusen osastojakso audiofoniatrian osastolla päättyi tänään. Lapsi on perinpohjin tutkittu ja testattu. EEG:n ja laboratoriotestien tuloksia odotellaan vielä, fraxa-testin tulosta pisimpään. Tosin lääkäri piti fragile x:n löytymistä Lintusesta erittäin epätodennäköisenä, sillä hänen muut testituloksensa eivät viittaa siihen suuntaan. Lääkäri käytti tiuhaan sanoja erityisen ja lahjakas, mainiten useamman kerran myös voimakastahtoisuuden, omaehtoisuuden, kunnianhimon ja täydellisyyden tavoittelun. Tyttäreni havaittiin myös johtajatyypiksi pienryhmätilanteissa, mikä aiheuttaa toisinaan kitkaa muiden lasten kanssa. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt.

Mitään selkeää syytä Lintusen kaikkien klusiilien (ja muutaman muun konsonantin) puutteeseen ei löydetty. Piilohalkiota hänellä ei ilmeisesti ole, vaikka röntgentutkimusta ei tehty eikä vähään aikaan tehdä. (Kas kun siinä pitää toistaa tutkimuksen aikana tiettyjä sanoja ja äänteitä, ja sepä sattuu olemaan juuri se asia, josta Lintunen järjestelmällisesti kieltäytyy. Hän ei toista mitään, varsinkaan pyydettäessä. Ei koskaan.) Menemme kesän kynnyksellä kontrollikäynnille, jollei mitään muuta välillä ilmene, ja tässä välissä Lintunen saa intensiivistä puheterapiaa. Sillä se suurin ilon aihe odotti kotona postilaatikossa: Kela on myöntänyt Lintuselle korotetun hoitotuen sekä puheterapiaa 70 h vuodessa 1.7. 2008 asti. Tuo määrä ei tosin toteudu, sillä kolme kuukautta vuodesta on jo mennyt, eikä puheterapeutilla ole mahdollisuutta kuin yhteen viikkotuntiin tarvittavan kahden sijaan. Parempi sekin kuin ei mitään. Pitkästä aikaa olen toiveikas. Asiat järjestyvät sittenkin.

Maastolla mammaa otsaan

Lintunen näki tänä aamuna Oopperan kohdalla liikennevaloissa mönkijän.

Lintunen: Katso äiti, pieni monsteri!
Äiti: No niinpä onkin, pieni mönkijä.
L: Mönkijä, aika hassu.
Ä: Niitä kyllä harvoin näkee liikenteessä. Yleensä niillä ajetaan vain pellolla tai metsässä.
L: Siis maastossa.
Ä: *Ällistys* Täsmälleen, maastossa.

Voi olla, että minulla on väärä käsitys 4,5-vuotiaitten sanavarastosta, mutta kuvittelisin ettei maaston merkitys ole kaikille sen ikäisille ihan kirkkaana mielessä.

Mitä kaikkea tuossa pienessä päässä mahtaa olla varastoituna? Miksi se kaikki tulee ulos niin epäselvässä muodossa? Siihen on haettu syytä korvaklinikan audiofoniatrisella osastolla kohta kahden viikon ajan. En ole toiveikas sen suhteen, että syy selviäisi. Mutta ainakin joitakin syitä voidaan sulkea pois. Ehkä sekin riittää. Eniten toivon tuki- ja terapiapäätöksiä Kelalta, tai jostain, että Lintusen kuntoutus saataisiin käyntiin. Ja tietysti sitä, että puheterapia myös auttaisi. Päästäisi Lintusen ulos häkistä, jonka kalterit hän itse on yhä selkeämmin alkanut tajuta.

Olin väärässä

Rattaat löysivät tiensä kotiin tänään. Niiden perään soiteltiin Espanjassa useita kertoja ilman tulosta. Suomeen päästyäni soitin Finnairin tulopalveluun, mutta ei sielläkään kärryistä mitään tiedetty, koska minulla oli antaa vain matkatavaranumero, ei kadonneen matkatavaran referenssinumeroa. Sitä kun ei ollut, sillä Barcelonan kentällä Finnairin lomalentojen tulopalvelu hoidetaan eri toimistossa kuin reittilentojen tulopalvelu. Lomalentopalvelussa reklamaatio tehtiin manuaalisesti Spanairin lomakkeelle ilman mitään viitenumeroita, kas kun he eivät normaalisti hoida Finnairia, joten he eivät voi viedä tietoja koneelle. Just.

