28. kesäkuuta 2005
22. kesäkuuta 2005
Ajakaa, naiset, ajakaa!
Tuli näistä kahdesta pakottava tarve sanoa: ajakaa, kanssasisaret, ajakaa rohkeasti vaan! Ajokortti on aivan liian kallis käytettäväksi pelkkään henkilöllisyyden todistamiseen.
Aja aina kun siihen on tilaisuus. Jos tilaisuuksia on liian harvoin, järjestä niitä.
Jos joku ei haluaisi antaa sinun ajaa, koska hänen mielestään ajotaitosi on kehno ja olet vaaraksi itsellesi ja muille liikenteessä, kysy: "Miten voin koskaa tulla paremmaksi kuskiksi, jos en koskaan saa ajaa?"
Jos joku ajaessassi arvostelee, neuvoo, huokailee ja henkäilee vieressä kaiken aikaa, pyydä häntä vaikenemaan. Sano, että sinä ajat autoa nyt ja jos kaipaat ohjeita, osaat kyllä pyytää niitä, kiitos. Jos pyyntö ei tehoa, komenna arvostelija takapenkille. Jos takapenkilläkään ei osata olla hiljaa, pysäytä auto ja kerro, että jos suu ei pysy supussa, sopii kävellä.
Jos ajaminen pelottaa, aja silti. Aja hiljaisina aikoina, aja ruuhka-aikaan, aja kaupungissa ja maantiellä. Aja pimeällä, sateessa, lumituiskussa, liukkaalla ja kesäkelillä. Aja tuttujen paikkojen lisäksi myös vieraissa paikoissa. Käy reitti mielessäsi läpi etukäteen. Jos ajat harhaan, voit pysäyttää turvallisessa paikassa, kääntyä ympäri ja palata takaisin. Varaa tarpeeksi aikaa, äläkä hermostu vaikka sinulle tööttäiltäisiin torvea tai näytettäisiin kansainvälisiä käsimerkkejä. Jokainen kuski tekee töppää joskus, jokainen on joskus ollut aloittelija. Ole itsellesi armollinen, anna itsellesi aikaa oppia.
Tartu rattiin, käännä virta-avaimesta ja anna mennä! Vapauta sisäinen autoilijasi! Varmuus tulee ajan ja ajon myötä, ja jonain päivänä huomaat ettei ajaminen jännitä enää. Jonain päivänä sinulle valkenee, millainen nautinto on karauttaa peltiratsulla kohden auringonlaskua. Siihen asti: aja, aja, aja!
Edit: Unohtui sanoa, että ei tämä paatos yksin Kauran autoilusta herännyt, vaikka olikin se kuuluisa viimeinen korsi. Pienen ajan sisällä on tullut taas vastaan niin monta samanlaista tarinaa. Ihan vasta oli puhetta työkaverin kanssa hänen vaimostaan, joka ei uskaltaudu rattiin. Ei, vaikka mies kuinka kannustaa ja rohkaisee. Kun en tunne vaimoa, niin en kehtaa hänelle mennä saarnaamaan. Saarnaan siis blogissani, jospa siitä joku vaikka valaistuisi.
Aja aina kun siihen on tilaisuus. Jos tilaisuuksia on liian harvoin, järjestä niitä.
Jos joku ei haluaisi antaa sinun ajaa, koska hänen mielestään ajotaitosi on kehno ja olet vaaraksi itsellesi ja muille liikenteessä, kysy: "Miten voin koskaa tulla paremmaksi kuskiksi, jos en koskaan saa ajaa?"
Jos joku ajaessassi arvostelee, neuvoo, huokailee ja henkäilee vieressä kaiken aikaa, pyydä häntä vaikenemaan. Sano, että sinä ajat autoa nyt ja jos kaipaat ohjeita, osaat kyllä pyytää niitä, kiitos. Jos pyyntö ei tehoa, komenna arvostelija takapenkille. Jos takapenkilläkään ei osata olla hiljaa, pysäytä auto ja kerro, että jos suu ei pysy supussa, sopii kävellä.
Jos ajaminen pelottaa, aja silti. Aja hiljaisina aikoina, aja ruuhka-aikaan, aja kaupungissa ja maantiellä. Aja pimeällä, sateessa, lumituiskussa, liukkaalla ja kesäkelillä. Aja tuttujen paikkojen lisäksi myös vieraissa paikoissa. Käy reitti mielessäsi läpi etukäteen. Jos ajat harhaan, voit pysäyttää turvallisessa paikassa, kääntyä ympäri ja palata takaisin. Varaa tarpeeksi aikaa, äläkä hermostu vaikka sinulle tööttäiltäisiin torvea tai näytettäisiin kansainvälisiä käsimerkkejä. Jokainen kuski tekee töppää joskus, jokainen on joskus ollut aloittelija. Ole itsellesi armollinen, anna itsellesi aikaa oppia.
Tartu rattiin, käännä virta-avaimesta ja anna mennä! Vapauta sisäinen autoilijasi! Varmuus tulee ajan ja ajon myötä, ja jonain päivänä huomaat ettei ajaminen jännitä enää. Jonain päivänä sinulle valkenee, millainen nautinto on karauttaa peltiratsulla kohden auringonlaskua. Siihen asti: aja, aja, aja!
Edit: Unohtui sanoa, että ei tämä paatos yksin Kauran autoilusta herännyt, vaikka olikin se kuuluisa viimeinen korsi. Pienen ajan sisällä on tullut taas vastaan niin monta samanlaista tarinaa. Ihan vasta oli puhetta työkaverin kanssa hänen vaimostaan, joka ei uskaltaudu rattiin. Ei, vaikka mies kuinka kannustaa ja rohkaisee. Kun en tunne vaimoa, niin en kehtaa hänelle mennä saarnaamaan. Saarnaan siis blogissani, jospa siitä joku vaikka valaistuisi.
