Kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät putoavat päästä

Jos nyt olisi päässyt joskus unohtumaankin miksi en ikinä äänestä keskustalaista, niin tämänpäiväisen Nyt-liitteen sivut 12 - 15 muistuttavat sen taas tehokkaasti mieleen. Parasta etten sano tämän enempää, ettei tule sanottua ihan liikaa keskustalaisänkyröiden käsityksistä täydellisestä perheestä. Olen mykistynyt, vaikken sentään lakossa.

Kurkistusluukun keittiössä

Meillä syötiin eilen risottoa. Se on aika harvinaista arki-iltaisin, sillä arkikokkaus on yleensä minun osani, ja se tarkoittaa mahdollisimman nopeaa ja vaivatonta vääntöä lieden ääressä. Zot ruokkii perheen viikonloppuisin, ja se puolestaan merkitsee kiivasta reseptikokoelman selausta, monimutkaisia ateriakokonaisuuksia, tuntikausien pilkkomista, paistamista, paseerausta ja huseerausta. Lopputuloksena on yleensä herkullinen ateria ja jumalaton sotku. (Herra Gourmet ei yleensä jaksa ankaran paistinkäännön päälle enää siivota jälkiään.)

Risotto taitaa olla monimutkaisinta, mitä minä tapaan valmistaa, eikä sekään ole kovin monimutkaista. Raskaimmat osuudet ovat sipulien (salotti- & valkosipuli) pilkkominen, liemen kauhominen ja ankara hämmentäminen sekä (ehdottomasti aidon) parmesaanin raastaminen. Jos laiskottaa kovin, saatan korvata parmesaanin valmiilla Grana Panado -raasteella.

Perusrisoton ohje on alunperin Jamie Oliverin kirjasta Alastoman kokin paluu (WSOY, 2003), jonka saimme Zotin siskolta joululahjaksi. Zot ei pidä tästä keittokirjasta, sillä Oliverin ohjeissa ei aina ole täsmällisiä mittoja. Resepteissä puhutaan kourallisista ja hyppysellisisitä ja muista epämääräisistä määristä. Zot haluaa tarkkoja desilitroja ja grammoja. Hän noudattaa reseptejä pilkulleen, kun taas minulla on tapana enemmäkin käyttää niitä pohjana, korvata raaka-aineita toisilla ja säveltää muutenkin. Zotin tavanomaisin avaus ruokapöydässä seurustelumme viitenä ensimmäisenä vuonna olikin: "Onko tähän joku resepti vai teitkö omasta päästäsi?" Päästäpä päästä, enää tuo ei vaivaudu kyselemään. Minä kun saatan katsoa mitä kaapista löytyy ja sen jälkeen miettiä mitä niistä voisi saada aikaiseksi.

Takaisin risottoon. Peruspuuroon heitetään höysteeksi mitä mieli tekee tai mitä sattuu olemaan. Mieli olisi tehnyt metsäsieniä, vaan niitä ei ollut. Niinpä risottoa tymäköitettiin pekonilla, broilerilla ja rucolalla. Perään vielä aimo keko parmesaania. Oli niin hyvää, että lopun iltaa makasin sohvalla kuin antiloopin nielaissut python. Aamulla sormien tilalla oli nippu nakkeja: risoton suolapitoisuus ei tainnut ihan olla suositusten mukainen.

Me molemmat pidämme ruoanlaitosta, ja syömisestä. Jonkin aikaa meillä oli tapana pitää ruokapäiväkirjaa. Siihen merkittiin mitä oli tehty, mistä resepti löytyy, mitä viiniä mahdollisesti oli nautittu kyytipoikana, ketkä kaikki olivat aterioimassa ja mitä kukin ruoasta oli mieltä, kannattaako tehdä toiste ja kannattaisiko jotain ainesosaa laittaa enemmän tai vähemmän tai korvata se jollain muulla. Pitäisikin oikeastaan kaivaa päiväkirja taas esiin, sen pitäminen oli hauskaa.

Jälkikasvu näyttää ainakin toistaiseksi olevan myös kiinnostunut kokkaamisesta. Sweetiellä ja Juniorilla pysyy kauha kädessä ja maukasta jälkeä syntyy. Lintunen keskittyy enemmä leipomispuoleen. Hän ehdottelee pullan leipomista tai pizzataikinan tekoa. Siinä jauhot pölisevät ja posket punoittavat. Lopputulos ei ehkä aina ole vieraskelpoinen, mutta syömättä tuotokset eivät koskaan ole jääneet, ja Lintusesta touhu on aina ollut mukavaa. Vielä kun saisi kunnon keittiön, jonne mahtuu kerralla useampi kokki. Nykyisessä ei ole tarpeeksi tilaa eikä työtasoja. Siihen on kuitenkin tyytyminen, näillä asuntojen hinnoilla.

Parempia aikoja odotellessa pitääkin tästä lähteä kohta kotiin kokkaamaan. Tänään Kurkistusluukun keittiössä syödään tonnikalapastaa. Ohje ei ole omasta päästä, mutta mukailtu kuitenkin, kuinkas muuten.

Se on myähästä ny

Ne on meinaan loppuunmyyty, viikonloppuesitykset tänä vuonna. Ja melkein arki-illatkin. Mutta minullapa on lippu tiistaille 8.11.2005! Sen jälkeen se alkaisikin tosiaan olla minulle myähästä, Elvis tulee joulukuussa.

Marraskuussa minä lähden Tampereelle. Istun ison vatsani kanssa rivillä 5, paikalla 92. Maksan nautinnosta suolaisen hinnan yöpymällä hotellissa. Maksoi mitä maksoi, Eila, Rampe ja likka on pakko kokea.

Ruokaremonttini

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa kysyttiin oman ruokaremonttini pääkohtia. Olkaatten hyvät:

Pidin ensin viikon ruokapäiväkirjaa. Siihen merkitsin jokaisen syömäni ja juomani suupalan pienintä pastillia myöten, määrän (kpl/ gr/ dl etc.) kellonajan, missä olin syönyt, (keittiönpöydän ääressä/ työpaikkaruokalasssa /autossa jne.) kenen kanssa (yksin/ työkavereiden/perheen seurassa), missä mielentilassa (väsynyt/ iloinen/ tavallinen) ja lisäksi kuinka nälkäinen olin asteikolla 0-5 (0=ei yhtään nälkä 5=nälkään nääntymäisillään). Ravitsemusterapeutti syynäsi muistiinpanoni läpi, ja kertoi sitten mitä hyvää ja mitä parannettavaa syömistouhussani oli.

Ensimmäiseksi vaihdettiin rasva. Pois Oivariini , tilalle Beneviva. Ah ja voih! Beneviva ei voin makuun tottunella kielelläni maistu yhtään miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mieluiten olisin jättänyt koko rasvan sitten pois, mutta sitä ei saa tehdä. Rasvaa, ja nimenomaa noita monityydyttämättömiä pehmeitä kasvisrasvoja on saatava päivittäin tietty määrä. Levitteen vaihtamisella tankkaamani energian määrä putosi, sillä Benevivassa on energiaa vähemmän kuin Oivariinissa, käytän sitä vähemmän kuin Oivariinia. Bonuksena tulee kovien eläinperäisten rasvojen tilalle pehmeitä kasvisrasvoja.

