Se kahdeksas kääpiö

Lauantaina ennen saunaa kuultua:

Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.

Nyt mekin tiedämme.

Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.

Usein käynti optikolla auttaa

Kävellessäni tänään noutamaan autoani huollosta kuulin kuinka joku vislasi. Tiedättehän, sillä lailla fit-fiu. Ehdin juuri ajatella, että eipä ole minun perääni vislaitu ainakaan viiteentoista vuoteen, oi niitä aikoja jne. Sitten kuulin huikkauksen ja totesin, että jumppahuiti: auringossa notkuvat mopopojat vislaa tädille! Hymyilin niille tädillisen vinosti, että menkää pojat hoitoon, tai hankkikaa nyt ainakin silmälasit. Ne ruojat hymyili takaisin, heilutti kättä ja vislasi vielä perään. Kaikenlaista nuorisoa! Pilaavat ihmiseltä huonon tuulen noin vaan, viheltelemällä.

Salakähmäily johti eroon

Lokakuussa se alkoi, marraskuulta tammikuun loppuun pidin taukoa ja aloitin vamppaamisen sitten tosissani. Salamyhkäisiä puheluita, epämääräisiä selityksiä, pitkiä lounaita. (Pitäisi oikein tehdä lista, että mitä, kuinka monta ja millä tuloksin.) Eroonhan se sitten loppuviimein johti. Kolme viikkoa vielä, ja soon moro, Firma!

Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.

Ainahan on maksettava, eikös juu

Pääsiäinen lakeuksilla on takana. Matkasin mennen tullen Lintusen ja Sulon kanssa kolmisin autolla, Zot tuli työajallisista syistä junalla perässä. (Tai oikeastaan tiistaina hän tuli aamujunalla edellä.)

Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!

Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.

Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.

Ikävä ihminen valittaa

Minusta on tullut ikävä ihminen, hankala aasiakas. Nuorena olin sopuisa, elastinen ja nöyrä. Nykyään olen asiakkaana jämäkkä, (no jämäkämpi ainakin,) vaativa enkä vähääkään nöyrä. Jos en saa vastausta päiväkodin johtajalta, minä soitan kaupungin päivähoidosta vastaavalle johtajalle. Hyvä se on sielläkin tietää, että palvelun käyttäjä kokee tulleensa painostetuksi ja jopa uhkailluksi.

Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.

Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.

Mörökölli vieköön

Pitäisihän se tietää. Että kun lupaa ja (melkein) vannoo, ettei ilmoisna ikinä, ei kuuna kullanvalkeana. Tai mörökölli minut vieköön. Niin sitä sitten yhtenä aamuna herää ja huomaa olevansa kihloissa.

Sisarusrakkautta

Perjantai-iltapäivällä takapenkiltä kuultua:

Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!

Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?

Kun vähän pintaa raaputtaa....

...niin löytyy se romantillinen puoli meistäkin: yhdeksän vuoden ja kahden kuukauden jälkeen me yhä istumme elokuvateatterin pimeydessä käsikädessä. Ensimmäinen elokuva, jota kävimme yhdessä katsomassa oli Enemy of the State, viimeisin I Am Legend. Ilmankos ilmassa leijui amoriineja jousipyssyineen.

Hyvää seuraa

En ole viettänyt uutta vuotta yksin kai koskaan, enkä usko että ihan vähään aikaan saan siihen toista tilaisuutta. Vaan nyt. Nyt puolet perheestä on vielä sukuloimassa toisaalla, minun raukan oli raahauduttava töihin. Kuudesosa perheestä on toisen perheensä luona ja toinen kuudesosa juhlii nuoruuden innolla ystäviensä kanssa. Se viimeinen kuudesosa lainaa kuolleen runoilijan sanoja kuvaamaan tuntojaan:

Yön tunnit ovat upeita, kun istun
yksin valveilla.
Perhettäni rakastan, kun en sitä näe.
Ja ystäviä jumaloin. Lasi viskiä,
ja hiukan hiipunut tuli, grammaria
veivaan hiljaa. Itsekseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.