21. kesäkuuta 2005
Häämöttää jo
Loma nimittäin. Mutta voidakseen lomailla levollisin mielin täytyy ainakin tämän työtätekeväisen painaa vielä pari päivää kuin viimeistä päivää. Ei kunnian kukko laula, jos henkilökohtainen loukkaus ei rapsahdakaan palkansaajien pankkitileille ei 15.7. Verottaja kiittää ja kuittaa korotuksilla, jollei tilitys ja ilmoitus ilmaannu ajallaan. Sijaista ei ole, mitä nyt pomo vähän pakollisia päällimmäisiä pöyhii, makselee laskuja ja sen sellaista.
Eilinen päivä meni kristallipalloa kiillotellessa ja likviditeettiä ennustellessa. Että mistä niitä euroja tulee, minne menee ja mitä jää kassan pohjalle. Viisi seuraavaa viikkoa ennustelee vielä ihan vaikka silmät kiinni, mutta tulevan vuoden toukokuun kohdalla kristallipallossa ilmenee jo häiritsevää sumeutta. Itse asettamani toleranssi heittojen suhteen on pieni. (Jostainhan sitä on stressiä revittävä, eikö?) No, enpä minä täällä vuoden päästä ole marisemassa, että myyntihenkilöt hei, yrittäkää nyt edes budjettiin päästä, kun tuli vuosi sitten silleen povattua.
Loma on loma vaikka sen enimmäkseen kotona vietänkin. (Zotin loma on lykätty hamaan tulevaisuuteen, joten meillä ei ole yhtään yhteistä lomaa.) Katselin eilen äkkilähtöjä sillä silmällä, että jos vaikka Lintusen kanssa pyrähdettäisiin mummolan lisäksi myös vähän kaukaisemmille maille. Sisso sentään, mitä matkailu nykyään maksaa! Vuonna 1999 olin Sweetien ja Juniorin kanssa viikon Kreetalla, matka maksoi 1495 markkaa. Nyt minä ja Lintunen emme kaksin olisi päässeet yhtään mihinkään alle tuhannen euron, ja sillä rahalla majoitus olisi joko ollut määrittelemätön tai hyvin vaatimaton, mikä taas ei kaksivuotiaan kanssa kovin houkuttele. Kallein silmään osunut viikon reissu maksoi 1600 euroa ja risat, mutta se olisikin ollut sitten All Included. Viisi vuotta sitten Zot ja minä pulitimme euroina suurinpiirtein saman verran kahdesta viikosta Bangkokissa ja Hua Hinissa, luksusluokan hotellissa, yhteensä, molemmilta. Että eipä pyrähdetä sitten Etelä-Pohjanmaata kauemmas. Onnistuu se lomailu kotioloissakin. Kokemusta on, sano entinen likka.
Eilinen päivä meni kristallipalloa kiillotellessa ja likviditeettiä ennustellessa. Että mistä niitä euroja tulee, minne menee ja mitä jää kassan pohjalle. Viisi seuraavaa viikkoa ennustelee vielä ihan vaikka silmät kiinni, mutta tulevan vuoden toukokuun kohdalla kristallipallossa ilmenee jo häiritsevää sumeutta. Itse asettamani toleranssi heittojen suhteen on pieni. (Jostainhan sitä on stressiä revittävä, eikö?) No, enpä minä täällä vuoden päästä ole marisemassa, että myyntihenkilöt hei, yrittäkää nyt edes budjettiin päästä, kun tuli vuosi sitten silleen povattua.
Loma on loma vaikka sen enimmäkseen kotona vietänkin. (Zotin loma on lykätty hamaan tulevaisuuteen, joten meillä ei ole yhtään yhteistä lomaa.) Katselin eilen äkkilähtöjä sillä silmällä, että jos vaikka Lintusen kanssa pyrähdettäisiin mummolan lisäksi myös vähän kaukaisemmille maille. Sisso sentään, mitä matkailu nykyään maksaa! Vuonna 1999 olin Sweetien ja Juniorin kanssa viikon Kreetalla, matka maksoi 1495 markkaa. Nyt minä ja Lintunen emme kaksin olisi päässeet yhtään mihinkään alle tuhannen euron, ja sillä rahalla majoitus olisi joko ollut määrittelemätön tai hyvin vaatimaton, mikä taas ei kaksivuotiaan kanssa kovin houkuttele. Kallein silmään osunut viikon reissu maksoi 1600 euroa ja risat, mutta se olisikin ollut sitten All Included. Viisi vuotta sitten Zot ja minä pulitimme euroina suurinpiirtein saman verran kahdesta viikosta Bangkokissa ja Hua Hinissa, luksusluokan hotellissa, yhteensä, molemmilta. Että eipä pyrähdetä sitten Etelä-Pohjanmaata kauemmas. Onnistuu se lomailu kotioloissakin. Kokemusta on, sano entinen likka.
16. kesäkuuta 2005
Hävinnyt: poliisilaitos
Paikallislehden yleisöpalstalta:
....joka ystävällisesti toimitit puhelimeni poliisilaitokselle, joka hävisi 7.6.....Miksi ihmeessä tämä naurattaa minua näin paljon? Taidan olla himmeämpi, kuin luulinkaan.