Samalla otin käyttöön lautasmallin: lautasesta 50% täytetään kasviksilla ja juureksilla, 25 % perunalla, pastalla tai riisillä ja 25 % lihalla, kalalla tai kanalla. Aiemmin lautasellani oli 50 % pastaa tai riisiä, pihvi, leike, kalanpala tai reilusti soosia. Näön vuoksi lautasen reunalla oli pari tomaatinsiivua tai vähän porkkanaraastetta. Vaihdoin myös syömisjärjestystä. Aiemmin söin ensiksi muun ja sitten vasta rehuosaston, jos sille enää oli tilaa. Nyt syön ensin sen kasvisvuoren, joten vaatimattomampi määrä rasvaisempaa ja energiapitoisempaa ruokaa riittää täyttämään vatsani. Kaurapuuronsyönnistä huolimatta viljatuotteita kuului ruokavaliooni liian vähän, joten syön nyt pari viipaletta ruisleipää lounaan yhteydessä.

Työpäivinä lounaan (klo 11.00) ja ilta-aterian (17.00) väliin jäi liian monta tuntia, joten nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Niinpä sitä tulikin ahdettua itsensä turvoksiin ilta-aterialla, ja siinä välissä napsittua yhtä sun toista pientä välipalaa, kuten suklaapatukoita ja keksejä. Tämä korjaantui kevyellä välipalalla iltapäiväteen yhteydessä. Otan evääksi hedelmän tai rasvattoman viilin, ja taitan näin tervimmän kärjen napostelu- ja mättöhimolta.

Maitotuotteita (lähinnä rasvatonta piimää ja 1%-viiliä) , lihaa ja kalaa ruokavaliooni kuului ennestään riittävän paljon. Tosiaan jopa sitä kalaakin, vaikka en siitä yhtään pidä. Kasvatuksellisessa ja opetuksellisessa mielessä meillä on sitä kuitenkin syöty, lasten ei pidä kärsimän vanhempiensa huonoista ruokatottumuksista. Hyvin kala jälkikasvulle maistuukin, onneksi.

Tässä ruokaremonttini yksinkertaisuudessaan. Vaikeinta oli kasvisten määrän lisääminen. Salaatit ja kasvislisukkeet ovat aina mielestäni olleet tylsiä ja mauttomia, enkä ole niitä halunnut syödä. Pitkin hampain ja irvistyksiä peitellen aloin niitä jäystää. Nyt niistä on tullut automaattinen osa ateriaa, keitetty kukka- ja parsakaali on suorastaan hyvää, mutta keitettettyä porkkanaa tai papuja en edelleenkään syö. Toiseksi vaikeinta oli luopua maukkaasta maitorasvasta. Voi on aina voita, kevytlevitteet ja benevivat eivät sen maulle pärjää. Terveytensä eteen on kuitenkin uhrauksia tehtävä, joten voi ja Oivariini eivät enää jääkaapissamme viihdy. (Uusien perunoiden kylkeen sitä kuitenkin kesällä vähän pistin, Beneviva potun kanssa aiheutti vain pahaa mieltä.) Syömisen hallinta, kompastuskiveni aiemmin, on parantunut kuin itsestään. Säännöllinen ruokarytmi ja tasapainoiset ateriat (tai se kuviteltu mauttomuus, ehkä,) ovat tehneet tehtävänsä. Ei tee enää mieli vetää vatsaansa pinkeäksi.

Herkkuhetkiäkin vietän edelleen. Sallin itselleni karkkipäivän viikossa. Päivä vaihtelee, joskus tekee mieli lauantaina, joskus tiistaina, mutta kuitenkin vain kerran kalenteriviikossa. Entinen paheeni, sipsit, on todellakin entinen paheeni. En enää osta niitä ollenkaan, ja jos joku muu ostaa, saatan syödä kourallisen tai pari, ja siitäkin määrästä ruoansulatukseni äksyyntyy. (Ei parane poistua kovin kauas mukavuuksien ääreltä, rasvaripuli on ikävä seuralainen. Kokemusta on.) Entisinä aikoina 300 g:n pussi meni hetkessä, eikä tuntunut missään.

Näillä konsteilla painoni on siis ensin pudonnut, ja sen jälkeen pysytellyt alle lähtölukemien raskausviikoista huolimatta. Normaalipainoiselle näillä konsteilla ei ehkä ole painoapudottavaa vaikutusta, ja minunkin on imetyksen loputtua pudotettava energiamäärää ja lisättävä liikuntaa, jos haluan eroon kymmenistä ylikiloistani. Olennaisinta, mitä ravitsemusterapeuttikäynneilläni tajusin, oli se, että en ole millään laihdutuskuurilla tai erikoisdieetillä. Minä saan ja minun pitää syödä sitä samaa tavallista ruokaa kuin muukin perhe, ja minun pitää syödä oikein lopun ikääni. Tämä ei ole kuuri, joka kestää raskauden ajan. Tämä on pysyvä muutos. Siksi oikeaoppisen ruokavalion on iskostuttava selkäytimeen, sen on oltava niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse ajatella. Ja kas vain: siellä se nyt on, eikä ollut edes kovin vaikeaa.

Terve elintaparenttu

Minä olen lihava. En vähän pyöreä tai pikkuisen ylipainoinen vaan ihan reilusti läski. Enkä juurikaan liiku. Mutta olen terve läski. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä nollassa, ja ei-raskaanakin varsin kohtuullista, ehkä kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa, eikä mitään koomakännejä tai edes krapulaan johtavaa ryyppäämistä silloinkaan.

Minulla ei ole diabetestä, ei korkeaa tai edes kohonnutta verenpainetta (viimeisimmät lukemat lääkärin mittaamana viime tiistaina 114/68), ei korkeaa kolesterolia (kokonaisarvo 4,3 ja LDL 2,7, mitattu noin vuosi sitten). Minulla ei ole nivelvaivoja, polviin ei koske, nilkat eivät valita. (Häpyliitokset valittavat, mutta se menee ohi synnytyksen jälkeen eikä liittyne läskeihin, sillä ensimmäisessä raskaudessa olin aivan normaalipainoinen ja liki kävelykyvytön liitoskipujen vuoksi.) Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa olen ollut sairaslomalla 8 päivää, joista 3 + 3 keskenmenon vuoksi ja kaksi flunssan. (Lapsen sairastamisen vuoksi olen ollut poissa 7 päivää, ja sekin on aika vähän 1,5-2,5 vuotiaan päiväkotihoidetun kanssa, uskokaa pois.) Ilman keskenmenoja minulla olisi siis kaksi kokonaista sairaslomapäivää. Olisiko niitä nolla, jos kuntoilisin ja olisin normaalipainoinen? Enpä usko. Laihankälppeällä, säännöllisesti kuntoilevalla, maratonin neljään tuntiin juoksevalla puolisollani (sport-avomallia) on flunssa keskimäärin joka toinen kuukausi, polvinivelessä on kipuja, selkään sattuu ja rintaan pistää.

Esko Ahon mielestä minun pitäisi maksaa sairastelustani enemmän kuin urheilullisen mieheni, joka kuitenkin sairastaa enemmän kuin minä. Kauppalehden (30.8.2005) jutusta ei käynyt ilmi tarkoittiko Aho elintapasairauksia vai kaikkea sairastamista. Jos kaikkea, vastustan jyrkästi. Jos elintapasairauksia, en vastusta jyrkästi. Jos minulle puhkeaisi kakkostyypin diabetes tai sepelvaltimotauti, tai verenpaine- ja kolesterolilukemani alkaisivat vaatia lääkitystä, enkä siitä huolimatta välittäisi ryhtyä elintaparemonttiin saadaksen niitä kuriin, hyväksyisin sen, että siitä minua sakotetaan. Mutta mielestäni on kohtuutonta, jos minun pitäisi maksaa korkeampaa sairasvakuutusmaksua tai jos tavallinen lääkärikäynti ja lääkkeet minkä tahansa sairauden vuoksi maksaisi minulle enemmän vain kilojeni ja liikkumattomuuteni vuoksi.