Tarvitaan vain soitin, levyjä tai
kirjahylly, valokuva-albumi.
Kompanjeeraan yksin: juon lasillisen
rauhalle ja toisen intohimolle,
puhelin on mykkä. Yksikseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
- James Simmons

Onnellista uutta vuotta sinullekin, mielenrauhaa, hyvää seuraa makusi mukaan.

Ei se poissa ollutkaan

Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)

Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!

Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.

Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.

Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.

Oma maa mansikka

Ei tullut mullistusta elämään, onneksi. Siinä olisi ollut palaa nieltäväksi varsin monelle, omalle perheelle, lähisuvulle ja työnantajalle, itsestäni puhumattakaan. Lintusen puheterapiakin olisi jäänyt kesken, eikä konsonanttien löytymistä taatusti olisi edistänyt se, että olisi pitänyt opetella uusi kieli ja toisenlainen ääntämys. (Lintusellehan ei suositeltu edes kielikylpyä, jollei klusiileja ole löytynyt siihen mennessä kun ryhmät siirtyvät Lintusen ja Sulon päiväkotiin kaupungin toiselta laidalta.)

Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.

Tämä paniikin tunne

Ilmassa on jotain pahaenteistä, valmiina romahtamaan niskaan. En tiedä mitä se on, mutta se iso varjo pimentää päivät ja vie voiman jäsenistä. Se panee sydämen takomaan ja vie yöunet. Kaiken pitäisi olla hyvin. Silti olen äärimmilleen virttyneenä, valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.

Elämme jännittäviä aikoja

Kylläpä kyllä: keski-ikäiselläkin naisella on työmarkkinoilla vielä vientiä. En ottanut erinäisistä syistä paikkaa vastaan. Ovea ei kuitenkaan kokonaan suljettu. Jos muuan vireillä oleva muutos olosuhteissa ei toteudu minulla on mahdollisuus palata asiaan. Jos muutos toteutuu, niin elämä mullistuu, panen Kurkistusluukun säppiin ja avaan kenties uuden blogin. En uskalla ajatella asiaa vielä kovin paljon. Vaikka asia sinänsä on positiivinen, sen vaikutusten miettiminen aiheuttaa ahdistusta. Juuri nyt en jaksa sitä. Herään muutenkin aamuyöstä valvomaan tunniksi tai pariksi. (Tai siltä se ainakin tuntuu, olen lakannut katsomasta kelloa.) Reilun viikon päästä olen tämänkin asian suhteen viisaampi.

Asiasta kanatalouteen: Sulo-Pallero täyttää huomenna kaksi vuotta. Lapsi on niin järkyttävän ihana, että pelkään tulevani pöpiksi siitä sulouden määrästä. Hän hurmaa väkeä mennen tullen, sulattaa paatuneimpiakin sydämiä. Terveydenhoitaja ennusti Zotille 2-vuotistarkastuksessa menneellä viikolla, että Sulosta tulee vielä jotain suurta. Ajatella, että sen näkee jo noin nuoresta...

Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.

Täpinää ja tähdenlento

Kävin tänään työhaastattelussa, ja sekös nyt täpisyttää. Paikka ja minä olisimme niin match made in heaven, toivottavasti rekrytoijakin näkee sen. Harvoin olen näin innostunut ja toiveikas, yleensä tyylini on enemmän pessimisti ei pety-kuosia. Nyt siitä ei ole puhettakaan, pessimismi on ammuttu maata kiertävälle radalle. Pysyköön siellä.

Toinen täpinä-tapaus on spinning. Olen vieläkin aivan endorfiini-höyryissä, vaikka polkemisesta on aikaa monta tuntia. En olisi ikinä uskonut, että spinning on minun lajini. Kannatti kokeilla kuukausi sitten.

Tähdenlennon näin aamutaivaalla puoli kuuden jälkeen töihin ajaessani. Näytti hienolta, vaikka olikin vain sellainen vilaus.

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.

