Sweetie aloittaa syksyllä lukion. Hän harkitsi hetken pyrkimistä erikoislukioon, mutta totesi sitten, että matkojen takia päivät venyisivät turhan pitkiksi. Kunnianhimoinen ja itseltään paljon vaativa esikoiseni päätyi siis lähilukioon.
Alkuviikon hän on tuskitellut kurssitarjottimen kanssa. Siis ne joutuvat nykyään tekemään lukujärjestyksensä itse? Minä en ymmärrä tuosta taulukosta yhtään mitään. Ennen maailmassa rehtori väsäsi lukujärjestyksen kesällä ja se jaettiin meille syksyllä koulun alkaessa. Oli helppoa, ainakin oppilaille. Mutta nyt pitää itse päättää, että mitä sitä opiskelee, kuinka laajasti ja milloin. Itse pitää vahtia, että tarpeellinen määrä kursseja tulee suoritettua. Ja sitten sovitella tuon taulukon avulla itselleen lukujärjestys. Ei ole ihan helppoa se.
Sweetie ei tiedä enää/vielä, miksi hän aikoo isona ryhtyä. Ihan pienenä hän oli päättänyt olla kesäisin jäätelönmyyjä ja talvisin vuoristokiipeilijä. Vähän myöhemmin unelma-ammattina oli laulava kampaaja-kokki. Sitten hän oli useita vuosia sitä mieltä, että hänestä tulee DI. Minkä alan DI, ei tietoa, mutta DI joka tapauksessa. Ei niin kovin monta vuotta sitten hän ilmoitti menevänsä ensin korkeakouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Nyt hän ei enää tiedä mihin ryhtyisi. Siksi hän on päättänyt opiskella lukiossa pitkän matematiikan ja laajat luonnontieteet. Varmuuden vuoksi, jos sattuu tarvitsemaan. Kielet hän oli ajatellut jättää vähemmälle, koska hän oppii niitä helposti, joten hän voi opetella niitä myöhemmin tarpeen mukaan.
Minua harmitti aivan suunnattomasti, että hän päätti noin vain lopettaa A2-kielen lukemisen. Viiden vuoden opiskelu aivan hukkaan, sanoin minä. Ei toki hukkaan, sanoi viisas tyttäreni. Konstikos se on tarvittaessa elvyttää ruostunut kielitaito, kun pohja on vankka. No niin, onhan se nyt niinkin, mutta silti. Vaan eilen tuo oli käynyt lukiolla naputtelemassa kurssinsa koneelle ja jutellut opon kanssa. Tämä oli saanut lapsoseni vakuutettua, että sitä aakakkosta kannattaa kuitenkin opiskella. Siirtää joitakin reaalikursseja toiselle vuodelle ja raivata näin tilaa kielen opiskelulle. Pienestä sitä äiti-ihminen tulee iloiseksi. Vaikka asiahan ei oikeastaan millään lailla edes kuulu minulle. Sweetien elämä ja tulevaisuus, hänen päätöksensä. Itseään vartenhan hän opiskelee, ei minua.
Teininuoriso ei ole ollenkaan niin hunningolla kuin joskus voisi lehtiä lukiessa ja yleistä keskustelua kuunnellessa kuvitella. Teininuoriso on välillä niin fiksua, että ihan huimaa. Kun sitä vain pystyisi itsekin olemaan riittävän fiksu. Antamaan vastuuta, tilaa ja vapautta sopivasti. Ja samalla muistamaan, että viisaanoloinen teininuori on kuitenkin teininuori, ei vielä aikuinen.
27. toukokuuta 2005
26. toukokuuta 2005
Mummin kanssa kävelyllä
Näin viime yönä unta Mummista. Veimme Mummin kanssa kenkiä suutariin, ja Mummilla oli jotain pääsylipun näköisiä maksulipukkeita. Epäilin, että ne taitavat olla jo kyllä vanhentuneita, mutta suutari otti ne vastaan. Sitten olimmekin jo ulkona kävelemässä, oli talvi, lunta ja liukasta. Kävelimme käsikynkkää, ihan niin kuin oikeastikin silloin kauan sitten kävelimme. Mummilla oli kiiltävänmustat pyöreäkärkiset nilkkurit, se parempi talvitakki, se sininen, jossa oli toffeen värinen minkkikaulus, sekä musta minkkihattu ehtaa 60-lukua. Aurinko paistoi, oli vähän pakkasta, ja Mummi jutteli niitä näitä. Aamulla oli hyvä mieli Mummin tapaamisesta.