Silti kukkahattutäti tms. sosialisti minussa jotenkin vastustaa tätä Ahon bonusjärjestelmää. Viinanjuonnin ja tupakanpolton pystyy käsittääkseni kyllä todentamaan, mutta entä lenkilläkäymättömyyden ja rasvaisen ruokavalion? Miten sitä kuntoilua ja terveitä elämäntapoja valvotaan? Riittääkö todisteeksi, että on normaalipainoinen? Isäni kuntoilee ja syö viimeisen päälle terveellisesti, ei polta eikä juuri viinaan (enää) kajoa, mutta kolesteroliarvot siitä viisveisaavat. Anoppini (sport-avomallia) on ikänsä ollut samaa lajia vielä ankarammin, mutta niinpä vain sydäntä on pallolaajennettu jo alle viisikymppisenä ja kolesterolia ja verenpainetta alentavaa lääkitystä on otettava joka päivä. Ja mitä sitten, jos ei vaan yksinkertaisesti saa itsestään irti terveempiä elämäntapoja, eikä kuitenkaan ole varaa maksaa sairastamisestaan korkeampaa hintaa? Jätetäänkö hoitamatta, luonnonvalinta huolehtikoot kelvottomat pois päiväjärjestyksestä?

Minä tiedän kyllä ylipainon ja huonon kunnon tuomat riskit. Tiedän, että vaikka olen terve nyt, voi tilanne olla toinen kymmenen vuoden päästä, jollen tee riskien pienentämiseksi mitään. Liikunnan lisääminen ei sattuneesta syystä onnistu juuri nyt. (Sattuu ihan liikaa, eikä liene tarkoituksenmukaista, että joudun sairaslomalle vain siksi, että alan kuntoilla.) Sen aika tulee synnytyksen ja siitä palautumisen jälkeen. Ruokaremontin olen jo toteuttanut, ravitsemusterapeutin avulla. Se kävi oikeastaan aika helposti, eikä sitä tarvitse enää ajatella. Elämästä tuli hieman mauttomampaa, mutta kaikkeen tottuu. Neuvolan vaaka ei vieläkään näytä yhtä korkeita lukemia kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tässä raskaudessa sille astuin. Olen tähän asti käyttänyt tavallisia housujani, vaikka vatsani on selvästi kasvanut. Ne puristavat jo vähän, mutta niitä voisin kuitenkin käyttää niitä varmasti viikon tai pari. Raskausviikkoja on takana jo 25, mutta vasta tänään vedin ensimmäistä kertaa äitiyshousut jalkaani. Ruokaremontilla on siis ollut vaikutuksia, vaikkei se päälle näykään. Toivottavasti vaikutusta on myös sitten siihen, että pysyn jatkossa yhtä terveenä kuin tähänkin asti. Saattaa motivaatio muuten kadota matkalla.

Rahaa tyrkyllä

Postilaatikostamme on viime aikoina löytynyt useita nimelläni varustettuja kulutusluottotarjouksia. Olen viskonut ne sen kummemmin perehtymättä paperinkeräykseen. Rahareikiä kyllä piisaa, muttei mitään niin akuuttia ja kriittistä, että niitä pitäisi kulutusluotoilla tukkia.

Eilen Citibank lähestyi minua kirjeitse ja tarjosi luottoa 700-20.000 euroa 0- 12 vuoden takaisinmaksuajalla, esimerkkitaulukossa nimelliskorot 17,9 % - 15,9 % Paremman tekemisen huvituksen puutteessa laskeskelin Citibankin kotisivuilta löytyvällä laskurilla lainoille todellisia vuosikorkoja. 700 euroa ja vuoden takaisinmaksuaika: 31,54 %, 20.000 euroa ja 12 vuoden maksuaika: 16,03 %. Tulee siinä rahalle hintaa, ja paljon enemmän kuin mitä tulee ajatelleeksi , jos ei tiedä mikä on nimelliskoron ja todellisen vuosikoron ero. Nordean tarjoamien korttiluottojen 12 % pinnassa pyörivät todelliset vuosikorot alkavat vaikuttaa suorastaan edullisilta, puhumattakaan Sammon jopa alle 10 % korkotarjouksista.

Mistäpä nämä rahantarjoajat/ lehtikauppiaat/ kirjakerhot/ vaipanvalmistajat/ lastenruokatehtailijat tietävät lähetellä houkuttelevia tarjouskirjeitään juuri minulle? Kas, ovat näköjään ostaneet tietoni Väestörekisterikeskukselta. Mutta nyt se peli loppuu, kiellän Väestörekisterikeskusta luovuttamasta tietojani suoramarkkinointia varten. Kas noin, se on tehty. Siitäs saitte, sanoisi tähän Lintunen.

Sosiaalisesti sairas

Kävimme sunnuntaina Heurekassa, pääasiassa katsomassa T-Rex-näyttelyä Lintusen iloksi. Ja kylläpä hän iloitsikin! Minun silmääni näyttely oli varsin köppäänen, ja ainakin osittain sama, jonka kävimme Sweetien ja Juniorin kanssa katsomassa joskus viime vuosisadalla. Mutta Lintunen jaksoi kyllä ihailla useaan kertaan ja varsin asiantuntevasti muovisauruksia. (Ankylosaurus tosin oli hänen mielestään piikkipiru.)

Lintunen oli myös kiinnostunut Musiikki-näyttelystä, ja jaksoi hyvin ihmetellä Tiedeteatteri Minervan Kaasumaailma-esitystä. Heurekan hallit kuitenkin kaikuvat kovasti, ja yleinen taustahäly on aika mittavaa aikuisenkin korvaan, eikä Lintunen ole koskaan sietänyt kovia ääniä tai jatkuvaa meteliä. Hänestä tulee ärtynyt ja lyhytpinnainen, niin nytkin. Niinpä meiltä aikuisilta näyttelyihin tutustuminen jäi aika pintapuoliseksi, etenkin kun Heurekassa oli mielestäni aika paljon väkeä sunnutai-iltapäiväksi.

Ehdin kuitenkin kokeilla Epeli-elämänpeliä. Siinä käydään läpi kuvitteelisen henkilön elämä lapsuudesta vanhuuteen erilaisten tilanteiden kautta. Pelaaja valitsee eri tilanteissa kolmesta vaihtoehdosta ja saa niiden mukaan pisteitä. Lopuksi kone antaa arvion tehtyjen valintojen perusteella niiden terveysvaikutukset neljällä osa-alueella: fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys sekä yleinen selviytymiskyky.

Minun valintani tuotti tulokseksi henkilön, joka on sekä fyysisesti että psyykkisesti selvästi asteikon terveessä päässä, ja lisäksi oikein kovasti selviytymiskykyinen yleisellä tasolla, mutta jonka sosiaalinen terveys oli pahasti sairaan puolella. Ensiällistys oli suuri, mutta tarkemmin ajatellen sosisaalinen terveyteni taitaa juuri nyt olla aika heikoilla.