Suomessa tulopalvelun asiakaspalvelija kehotti kuitenkin soittamaan arkena Finnairin asiakaspalveluun korvausten hakemista varten, ja niin tein. Jostain syystä Finnairin asiakaspalvelun palvelualtis yksilö kuitenkin näki matkatavaratagin numerolla heti koneeltaan, että kärrymme olivat Barcelonassa, olleet jo yli viikon. 31 tuntia puhelustani kärryt kiikutettiin kotiovellemme. Kiitos asiakaspalvelijan, joka osasi asiansa. Jäi hyvä mieli.

Herätys

Kotivahtina ollut Sweetie totesi, että oli kamalaa tulla töistä kotiin kun mitään ei ollut tehty. Ei ollut ruokaa, ei puhtaita astioita eikä kukaan ollut edes roskista vienyt. Sellaista se sitten on, kun on aikuinen ja poissa mamman helmoista. Ei mennyt hukkaan tämäkään lomaviikko.

Lomajaaritus

Sukuloma La Pinedassa on takana. Hyvin meni, vaikka heti alkuun näytti vähän huonolta. Sulon rattaat eivät laskeutuneet Barcelonaan yhtä aikaa muiden matkatavaroiden kanssa, tai ehkä koskaan. Ainakin on varmaa, että niitä rattaita emme enää koskaan näe. Opas oli vähällä jättää meidät kyydistä ja panna tulemaan taksilla (omaan tai matkavakuutusyhtiömme laskuun) perässä, sillä ilmoituksen tekeminen kadonneista kapineista oli hidasta, (ja hyödytöntä, kuten nyttemmin on käynyt ilmi). Ymmärrettävää sinänsä, turha siellä on pariakymmentä ihmistä (joista puolet meidän sukua) odotuttaa bussissa kolmea tyyppiä. (Nurmi & Odysseus olivat sujuvaa espanjaa puhuvina tukemassa minua ilmoituksen teossa, paitsi että virkailijahan ei sitten puhunut espanjaa ollenkaan, ja englantiakin kehnosti.) Ehdittiin kuitenkin samaan bussikyytiin, ja perillä saatiin vuorkattua Sulolle autovuorkaamosta matkarattaat. Rasittavaksi olisi käynyt poikaa kanniskella, vaikka La Pineda varsin pieni paikka onkin.

Majoituimme Estival Park Saloun huoneistohotelleissa, kolme perhettä yhdessä ja kaksi toisessa rakennuksessa. Estival Park on kolmesta hotellirakennuksesta ja useista huoneistohotellirakennuksista koostuva alue. Kaikki erilliset rakennusryhmät on aidattu lukittujen porttien taakse, ja jokaisella ryhmällä on oma allasalueensa. Koska meidän ryhmämme majoittui kahdella alueella saimme avaimet myös toistemme alueille, käytössämme oli myös hotellirakennusten uima-allasalueet aurinkotuoleineen. Rannalle oli matkaa muutama sata metriä. Ennen rantaa oli ylitettävä rantakatu, mutta autoilijat antoivat kohteliaasti tietä.

Huoneistot olivat ilmastoituja ja siistejä, keittiöt oli varustettu jenkkikaapilla, uunilla ja nelilevyisellä liesitasolla, paitsi suurin huoneisto, jossa oli vain kaksilevyinen keittotaso. Meillä oli lisäksi mikroaaltouuni. Huoneistoomme tuotiin pyytämättä matkasänky Suloa varten, oleskeluhuoneen sohvan alta paljastui lisävuode, jota emme käyttäneet, sillä Lintunen nukkui meidän välissämme makuuhuoneessa. Makuuhuoneen runkopatjoissa ei ollut sijauspatjoja, ja selkäparkani oli muutenkin kovilla suhteellisen pehmeästi jousitetussa vuoteessa.

Alueella oli helppo liikkua rattaiden kanssa, hotellirakennuksissa ja meidän huoneistohotellissamme oli hissit ja pitkät, loivat rampit myös allasalueelle. Pyörätuolin kanssa liikkuvia oli muutamia, mutta ilman avustajaa ei pyörätuolin kanssa oiken päässyt ovien ja porttien vuoksi omalta alueelta pois.

Hotellialueella ja rantakadulla oli useita ravintoloita ja pari supermarkettia, jotka vastasivat lähinnä pientä lähikauppaa Suomessa. Suuremmassa näistä oli tosin liha- ja juustotiski, sekä erillinen leipätiski, josta sai tuoreita leipiä, patonkeja, sämpylöitä ja makeita leivonnaisia. Siitä saattoi ostaa myös täytettyjä versioita patongeista ja sämpylöistä. Ravintolaruoka ei ollut mielestäni kovin tasokasta, varsinkaan hintaansa nähden. Hinnat olivat kotimaan tasoa, usein ilmoitettu listalla ilman arvonlisäveroa, ja laskun päälle piti vielä lisätä tippi. Söimme lounaaksi yleensä itse kokattua, iltaisin kävimme ravintolassa tai haimme paistettuja broilereita tai paellaa hotellialueen snackbaarista.