On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.
Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.
Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.
Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?
On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.
Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.
Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.
Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?
23. toukokuuta 2005
Mitä en koskaan sanoisi
Tämä on ollut jo siellä ja täällä, mutta kun en millään meinannut keksiä omaa listaa.
- Olen aina ollut sellainen sporttinen ulkoilmaihiminen
- Eiköhän mennä kävellen, eihän sinne ole kuin muutama kilometri.
- Totta kai voit olla ulkona niin kauan kuin haluat, kotiintuloajat ovat vaan ihan sellainen muodollisuus.
- Ei nappaa työnteko tänään, soitan olevani sairas.
- Taidan mennä röökille ja juoda samalla kupin kahvia.
- Maksakastike on suurta herkkua.
- Viedään kaikki kirjat divariin, mokomat pölynkerääjät.
- Rotta olisi kyllä sitten söpö lemmikki.
- Mennään naimisiin ja kutsutaan sukulaiset juhlimaan. Eihän siitä tule kuin nippa nappa kolmesataa vierasta, jos jätetään kaikki serkkua kaukaisemmat kutsumatta.
- Perutaan Helsingin Sanomien tilaus.
Sattuipa sunnuntaina Senaatintorilla
Onnellista on istua kesäisen lämpimänä sunnuntaina Tuomiokirkon portailla appivanhempien kanssa ja katsella alhaalla Senaatintorilla pulujen perässä kirmailevaa Lintusta. Kuunnella, kuinka hänen kirkas lapsennaurunsa helisee yli kolmosen ratikan kirskunnan ja turistibussien jyrinän, kiipeää ylös, ylemmäs, ylimmille askelmille asti. Kiemurtaa siellä korvistamme sisään, lämmittää enemmän kuin taivaalla porottava aurinko, joka sekin polttaa nenän punaiseksi.
20. toukokuuta 2005
Access Denied
Firman nettiyhteyksiä valvoo ohjelma, joka estää pääsyn esimerkiksi peli-, porno- tai chat-sivustoille. Ihan ok. Ohjelmassa on myös ominaisuus, joka estää pääsyn sivuille, joilla esiintyy tiettyjä sanoja liikaa. En esimerkiksi pääse lukemaan Finlexistä rikoslakia, liikaa kiellettyjä sanoja. Sama juttu esimerkiksi Adoptiomatka-blogin kanssa:
Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.
Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.
Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.
Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.
Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.
Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.
Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.
Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.
18. toukokuuta 2005
Ötökkä on pop, hip ja rock!
Ainakin jos Lintuselta kysytään. Ei sellaista mönkivää, matelevaa tai lentävää ötökkää, joka ei häntä kiinnostaisi. Aamulla matka päiväkotiin vie aikaa, sillä täytyy pysähtyä tarkkailemaan kastematojen elämää. Kotiloissa riittää ihmettelemistä. Pitää pohtia mönkiäisten kokoa, sukulaisuussuhteita, uimataitoa ja puhekykyä, esimerkiksi.
Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"
Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.
Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.
Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"
Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.
Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.
13. toukokuuta 2005
1/90
Olen niin vanha, että mahdollisuuteni saada kromosomeiltaan poikkeava lapsi on noin 1/90. Näyttää aika paljolta, etenkin jos sitä vertaa mahdollisuuksiin sen ikäisenä, kun sain Sweetien: noin 1/1500.
Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.
Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?
Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.
Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.
Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.
Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?
Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.
Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.
12. toukokuuta 2005
C'est les moi
Minulla on aina ollut tarkka nenä ja erinoimaisen hyvä hajuaisti. Nyt se alkaa olla jo vähän liian erinomainen.
Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)
Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.
Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.
Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.
Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)
Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.
Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.
Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.
8. toukokuuta 2005
Äiti
Äitini oli kahdenkymmenen, kun minä synnyin ja pilasin äitini elämän. Veljeni syntyi pari vuotta myöhemmin, kiharatukkainen, kaunis poika. Vuosi, puolitoista myöhemmin äitini lähti. En tiedä minne, enkä tiedä miksi. Meillä ei koskaan puhuttu siitä asiasta. (No, ei meillä juuri puhuttu paljon muustakaan.) Ehkä hän halusi pelastaa itsensä, ehkä minut ja veljeni. Tai sitten hän oli jo silloin raskaana, sillä minulla on jossain neljä vuotta nuorempi sisar, joka ei ole isäni lapsi.
Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.
En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.
Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.
Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.
Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.
Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.
Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.
Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.
En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.
Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.
Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.
Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.
Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.
Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.
7. toukokuuta 2005
Meemityttää
Aivan vastustamaton meemi (köh) löytyi Ämmän blogista.
Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä viisi kirjaa ...
1. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
2. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
3. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
4. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
5. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
6. Tee virkkeistä jono.
7. Nimeä lähteesi.
Sisimmässään jokainen on tuuli, henkäys. Ei arpea, ei ihoa, ei lihaa. Rannan lähellä vesi oli kirkasta, vaaleanvihreätä ja tuntui viileältä nilkoissa, ja pohjan pikkukivet olivat auringonvalon täplittämiä. Nuorempi nainen sanoo, että kyllä, arkku pitäisi saada. "Kotona ollaan", hän sanoi.
Tommy Taberman: Oljenkorsia
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta
Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä viisi kirjaa ...
1. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
2. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
3. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
4. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
5. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
6. Tee virkkeistä jono.
7. Nimeä lähteesi.
Sisimmässään jokainen on tuuli, henkäys. Ei arpea, ei ihoa, ei lihaa. Rannan lähellä vesi oli kirkasta, vaaleanvihreätä ja tuntui viileältä nilkoissa, ja pohjan pikkukivet olivat auringonvalon täplittämiä. Nuorempi nainen sanoo, että kyllä, arkku pitäisi saada. "Kotona ollaan", hän sanoi.
Tommy Taberman: Oljenkorsia
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta
5. toukokuuta 2005
Sweet sixteen
Sweetie täyttää tänään 16 vuotta.
Silloin taannoin toukokuun viides oli hyvin lämmin ja aurikoinen myös. Sweetie putkahti ankaran ponnistelun tuloksena maailmaan klo 11.57, vai oliko se sittenkin 11.53? Olen unohtanut, voitteko kuvitella? Kun ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta kotiutumisen jälkeen makasimme Sweetien isän kanssa rinnakkain parivuoteessa ja kuuntelimme pinnasängyssä tuhisevaa esikoistamme, suorastaan tunsimme, kuinka vastuun raskas taakka laskeutui harteillemme.
Tuore isä esitti tyttärensä tulevaisuuden suhteen vain yhden toiveen: "Mitä tahansa, kunhan siitä ei tulisi kiltti tyttö." Eikä siitä tullut. Siitä tuli kunnianhimoinen, voimakastahtoinen, oikeudenmukainen, ystävällinen ja kaikin puolin hieno teininuori. Kilttikin, kyllä, mutta ei kiltti tyttö.
Nyt kun hän on kuudentoista, hän tahtoo neuvotella kotiintuloaikansa uusiksi. Sopimukseen ei olla vielä päästy ja ehdotus on jätetty pöydälle lepäämään. Viivytystaktiikkaa, puolin ja toisin. Lapsella on hämmästyttävät neuvottelutaidot, pakko myöntää. En voi muuta kuin ällistellä, että Entinen Mies ja minä olemme saaneet tuon häikäisevän olennon aikaiseksi. Kerrassaan käsittämätöntä on se.
Silloin taannoin toukokuun viides oli hyvin lämmin ja aurikoinen myös. Sweetie putkahti ankaran ponnistelun tuloksena maailmaan klo 11.57, vai oliko se sittenkin 11.53? Olen unohtanut, voitteko kuvitella? Kun ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta kotiutumisen jälkeen makasimme Sweetien isän kanssa rinnakkain parivuoteessa ja kuuntelimme pinnasängyssä tuhisevaa esikoistamme, suorastaan tunsimme, kuinka vastuun raskas taakka laskeutui harteillemme.
Tuore isä esitti tyttärensä tulevaisuuden suhteen vain yhden toiveen: "Mitä tahansa, kunhan siitä ei tulisi kiltti tyttö." Eikä siitä tullut. Siitä tuli kunnianhimoinen, voimakastahtoinen, oikeudenmukainen, ystävällinen ja kaikin puolin hieno teininuori. Kilttikin, kyllä, mutta ei kiltti tyttö.