Bongattu: mäkitervakko
Ei, en ole vieläkään poikennut siellä moottoritien pientareella. Mutta koska viruin eilen (ja tänään myös) ankaran flunssan kourissa kotona, pääsi Zot poikkeuksellisesti autolla töihin. Mistä seurasi se, että minä paarustin kahden Panadolin voimalla kävellen hakemaan Lintusta hoidosta. (Rintaan pisti, niveliä särki ja henki loppui. Ja tänään sama uudelleen, huh!)
Kävelimme (Lintunen ei halunnut istua rattaissa, vaikka matkaa on kolmatta kilometriä) takaisin turvallisempaa mutta pidempää reittiä. Ja siinä, missä kävelytie sukeltaa alikulkutunneliin, aivan siinä tunnelin suulla rinteessä, siinä niitä oli muutama yksilö. Mäkitervakoita, aniliininpunaisia, mustaa tahmaa, "tervaa", varressaan. Tuuletusta!
Näimme myös lupiineja, koiranputkia, suolaheinää, siankärsämöitä, pihasaunioita, pujoja eli marunoita, hevonhierakoita, piharatamoita, savikoita, timoteitä, luhtalemmikkejä, harakankelloja, puna- ja valkoapiloita, niittynätkelmiä, ketohanhikkeja, maitohorsmia (ei vielä kukkivia), keto-orvokkeja, heinätähtimöitä, valkopeippejä, sekä jotain sellaista, jota en ole vielä onnistunut tunnistamaan. Se on selvästi esikko, mutta mitä lajia, ei aavistustakaan.
Hautausmaa on suuri, ei kovin kaunis kaikkialta, mutta mielenkiintoinen. Pidän eniten siitä uurna-alueesta pienessä rinteessä, jossa muistolaatat on sijoitettu luonnonkiviin. Kivien välissä kasvaa maanpeitekasveja, ja omaiset ovat istuttaneet värikkäitä, matalakasvuisia kukkia kivien eteen.
Yleensä kävelyreittimme kulkee hautausmaan läpi, sillä sen kiertäminen vie liikaa aikaa ja voimia, niin tälläkin kertaa. Lintunen ihaili kukkia ja patsaita haudoilla. Suorakaiteenmuotoiset, reunuskivillä ympäröidyt ja hiekan peittämät haudat olivat hänen mielestään hiekkalaatikoita. Lintusesta oli hauskaa, että hiekkalaatikoissa kasvoi kukkia.
Lintunen on rauhallinen lapsi, ja hän kulkee hautausmaallakin paikan vaatimalla arvokkuudella, pysähtyen aina välillä katselemaan tarkemmin jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa, mutta varoen koskemasta tai tallomasta. Lintunen huomaa paljon sellaista, mitä aikuisen silmä ei heti hoksaa. Hänen kanssaan on hauska olla kiireettömällä kävelyllä. Siinä unohtaa kuumeen ja kolotuksen.
Kävelimme (Lintunen ei halunnut istua rattaissa, vaikka matkaa on kolmatta kilometriä) takaisin turvallisempaa mutta pidempää reittiä. Ja siinä, missä kävelytie sukeltaa alikulkutunneliin, aivan siinä tunnelin suulla rinteessä, siinä niitä oli muutama yksilö. Mäkitervakoita, aniliininpunaisia, mustaa tahmaa, "tervaa", varressaan. Tuuletusta!
Näimme myös lupiineja, koiranputkia, suolaheinää, siankärsämöitä, pihasaunioita, pujoja eli marunoita, hevonhierakoita, piharatamoita, savikoita, timoteitä, luhtalemmikkejä, harakankelloja, puna- ja valkoapiloita, niittynätkelmiä, ketohanhikkeja, maitohorsmia (ei vielä kukkivia), keto-orvokkeja, heinätähtimöitä, valkopeippejä, sekä jotain sellaista, jota en ole vielä onnistunut tunnistamaan. Se on selvästi esikko, mutta mitä lajia, ei aavistustakaan.
Hautausmaa on suuri, ei kovin kaunis kaikkialta, mutta mielenkiintoinen. Pidän eniten siitä uurna-alueesta pienessä rinteessä, jossa muistolaatat on sijoitettu luonnonkiviin. Kivien välissä kasvaa maanpeitekasveja, ja omaiset ovat istuttaneet värikkäitä, matalakasvuisia kukkia kivien eteen.
Yleensä kävelyreittimme kulkee hautausmaan läpi, sillä sen kiertäminen vie liikaa aikaa ja voimia, niin tälläkin kertaa. Lintunen ihaili kukkia ja patsaita haudoilla. Suorakaiteenmuotoiset, reunuskivillä ympäröidyt ja hiekan peittämät haudat olivat hänen mielestään hiekkalaatikoita. Lintusesta oli hauskaa, että hiekkalaatikoissa kasvoi kukkia.
Lintunen on rauhallinen lapsi, ja hän kulkee hautausmaallakin paikan vaatimalla arvokkuudella, pysähtyen aina välillä katselemaan tarkemmin jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa, mutta varoen koskemasta tai tallomasta. Lintunen huomaa paljon sellaista, mitä aikuisen silmä ei heti hoksaa. Hänen kanssaan on hauska olla kiireettömällä kävelyllä. Siinä unohtaa kuumeen ja kolotuksen.
14. kesäkuuta 2005
Kärkikuusikko päässäni juuri nyt
Luulin jo tältä välttyväni, mutta Aallotar paiskasi kuin paiskasikin meemin tänne. Minä en haasta ketään, kun kaikki on jo haastettu.