Aivan hotellialueen vieressä oli vesipuisto, jossa kävimme yhtenä päivänä. Alue oli suuri, siellä oli useita liukumäkiä ja altaita, lapsille oli oma allasalueensa. Iltapäivästä lasten altaassa kellui pökäleitä siellä täällä, niin että heikompaa hirvitti. (Onneksi Lintunen ja Sulo olivat saaneet silloin jo polskimisesta tarpeekseen ja saatoimme poistua.) Vesipuistossa oli kahdesti päivässä merileijona- ja delfiiniesitys. Merileijonien kanssa saattoi myös valokuvauttaa itsensä tai jopa uida niiden kanssa. Eläinten altaat olivat säälittävän pienet, en ymmärrä miten niitä sallitaan edes pitää niin pienissä tiloissa.

Muutaman kilometrin päässä on myös valtava huvipuisto, Port Aventura. Jos lapset olisivat vanhempia (tai olisimme olleet matkassa ilman lapsia) olisimme varmasti käyneet myös siellä, nyt se jäi väliin.

Barcelonassa kävimme pikipäin Zotin kanssa kaksin. Paljon mielenkiintoista nähtävää, niin paljon, että pakko sinne on päästä uudelleen ja pidemmäksi aikaa. Park Güell ja Sagrada Familia tuli kuitenkin nähtyä.

Kokonaisuutena ottaen loma oli mukava katkos arkeen. Aurinko paistoi, suvun kesken ei saatu mitään pikkukärhämää suurempaa riitaa aikaiseksi, lapset viihtyivät, känkkäränkkä oli jätetty kotiin, vaikka vähän Uljas-serkun kanssa pitikin ottaa välillä yhteen. Kotimatkalla Lintunen alkoi yhtäkkiä pelätä, että lentokone putoaa. Hän istui puolet matkasta totisena turvaohjekortti tiukasti hyppysissään, katseli sitä tarkkaan ja kyseli kuvista. Eikä hän luvannut lähteä enää uudelleen lomalle Espanjaan, koska kone voi pudota. Minä pöyröö mietin, että ehkpä Lintunen tietää jotain, mitä minä en tiedä.

Kyllä olenkin yllättynyt

Arvatkaa, kuka on lähdössä ylihuomenna perheen ja suvun kanssa lomailemaan ihan ulkomaille asti?

Arvatkaa, kenen lapsi on tänään oksentanut todistajien läsnäollessa kahdesti ja kerran ilman todistajia. (Hän ei muista, oliko se päiväkodin pihalla kummastusta herättänyt oksennuskasa hänen. Niinpä.)

Tädit - ja elämä voi muuttua

Aina kun tunnen olevani vailla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ajattelen Tätejä. Tätejä on kuusi, kolmekymppisestä yli viisikymppiseen, ja minä olen yksi heistä. Seitsemäntenä joukossa on Äiti, jota ilman ei mitään Tätejä olisi.

Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.

Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.

Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)

Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat Tädit.

En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?

Ei voi vielä tietää

Sulo rakastaa kaivinkoneita. Isoja, pieniä, lelukaivinkoneita, mutta varsinkin niitä ihan oikeita.

Matka mummolaan kulkee pitkin Tampereen läntistä kehätietä, ja voi autuutta: siellä sitä on kaivinkoneita nähtävillä! Takapenkiltä kuuluu innostunutta hihkuntaa, josta ainoa ymmärrettävä sana on selkeästi lausuttu kai-vin - KO-je. Kai-vin(tauko)KO-je! Tästäpä Lintunen hyvin arkiseen äänensävyyn äityy kysäisemään: "Sulo, tuleeko sinusta isona kaivinkoneenkuljettaja?" Sulo vastaa yhtä arkipäiväiseen sävyyn, että joo-o. Äitiä alkaa mietityttää, että Lintunen ei ole koskaan sanonut, mikä hänestä tulee isona. Niinpä minä tiedustelen asiaa. Mitäpä vastaa Lintunen, erityisen ihana iltatähteni? "Sitä pitää vielä miettiä." Mykistävän hieno vastaus.

Järki lähtee just

Ei missään olisi tarvetta hyvälle taloushallintohenkilölle? Halvalla ei irtoa, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan.

Aamuvirkku sirkuttaa

(Ah, mun runosuoneni sykkää aamutuimaan. Epätahtiin, mutta kuitenkin.)

Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.

Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.

Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.

Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.