Tulen kyllä ihan hyvin toimeen omassa/omissa yhteisö(i)ssäni, mutta minulla on kuitenkin valtava kaipuu vetäytyä niistä syrjään, olla itsekseni ja yksin. Huomaan vetäväni verhoja ikkunoiden eteen, sulkevani ovia ja ikkunaluukkuja, ripustavani näkymättömiä kylttejä ("Ei vastaanottoa!" "Häiriö lähettimessä!" "Pysykää poissa!") sinne tänne. En jaksa seurustella ja olla sosiaalinen, en jaksa tavata kavereita, en vastata sähköpostiviesteihin. Puhelinlaskuni ovat luokkaa 1,81 euroa/kk. Kaipaan yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä, että kukaan ei halua minulta yhtään mitään, ei edes keskustelua. Minä haluan olla yksin.

Ainoat yksinolonhetkeni ovat työmatkat (35-45 min/suunta) autossa, sekä ensimmäinen tunti toimistolla, jolloin täällä ei vielä ole ketään muuta. Ja se on selkeästi liian vähän, etenkin kun noina hetkinä pitää siis suhata paikasta P paikkaan V (ja iltapäivällä päinvastoin), tai aloitella sitä mistä minulle palkka maksetaan. Paljon mieluummin minä tekisin mitä huvittaa, tai olisin tekemättä, jos ei tippaakaan huvita. Odotan Zotin lomaa varmasti kiihkeämmin kuin hän itse. Koska silloin hän lähtee Lintusen kanssa pariksi päiväksi mummolaan, ja minä saan olla yksin kotona. (No, yksin kahden kissan kanssa, mutta vailla ihmisseuraa.) Oi autuutta! Tämä keidas silmissäni siintäen jaksan yli tämän loputtoman sosiaalisuuden erämaan. Sitä ajatellen jaksan olla kohtelias ja tervehtiä naapureita, keskustella työkavereiden kanssa ja olla perheelle siedettävä asuinkumppani. Tuolla jossain se odottaa, tauko, lepo, hetken vapaus vastuusta. Siitä lähteestä on juotava niin, että jaksaa taas tovin jos toisenkin. Ei se varmasti mitään ihmeitätekevää vettä ole, eikä sillä sosiaalista terveyttäni pysyvästi kohenneta, mutta pökkää se kappaleen matkaa eteenpäin. Edes.

Hatuton kukkahattutäti aikoo tehdä syntiä

Kun jäin äitiyslomalle vuonna 1990 odottaessani Junioria, ei subjektiivista päivähoito-oikeutta vielä ollut. Sweetien oikeus kunnalliseen päivähoitoon loppui äitiyslomani alkua edeltävään päivään. Synnytyksen ja sairaalassaoloni ajaksi Sweetien olisi saanut päiväkotiin viedä, mutta sille ei ollut tarvetta. Silloinen mieheni aloitti 12 päivän isyyslomansa Juniorin syntymäpäivänä. Olisin mielelläni pitänyt Sweetien hoidossa äitiylomani alun aina sairaalasta kotiutumiseen asti, sillä vaikka olinkin muutoin ihan terve (ja tuolloin vielä raskauskiloja lukuunottamatta) normaalipainoinen, Sweetien nosteleminen kävi selän päälle. Eläväisen ja vilkkaan tytön kanssa ei muutenkaan ollut helppoa, mutta pitääkö sen nyt niin helppoa ollakkaan, voisi kysyä. Kahden lapsen kanssa ei-raskaana elämä tuntui sitten sujuvankin jostain syystä paljon paremmin kuin vain yhden. Osasyynä varmaankin se, että Junior oli niin uskomattoman helppohoitoinen vauva, aivan päinvastoin kuin isosiskonsa.

Tämän äitiyslomani aikana Lintunen jatkaa tutussa päiväkodissa. Tosin ensin olin ajatellut, että hän olisi hoidossa vain siihen asti, kun pääsen Elviksen kanssa sairaalasta. Mutta kun kerroin päiväkodissa, että Lintunen jää sitten pois viimeistään joululoman alkaessa, minua alettiinkin käännyttää siirtämään hänet osapäiväryhmään. Aluksi olin vähän epäröivä. Onko siitä Lintuselle hyötyä, viihtyykö hän, tunteeko itsensä syrjityksi, kun Elvis saa olla kanssani kotona ja hänet kyörätään hoitoon? (En ole varmaan koskaan kirjoittanut Lintusen hoitouran alusta, mutta mainittakoon, että ihan kevyesti se ei käynyt. Lintunen oli vuoden ikäisenä aivan liian pieni muuhun kuin kotihoitoon, 1,5-vuotiaana hän alkoi pärjätä paremmin, ja oikeastaan vasta nyt, 2,5 vuoden ikäisenä hän on päiväkodissa kuin kala vedessä.) Mutta hoitajat puhuivat minut ympäri.

Lintunen täyttää alkuvuodesta kolme, hän alkaa olla siinä iässä, että kaipaa leikkikavereita. (Totta, sen huomaa jo nyt kotona.) Lintunen on temperamentiltaan hitaasti lämpiävä, muutokset ovat hänelle vaikeita. Tutussa päiväkodissa, vaikkakin eri ryhmässä jatkaminen tasoittaa paluuta kokopäiväiseen hoitoon. Niinpä päätimme sitten, että Lintunen on sairaalasta paluuseeni asti kokopäivähoidossa, jää sitten loppuvuodeksi kotiin ja aloittaa osapäiväryhmässä tammikuussa. Kolmena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Jos joku tarvitsee kokopäiväpaikkaa aiemmin, Lintunen voi siirtyä osapäiväiseksi jo äitiyslomani alkaessa. Tämä ehdotukseni hämmästytti suuresti päiväkodin johtajaa, se oli hänestä kovin ystävällistä. Minusta se taas oli itsestään selvää, että jos jollakulla on tarve kokopäiväpaikalle, me teemme tilaa. Sillä varauksella, että raskauteni sujuu ongelmitta loppuun asti, kuten kolmesti aiemmin on sujunut.

Toki Porvoossakin on tarjolla seurakunnan päiväkerhoja, neljästi viikossa kolme tuntia kerrallaan. Sellaiseen en Lintusta kuitenkaan halua pistää, ihan jo siitä syystä, että hänen pitäisi sopeutua uusiin ihmisiin ja uuteen paikkaan. Toisekseen karsastan tätä:

Päiväkerhossa lapselle annetaan mahdollisuus
hiljentymiseen ja uskonelämän hoitamiseen hengellisten laulujen, rukouksen,
raamatunkertomusten ja toiminnan kautta.

Vaikka kuulun taas seurakuntaan, ja vaikka lapseni on kastettu ja Elviskin kastetaan, minulla ei ole uskoa. Voi olla, että on kuten Juice sanoo, Jumala on vaikkei uskoisi. Voi olla että on, voi olla ettei ole. En minä tiedä. Mutta silti en halua lapseni päivään hengellisiä lauluja, rukouksia ja raamatunkertomuksia. Olin itseasiassa aika tyrmistynyt, kun toisaalla Internetin syövereissä törmäsin siihen, että joissain päiväkodeissa luetaan ruokarukous ennen lounasta. Onneksi Lintusen päiväkodissa kurkistetaan rukouksen sijaan lorupussiin.

Seurakunnan kerho ei siis ole meille vaihtoehto. Jos osapäivähoidon mahdollisuutta tutussa päiväkodissa ei olisi, Lintunen olisi jäänyt kotiin ja meistä olisi tullut avoimen päiväkodin asiakkaita. Siellä me Sweetien ja Juniorinkin kanssa kävimme silloin 14 vuotta sitten. Avoimeen päiväkotiin lasta ei voi jättää hoitoon, vaan lapsen mukana on oltava joku aikuinen, joten jotta Lintusella olisi ikäistään seuraa, minun ja Elviksenkin olisi sitten oltava mukana. Helppoa, jos Elvis tulee veljeensä, yhtä tuskaa, jos tulee kumpaankaan siskoistaan, varsinkaan Lintuseen.