Nyt kun hän on kuudentoista, hän tahtoo neuvotella kotiintuloaikansa uusiksi. Sopimukseen ei olla vielä päästy ja ehdotus on jätetty pöydälle lepäämään. Viivytystaktiikkaa, puolin ja toisin. Lapsella on hämmästyttävät neuvottelutaidot, pakko myöntää. En voi muuta kuin ällistellä, että Entinen Mies ja minä olemme saaneet tuon häikäisevän olennon aikaiseksi. Kerrassaan käsittämätöntä on se.
4. toukokuuta 2005
Oi, ihana toukokuu
Että sitä voi ihminen toisinaan olla vanha ja väsynyt ja melkein ilman syytä. Tekisi mieli sulkeutua säilyketölkkiin ja liimata päälle etiketti:
Avaa vasta seuraavassa elämässä.
Jossain sentään vielä kukkii. Tämän kevään ensimmäiset valkovuokot tuli bongattua moottoritien rampin laidalta.2. toukokuuta 2005
Piimää ja puuroa
Raskaanaolevilla naisilla väitetään olevan erikoisia mielihaluja. Minä en koskaan ole tuntenut erityistä viehtymystä muurilaastin syömiseen tai suolakurkkuihin, tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan, jonka voisi lukea raskauden aiheuttamaksi himoksi. Mutta nyt ruumiini himoaa piimää ja kaurapuuroa.
Lauantai-aamuna tempaisin kitusiini puolisen litraa samettisen pehmeää kaurapuuroa. Olisin tempaissut enemmänkin, mutta kun ei ollut. Sunnuntaina sama juttu. Tänä aamuna en ehtinyt keittää puuroa, joten jouduin tyytymään Elovenan Hetki -pussiin työpaikalla. Ei mitenkään vedä vertoja kattilassa keitetylle puurolle, mutta kyllä sillä pahimmat vieroitusoireet taltuttaa.
Kauppareissulla piimähylly veti vastustamattomasti puoleensa. "Ei tykkää ", ilmoitti Lintunen nähdessään Gefilus-piimäpurkin äidin kädessä. Muistaa ilmeisesti jouluisen ensitutustumisensa piimään. (Puistatus, oksennusrefleksi, ja tädin ulkomaalaissyntyisen miehen lohdutus: "My first reaction exactly.") Armollisesti hän kuitenkin salli minun nostaa piimäpurkit ostoskärryihin kun vakuutin, että ne ovat äidille, Lintusen ei tarvitse maistaa.
Kotona avasin tölkin kädet täristen, kaadoin pitkän lasillisen ja join. Pehmeän raikas happamuus hiveli makuhermojani, ja minulta pääsi lasin tyhjennyttyä nautinnollinen ähkäisy. (Jota Lintunen nyt antaumuksella matkii aina kun saa oman lasinsa tyhjäksi maidosta. ) Ensimmäinen piimälitra meni lauantaina, toinen sunnuntaina. Onneksi kaupasta saa lisää.
Makeanhimon sen sijaan olen tyystin kadottanut. Ei tee mieli suklaata, ei salmiakkia. Hyvin erikoista, mutta ihan tervetullutta tällä vartalolla. Lounaaseen on enää pari tuntia. Mmmm... piimää....
Lauantai-aamuna tempaisin kitusiini puolisen litraa samettisen pehmeää kaurapuuroa. Olisin tempaissut enemmänkin, mutta kun ei ollut. Sunnuntaina sama juttu. Tänä aamuna en ehtinyt keittää puuroa, joten jouduin tyytymään Elovenan Hetki -pussiin työpaikalla. Ei mitenkään vedä vertoja kattilassa keitetylle puurolle, mutta kyllä sillä pahimmat vieroitusoireet taltuttaa.
Kauppareissulla piimähylly veti vastustamattomasti puoleensa. "Ei tykkää ", ilmoitti Lintunen nähdessään Gefilus-piimäpurkin äidin kädessä. Muistaa ilmeisesti jouluisen ensitutustumisensa piimään. (Puistatus, oksennusrefleksi, ja tädin ulkomaalaissyntyisen miehen lohdutus: "My first reaction exactly.") Armollisesti hän kuitenkin salli minun nostaa piimäpurkit ostoskärryihin kun vakuutin, että ne ovat äidille, Lintusen ei tarvitse maistaa.