Ei mistään erityisestä syystä:
Ei mistään erityisestä syystä:
- Zen Cafe: Älä tee
- Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura
- Mamba: Kytkin paskana
- Jonna Tervomaa: Yhtä en saa
- Samuli Edelman: Karavaanari
- Dido: White Flag
Tuosta Didosta täytyy sen verran sanoa, että tässä päivänä muutamana ajelimme Lintusen kanssa autolla ja kyseinen kappale soi radiossa, loihe Lintunen kysymään: "Äitikös se siellä laulaa?"
13. kesäkuuta 2005
Hemuli nukkui pommiin
Sisäinen kelloni jätätti aamulla. Normaalisti herään aina viimeistään 5.30, yleensä kuitenkin jo 4.56 ja ihan ilman herätyskelloa. Tottumuksen voima on ihmeellinen, minä sentään olen entinen illanvirkku aamuntorkku. Tänään heräsin vasta 5.56, ja oli tulevinaan kiire, kun normaalisti olen jo tuossa vaiheessa kovaa kyytiä matkalla töihin. Mitään kiirettä oikeasti ei olisi ollut, voin yhtä hyvin tulla töihin yhdeksältä sen normaalin puoli seitsemän sijaan, mutta kun olen jotenkin ajastanut itseni niin, että täällä olisi hyvä olla 6.30. Muuten olen muka myöhässä.
Ja koska sisäinen kelloni jätätti, ja myöhästyin vartin lähdöstä, en millään ehtinyt pysähtyä uhmaamaan vaaroja (= venäläisiä liikemiehiä) moottoritien lehvähdysalueella, niin että olisin voinut tarkistaa, että mikä se anilliininpunainen kukkiva oikein on. Mutta ehkä huomisaamuna jo. Elämme jännittäviä aikoja!
Ja koska sisäinen kelloni jätätti, ja myöhästyin vartin lähdöstä, en millään ehtinyt pysähtyä uhmaamaan vaaroja (= venäläisiä liikemiehiä) moottoritien lehvähdysalueella, niin että olisin voinut tarkistaa, että mikä se anilliininpunainen kukkiva oikein on. Mutta ehkä huomisaamuna jo. Elämme jännittäviä aikoja!
10. kesäkuuta 2005
Hemulointia
Puolet työmatkastani paahdan pitkin moottoritietä, toisen puolen kehäteitä. Kehien varrella ei kauhean paljon piennarkasvillisuutta ole, tai sitten en vilkkaamman liikenteen vuoksi ehdi kiinnittää siihen huomiota. Mutta moottoritien pientareet, niillä kukkii.
Olen alkanut tuntea suunnatonta halua päästä moottoritien pientareelle tutkailemaan, mitä kaikkea siellä oikein kasvaakaan. Ainakin koiranputkea ja lupiineja. Niittyleinikkejä ja sananjalkoja, tai ehkä se on alvejuurta. Vaikea tunnistaa lajia, kun ajaa sataakahtakymppiä ohi. Nyt pientareella kukkii myös jokin aniliininpunainen, ja minun olisi välttämättä päästävä katsomaan voisiko se kenties olla mäkitervakko. En ole nähnyt mäkitervakkoa kymmeniin vuosiin.
Olen melkein päättänyt kerätä kasvion. Tieteelliset nimet ja kaikki. Oppikoulussa kasvien kerääminen oli pakkopullaa, ja tieteelliset nimet ovat hävinneet muistista melkein kaikki. Vain Anemone nemorosa ja Convallaria majalis ovat jääneet mieleen. Mutta tunnistan kuitenkin yllättävän paljon kasveja. (Paljon enemmän kuin Zot, joka ei erota leskenlehteä voikukasta. Se lienee ymmärrettävää, jos on käynyt vuosikausia koulua ihan toisissa maissa.) Mutta nyt minä haluan oppia tuntemaan niitä lisää.
Minusta tulee Hemuli.
Olen alkanut tuntea suunnatonta halua päästä moottoritien pientareelle tutkailemaan, mitä kaikkea siellä oikein kasvaakaan. Ainakin koiranputkea ja lupiineja. Niittyleinikkejä ja sananjalkoja, tai ehkä se on alvejuurta. Vaikea tunnistaa lajia, kun ajaa sataakahtakymppiä ohi. Nyt pientareella kukkii myös jokin aniliininpunainen, ja minun olisi välttämättä päästävä katsomaan voisiko se kenties olla mäkitervakko. En ole nähnyt mäkitervakkoa kymmeniin vuosiin.
Olen melkein päättänyt kerätä kasvion. Tieteelliset nimet ja kaikki. Oppikoulussa kasvien kerääminen oli pakkopullaa, ja tieteelliset nimet ovat hävinneet muistista melkein kaikki. Vain Anemone nemorosa ja Convallaria majalis ovat jääneet mieleen. Mutta tunnistan kuitenkin yllättävän paljon kasveja. (Paljon enemmän kuin Zot, joka ei erota leskenlehteä voikukasta. Se lienee ymmärrettävää, jos on käynyt vuosikausia koulua ihan toisissa maissa.) Mutta nyt minä haluan oppia tuntemaan niitä lisää.
Minusta tulee Hemuli.
9. kesäkuuta 2005
Kadonnut jälkiä jättämättä
Olen hukannut ajokorttini. Yleensä se on aina lompakossa, mutta tuossa yhtenä ehtoona en halunnut ottaa koko lompsaa mukaan, kun ajoin hakemaan Sweetietä teiniriennoista. Pistin siis pelkän ajokortin takkini vetoketjulliseen taskuun. Se ei ole siellä enää. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin siirtänyt sen sieltä laukkuni sivutaskuun, mutta se ei ole sielläkään. Eikä laukussa. Eikä käsilaukussa. Eikä lompakossa, ei autossa, ei kotona, ei töissä, ei missään. Paitsi hukassa.