Me siis hyväksikäytämme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, syntiset, päiväkodin aloitteesta. Joka- ja kokopäiväistä hoitoa emme tarvitse, joten olisimme luopuneet päiväkotipaikasta jos osapäivähoitoa ei olisi ollut tarjolla. Simo Pokki Vantaalta lienee sitä mieltä, että osapäivähoitoakaan emme tarvitse, seurakunnan kerho tai avoin päiväkoti riittävät tarpeisiimme. Itäisessä kulttuurikaupungissamme on varmasti ihan ikiomia simopokkeja. Onneksi Lintusen hoitajat tai päiväkodin johtaja eivät sellaisia ole.

Vaatimukset subjektiivisen oikeuden poistamisesta päivähoitolaista ovat hyvin yleisiä ja yleisesti kannatettuja. Minustakaan ei ole järkeä siinä, että kaltaiseni kaikin puolin terveet ja toimintakykyiset, terveen ja ei-vaativan (tosin vielä en voi tietää syntyykö Elvis terveenä ja kuinka suuritarpeinen hän mahtaa olla,) vauvan vanhemmat pitävät lapsensa kokoaikaisesti (5 pv viikossa, yli 5 h päivässä) hoidossa. Olen niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että kuvittelen useimpien muidenkin samanlaisessa tilanteessa olevien jättävän kokopäiväpaikat työssäkäyville ja valitsevan osapäivähoidon sen sijaan. Että ne jotka kokopäivähoidon valitsevat, sen myös tarvitsevat hyvällä syyllä. Toisaalta taas minulta ei löydy tippaakaan hyvää uskoa siihen, että jos subjektiivinen oikeus poistetaan, kaikille tarvitseville tosiaan löytyy päivähoitopaikka, vaikka tarpeen takana olisi töissäkäyntikin. Kun on itse elänyt sen ajan, jolloin kunnalliseen päivähoitoon olivat oikeutettuja vain köyhimpien ja kipeimpien lapset, eikä paikkaa saanut välttämättä silloinkaan, mieleeni nousee väistämättä ajatus siitä, että subjektiivisen oikeuden poistaminen palauttaa meidät takaisin 70-luvulle.

Nyt takarivistä kuuluu huudahduksia, että rajoitetaan sitä! Rajoitetaan se työssäkäyvien tai opiskelevien oikeudeksi. Ensikuulemalta toimiva ajatus, mutta tarkemmin ajatellen ei mielestäni sittenkään. Entä ne, jotka eivät käy töissä tai opiskele, ja kuitenkin tarvitsevat kokopäivähoitoa syystä taikka toisesta? Jos Simo Pokin mukaan esim. lastensuojelullisista syistä hoitoa tarvitsevaan lapseen pitäisi käyttää lastensuojelutoimia, mitä ne toimet sitten olisivat? Kotiapua? Ei mahdollista saada ainakaan kotikaupungissani. Tukihenkilö tai -perhe? Hyvä idea, mutta niistä on pulaa jo nyt. Huostaanotto? Vähän turhan rankkaa, jos toimenpide olisi ollut vältettävissä kokopäivähoidolla.

Entäpä tarveharkintainen oikeus? En jaksa uskoa tarveharkintaiseen oikeuteen, se olisi juuri sitä paluuta menneeseen maailmaan. Miten ja kuka ne tarpeet määrittelee, miten taataan tasaveroiset oikeudet eri kunnissa? Tarveharkinnalla päiväkoteihin saataisiin väljyttä ja tilaa, eli tyhjäkäyntiä pienellä käyttöasteella, ja sittenhän pitäisikin vähän taas supistaa tarjontaa, irtisanoa hoitajia, lakkauttaa päiväkoteja.

Juuri näin kapeakatseinen kukkahattutäti minä olen. Kommettilaatikkoni on avoinna avartaville näkemyksille, olkaa tervetulleet!

Tämän kirjoituksen innoitti Victoria Beckham

Muisti on kummallinen juttu. En muista yhdenkään läheiseni nykyistä puhelinnumeroa, en edes oman työsuhdenkännykkäni numeroa. Mutta muistan lapsuudenystäväni 34 vuoden takaisen puhelinnumeron. Muistan läjäpäin ihmisten syntymäaikoja ja sosiaaliturvatunnuksia. Mutta minun pitää miettiä tovi jos toinenkin, että olikohan työtoverini nimi Pilkkunen vai Pilkkula tai toisen Rönnqvist vai Rönngren. (Nimet luonnollisesti muutettu.) Muistan, että kävin elämäni ensimmäisen kerran oikeassa teatterissa 2.12.1974. (Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö ja Nalle Puh, Sylvi Kekkonen kuoli samana päivänä.) Mutta mitä ihmettä olenkaan mahtanut viimeksi nähdä, ja missä? Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Kymmenen käskyä Korson Kinossa, joko elokuussa 1971 tai 1972, en muista enää. Milloin olen viimeksi käynyt leffassa, katsomassa mitä? Ei hämärintä hajuakaan.

Ensimmäisen kirjastokorttini numero oli 12345. Ei ihme, että muistan sen vielä. Muistan myös sen huikaisevan tunteen, joka minut valtasi kun viimein pitelin tuota ihmeellistä pahviläpyskää käsissäni. Olin seitsemän, vedin kirjantuoksuista ilmaa sisääni ja tuijotin lumoavaa kirjamerta edessäni. Kaikki nuo kirjat, lukemista vailla, ilmaiseksi! En voinut käsittää, että siitä riemusta ei tarvinnut edes maksaa. Muistelen, että aluksi sai lainata vain tietyn määrän kirjoja. Myöhemmin muistan kantaneeni kirjoja kotiin kassikaupalla, eikä niistä kuitenkaan riittänyt kuin viikoksi. Minä luin aina ja kaikkialla. Abi-näyttelyssä minusta oli mustavalkoinen kuva, jossa istun välitunnilla nenä kiinni kirjassa. (John Irving, Kaikki isäni hotellit, edelleen loistokirja.) Pääni yläpuolelle oli kirjoitettu jotakin siihen suuntaan, että naiset lukevat paljon koska heidän päänsä on tyhjä ja siksi sinne mahtuu paljon turhaa tavaraa. Tiedä tuota, minun pääni on nykyisin niin täynnä sekä tarpeellista että turhaa tavaraa, että osa putoilee jo reunojen yli, mistä esimerkkinä olkoon ensimmäien kappale tässä kirjoituksessa.

Voisin luopua televisiosta kevyesti. Voisin luopua tietokoneesta ja nettiyhteydestä kotona, ei niin kevyesti, mutta voisin kuitenkin. Mutta kirjoista ja lukemisesta minut pitäisi hakata kirveellä irti. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin syntynyt Victoria Beckhamiksi, joka ei sanojensa mukaan ole koskaan lukenut yhtään kirjaa.

Gravidin narinaa

Tässä sitä pitäisi olla keskellä seesteistä keskiraskautta, mutta taisi mennä viuhakkaasti ohi meikäläisestä, se seesteisyys.

