Gravidin narinaa

Tässä sitä pitäisi olla keskellä seesteistä keskiraskautta, mutta taisi mennä viuhakkaasti ohi meikäläisestä, se seesteisyys.

Unettomuus on palannut. Uni ei tule, ja sitten kun tulee, se katkeilee ja pitää parinkin tunnin huilitauon öisin. Iltapäivällä väsyttää ja vatuttaa (ette varmaan ikinä olisi arvanneet, ettehän). Mutta illalla ei vaan tule uni silmään.

Vanha tuttu liitoskipu muistuttelee itsestään, varsinkin näin töissä. Istuminen vielä luonnistuu, mutta kun tunnin kökkii paikallaan ja sitten yrittää lähteä liikkeelle, niin avot, kun juilii makeasti! Kovin on askel ankkamainen ja lanne keinuva.

Eikä vaan jaksa enää samalla tavalla. Maanantai-iltana iski yllättäen elmaaninen siivousvimma. (Tuulikohan silloin lännestä? Siivousitiöt lennähtivät tuulen mukana avoimesta ikkunasta nenääni? Ainakin aivastutti juuri ennen kuin alkoi siivotuttaa.) Juuri kun olin päässyt hyvään raivausvauhtiin, niin selkä ilmoittaa, että son loppu ny. Pakko oli vetää sohvalle oikoseksi (ihan vaan hetkeksi) ja tunnustella, että ei kai nämä nyt tosissaan ole supistuksia. (Oli ne.) Mutta senhän kyllä arvaa, että jos kesken siivouksen pitää lepäilemään ruveta, niin katoaahan se siivousinto siitä hyvin nopeasti. Sinne meni, eikä ole sen koommin näkynyt.

Vatsanympärys ohittaa kohta rinnanmitan. Se tietää taas itkua ja hammastenkiristystä sovituskopeissa. Jos nyt mitään sovitettavaa tähän ruhoon edes löytää. Raskaus on nimittäin ainakin äitysvaatteiden perusteella tarkoitettu vain normaali- tai vain lievästi ylipainoisille. Tällaiset möhköt eivät ilmeisesti raskaudu, tai jos sellainen vahinko sattuu, joutuvat harrastamaan käsitöitä. Tähän asti olen pärjännyt tavallisilla vaatteillani, mutta nyt alkaa housunkaulus jo ahdistaa.

Ihmiset ovat alkaneet kysellä, että onko se tyttö vai poika. Mitä minä siihen osaan muuta vastata, kuin että on se. Minulla ei kuunaan ole ollut minkäänlaista tyttö- tai poikaoloa, eikä ole nytkään. Kahdella ensimmäisellä kerralla uskoin ultranneen lääkärin taulukoita vakoilemalla odottavani varmasti tyttöä, mutta se toinen olikin sitten poika. Kolmannella kerralla kromosomit kertoivat jo varhain, että Lintunen on tyttö. Mutta koskaan minulla ei ole ollut mitään sisäistä tunnetta tai tietoa sukupuolesta. Kukaan ei onneksi vielä ole pyrkinyt taputtelemaan vatsaani, eikä toivottavasti pyrikään.

Ja kaiken ärsytyksen kruunuksi olen onnistunut saamaan kiusakseni vielä sen vaivan, joka yleensä iskee minuun vasta synnytyksen jälkeen. Peräpukamat. Nehän tästä enää puuttui. Niihin kulminoituu koko tämänhetkinen mielentilani.