Kuinka saisin rikki kookospähkinän

Meillä on satakunta keittokirjaksi luokiteltavaa opusta. Maku-lehtiä kolmatta vuosikertaa. Lehdistä saksittuja reseptejä varmasti tuhansia. Ja päälle vielä verkosta löytyvät ruokaohjeet. Miten siis voi olla mahdollista, että aamu toisensa jälkeen ratkaisematon kysymys kuuluu: Mitä tänään syödään?

Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.

En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!

Nyt ahistaa

Nimittäin töihinpaluu. Töihinpaluu edellyttää hoitopaikkaa lapsille. Päiväkodista kyseltiin, että aionko hakea lapsille paikkaa juuri sieltä. Aionpa hyvinkin. Paitsi että kyseinen päiväkoti on Lintuselle tuttu, se on myös meitä lähinnä. (Jos pitää kauemmas viedä, joudutaan investoimaan toiseen autoon. Kallista touhua on se.) Kannattaa kuulema sitten hakea ajoissa, sillä täyttä on, tungosta tulossa. Ahistaa!

Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.

Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.

Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.

Ei minun takapihalleni

Porvoossa on perinteisesti vastustettu kaikkea mahdollista: uutta siltaa, alkoholistien ensisuojaa, kehitysvammaisten asuntolaa ja nuorisoasuntoja. Tähän mennessä en ole tuntenut tarvetta vastustaa mitään näistä. Uutta siltaa suorastaan kannatin, edellisen kotini naapurustossa oli kilometrin säteellä neljä kehitysvammaisten asuntolaa, alkoholistien ensisuoja on nykyiseltä kotioveltani noin 500 metrin päässä, nuorisoasuntojen vastustusta en ymmärrä alkuunkaan.

Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.

Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.

Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.

Letuttaa!

Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.

Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.

Päätä ja häntää

Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.

Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.

Onni on kuviolliset kumisaappaat

Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.

Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.

Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)

Roskajuttu

Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.

Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.

Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.

Unia uusintana

Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.

Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.

Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.

Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.

Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.

Kyllä T.S. Eliot tiesi

Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.

Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )

Kaikessa soi blues

On kovat ajat täällä.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.

Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.

Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.


Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa

Sulo haisee Surulta

Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.

John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.

Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.

Naistenpäivän kunniaksi

Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.

Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.

Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.

Onnenluku kolme?

Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.

Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.

Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)

Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.

Lumikki 1995 - 2006

Vaikka aina vannoinkin, että teen tuosta kissasta rukkaset, niin kyllä se silti kirpaisee. Kuvittelin, että kyllä sisäkissanpäiviä viettävä lemmikki hyvinkin kaksikymmentä vuotta elää. Mutta Lumikille tuli lähtö viime yönä. Toinen kissamme, Lumikin sisko samasta pentueesta kulkee ympäriinsä ja selvästi etsii pariaan. Omakin olo on kovin tyhjä.

Onni onnettomuudessa

Jos jollekulle tässä taloudessa oli pakko puhjeta astma, niin hyvä että se astmaatikko on kissa eikä yksikään lapsista. Ainakaan vielä. Ja voi sillä kissalla olla jotain fataalimpaakin, ei tuo hengen pihinä ole kortisonipiikeistä huolimatta neljässä tunnissa miksikään muuttunut, vaikka olisi pitänyt.

Muutenkin elo tää tuntuu olevan yhtä juhlaa. Not.

La donna è mobile

Tässä luukussa ei viime aikoina ole ollut paljon kurkistettavaa. Arjessa on niin paljon liikkuvia osia, etten ehdi kuin heilua mukana. Ei ole aikaa edes lukea blogeja, saati kirjoittaa omaansa. Mitään kovin ylevää tai yhteiskunnallisesti merkittävää täällä ei koskaan ole ollutkaan, ja sama laulu jatkuu. Ihan kokonaan en kuitenkaan luukkua vielä sulje, vaikka sekin vaihtoehto välillä käy mielessä. Viimeisin vilaus, olkaa hyvät:

Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?

Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.

Tiivistäkää!

Mikähän siinä on, että kun lumi peittää parkkiruudut, niin autoileva kansa pysäköi kaaransa levälleen? Viereisiin autoihin jätetään tilaa reilusti, mutta ei niin reilusti, että siihen mahtuisi autolla väliin. Tilaa käytetään surutta puolentoista parkkiruudun verran. Autoilevaa naista ottaa päähän, kun omaa peltilehmäänsä ei saa survottua väljästi täytetylle parkkipaikalle. Arvatkaa vaan, miksi pidän parkkihalleista.