Unettomuus on palannut. Uni ei tule, ja sitten kun tulee, se katkeilee ja pitää parinkin tunnin huilitauon öisin. Iltapäivällä väsyttää ja vatuttaa (ette varmaan ikinä olisi arvanneet, ettehän). Mutta illalla ei vaan tule uni silmään.

Vanha tuttu liitoskipu muistuttelee itsestään, varsinkin näin töissä. Istuminen vielä luonnistuu, mutta kun tunnin kökkii paikallaan ja sitten yrittää lähteä liikkeelle, niin avot, kun juilii makeasti! Kovin on askel ankkamainen ja lanne keinuva.

Eikä vaan jaksa enää samalla tavalla. Maanantai-iltana iski yllättäen elmaaninen siivousvimma. (Tuulikohan silloin lännestä? Siivousitiöt lennähtivät tuulen mukana avoimesta ikkunasta nenääni? Ainakin aivastutti juuri ennen kuin alkoi siivotuttaa.) Juuri kun olin päässyt hyvään raivausvauhtiin, niin selkä ilmoittaa, että son loppu ny. Pakko oli vetää sohvalle oikoseksi (ihan vaan hetkeksi) ja tunnustella, että ei kai nämä nyt tosissaan ole supistuksia. (Oli ne.) Mutta senhän kyllä arvaa, että jos kesken siivouksen pitää lepäilemään ruveta, niin katoaahan se siivousinto siitä hyvin nopeasti. Sinne meni, eikä ole sen koommin näkynyt.

Vatsanympärys ohittaa kohta rinnanmitan. Se tietää taas itkua ja hammastenkiristystä sovituskopeissa. Jos nyt mitään sovitettavaa tähän ruhoon edes löytää. Raskaus on nimittäin ainakin äitysvaatteiden perusteella tarkoitettu vain normaali- tai vain lievästi ylipainoisille. Tällaiset möhköt eivät ilmeisesti raskaudu, tai jos sellainen vahinko sattuu, joutuvat harrastamaan käsitöitä. Tähän asti olen pärjännyt tavallisilla vaatteillani, mutta nyt alkaa housunkaulus jo ahdistaa.

Ihmiset ovat alkaneet kysellä, että onko se tyttö vai poika. Mitä minä siihen osaan muuta vastata, kuin että on se. Minulla ei kuunaan ole ollut minkäänlaista tyttö- tai poikaoloa, eikä ole nytkään. Kahdella ensimmäisellä kerralla uskoin ultranneen lääkärin taulukoita vakoilemalla odottavani varmasti tyttöä, mutta se toinen olikin sitten poika. Kolmannella kerralla kromosomit kertoivat jo varhain, että Lintunen on tyttö. Mutta koskaan minulla ei ole ollut mitään sisäistä tunnetta tai tietoa sukupuolesta. Kukaan ei onneksi vielä ole pyrkinyt taputtelemaan vatsaani, eikä toivottavasti pyrikään.

Ja kaiken ärsytyksen kruunuksi olen onnistunut saamaan kiusakseni vielä sen vaivan, joka yleensä iskee minuun vasta synnytyksen jälkeen. Peräpukamat. Nehän tästä enää puuttui. Niihin kulminoituu koko tämänhetkinen mielentilani.

Henkisiä voltteja

Olen vinkuhulluna kieleen, suomen kieleen yleisesti ja murteisiin erityisesti. Kielifriikkinä pidin kovasti TV2:n esittämästä Värsta språket -sarjasta, olkoonkin että siinä käsiteltiin ruotsin kieltä. Toivoin aivan soikeana, että suomen kielestäkin olisi vastaava ohjelma. Eilen luin Kodin Kuvalehdestä, että sellainen alkaa 4.10.2005. Yle esittää ohjelmaa nimeltä Näytetään kieltä, ja siinä käsitellään suomen kieltä ja murteita. Jippii, hurraa, aaltoja ja voltti suorin vartaloin! (En löydä Ylen sivuilta mitään viitettä ohjelmasta, mutta onhan tässä tietysti vielä lokakuuhun aikaa.)

Ja seuraava voltti kerien:

Lintunen huomasi eilisen ilmalentoni jälkeensä jättämät mustelmat. Niistä sukeutui seuraava keskustelu.

Lintunen: Sinulla on mustelma tuossa.
Minä: Niin on, putosin aamulla portaista.
L: Putositko portaista?
M: Putosin.
L: Menitkö sinä mukkelismakkelis?
M: Ihan mukkelismakkelis.
L: Mukkelismakkelis! Loukkaannuitko sinä?
M: Vähän, käsiin ja jalkaan ja selkään.
L: Oletko kunnossa?
M: Joo, olen kunnossa.
L: Pitää olla tosi varovainen portaissa!

Lintunen käyttää mielestäni vivahteikasta kieltä ollakseen vasta puolivälissä kolmatta ikävuottaan. Hän sanoo loukkaantua eikä satuttaa tai tulla pipi. (No, pipiä meillä ei käytetä, joten mistäpä hän sen olisi oppinutkaan, mutta minä en kyllä tiedä, että kuka meillä puhuu loukkaantumisesta.) Hän sanoo olla raskas siinä kohtaa, missä minä puhun painavasta. Aiemmin tuli jo iloittua niistä posessiivisuffikseista. Minä sanon helposti, että me mennään, mutta Lintunen sanoo. "Me menemme." Lintunen puhuu polveilevia, monisanaisia lauseita. Hänen puheessaan on myös sivulauseita, jotka alkavat konjunktiolla että tai koska.

Toisinaan syntyy mielenkiintoisia tilanteita, kun joku (perheen ulkopuolinen) yrittää tarjoilla hänelle kuuman sijasta poppaa. Poppaaminen kun on hänen mielestään sitä, mitä maissinjyvät tekevät mikroaaltouunissa tai popcorn-koneessa.

Lintunen puhuu ikäisekseen epäselvästi. Alkuun hänen puheestaan puuttuivat kaikki konsonantit, hän puhui pelkin vokaalein. Sitten useimmat konsonantit tulivat hienosti sanan sisällä, mutta jos sana alkoi konsonantilla, hän jätti sen pois ja aloitti suoraan vokaalista. Tietyt konsonatit, kuten l, ovat edelleen vaikeita, mutta esimerkiksi s-, k- ja m-alkuiset sanat tulevat hienosti. Minä kuulen Lintusen viserrystä niin paljon, että aivoni eivät enää oikein rekisteröi puuttuvia kirjaimia. Siksi aina välillä hämmästyn, kun joku ei ymmärräkään mitä lapsi selittää. Minun mieleni heittää silkasta ilosta henkisiä voltteja Lintusen kanssa keskustellessani.

Kaksi kolmesta tapaturmasta sattuu kotona

Pieni viaton palikka, värikkäästä kuutiopalapelistä. Väärässä paikassa kolmanneksi alimmalla portaalla. Varsin painava nainen, joka ei koskaan katso jalkoihinsa. Paljaat jalat. Kello 5.30 aamulla. Koko massiivinen paino yhdellä paljaalla jalalla kuution terävän kulman päällä, tasapainon menetys. Edessä laatikosto, joka estää kaatumasta pitkin pituuttaan lattialle, mutta johon pitää varoa iskemästä leukaansa. Käsillä vastaan, selkäranka taipuu, taipuu, taipuu notkolle. Ei uskoisi, että se voi murtumatta taipua niin paljon väärään suuntaan.