Kotona avasin tölkin kädet täristen, kaadoin pitkän lasillisen ja join. Pehmeän raikas happamuus hiveli makuhermojani, ja minulta pääsi lasin tyhjennyttyä nautinnollinen ähkäisy. (Jota Lintunen nyt antaumuksella matkii aina kun saa oman lasinsa tyhjäksi maidosta. ) Ensimmäinen piimälitra meni lauantaina, toinen sunnuntaina. Onneksi kaupasta saa lisää.
Makeanhimon sen sijaan olen tyystin kadottanut. Ei tee mieli suklaata, ei salmiakkia. Hyvin erikoista, mutta ihan tervetullutta tällä vartalolla. Lounaaseen on enää pari tuntia. Mmmm... piimää....
29. huhtikuuta 2005
Rauha ja Räyhä ne yhteen soppii
Kommenttini Kiltin pohdiskeluun paisui yli laatikon reunojen, joten päätin siirtää sen tänne.
Meillä minä olen se, jonka sytytyslanka palaa loppuun ennen kuin toinen ehtii edes tajuta sen käryävän. Zot on se, jolla suuttuessaan tuskin silmäripsi värähtää, joten minä en aina edes älyä, että toinen on vihainen. Tästä temperamentti-erostamme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meillä riidellään hyvin vähän, verisesti ei vielä koskaan. Ollaan eri mieltä, väitellään, kinataan ja kiistellään kyllä, mutta mitään, mitä varsinaisesti voisi sanoa riidaksi, ei saada aikaiseksi millään. (Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen peli ei parisuhteessa vetele. Riidat puhdistavat ilmaa jne. Tiedä häntä, meillä nyt kuitenkin eletään näin.)
Minun oli vaikeampi sopetua tuohon tyyneen mieheen kuin miehen minun räjähdysherkkyyteeni. Hän kouliintunut moiseen käytökseen jo äitinsä ja sisarensa kanssa, minulla taas ei ollut kokemusta viilipyttymiehistä. Silti arvioisin, että Zot kärsii enemmän minun räiskähtelyistäni kuin minä hänen rauhallisuudestaan. Tasaantumista on tapahtunut, puolin ja toisin. Minä saatan nykyään ottaa varsin stoalaisesti asian, josta muutama vuosi sitten olisin riehaantunut niin että naapurissakin olisi tiedetty. Zot taas toisinaan hämmästyttää minua suorastaan korottamalla ääntään ja paiskomalla tavaroita. Muutos on ollut huomaamaton ja pakottamaton, kumpikaan ei ole toista vaatinut muuttamaan käytöstään. Se on vain tapahtunut.
Mikä meidät, näin erilaisen ja epätodennäköisen pariskunnan on saanut pysymään yhdessä? Miksi toisen kanssa on niin hyvä ja helppo olla? Ehkä syynä on se, että aiemmista suhteistani tuttu valtataistelu ja parisuhdepelit loistavat poissaolollaan. Tilalla on aito kunniotus ja toisen hyväksyminen erilaisuksineen, kummallisuuksineen ja virheineen. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta on totta. Mutta miksi juuri nyt, juuri tämän miehen kanssa, miksei yhdenkään niiden kolmen aikaisemman kanssa? Minä en tiedä.
Eräs ystäväni totesi kerran, että helppoahan se on toisen hyvien ominaisuuksien kanssa tulla toimeen. Temppu on siinä, miten sietää niitä huonoja puolia. Voisimmeko olla niin onnekkaita, että olisimme oppineet sen tempun?
No nythän huomaan, että punainen lanka katosi taas matkalla. Sellaista se on, kun pitää välillä tehdä töitäkin. Eihän tässä ole päätä ei häntää, jos ajatellaan tätä kommentiksi Kiltin postaukseen. Olipa hyvä, etten tukkinut tätä Kiltin kommenttilootaan.
Meillä minä olen se, jonka sytytyslanka palaa loppuun ennen kuin toinen ehtii edes tajuta sen käryävän. Zot on se, jolla suuttuessaan tuskin silmäripsi värähtää, joten minä en aina edes älyä, että toinen on vihainen. Tästä temperamentti-erostamme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meillä riidellään hyvin vähän, verisesti ei vielä koskaan. Ollaan eri mieltä, väitellään, kinataan ja kiistellään kyllä, mutta mitään, mitä varsinaisesti voisi sanoa riidaksi, ei saada aikaiseksi millään. (Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen peli ei parisuhteessa vetele. Riidat puhdistavat ilmaa jne. Tiedä häntä, meillä nyt kuitenkin eletään näin.)
