Hatuton kukkahattutäti aikoo tehdä syntiä

Kun jäin äitiyslomalle vuonna 1990 odottaessani Junioria, ei subjektiivista päivähoito-oikeutta vielä ollut. Sweetien oikeus kunnalliseen päivähoitoon loppui äitiyslomani alkua edeltävään päivään. Synnytyksen ja sairaalassaoloni ajaksi Sweetien olisi saanut päiväkotiin viedä, mutta sille ei ollut tarvetta. Silloinen mieheni aloitti 12 päivän isyyslomansa Juniorin syntymäpäivänä. Olisin mielelläni pitänyt Sweetien hoidossa äitiylomani alun aina sairaalasta kotiutumiseen asti, sillä vaikka olinkin muutoin ihan terve (ja tuolloin vielä raskauskiloja lukuunottamatta) normaalipainoinen, Sweetien nosteleminen kävi selän päälle. Eläväisen ja vilkkaan tytön kanssa ei muutenkaan ollut helppoa, mutta pitääkö sen nyt niin helppoa ollakkaan, voisi kysyä. Kahden lapsen kanssa ei-raskaana elämä tuntui sitten sujuvankin jostain syystä paljon paremmin kuin vain yhden. Osasyynä varmaankin se, että Junior oli niin uskomattoman helppohoitoinen vauva, aivan päinvastoin kuin isosiskonsa.

Tämän äitiyslomani aikana Lintunen jatkaa tutussa päiväkodissa. Tosin ensin olin ajatellut, että hän olisi hoidossa vain siihen asti, kun pääsen Elviksen kanssa sairaalasta. Mutta kun kerroin päiväkodissa, että Lintunen jää sitten pois viimeistään joululoman alkaessa, minua alettiinkin käännyttää siirtämään hänet osapäiväryhmään. Aluksi olin vähän epäröivä. Onko siitä Lintuselle hyötyä, viihtyykö hän, tunteeko itsensä syrjityksi, kun Elvis saa olla kanssani kotona ja hänet kyörätään hoitoon? (En ole varmaan koskaan kirjoittanut Lintusen hoitouran alusta, mutta mainittakoon, että ihan kevyesti se ei käynyt. Lintunen oli vuoden ikäisenä aivan liian pieni muuhun kuin kotihoitoon, 1,5-vuotiaana hän alkoi pärjätä paremmin, ja oikeastaan vasta nyt, 2,5 vuoden ikäisenä hän on päiväkodissa kuin kala vedessä.) Mutta hoitajat puhuivat minut ympäri.

Lintunen täyttää alkuvuodesta kolme, hän alkaa olla siinä iässä, että kaipaa leikkikavereita. (Totta, sen huomaa jo nyt kotona.) Lintunen on temperamentiltaan hitaasti lämpiävä, muutokset ovat hänelle vaikeita. Tutussa päiväkodissa, vaikkakin eri ryhmässä jatkaminen tasoittaa paluuta kokopäiväiseen hoitoon. Niinpä päätimme sitten, että Lintunen on sairaalasta paluuseeni asti kokopäivähoidossa, jää sitten loppuvuodeksi kotiin ja aloittaa osapäiväryhmässä tammikuussa. Kolmena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Jos joku tarvitsee kokopäiväpaikkaa aiemmin, Lintunen voi siirtyä osapäiväiseksi jo äitiyslomani alkaessa. Tämä ehdotukseni hämmästytti suuresti päiväkodin johtajaa, se oli hänestä kovin ystävällistä. Minusta se taas oli itsestään selvää, että jos jollakulla on tarve kokopäiväpaikalle, me teemme tilaa. Sillä varauksella, että raskauteni sujuu ongelmitta loppuun asti, kuten kolmesti aiemmin on sujunut.

Toki Porvoossakin on tarjolla seurakunnan päiväkerhoja, neljästi viikossa kolme tuntia kerrallaan. Sellaiseen en Lintusta kuitenkaan halua pistää, ihan jo siitä syystä, että hänen pitäisi sopeutua uusiin ihmisiin ja uuteen paikkaan. Toisekseen karsastan tätä:

Päiväkerhossa lapselle annetaan mahdollisuus
hiljentymiseen ja uskonelämän hoitamiseen hengellisten laulujen, rukouksen,
raamatunkertomusten ja toiminnan kautta.

Vaikka kuulun taas seurakuntaan, ja vaikka lapseni on kastettu ja Elviskin kastetaan, minulla ei ole uskoa. Voi olla, että on kuten Juice sanoo, Jumala on vaikkei uskoisi. Voi olla että on, voi olla ettei ole. En minä tiedä. Mutta silti en halua lapseni päivään hengellisiä lauluja, rukouksia ja raamatunkertomuksia. Olin itseasiassa aika tyrmistynyt, kun toisaalla Internetin syövereissä törmäsin siihen, että joissain päiväkodeissa luetaan ruokarukous ennen lounasta. Onneksi Lintusen päiväkodissa kurkistetaan rukouksen sijaan lorupussiin.