Nainen käpertyy sikiöasentoon ja valittaa tuskissaan. Hän ajattelee, ettei onneksi kaatunut vatsalleen eikä tömähtänyt maahan. Mutta selkään sattuu. Ja käsiin. Ja jalkaan. Hätääntynyt mies kiiruhtaa alas. Nainen pelkää, että mies kohta pyörtyy, sillä on taipumusta tehdä niin tällaisissa tilanteissa. Hitaasti ja jäykästi hän nousee ylös. Ranteissa on ruhjeet, polvessa on nirhauma, jalkapohjassa on verinen palkeenkieli. Selkä on jäykkä. Mies huolehtii laastaria vuotaviin haavoihin.

Nainen ajaa töihin ja kuuntelee hiljaisuutta vatsassaan 45 kilometriä. Kehä ykkösellä, Pirkkolan liittymän kohdalla hän viimein tuntee kolme hentoa koputusta. Hereillä ollaan. Kaikki hyvin.

Flashback

Uutisten filminpätkissä näkyy tutut kasvot. Copterlinen toimitusjohtaja oli samassa koulussa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kanssani samalla luokalla kansakoulun ensimmäiseltä lukion viimeiselle, kaksitoista vuotta.

Televisiossa on tutun näköinen mies, vain kovin paljon tuskaisemman ja ahdistuneemman oloinen kuin silloin lähes pari vuosikymmentä sitten. En osaa kuvitella mitä miehen mielessä liikkuu. Mutta olen melko varma, että tämä onnettomuus tuo hänen mieleensä sen muutaman vuoden takaisen helikopteriturman. Ei hän sitä varmasti ollut muutenkaan unohtanut, niin läheinen ihminen siinä menetti henkensä. Tänään ei ihan ole sen onnettomuuden vuosipäivä, mutta paljon ei ohi mennyt.

Naimisjuttuja

Tässä iässä suurin osa ystävistä ja kavereista alkaa olla jo ainakin kertaallen vihittyjä. Häitä ei viime vuosina juuri ole ollut. Zot on minua sen verran nuorempi, että hänen ystävänsä alkavat vasta nyt avioitua, lisäksi hänellä on enemmän naimaikäisiä serkkuja kuin minulla edes sukua. Joten nyt niitä hääkutsuja on alkanut tipahdella uudelleen.

Omaakin naimista on tullut mietittyä, että kun noita yhteisiä jälkeläisiä on kohta jo kaksi, niin pitäisikö sitä maistraatissa piipahtaa, tai vaikka ristiäisten yhteydessä antaa pastorin vihkaista. (Kun se kumminkin etukäteen hienovaraisesti kehottaa avioitumaan. Luin lehdestä tämän.) Mutta yksi on varmaa (niin varmaa kuin mikään nyt voi ikinä olla): häitä meille ei tule.

Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin 1987, meillä oli 80 vieraan kirkko- ja ruokahäät. Budjetti taisi olla kaikkineen siinä 3000 markkaa + appiukon maksamat boolitarpeet. Nykyhäissä 3000 euroa ei tunnu riittävän mihinkään. Luotettavat lähteeni ovat naimisiin.info ja etenkin sen keskustelufoorumi.

Hyvä amoriini sentään, mitä kaikkea nykyhäihin oikein tuntuu kuuluvankaan Suomessakin. (Ja Ameriikan ihmemaassa vielä paljon enemmän.) En ikinä selviäisi siitä viidakosta. Vuonna 1987 meillä ei ollut mitään juhlaohjesääntöä, joka nykyään näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Etukäteen ei askarreltu-paskarreltu kuukausitolkulla, ei ollut häille muuta teemaa kuin avioitumisen juhlinta, ei teemavärejä, ei heittokimppua, ei sukkanauhaa, ei yhden yhtä kaasoa, ei minkään valtakunnan hääleikkejä, ei hääkarkkeja, ei morsiamen ryöstöä eikä huomenlahjoja. Häämatka tehtiin ihan vaan autoillen suloisessa Suomenmaassa, kissa ja hiekkavati takapenkillä. Silti oli olevinaan ihan mukavat häät. Vieraat saattoivat olla toista mieltä, mene tiedä, mutta ainakaan kukaan ei häissä siltä näyttänyt eikä myöhemminkään moittinut. Olivat ehkä sitten kohteliaita.

Nyt rahaa palaisi häihin paljon enemmän, eikä yksin siitä syystä, että kaikki on nykyään kalliimpaa. Zotilla on iso suku, ja häihin on kutsuttava joko koko suku tai ei ketään. Etelä-Pohjanmaalla kutsutta jääminen muistetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Lisäkulua tulisi vielä hääsuunnittelijasta, (kyllä, niitäkin on Suomessa jo useampia), sillä meikäläisen kyvyt, aika ja hermot eivät riittäisi häiden suunnitteluun, Zotin hermoista puhumattakaan. Sitten on vielä se pointti, että kun sitä kerran on jo häitä viettänyt, niin kehtoottaisi kyllä kutsua se pienikin sukunsa taas hääjuhliin. Olkoonkin, että Zot olisi ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mutta onneksi hänenkin unelmahäänsä ovat sellaiset, jotka ovat mahdollisimman nopeasti ohi. (Juu, minä kysyin ja näin hän vastasi.)

Että ei kiitos häille, mutta sitä naimishommaa voisi kyllä harkita vakavasti.

Naula päässä II

Naula päässä ei todennäköisesti ole mitään vaarallista. Lääkäri teki normaalin (?) neurologisen tutkimuksen, jossa kaikki näytti olevan kunnossa. Kyseessä on joko SUNCT-oireyhtymä tai sitten jokin migreenin muoto, raskauden aktivoima, tai sitten ei. (Olen aikoinaan kärsinyt voimakkaista aurallisista migreenikohtauksista, mutta ns. suuret kohtaukset loppuivat ensimmäiseen raskauteen.) Tarkempiin tutkimuksiin ei tässä vaiheessa ole aihetta.

SUNCT-oireyhtymään on olemassa vain yksi mahdollisesti tehoava estolääkitys, mutta sitä ei raskauden aikana voi käyttää kuin äärimmäisessä hädässä, ja nyt ei ole äärimmäinen hätä. Kohtaukseen tehoaa parhaiten kuulemma Hiipinänkin kommentissaan mainitsema happi, mutta kun minulla nämä kipukohtaukset ovat niin lyhyitä, että siinä ajassa tuskin ehtii edes pullon kimppuun. Joten nyt vain seurataan tilannetta. Jos kohtaukset tihentyvät, pitenevät ja pahenevat, menen uudelleen lääkäriin ja tarkempiin tutkimuksiin lähinnä kasvainten yms. poissulkemiseksi. Migreeni ja SUNCT kun eivät kuvissa näy.

Posessiivisuffiksit paikallaan

Lintunen: Sinä olet minun äitini.
Minä: Ja sinä olet minun tyttöseni.
Lintunen: Ja minä olen sinun oma kullannuppusesi.

Lintuselta jää ehkä muutama konsonantti matkalle, mutta omistusliite tuskin koskaan.

Naula päässä

Esimmäisen kerran se iski kolmatta viikkoa sitten yöllä, kesken unien. Mieletön tuska takaraivossa, kuin naulaa olisi työnnetty suoraan aivoihin. Silmä vettyi, nenä valui, kipu yltyi ja sitten laantui. Minä jatkoin uniani.

Pari päivää myöhemmin naula tirvaistiin takaraivooni keskellä kirkasta päivää, aivan yllättäen. Ja sen jälkeen melkein joka päivä, yhä useammin. Viikonloppuna kohtauksia tuli jo ympäri vuorokauden, viidestä kahdeksaan kohtausta kellon ympäri. Tänä aamuna heräsin siihen, ja päätin mennä lääkäriin.