Minun oli vaikeampi sopetua tuohon tyyneen mieheen kuin miehen minun räjähdysherkkyyteeni. Hän kouliintunut moiseen käytökseen jo äitinsä ja sisarensa kanssa, minulla taas ei ollut kokemusta viilipyttymiehistä. Silti arvioisin, että Zot kärsii enemmän minun räiskähtelyistäni kuin minä hänen rauhallisuudestaan. Tasaantumista on tapahtunut, puolin ja toisin. Minä saatan nykyään ottaa varsin stoalaisesti asian, josta muutama vuosi sitten olisin riehaantunut niin että naapurissakin olisi tiedetty. Zot taas toisinaan hämmästyttää minua suorastaan korottamalla ääntään ja paiskomalla tavaroita. Muutos on ollut huomaamaton ja pakottamaton, kumpikaan ei ole toista vaatinut muuttamaan käytöstään. Se on vain tapahtunut.
Mikä meidät, näin erilaisen ja epätodennäköisen pariskunnan on saanut pysymään yhdessä? Miksi toisen kanssa on niin hyvä ja helppo olla? Ehkä syynä on se, että aiemmista suhteistani tuttu valtataistelu ja parisuhdepelit loistavat poissaolollaan. Tilalla on aito kunniotus ja toisen hyväksyminen erilaisuksineen, kummallisuuksineen ja virheineen. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta on totta. Mutta miksi juuri nyt, juuri tämän miehen kanssa, miksei yhdenkään niiden kolmen aikaisemman kanssa? Minä en tiedä.
Eräs ystäväni totesi kerran, että helppoahan se on toisen hyvien ominaisuuksien kanssa tulla toimeen. Temppu on siinä, miten sietää niitä huonoja puolia. Voisimmeko olla niin onnekkaita, että olisimme oppineet sen tempun?
No nythän huomaan, että punainen lanka katosi taas matkalla. Sellaista se on, kun pitää välillä tehdä töitäkin. Eihän tässä ole päätä ei häntää, jos ajatellaan tätä kommentiksi Kiltin postaukseen. Olipa hyvä, etten tukkinut tätä Kiltin kommenttilootaan.
27. huhtikuuta 2005
Elvis elää
En minä sitä ilkeä Jeesukseksikaan kutsua, vaikka ultran perusteella laskettu aika on joulun huitteilla ja hedelmöittyminen ajoittuu pääsiäisen tienoille. Muistini mukaan emme harrastaneet esiaviollista seksiä viikkoon ennen tai jälkeen pääsiäisen, ja pääsiäisen olimme Lintusen mummolassa, joten siellä syntiä ei ainakaan tehty. Zot muistelee meidän kyllä lukeneen Kommunistista manifestia heti pääsiäissunnuntaina mummolasta kotiuduttuamme, ja ultranäkymä vahvistaa tämän. Olkoon sitten niin.
Elävä sikiöhän siellä näkyi kuin näkyikin. Tai kuten gynekologi asian herkästi ilmaisi: "Möykky, jolla on syke." Herra antoi kyllä hienosti myös ymmärtää, mitä mieltä hän on yli-ikäisten ja -painoisten naisten raskauksista, vaikkei mitään ihan suoraan sanonutkaan. Vähääkään herkempi ihminen siitä olisi varmaan säikähtänyt, mutta tällainen paatunut keski-ikäinen ei jaksanut edes pahastua. Minulla oli käsissäni kirjallinen lääkärinlausunto:
Vielä ei ole aika hirveästi tuulettaa. Matka on vasta aivan alussa, se on pitkä ja mutkainen, pieni kulkija voi uupua. Mutta ihan vähän kai voi jo nyt iloita: Elvis elää!
Elävä sikiöhän siellä näkyi kuin näkyikin. Tai kuten gynekologi asian herkästi ilmaisi: "Möykky, jolla on syke." Herra antoi kyllä hienosti myös ymmärtää, mitä mieltä hän on yli-ikäisten ja -painoisten naisten raskauksista, vaikkei mitään ihan suoraan sanonutkaan. Vähääkään herkempi ihminen siitä olisi varmaan säikähtänyt, mutta tällainen paatunut keski-ikäinen ei jaksanut edes pahastua. Minulla oli käsissäni kirjallinen lääkärinlausunto:
Uteruksessa nähdään raskauspussi jonka sisällä 5,9 mm pituinen kaiku jossa näkyy kiistatta syke.
