Sosiaalisesti sairas

Kävimme sunnuntaina Heurekassa, pääasiassa katsomassa T-Rex-näyttelyä Lintusen iloksi. Ja kylläpä hän iloitsikin! Minun silmääni näyttely oli varsin köppäänen, ja ainakin osittain sama, jonka kävimme Sweetien ja Juniorin kanssa katsomassa joskus viime vuosisadalla. Mutta Lintunen jaksoi kyllä ihailla useaan kertaan ja varsin asiantuntevasti muovisauruksia. (Ankylosaurus tosin oli hänen mielestään piikkipiru.)

Lintunen oli myös kiinnostunut Musiikki-näyttelystä, ja jaksoi hyvin ihmetellä Tiedeteatteri Minervan Kaasumaailma-esitystä. Heurekan hallit kuitenkin kaikuvat kovasti, ja yleinen taustahäly on aika mittavaa aikuisenkin korvaan, eikä Lintunen ole koskaan sietänyt kovia ääniä tai jatkuvaa meteliä. Hänestä tulee ärtynyt ja lyhytpinnainen, niin nytkin. Niinpä meiltä aikuisilta näyttelyihin tutustuminen jäi aika pintapuoliseksi, etenkin kun Heurekassa oli mielestäni aika paljon väkeä sunnutai-iltapäiväksi.

Ehdin kuitenkin kokeilla Epeli-elämänpeliä. Siinä käydään läpi kuvitteelisen henkilön elämä lapsuudesta vanhuuteen erilaisten tilanteiden kautta. Pelaaja valitsee eri tilanteissa kolmesta vaihtoehdosta ja saa niiden mukaan pisteitä. Lopuksi kone antaa arvion tehtyjen valintojen perusteella niiden terveysvaikutukset neljällä osa-alueella: fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys sekä yleinen selviytymiskyky.

Minun valintani tuotti tulokseksi henkilön, joka on sekä fyysisesti että psyykkisesti selvästi asteikon terveessä päässä, ja lisäksi oikein kovasti selviytymiskykyinen yleisellä tasolla, mutta jonka sosiaalinen terveys oli pahasti sairaan puolella. Ensiällistys oli suuri, mutta tarkemmin ajatellen sosisaalinen terveyteni taitaa juuri nyt olla aika heikoilla.

Tulen kyllä ihan hyvin toimeen omassa/omissa yhteisö(i)ssäni, mutta minulla on kuitenkin valtava kaipuu vetäytyä niistä syrjään, olla itsekseni ja yksin. Huomaan vetäväni verhoja ikkunoiden eteen, sulkevani ovia ja ikkunaluukkuja, ripustavani näkymättömiä kylttejä ("Ei vastaanottoa!" "Häiriö lähettimessä!" "Pysykää poissa!") sinne tänne. En jaksa seurustella ja olla sosiaalinen, en jaksa tavata kavereita, en vastata sähköpostiviesteihin. Puhelinlaskuni ovat luokkaa 1,81 euroa/kk. Kaipaan yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä, että kukaan ei halua minulta yhtään mitään, ei edes keskustelua. Minä haluan olla yksin.

Ainoat yksinolonhetkeni ovat työmatkat (35-45 min/suunta) autossa, sekä ensimmäinen tunti toimistolla, jolloin täällä ei vielä ole ketään muuta. Ja se on selkeästi liian vähän, etenkin kun noina hetkinä pitää siis suhata paikasta P paikkaan V (ja iltapäivällä päinvastoin), tai aloitella sitä mistä minulle palkka maksetaan. Paljon mieluummin minä tekisin mitä huvittaa, tai olisin tekemättä, jos ei tippaakaan huvita. Odotan Zotin lomaa varmasti kiihkeämmin kuin hän itse. Koska silloin hän lähtee Lintusen kanssa pariksi päiväksi mummolaan, ja minä saan olla yksin kotona. (No, yksin kahden kissan kanssa, mutta vailla ihmisseuraa.) Oi autuutta! Tämä keidas silmissäni siintäen jaksan yli tämän loputtoman sosiaalisuuden erämaan. Sitä ajatellen jaksan olla kohtelias ja tervehtiä naapureita, keskustella työkavereiden kanssa ja olla perheelle siedettävä asuinkumppani. Tuolla jossain se odottaa, tauko, lepo, hetken vapaus vastuusta. Siitä lähteestä on juotava niin, että jaksaa taas tovin jos toisenkin. Ei se varmasti mitään ihmeitätekevää vettä ole, eikä sillä sosiaalista terveyttäni pysyvästi kohenneta, mutta pökkää se kappaleen matkaa eteenpäin. Edes.