Yleislääkäri tutki tiedostojaan, ja oireitani lähinnä oleva tauti on sarjoittainen päänsärky. Paitsi että minulla kipu on takaraivossa, ei silmän ympäristössä, ja kohtaukset eivät kestä kuin korkeintaan minuutin. Onneksi, varttikin sitä viiltävää tuskaa tekisi hulluksi. Paljon paremmin oireet sopivat SUNCT-oireyhtymään. Sen enempää lääkäri ei ryhtynyt arpomaan, vaan kirjoitti minulle lähetteen neurologille, ja pyysi vastaanottoapulaista varaamaan samantien ajan.

Huomenna tähän aikaan tiedän toivottavasti paremmin, mikä päässäni on vialla. Jos mitään syytä ei löydy, voin vain pyytää, että joku siellä jossain lakkaisi työntämästä vahanuken päähän neulaa. Stop the voodoo, please!

Kaikkea sitä ihminen miettii

Meille tulee töihin kaikenlaisia lehtiä. Enimmäkseen ne ovat alaan liittyviä ja/tai yleishyödyllisiä. Lehtien joukossa on myös Oho ja 7 päivää. Näitä pläjäyksiä ei työnantaja maksa, vaan jostain syystä ne tulevat parille tyypille toimistolla korrputiona ja tilaamatta, kuten jokunen muukin lehti. Kaikki päivittelevät niiden juttuja, eivätkä ikinä tilaisi niitä itselleen kotiin, mutta varmasti 98 % toimiston väestä ainakin selaa ne. Niin minäkin. (Muista hengittää, Hiipinä...)

Yleensä kannessa on joko Mervi ja/tai Matti, tai sitten joku salarakkaaksi mainittu. Eilen siinä oli Danny. Danny ja Liisa eroavat. Se ei minua ihmetytä, enempikin se, että vasta nyt eroavat. Mutta sitä minä olen jo vuosia ihmetellyt, että kun tässäkään tapauksessa asianomaiset itse tuskin ovat erosta lehdille ilmoitelleet, niin mistä ne siitä kuulevat? Onko julkkisten lähipiirissä niin nuljuja ihmisiä, että soittelevat tällaisista asioista lehtiin? Ilmeisesti on. Välillä ihmettelen myös sitä, että lehdissä kerrotaan kuinka joku on jättänyt avioerohakemuksen sille tai tälle käräjäoikeudelle. Että onko joku vinkannut silloinkin asiasta, ja lehti on sitten tarkistanut asian ko. käräjäoikeudesta. Ei toimittajilla kai kuitenkaan ole aikaa joka viikko kysellä joka puolelta, että onkos teille sinne kukaan julkisuuden henkilö jättänyt viime aikoina avioerohakemustaan?

Lipsasten tapauksessa, ja varsinkin kun eron ensimmäisenä julkisti Seiska, uskon lehden saaneen vinkin jostain. Sitten on tehty vähän tutkimustyötä ja kaiveltu pariskunnan avioehto ja sen muutokset esiin, samaten D-tuotannon kiinteistökaupat, ja sitten on soitettu herralle itselleen ja tivattu vastauksia, kun "talonkin olet ostanut". Seiskassa D asian kielsi, mutta tämänpäiväisessä iltapäivälehdessä sen jo myöntää todeksi. Tulee mieleen, että onneksi en ole julkkis ja muutenkin tosi tylsä ja mielenkiinnoton tyyppi. Olisi siitä minunkin toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta saanut aika myyviä lööppejä. Oli se sellaista shöytä.

Mutta nyt seuraa paljastus. Ja toinenkin.

Kun olin vielä kansakoululainen, olin tavattoman ihastunut Dannyyn. Noin 7 veljestä oli sitten ihana elokuva, koska siinä oli ihana Danny. Karmea oli pettymykseni, kun hän ei odottanutkaan minua, vaan meni jonkun Liisan kanssa naimisiin. Sitä surua.

Ja se toinen. Se toinen lapsuuteni suuri rakkaus oli Timo T.A. Mikkonen. Saa pilkata ihan vapaasti. Miesmakuni on sittemmin kehittynyt.

Tuulet kuiskivat

Oi, miten hienoja uutisia kantautuukaan Harmaan Puun kylästä!

Tervetuloa vanhemmuuden ihmeellisille poluille, Eintel ja Pikkukarhu!

Maailma on suuri ja avara, onnea matkaasi, sinä kolmen päivän vanha tutkimusretkeilijä!

Siniset valot välähtää

Kotioveltamme on vanhainkodin päärakennuksen ovelle matkaa arviolta 125 metriä. Makuuhuoneemme ikkunasta on suora näkö- ja kuuloyhteys vanhainkodille. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, välillä jostain sieltä suunnalta kuuluu varsin voimakasta, miten sitä nyt kuvailisi, eläimellistä mölinäulinaa. (Ja se, ystäväiseni, se kuulostaa aika kammottavalta, vähän ihmissusimaiselta.) Eilen illalla yhdeksän jälkeen siellä pärähti palohälytyskello soimaan.

Pelastuslaitos sijaitsee muuttonsa jälkeen vajaan 2,5 km:n päässä, ja olettaisin että automaattihälytys kilahti sinne samaan aikaan kun vanhainkodin palohälytin heräsi henkiin. Sireenien ulvonta alkoi minuutissa, kahden minuutin sisällä vahainkodin pääoven edessä oli jo johtoauto, puoli minuuttia siitä siellä oli myös ensimmäinen sammutusauto (tai letkuauto, en minä niistä niin perillä ole). Sitten paikalle ajoivat peräperää puomitikas- tai nostolava-auto (kts. edellisten sulkeiden sisältö), poliisiauto, ensihoitoauto ja ambulanssi. (Ja näiden edellä, välissä ja perässä koko joukko uteliaita yksityisautoilijoita, joista röyhkeimmät parkkeerasivat vanhainkodin pihaan.) Kaikki tämä kalusto oli paikalla viidessä minuutissa. Ja koska kyseessä oli ns. väärä hälytys, vartissa piha oli taas autio ja tyhjä.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun näin käy. Kerran kuussa nuo pelastuslaitoksen urhot siinä pihalla pyörähtävät. Tämä sattui nyt vain olemaan ensimmäinen kerta, kun tulin kellottaneeksi koko baletin alusta loppuun. Toiminta on kieltämättä nopeaa, mutta vaikka mitään hätää ei tälläkään kertaa ollut, niin kyllä tuo kaksi minuuttia tuntui aika pitkältä ajalta. Miten mahdottoman pitkältä se tuntuisikaan, jos oikeasti olisi tulipalon loukuttamana jossain yläkerroksissa?

Minä olen siitä hassu ihminen, että minulla pitää aina olla pako- eli pelastautumissuunnitelma. Minun pitää aina tietää mistä pääsen pihalle (ja saan sinne myös lapseni), jos tulee tulipalo, tai bussi kaatuu kyljelleen, tai juna suistuu kiskoilta, tai millä puolustaudun ja minne pakenen jos raiskamurhaaja yrittää käydä kimppuun. Ja näille mielellään myös varasuunnitelma, jos suunnitelmanmukainen tie on tukossa. Toivottavasti minun ei koskaan tarvise testata suunnitelmiani käytännössä. Hyvinkään suunniteltu ei välttämättä siinä tilanteessa ole kuin puoliksi tehty.