Seurakunnan kerho ei siis ole meille vaihtoehto. Jos osapäivähoidon mahdollisuutta tutussa päiväkodissa ei olisi, Lintunen olisi jäänyt kotiin ja meistä olisi tullut avoimen päiväkodin asiakkaita. Siellä me Sweetien ja Juniorinkin kanssa kävimme silloin 14 vuotta sitten. Avoimeen päiväkotiin lasta ei voi jättää hoitoon, vaan lapsen mukana on oltava joku aikuinen, joten jotta Lintusella olisi ikäistään seuraa, minun ja Elviksenkin olisi sitten oltava mukana. Helppoa, jos Elvis tulee veljeensä, yhtä tuskaa, jos tulee kumpaankaan siskoistaan, varsinkaan Lintuseen.

Me siis hyväksikäytämme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, syntiset, päiväkodin aloitteesta. Joka- ja kokopäiväistä hoitoa emme tarvitse, joten olisimme luopuneet päiväkotipaikasta jos osapäivähoitoa ei olisi ollut tarjolla. Simo Pokki Vantaalta lienee sitä mieltä, että osapäivähoitoakaan emme tarvitse, seurakunnan kerho tai avoin päiväkoti riittävät tarpeisiimme. Itäisessä kulttuurikaupungissamme on varmasti ihan ikiomia simopokkeja. Onneksi Lintusen hoitajat tai päiväkodin johtaja eivät sellaisia ole.

Vaatimukset subjektiivisen oikeuden poistamisesta päivähoitolaista ovat hyvin yleisiä ja yleisesti kannatettuja. Minustakaan ei ole järkeä siinä, että kaltaiseni kaikin puolin terveet ja toimintakykyiset, terveen ja ei-vaativan (tosin vielä en voi tietää syntyykö Elvis terveenä ja kuinka suuritarpeinen hän mahtaa olla,) vauvan vanhemmat pitävät lapsensa kokoaikaisesti (5 pv viikossa, yli 5 h päivässä) hoidossa. Olen niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että kuvittelen useimpien muidenkin samanlaisessa tilanteessa olevien jättävän kokopäiväpaikat työssäkäyville ja valitsevan osapäivähoidon sen sijaan. Että ne jotka kokopäivähoidon valitsevat, sen myös tarvitsevat hyvällä syyllä. Toisaalta taas minulta ei löydy tippaakaan hyvää uskoa siihen, että jos subjektiivinen oikeus poistetaan, kaikille tarvitseville tosiaan löytyy päivähoitopaikka, vaikka tarpeen takana olisi töissäkäyntikin. Kun on itse elänyt sen ajan, jolloin kunnalliseen päivähoitoon olivat oikeutettuja vain köyhimpien ja kipeimpien lapset, eikä paikkaa saanut välttämättä silloinkaan, mieleeni nousee väistämättä ajatus siitä, että subjektiivisen oikeuden poistaminen palauttaa meidät takaisin 70-luvulle.

Nyt takarivistä kuuluu huudahduksia, että rajoitetaan sitä! Rajoitetaan se työssäkäyvien tai opiskelevien oikeudeksi. Ensikuulemalta toimiva ajatus, mutta tarkemmin ajatellen ei mielestäni sittenkään. Entä ne, jotka eivät käy töissä tai opiskele, ja kuitenkin tarvitsevat kokopäivähoitoa syystä taikka toisesta? Jos Simo Pokin mukaan esim. lastensuojelullisista syistä hoitoa tarvitsevaan lapseen pitäisi käyttää lastensuojelutoimia, mitä ne toimet sitten olisivat? Kotiapua? Ei mahdollista saada ainakaan kotikaupungissani. Tukihenkilö tai -perhe? Hyvä idea, mutta niistä on pulaa jo nyt. Huostaanotto? Vähän turhan rankkaa, jos toimenpide olisi ollut vältettävissä kokopäivähoidolla.

Entäpä tarveharkintainen oikeus? En jaksa uskoa tarveharkintaiseen oikeuteen, se olisi juuri sitä paluuta menneeseen maailmaan. Miten ja kuka ne tarpeet määrittelee, miten taataan tasaveroiset oikeudet eri kunnissa? Tarveharkinnalla päiväkoteihin saataisiin väljyttä ja tilaa, eli tyhjäkäyntiä pienellä käyttöasteella, ja sittenhän pitäisikin vähän taas supistaa tarjontaa, irtisanoa hoitajia, lakkauttaa päiväkoteja.

Juuri näin kapeakatseinen kukkahattutäti minä olen. Kommettilaatikkoni on avoinna avartaville näkemyksille, olkaa tervetulleet!