Tässä iässä suurin osa ystävistä ja kavereista alkaa olla jo ainakin kertaallen vihittyjä. Häitä ei viime vuosina juuri ole ollut. Zot on minua sen verran nuorempi, että hänen ystävänsä alkavat vasta nyt avioitua, lisäksi hänellä on enemmän naimaikäisiä serkkuja kuin minulla edes sukua. Joten nyt niitä hääkutsuja on alkanut tipahdella uudelleen.
Omaakin naimista on tullut mietittyä, että kun noita yhteisiä jälkeläisiä on kohta jo kaksi, niin pitäisikö sitä maistraatissa piipahtaa, tai vaikka ristiäisten yhteydessä antaa pastorin vihkaista. (Kun se kumminkin etukäteen hienovaraisesti kehottaa avioitumaan. Luin lehdestä tämän.) Mutta yksi on varmaa (niin varmaa kuin mikään nyt voi ikinä olla): häitä meille ei tule.
Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin 1987, meillä oli 80 vieraan kirkko- ja ruokahäät. Budjetti taisi olla kaikkineen siinä 3000 markkaa + appiukon maksamat boolitarpeet. Nykyhäissä 3000 euroa ei tunnu riittävän mihinkään. Luotettavat lähteeni ovat naimisiin.info ja etenkin sen keskustelufoorumi.
Hyvä amoriini sentään, mitä kaikkea nykyhäihin oikein tuntuu kuuluvankaan Suomessakin. (Ja Ameriikan ihmemaassa vielä paljon enemmän.) En ikinä selviäisi siitä viidakosta. Vuonna 1987 meillä ei ollut mitään juhlaohjesääntöä, joka nykyään näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Etukäteen ei askarreltu-paskarreltu kuukausitolkulla, ei ollut häille muuta teemaa kuin avioitumisen juhlinta, ei teemavärejä, ei heittokimppua, ei sukkanauhaa, ei yhden yhtä kaasoa, ei minkään valtakunnan hääleikkejä, ei hääkarkkeja, ei morsiamen ryöstöä eikä huomenlahjoja. Häämatka tehtiin ihan vaan autoillen suloisessa Suomenmaassa, kissa ja hiekkavati takapenkillä. Silti oli olevinaan ihan mukavat häät. Vieraat saattoivat olla toista mieltä, mene tiedä, mutta ainakaan kukaan ei häissä siltä näyttänyt eikä myöhemminkään moittinut. Olivat ehkä sitten kohteliaita.
Nyt rahaa palaisi häihin paljon enemmän, eikä yksin siitä syystä, että kaikki on nykyään kalliimpaa. Zotilla on iso suku, ja häihin on kutsuttava joko koko suku tai ei ketään. Etelä-Pohjanmaalla kutsutta jääminen muistetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Lisäkulua tulisi vielä hääsuunnittelijasta, (kyllä, niitäkin on Suomessa jo useampia), sillä meikäläisen kyvyt, aika ja hermot eivät riittäisi häiden suunnitteluun, Zotin hermoista puhumattakaan. Sitten on vielä se pointti, että kun sitä kerran on jo häitä viettänyt, niin kehtoottaisi kyllä kutsua se pienikin sukunsa taas hääjuhliin. Olkoonkin, että Zot olisi ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mutta onneksi hänenkin unelmahäänsä ovat sellaiset, jotka ovat mahdollisimman nopeasti ohi. (Juu, minä kysyin ja näin hän vastasi.)
Että ei kiitos häille, mutta sitä naimishommaa voisi kyllä harkita vakavasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Nuo lainoppineet yleensä kovasti suosittelevat naimista. En muista enää mistä kaikista syistä, mutta sen verran vakuutuin aikoinaan, että mentiin kumppanin kanssa maistraattiin :-)
Olisi kiva tietää, nautitaanko näistä vaikeista, mutkikkaista, älyttömän hintavista ja ankarien sääntöjen mukaisista häistä kovasti. Siis ihan rehellisesti?