Pakko saada

A-MM-V haastoi minut kertomaan neljä syömiseen ja juomiseen liittyvää riippuvuuttani. Vaikea juttu. Puoli vuotta sitten olisi ollut helppoa tunnustaa riippuvuuteni piimään ja puuroon, mutta nyt en tunne itseäni riippuvaiseksi mistään. Ennen olin täysin addiktoitunut Pepsi-Maxiin ja perunalastuihin. Perunalastuja, juustonaksuja tai mitä tahansa snacks-tuotteita menisi kyllä edelleenkin kevyesti koko megapussi, jos vain olisi tarjolla. Mutta kun ei ole, en edes kaipaa niitä. Ei siis kelvanne riippuvuudeksi. Mutta on yksi asia, jota minun olisi saatava joka päivä. Olen kärttyisä, hermostunut ja räjähdysaltis, jos en saa päivittäistä annostani. (Vasen käteni vapisee, mutta se ei johtune vieroitusoireista. )

Makea. Minulla tuntuu nyt olevan kyltymätön makeanhimo, jota yritän vastustaa. Lähinnä se tapahtuu niin, etten pidä kotona mitään makeaa. Ei keksejä, ei pullaa, ei makeisia. Niin kova makeanhimoni ei ole, että söisin sokeria, siirappia tai hunajaa. Himoissani olen kuitenkin syönyt marsipaanipötkön (250 g) ja raakaa piparitaikinaa (n. 100 g).

Yks tyttö erilainen

Aika pitkän aikaa olen itsekseni miettinyt, että Lintunen ei ehkä ole ihan niitä keskimmäisiä keskivertolapsia. Hän reagoi joihinkin asioihin käsittämättömän voimakkaasti, jumiutuu toisiin kuukausiksi, kuten dinosauruksiin, ötököihin ja hevosiin. Kun hän sai kummeiltaan joululahjaksi kolme käsinmaalattua muovihevosta, elämästä tuli yhtä hevostelua. Hän kulki vain laukaten. Hän ei enää ollut härkäsammakko, hän oli hevonen. Lapsi sai hirveän raivokohtauksen siitä, että häntä ei voinut maalata hevoseksi. (Älkää kysykö, mistä hän oli saanut päähänsä moisen ajatuksen.)

Tietyt äänet ovat Lintuselle kauhistus, ne ilmeisesti koskevat korviin. Jo aivan vauvana hän sai hysteerisen kohtauksen heti kun pölynimuri tai sähkövatkain käynnistettiin. Hän ei suostu menemään vessaan, jos pyykkikone on päällä. Kun taannoin istuin sohvalla Sulo sylissä ja Zot käynnisti imurin, Lintunen ryntäsi hädissää peittämään käsillään Sulon korvat. "Vauvan korviin sattuu!", hän hätäili. Sulon korviin ei näyttänyt sattuvan, mitä isompi hurina, sitä unisempi Sulo.

Sulon syntymän jälkeen Lintunen jäi päiväkodista pois, kuten suunniteltu oli, ja aloitti tammikuussa osapäiväryhmässä, kuten suunniteltu oli. Hän on ollut ryhmässä nyt pian kolme viikkoa, eli yhdeksän nelituntista päivää. Tässä ajassa ryhmän kahdelle, Lintusta ennestään tuntemattomalle hoitajalle on kirkastunut, että Lintunen on erilainen. Hänen kanssaan ei pärjää totutuilla keinoilla, on opeteltava uusia. Hevoset ja muut eläinlelut oli pantava kaappiin piiloon, sillä Lintunen ei leikkinyt millään muulla tai mitään muuta leikkiä.

Siirtymätilanteet ja uudet asiat ovat hitaastilämpiävälle Lintuselle aina olleet vaikeita. Häntä on alettava valmistella hyvissä ajoin, tai tuloksena on parkuva lapsi, hampaita kiristelevä aikuinen ja silkka katastrofi. Hänelle on kerrottava hyvissä ajoin, että kohta leikki lopetetaan, lelut kerätään pois ja sitten syödään. Pari kertaa Lintuselta on jäänyt ruokailu päiväkodissa väliin, kun hän ei olisi halunnut lopettaa leikkiä. Hän lopettaa leikin, mutta ei suostu syömään, vaan saattaa istua kiukkuamassa toisessa huoneessa toista tuntia. Eikä häntä onnistuta rauhoittamaan. Ammattikasvattaja on ihmeissään.

Lintunen on erikoinen. Ei ehkä erityisen erikoinen, mutta omalaatuinen kuitenkin. On onni, että tätä omalaatuisuutta ei pidetä päiväkodissa viallisuutena, vaan ominaisuutena. Että siellä etsitään keinoja toimia niin, että Lintusen ja muun ryhmän elo sujuu ilman suurempia kohtauksia. Ja että Lintusen erikoisuutta ei pistetä kelvottoman kasvatuksen piikkiin.


Otsikko on muunnos Lintusen tavasta ilmaista olevansa pahoilla mielin. Hän sanoo silloin, että yks tyttö surullinen

Älä itke Iiris-rukka, itkus menee hukkaan

Ainahan minä olen osannut eläytyä kirjoihin ja elokuviin ja tv-sarjoihin. Pieni talo preerialla oli varma kyynelkanavien avaaja, mutta silloin minulla olikin ikää melkein 30 vuotta vähemmän. Silti ihmetyttää, että miksi Steve Cranen kuolema tämän aamuisessa jaksossa Sydämen asialla -sarjaa oli sellainen järkytys, että sitä piti parkua melkein tunti. Ihan kuin joku oikea ja kovasti läheinen olisi kuollut. Joko olen tosi herkkä ja hormoonihäröinen, tai sitten tosielämäni on kovasti köyhää.