En ole koskaan joutunut näyttämään ajokorttia ratsiassa tms. tilanteessa. Mitä vetoa, että nyt kun sitä korttia ei ole, niin jopa kohta sitä poliisi kyselee?
En ole koskaan joutunut näyttämään ajokorttia ratsiassa tms. tilanteessa. Mitä vetoa, että nyt kun sitä korttia ei ole, niin jopa kohta sitä poliisi kyselee?
8. kesäkuuta 2005
Hiljaiseloa
Ei jaksa, ei ehdi, eikä ole paljon sanottavaa, tai jos onkin, niin se ehtii unohtua siihen mennessä kun pääsee netin ääreen.
Zot painaa töitä, harrastaa, treenaa vaihteeksi systemaattisesti maratonia varten, ja ensi perjantaina "virkistyy." Parisuhde pysyy tuoreena, kun näkee harvoin.
Sweetie lähtee huomenna Seinäjoelle Power Cupiin. Yleensä Poweri on ollut kesän kohokohta, mutta ensi viikolla teini lentää Torquay'n (miten se pitäisi oikein kirjoittaa?) kansainväliselle kielikurssille. Kaipa se siellä kieltäkin oppii, toivoo hyväuskoinen äitee.
Junioria ei ole paljon kotona näkynyt. Kesä on mutta koulua ei, paljon aikaa hengailla kavereiden kanssa skedeämässä. (Tai jotain sinnepäin. Kun minä olin nuori, sanottiin vielä rullalautailemassa. Nykyään kuulemma ei.)
Lintunen sairastaa. Lapsella on ensimmäistä kertaa korvatulehdus, ja ehkä keuhkokuume kaupan päälle. Tulee mieleen, että mentiinkö lääkäriin liian myöhään, kun kuume nousi torstaina, sunnuntaina sitä ei ollut ollenkaan, mutta maanantaina lapsi oli aivan vetämättömissä ja vasta sitten mentiin tohtorille. Paha sanoa.
Lääkitseminen on yhtä tuskaa. Lientä annetaan onneksi vain kahdesti vuorokaudessa ja vain kaksi millilitraa kerrallaan, mutta koville ottaa sekin. Lääkkeen jälkimaku on kitkerän katkera, vähän kuin Kynneliä olisi ottanut. Minä nimittäin maistoin ihan tipan, kun Lintunen oli eilen aamulla istunut kaksi tuntia sohvalla kuolaamassa tauotta ja valittamassa, että se on pahaa. No on, todella pahaa on. Mutta ei auta, vielä 16 satsia on truutattava sätkivään ja parkuvaan potilaaseen. Ei kiva.
Elviksellä näyttäisi kaikki olevan hyvin. Aivot on, vatsalaukku ja virtsarakko ja sitä myöten ruokatorvi ja munuaiset on. Kokoa oli sen verran, että laskettua aikaa veivattiin vajaalla viikolla aiemmaksi. Nyt vain kasvatellaan.
Minä odotan lomaa. Enää 11 työpäivää.
Zot painaa töitä, harrastaa, treenaa vaihteeksi systemaattisesti maratonia varten, ja ensi perjantaina "virkistyy." Parisuhde pysyy tuoreena, kun näkee harvoin.
Sweetie lähtee huomenna Seinäjoelle Power Cupiin. Yleensä Poweri on ollut kesän kohokohta, mutta ensi viikolla teini lentää Torquay'n (miten se pitäisi oikein kirjoittaa?) kansainväliselle kielikurssille. Kaipa se siellä kieltäkin oppii, toivoo hyväuskoinen äitee.
Junioria ei ole paljon kotona näkynyt. Kesä on mutta koulua ei, paljon aikaa hengailla kavereiden kanssa skedeämässä. (Tai jotain sinnepäin. Kun minä olin nuori, sanottiin vielä rullalautailemassa. Nykyään kuulemma ei.)
Lintunen sairastaa. Lapsella on ensimmäistä kertaa korvatulehdus, ja ehkä keuhkokuume kaupan päälle. Tulee mieleen, että mentiinkö lääkäriin liian myöhään, kun kuume nousi torstaina, sunnuntaina sitä ei ollut ollenkaan, mutta maanantaina lapsi oli aivan vetämättömissä ja vasta sitten mentiin tohtorille. Paha sanoa.
Lääkitseminen on yhtä tuskaa. Lientä annetaan onneksi vain kahdesti vuorokaudessa ja vain kaksi millilitraa kerrallaan, mutta koville ottaa sekin. Lääkkeen jälkimaku on kitkerän katkera, vähän kuin Kynneliä olisi ottanut. Minä nimittäin maistoin ihan tipan, kun Lintunen oli eilen aamulla istunut kaksi tuntia sohvalla kuolaamassa tauotta ja valittamassa, että se on pahaa. No on, todella pahaa on. Mutta ei auta, vielä 16 satsia on truutattava sätkivään ja parkuvaan potilaaseen. Ei kiva.
Elviksellä näyttäisi kaikki olevan hyvin. Aivot on, vatsalaukku ja virtsarakko ja sitä myöten ruokatorvi ja munuaiset on. Kokoa oli sen verran, että laskettua aikaa veivattiin vajaalla viikolla aiemmaksi. Nyt vain kasvatellaan.
Minä odotan lomaa. Enää 11 työpäivää.