Mulla oli ekalla kerralla noin 50 vierasta ja kaikki se, mikä Lazurinkin ekoistä häistä puuttui, puuttui meiltäkin. Oli tosi vaatimatonta ja pientä ja vähäistä. Se avioliitto päättyi, mutta olisi se päättynyt vaikka olisi olleet miten komiat häät. (Me ei kyllä kutsuttu kaikkia Pohjanmaan sukulaisia, läheisimmät vain.)
Tokalla kerralla mentiin maistraatissa kahden todistajan ja esikoisen läsnäollessa. Esikoinen tosin olisi halunnut äidille prinsessahäät.
Me oltiin kuitenkin miehen kanssa kumpikin toista kertaa asialla, joten meidän mielestä oli tyylikästä hoitaa asia mahdollisimman matalalla profiililla.
Mä en ikinäikinä suostuisi näihin nykyajan hääpelleilyihin eikä kyllä suostuisi mieskään.
Naimista suosittelen kuitenkin lämpimästi. Se on todella nopeasti ohi:)
Hmm... ei kai se, että kaikenmaailman naikkarit naivat suurella hälyllä ja kohkauksella, tarkoita sitä että kaikkien pitää? Jos juhlia haluaa, juhlat voi vallan hyvin järjestää juuri niin kuin itse tykkää. Tai sitten olla juhlimatta, mutta naimista kannatan minäkin, sekä tunne- että järkisyistä. Tai sitten muita hyviä ja vedenpitäviä sopimusratkaisuja.
Jaa että nautitaanko? Täytyy poiketa kyynisestä perusasenteestani tässä ja antaa sisäisen prinsessani päästä valloilleen: mun hääpäivä oli ehkä elämäni iiiiihanin päivä! Mutta en kyllä tunnista sitä piirrettä, että olisi menty joidenkin ankarien sääntöjen mukaan. Se ns. juhlaohjesääntö (jollaista meillä ei kyllä ollut) on kai tarkoitettu huumoripitoiseksi dokumentiksi.
Hääpäivä on todellakin morsiamen oma päivä, prinsessapäivä, suuren rakkauden suuri juhla. Hyvää ruokaa, sampanjaa, kauniita mekkoja, kukkia, lahjoja, musiikkia, tanssia, ystäviä, juhlahumua, ilon kyyneleitä. Ja tärkeintä: HUOMIOTA HUOMIOTA HUOMIOTA. Ihailua ja ylistystä. Suuria tunteita.
Mä voisin elää koko elämäni häähumussa - morsiamena tietenkin. Toisten häät ovat minustakin joskus tylsiä.
Häiden järjestäminen, kuten mitkä tahansa projektit, joissa on monta liikkuvaa osaa, oli myös tosi hauskaa. Meidän häitä järjesteltiin vuosi ja päivääkään en vaihtaisi pois!
(Joo naurakaa vaan, mutta minä nyt satun olemaan tätä mieltä...)
Minä tapaan vaivaantua suuresta huomiosta. Pahimmissa painajaisissani olen koko kokonaisen päivän huomion keskipisteenä.
Villi veikkaukseni on, että jos meidät tytöt joskus menevät naimisiin, esikoinen tekee sen matalalla profiililla, mutta keskimmäinen haluaa prinsessahäät. Kuopuksesta en osaa vielä sanoa: sen mieli muuttuu nykyään niin nopeasti kaikissa asioissa.
Mä kyllä halusin olla se prinsessa yhden päivän :-). Huomenlahjaa en saanut kun se ei meidän budjettiin (joka käsitti vain vihkisormuksen oston, muut maksoivat kaiken muun) mahtunut, ja kielsin miestä ostamasta. Mutta äitini sai isältäni (menivät naimisiin vuonna -67) kauniin rannekorun huomenlahjaksi ja luulnkin tähän asti että se tapa oli jäänyt unholaan.
Lähetä kommentti