Vielä ei ole aika hirveästi tuulettaa. Matka on vasta aivan alussa, se on pitkä ja mutkainen, pieni kulkija voi uupua. Mutta ihan vähän kai voi jo nyt iloita: Elvis elää!
26. huhtikuuta 2005
Tänään
Tänään on kulunut kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta siitä, kun ensimmäisen kerran tapasimme Zotin kanssa nenästä nokkaan. Tuskin meistä kumpikaan silloin olisi uskonut, että tänään olemme tässä.
Tänään voisin olla aivan viimeisilläni raskaana. Kakkosnelosen laskettu aika olisi ollut tänään. Kakkosnelosta ei kuitenkaan koskaan tullut, tuli vain keskenmeno, ja toinenkin. Uutta Kakkosnelosta ei tule, mutta tänään, ihan pian, parin tunnin päästä, paljastuu, onko kenties Joku Muu tulossa loppuvuodesta.
Miten voi aikuista ihmistä jännittää näin paljon?
Tänään voisin olla aivan viimeisilläni raskaana. Kakkosnelosen laskettu aika olisi ollut tänään. Kakkosnelosta ei kuitenkaan koskaan tullut, tuli vain keskenmeno, ja toinenkin. Uutta Kakkosnelosta ei tule, mutta tänään, ihan pian, parin tunnin päästä, paljastuu, onko kenties Joku Muu tulossa loppuvuodesta.
Miten voi aikuista ihmistä jännittää näin paljon?
25. huhtikuuta 2005
Kirjalista
Minut vapautettiin pönttöön tuijottelusta jo menneellä viikolla. Jori-setä katosi jättäen jälkeensä vain kuvottavan kuvansa. Olen siis kykeneväinen vastaamaan Hiipinän haasteeseen:
Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Ihan mikä tahansa Catherine Cooksonin romaaneista. En ole päässyt yhdenkään lukemisessa edes ensimmäisen luvun loppuun. Vaikka pelkkä ajatuskin kirjan polttamisesta kärventää sieluani, Cooksonin hengentuotteena pitäisin liekkien syleilyä armahduksena. Luulisin.
Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Tottahan toki, vaikka kuinka moneen. Nyt ei tosin tule mieleen muita kuin Dorothy Sayersin Lordi Peter Whimsey.
Mitä luet tällä hetkellä?
En mitään. Jonossa on Stephen Kingin & Peter Straubin Pimeyden talo, mutta ensin olisi luettava uudelleen Talismaani. (Sitä ei ole Itäisen Kulttuurikaupungin kirjastossa, enkä koskaan muista lainata sitä Zotin siskolta, kun olemme siellä päin.)
Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Taisi olla Lintuselle kirjakerhosta Muumilaakson kätkössä (Harkkila-Mäkelä).
Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Jos muistan oikein (sillä muistiini ei ole nykyisin luottamista), niin Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ei vakuuttanut: juoni vuoti kuin seula, päähenkilöt olivat raivostuttavan hoksaamattomia niinkin älykkäiksi kuvailluiksi henkilöiksi, ja sitten kaiken kruununa päälleliimatun oloinen typerä rakkausviritys. Pakkoko sitä romantiikkaa ja rakkauskohtauksia on kaikkialle tunkea, kysyn vaan.
Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian
Sinikka Nopola: Ei terhä tästä ny numeroo (ja Se on myähästä ny, yhteislaitoksena, jos sellainen olisi/tulisi)
Stephen King: Musta torni -sarja, kaikki seitsemän osaa, kiitos.
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä
Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Kiltin kirjamaku on minulle mysteeri.
Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Ihan mikä tahansa Catherine Cooksonin romaaneista. En ole päässyt yhdenkään lukemisessa edes ensimmäisen luvun loppuun. Vaikka pelkkä ajatuskin kirjan polttamisesta kärventää sieluani, Cooksonin hengentuotteena pitäisin liekkien syleilyä armahduksena. Luulisin.
Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Tottahan toki, vaikka kuinka moneen. Nyt ei tosin tule mieleen muita kuin Dorothy Sayersin Lordi Peter Whimsey.
Mitä luet tällä hetkellä?