1. kesäkuuta 2005
Minulla on unelma
Olen viimeaikoina yllättänyt itseni haaveilemassa paritalosta. Paritalossa minä asun nytkin, mutta haluaisin sellaisen paritalon, jossa meidän perhe omistaa molemmat asunnot. Minulla olisi toinen asunto ja Zotilla se toinen.
Siellä se saisi vapaasti levitellä sanomalehtiä ja likaisia astioita ihan mihin huvittaa. Keräillä nurkkiin pahvilaatikoita, kuitteja, Lintusen pissaisia vaippoja, mytättyjä paperinenäliinoja, sanomalehden taitteeseen leikeltyjä varpaankynsiä. Siivota vaikka vain kerran vuodessa, kun äiti tulee kylään. Eikä tarvitsisi skitsahtaa jokaisesta kissankarvasta housunpultussa. Voisi ripustella puolipitoiset vaatteensa vaikka kattolamppuun, eikä tarvitsisi kuunnella alituista natinaa pyykkikoreista.
Minä saisin elellä omassa puoliskossani ilman, että ensimmäiseksi töistä tullessa täytyy keräillä sohvan selkänojalta käytetty vaippa, sohvapöydältä lukuisia juomalaseja, sekä tyhjiä että sellaisia, joissa on vielä tilkka mehua, maitoa tai kaakaota pohjalla, yksi puolillaan kylmää teetä oleva muki, pari lautasta, hikoilevan juuston peittämiä paahtoleivän jämiä, lattialle ja sohvalle ripoteltua edellisen päivän Hesaria, ja sitä kaatuneesta nesteestä (teetä? mehua?) kostunutta pinoa aikakauslehtiä, jotka ehkä olin jo ehtinyt lukea, tai luultavammin en.
Meillä siivottomuudensietokyky on aivan eri tasolla. Toista ei vaivaa yleinen epäjärjestys ja suoranainen paskaisuus mitenkään, mutta pari kissankarvaa palttoon helmassa pompsauttaa otsasuonet pullolleen. Meikäläinen ei jaksa isommistakaan kissankarvaesiintymistä enää hikeentyä, mutta kaikkialla vellova epämääräinen roju ja keittiön lattiaan takertuvat jalat tekevät minusta takakireän ja hyvin, hyvin happaman.
En minäkään mikään siisteyden perikuva ole, en ollenkaan. Mutta naapureina asuessa ainakin ne sotkut olisivat sitten omia, puolin ja toisin.
Siellä se saisi vapaasti levitellä sanomalehtiä ja likaisia astioita ihan mihin huvittaa. Keräillä nurkkiin pahvilaatikoita, kuitteja, Lintusen pissaisia vaippoja, mytättyjä paperinenäliinoja, sanomalehden taitteeseen leikeltyjä varpaankynsiä. Siivota vaikka vain kerran vuodessa, kun äiti tulee kylään. Eikä tarvitsisi skitsahtaa jokaisesta kissankarvasta housunpultussa. Voisi ripustella puolipitoiset vaatteensa vaikka kattolamppuun, eikä tarvitsisi kuunnella alituista natinaa pyykkikoreista.
Minä saisin elellä omassa puoliskossani ilman, että ensimmäiseksi töistä tullessa täytyy keräillä sohvan selkänojalta käytetty vaippa, sohvapöydältä lukuisia juomalaseja, sekä tyhjiä että sellaisia, joissa on vielä tilkka mehua, maitoa tai kaakaota pohjalla, yksi puolillaan kylmää teetä oleva muki, pari lautasta, hikoilevan juuston peittämiä paahtoleivän jämiä, lattialle ja sohvalle ripoteltua edellisen päivän Hesaria, ja sitä kaatuneesta nesteestä (teetä? mehua?) kostunutta pinoa aikakauslehtiä, jotka ehkä olin jo ehtinyt lukea, tai luultavammin en.
Meillä siivottomuudensietokyky on aivan eri tasolla. Toista ei vaivaa yleinen epäjärjestys ja suoranainen paskaisuus mitenkään, mutta pari kissankarvaa palttoon helmassa pompsauttaa otsasuonet pullolleen. Meikäläinen ei jaksa isommistakaan kissankarvaesiintymistä enää hikeentyä, mutta kaikkialla vellova epämääräinen roju ja keittiön lattiaan takertuvat jalat tekevät minusta takakireän ja hyvin, hyvin happaman.
En minäkään mikään siisteyden perikuva ole, en ollenkaan. Mutta naapureina asuessa ainakin ne sotkut olisivat sitten omia, puolin ja toisin.
27. toukokuuta 2005
Maailma muuttuu, Eskoseni
Sweetie aloittaa syksyllä lukion. Hän harkitsi hetken pyrkimistä erikoislukioon, mutta totesi sitten, että matkojen takia päivät venyisivät turhan pitkiksi. Kunnianhimoinen ja itseltään paljon vaativa esikoiseni päätyi siis lähilukioon.
Alkuviikon hän on tuskitellut kurssitarjottimen kanssa. Siis ne joutuvat nykyään tekemään lukujärjestyksensä itse? Minä en ymmärrä tuosta taulukosta yhtään mitään. Ennen maailmassa rehtori väsäsi lukujärjestyksen kesällä ja se jaettiin meille syksyllä koulun alkaessa. Oli helppoa, ainakin oppilaille. Mutta nyt pitää itse päättää, että mitä sitä opiskelee, kuinka laajasti ja milloin. Itse pitää vahtia, että tarpeellinen määrä kursseja tulee suoritettua. Ja sitten sovitella tuon taulukon avulla itselleen lukujärjestys. Ei ole ihan helppoa se.