En mitään. Jonossa on Stephen Kingin & Peter Straubin Pimeyden talo, mutta ensin olisi luettava uudelleen Talismaani. (Sitä ei ole Itäisen Kulttuurikaupungin kirjastossa, enkä koskaan muista lainata sitä Zotin siskolta, kun olemme siellä päin.)
Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Taisi olla Lintuselle kirjakerhosta Muumilaakson kätkössä (Harkkila-Mäkelä).
Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Jos muistan oikein (sillä muistiini ei ole nykyisin luottamista), niin Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ei vakuuttanut: juoni vuoti kuin seula, päähenkilöt olivat raivostuttavan hoksaamattomia niinkin älykkäiksi kuvailluiksi henkilöiksi, ja sitten kaiken kruununa päälleliimatun oloinen typerä rakkausviritys. Pakkoko sitä romantiikkaa ja rakkauskohtauksia on kaikkialle tunkea, kysyn vaan.
Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian
Sinikka Nopola: Ei terhä tästä ny numeroo (ja Se on myähästä ny, yhteislaitoksena, jos sellainen olisi/tulisi)
Stephen King: Musta torni -sarja, kaikki seitsemän osaa, kiitos.
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä
Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Kiltin kirjamaku on minulle mysteeri.
20. huhtikuuta 2005
Mölli-moodi
Olen täydellisesti mölli-moodissa. (Diili ei ollut ollenkaan niin myötähäpeällinen, kuin etukäteen pelkäsin.) En kykene antamaan itsestäni mitään, (ylenantamista ei lasketa) enkä juuri vastaanottamaan sen enempää. Onneksi työnteko sujuu puolivaloillakin, kotona ei tarvita sitäkään vähää.
Kaikenlaista pyörii mielessä, mutta mikään ei päädy blogiin asti. Kas kun Jori-setä vaatii seuraa. Tänään setä ei tullut itse käymään (ja se, uskokaa pois, tarkoittanee vain yhtä asiaa,) vaan lähetti pelkän pahvikuvan. Pahvikuvan kanssa ei tarvitse sulkeutua vessaan puhumaan norjaa, joten saatoin roiskaista tämän elonmerkinnän. Nyt täytyy taas rientää pitämään sohvaa paikoillaan, sillä Jori-sedän pahvikuva tuijottaa pahansuovasti.
Kaikenlaista pyörii mielessä, mutta mikään ei päädy blogiin asti. Kas kun Jori-setä vaatii seuraa. Tänään setä ei tullut itse käymään (ja se, uskokaa pois, tarkoittanee vain yhtä asiaa,) vaan lähetti pelkän pahvikuvan. Pahvikuvan kanssa ei tarvitse sulkeutua vessaan puhumaan norjaa, joten saatoin roiskaista tämän elonmerkinnän. Nyt täytyy taas rientää pitämään sohvaa paikoillaan, sillä Jori-sedän pahvikuva tuijottaa pahansuovasti.
14. huhtikuuta 2005
Jori-setä
Jori-setä on ikävä vieras. Hän haluaa tulla kutsumatta kylään. Varsinkin silloin, kun haluan istua peeseelläni ja viihdyttää itseäni haahuilemalla ympäri nettiä, ehkä kirjoittaa sanan tai pari. Jori-setä pakottaa puhumaan norjaa, vaatii palvomaan omaa posliinijumalaansa.
Kun Jori-setä kurkkaa sisään, makaan ihan hiljaa paikoillani, silmät kiinni. Toisinaan setä ei huomaa minua, mutta useinmiten hän kyllä rykäisee sisään kengät jalassa. Matala profiili ei ikävä kyllä aina auta.
Harmillista tämä on näinkin. Mutta jos Jori-sedän vierailut ovat silkkaa xittuilua, turhaa ähäskutittelua, minä suutun, poljen jalkaa ja halkean. Poks!
Kun Jori-setä kurkkaa sisään, makaan ihan hiljaa paikoillani, silmät kiinni. Toisinaan setä ei huomaa minua, mutta useinmiten hän kyllä rykäisee sisään kengät jalassa. Matala profiili ei ikävä kyllä aina auta.
Harmillista tämä on näinkin. Mutta jos Jori-sedän vierailut ovat silkkaa xittuilua, turhaa ähäskutittelua, minä suutun, poljen jalkaa ja halkean. Poks!
7. huhtikuuta 2005
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