Sweetie ei tiedä enää/vielä, miksi hän aikoo isona ryhtyä. Ihan pienenä hän oli päättänyt olla kesäisin jäätelönmyyjä ja talvisin vuoristokiipeilijä. Vähän myöhemmin unelma-ammattina oli laulava kampaaja-kokki. Sitten hän oli useita vuosia sitä mieltä, että hänestä tulee DI. Minkä alan DI, ei tietoa, mutta DI joka tapauksessa. Ei niin kovin monta vuotta sitten hän ilmoitti menevänsä ensin korkeakouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Nyt hän ei enää tiedä mihin ryhtyisi. Siksi hän on päättänyt opiskella lukiossa pitkän matematiikan ja laajat luonnontieteet. Varmuuden vuoksi, jos sattuu tarvitsemaan. Kielet hän oli ajatellut jättää vähemmälle, koska hän oppii niitä helposti, joten hän voi opetella niitä myöhemmin tarpeen mukaan.
Minua harmitti aivan suunnattomasti, että hän päätti noin vain lopettaa A2-kielen lukemisen. Viiden vuoden opiskelu aivan hukkaan, sanoin minä. Ei toki hukkaan, sanoi viisas tyttäreni. Konstikos se on tarvittaessa elvyttää ruostunut kielitaito, kun pohja on vankka. No niin, onhan se nyt niinkin, mutta silti. Vaan eilen tuo oli käynyt lukiolla naputtelemassa kurssinsa koneelle ja jutellut opon kanssa. Tämä oli saanut lapsoseni vakuutettua, että sitä aakakkosta kannattaa kuitenkin opiskella. Siirtää joitakin reaalikursseja toiselle vuodelle ja raivata näin tilaa kielen opiskelulle. Pienestä sitä äiti-ihminen tulee iloiseksi. Vaikka asiahan ei oikeastaan millään lailla edes kuulu minulle. Sweetien elämä ja tulevaisuus, hänen päätöksensä. Itseään vartenhan hän opiskelee, ei minua.
Teininuoriso ei ole ollenkaan niin hunningolla kuin joskus voisi lehtiä lukiessa ja yleistä keskustelua kuunnellessa kuvitella. Teininuoriso on välillä niin fiksua, että ihan huimaa. Kun sitä vain pystyisi itsekin olemaan riittävän fiksu. Antamaan vastuuta, tilaa ja vapautta sopivasti. Ja samalla muistamaan, että viisaanoloinen teininuori on kuitenkin teininuori, ei vielä aikuinen.
Alkuviikon hän on tuskitellut kurssitarjottimen kanssa. Siis ne joutuvat nykyään tekemään lukujärjestyksensä itse? Minä en ymmärrä tuosta taulukosta yhtään mitään. Ennen maailmassa rehtori väsäsi lukujärjestyksen kesällä ja se jaettiin meille syksyllä koulun alkaessa. Oli helppoa, ainakin oppilaille. Mutta nyt pitää itse päättää, että mitä sitä opiskelee, kuinka laajasti ja milloin. Itse pitää vahtia, että tarpeellinen määrä kursseja tulee suoritettua. Ja sitten sovitella tuon taulukon avulla itselleen lukujärjestys. Ei ole ihan helppoa se.
Sweetie ei tiedä enää/vielä, miksi hän aikoo isona ryhtyä. Ihan pienenä hän oli päättänyt olla kesäisin jäätelönmyyjä ja talvisin vuoristokiipeilijä. Vähän myöhemmin unelma-ammattina oli laulava kampaaja-kokki. Sitten hän oli useita vuosia sitä mieltä, että hänestä tulee DI. Minkä alan DI, ei tietoa, mutta DI joka tapauksessa. Ei niin kovin monta vuotta sitten hän ilmoitti menevänsä ensin korkeakouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Nyt hän ei enää tiedä mihin ryhtyisi. Siksi hän on päättänyt opiskella lukiossa pitkän matematiikan ja laajat luonnontieteet. Varmuuden vuoksi, jos sattuu tarvitsemaan. Kielet hän oli ajatellut jättää vähemmälle, koska hän oppii niitä helposti, joten hän voi opetella niitä myöhemmin tarpeen mukaan.
Minua harmitti aivan suunnattomasti, että hän päätti noin vain lopettaa A2-kielen lukemisen. Viiden vuoden opiskelu aivan hukkaan, sanoin minä. Ei toki hukkaan, sanoi viisas tyttäreni. Konstikos se on tarvittaessa elvyttää ruostunut kielitaito, kun pohja on vankka. No niin, onhan se nyt niinkin, mutta silti. Vaan eilen tuo oli käynyt lukiolla naputtelemassa kurssinsa koneelle ja jutellut opon kanssa. Tämä oli saanut lapsoseni vakuutettua, että sitä aakakkosta kannattaa kuitenkin opiskella. Siirtää joitakin reaalikursseja toiselle vuodelle ja raivata näin tilaa kielen opiskelulle. Pienestä sitä äiti-ihminen tulee iloiseksi. Vaikka asiahan ei oikeastaan millään lailla edes kuulu minulle. Sweetien elämä ja tulevaisuus, hänen päätöksensä. Itseään vartenhan hän opiskelee, ei minua.
Teininuoriso ei ole ollenkaan niin hunningolla kuin joskus voisi lehtiä lukiessa ja yleistä keskustelua kuunnellessa kuvitella. Teininuoriso on välillä niin fiksua, että ihan huimaa. Kun sitä vain pystyisi itsekin olemaan riittävän fiksu. Antamaan vastuuta, tilaa ja vapautta sopivasti. Ja samalla muistamaan, että viisaanoloinen teininuori on kuitenkin teininuori, ei vielä aikuinen.
26. toukokuuta 2005
Mummin kanssa kävelyllä
Näin viime yönä unta Mummista. Veimme Mummin kanssa kenkiä suutariin, ja Mummilla oli jotain pääsylipun näköisiä maksulipukkeita. Epäilin, että ne taitavat olla jo kyllä vanhentuneita, mutta suutari otti ne vastaan. Sitten olimmekin jo ulkona kävelemässä, oli talvi, lunta ja liukasta. Kävelimme käsikynkkää, ihan niin kuin oikeastikin silloin kauan sitten kävelimme. Mummilla oli kiiltävänmustat pyöreäkärkiset nilkkurit, se parempi talvitakki, se sininen, jossa oli toffeen värinen minkkikaulus, sekä musta minkkihattu ehtaa 60-lukua. Aurinko paistoi, oli vähän pakkasta, ja Mummi jutteli niitä näitä. Aamulla oli hyvä mieli Mummin tapaamisesta.
On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.
Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.
Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.
Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?
On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.
Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.
Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.
Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?
23. toukokuuta 2005
Mitä en koskaan sanoisi
Tämä on ollut jo siellä ja täällä, mutta kun en millään meinannut keksiä omaa listaa.
- Olen aina ollut sellainen sporttinen ulkoilmaihiminen
- Eiköhän mennä kävellen, eihän sinne ole kuin muutama kilometri.
- Totta kai voit olla ulkona niin kauan kuin haluat, kotiintuloajat ovat vaan ihan sellainen muodollisuus.
- Ei nappaa työnteko tänään, soitan olevani sairas.
- Taidan mennä röökille ja juoda samalla kupin kahvia.
- Maksakastike on suurta herkkua.
- Viedään kaikki kirjat divariin, mokomat pölynkerääjät.
- Rotta olisi kyllä sitten söpö lemmikki.
- Mennään naimisiin ja kutsutaan sukulaiset juhlimaan. Eihän siitä tule kuin nippa nappa kolmesataa vierasta, jos jätetään kaikki serkkua kaukaisemmat kutsumatta.
- Perutaan Helsingin Sanomien tilaus.
Sattuipa sunnuntaina Senaatintorilla
Onnellista on istua kesäisen lämpimänä sunnuntaina Tuomiokirkon portailla appivanhempien kanssa ja katsella alhaalla Senaatintorilla pulujen perässä kirmailevaa Lintusta. Kuunnella, kuinka hänen kirkas lapsennaurunsa helisee yli kolmosen ratikan kirskunnan ja turistibussien jyrinän, kiipeää ylös, ylemmäs, ylimmille askelmille asti. Kiemurtaa siellä korvistamme sisään, lämmittää enemmän kuin taivaalla porottava aurinko, joka sekin polttaa nenän punaiseksi.
20. toukokuuta 2005
Access Denied
Firman nettiyhteyksiä valvoo ohjelma, joka estää pääsyn esimerkiksi peli-, porno- tai chat-sivustoille. Ihan ok. Ohjelmassa on myös ominaisuus, joka estää pääsyn sivuille, joilla esiintyy tiettyjä sanoja liikaa. En esimerkiksi pääse lukemaan Finlexistä rikoslakia, liikaa kiellettyjä sanoja. Sama juttu esimerkiksi Adoptiomatka-blogin kanssa:
Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.
Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.
Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.
Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.
Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.
Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.
Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.
Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.
18. toukokuuta 2005
Ötökkä on pop, hip ja rock!
Ainakin jos Lintuselta kysytään. Ei sellaista mönkivää, matelevaa tai lentävää ötökkää, joka ei häntä kiinnostaisi. Aamulla matka päiväkotiin vie aikaa, sillä täytyy pysähtyä tarkkailemaan kastematojen elämää. Kotiloissa riittää ihmettelemistä. Pitää pohtia mönkiäisten kokoa, sukulaisuussuhteita, uimataitoa ja puhekykyä, esimerkiksi.
Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"
Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.
Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.
Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"
Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.
Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.
13. toukokuuta 2005
1/90
Olen niin vanha, että mahdollisuuteni saada kromosomeiltaan poikkeava lapsi on noin 1/90. Näyttää aika paljolta, etenkin jos sitä vertaa mahdollisuuksiin sen ikäisenä, kun sain Sweetien: noin 1/1500.
Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.
Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?
Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.
Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.
Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.
Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?
Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.
Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.
12. toukokuuta 2005
C'est les moi
Minulla on aina ollut tarkka nenä ja erinoimaisen hyvä hajuaisti. Nyt se alkaa olla jo vähän liian erinomainen.
Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)
Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.
Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.
Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.
Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)
Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.
Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.
Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.
8. toukokuuta 2005
Äiti
Äitini oli kahdenkymmenen, kun minä synnyin ja pilasin äitini elämän. Veljeni syntyi pari vuotta myöhemmin, kiharatukkainen, kaunis poika. Vuosi, puolitoista myöhemmin äitini lähti. En tiedä minne, enkä tiedä miksi. Meillä ei koskaan puhuttu siitä asiasta. (No, ei meillä juuri puhuttu paljon muustakaan.) Ehkä hän halusi pelastaa itsensä, ehkä minut ja veljeni. Tai sitten hän oli jo silloin raskaana, sillä minulla on jossain neljä vuotta nuorempi sisar, joka ei ole isäni lapsi.
Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.
En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.
Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.
Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.
Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.
Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.
Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.
Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.
En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.
Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.
Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.
Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.
Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.
Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