Helpotuksen päivä

Lintusen osastojakso audiofoniatrian osastolla päättyi tänään. Lapsi on perinpohjin tutkittu ja testattu. EEG:n ja laboratoriotestien tuloksia odotellaan vielä, fraxa-testin tulosta pisimpään. Tosin lääkäri piti fragile x:n löytymistä Lintusesta erittäin epätodennäköisenä, sillä hänen muut testituloksensa eivät viittaa siihen suuntaan. Lääkäri käytti tiuhaan sanoja erityisen ja lahjakas, mainiten useamman kerran myös voimakastahtoisuuden, omaehtoisuuden, kunnianhimon ja täydellisyyden tavoittelun. Tyttäreni havaittiin myös johtajatyypiksi pienryhmätilanteissa, mikä aiheuttaa toisinaan kitkaa muiden lasten kanssa. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt.

Mitään selkeää syytä Lintusen kaikkien klusiilien (ja muutaman muun konsonantin) puutteeseen ei löydetty. Piilohalkiota hänellä ei ilmeisesti ole, vaikka röntgentutkimusta ei tehty eikä vähään aikaan tehdä. (Kas kun siinä pitää toistaa tutkimuksen aikana tiettyjä sanoja ja äänteitä, ja sepä sattuu olemaan juuri se asia, josta Lintunen järjestelmällisesti kieltäytyy. Hän ei toista mitään, varsinkaan pyydettäessä. Ei koskaan.) Menemme kesän kynnyksellä kontrollikäynnille, jollei mitään muuta välillä ilmene, ja tässä välissä Lintunen saa intensiivistä puheterapiaa. Sillä se suurin ilon aihe odotti kotona postilaatikossa: Kela on myöntänyt Lintuselle korotetun hoitotuen sekä puheterapiaa 70 h vuodessa 1.7. 2008 asti. Tuo määrä ei tosin toteudu, sillä kolme kuukautta vuodesta on jo mennyt, eikä puheterapeutilla ole mahdollisuutta kuin yhteen viikkotuntiin tarvittavan kahden sijaan. Parempi sekin kuin ei mitään. Pitkästä aikaa olen toiveikas. Asiat järjestyvät sittenkin.

Maastolla mammaa otsaan

Lintunen näki tänä aamuna Oopperan kohdalla liikennevaloissa mönkijän.

Lintunen: Katso äiti, pieni monsteri!
Äiti: No niinpä onkin, pieni mönkijä.
L: Mönkijä, aika hassu.
Ä: Niitä kyllä harvoin näkee liikenteessä. Yleensä niillä ajetaan vain pellolla tai metsässä.
L: Siis maastossa.
Ä: *Ällistys* Täsmälleen, maastossa.

Voi olla, että minulla on väärä käsitys 4,5-vuotiaitten sanavarastosta, mutta kuvittelisin ettei maaston merkitys ole kaikille sen ikäisille ihan kirkkaana mielessä.

Mitä kaikkea tuossa pienessä päässä mahtaa olla varastoituna? Miksi se kaikki tulee ulos niin epäselvässä muodossa? Siihen on haettu syytä korvaklinikan audiofoniatrisella osastolla kohta kahden viikon ajan. En ole toiveikas sen suhteen, että syy selviäisi. Mutta ainakin joitakin syitä voidaan sulkea pois. Ehkä sekin riittää. Eniten toivon tuki- ja terapiapäätöksiä Kelalta, tai jostain, että Lintusen kuntoutus saataisiin käyntiin. Ja tietysti sitä, että puheterapia myös auttaisi. Päästäisi Lintusen ulos häkistä, jonka kalterit hän itse on yhä selkeämmin alkanut tajuta.

Olin väärässä

Rattaat löysivät tiensä kotiin tänään. Niiden perään soiteltiin Espanjassa useita kertoja ilman tulosta. Suomeen päästyäni soitin Finnairin tulopalveluun, mutta ei sielläkään kärryistä mitään tiedetty, koska minulla oli antaa vain matkatavaranumero, ei kadonneen matkatavaran referenssinumeroa. Sitä kun ei ollut, sillä Barcelonan kentällä Finnairin lomalentojen tulopalvelu hoidetaan eri toimistossa kuin reittilentojen tulopalvelu. Lomalentopalvelussa reklamaatio tehtiin manuaalisesti Spanairin lomakkeelle ilman mitään viitenumeroita, kas kun he eivät normaalisti hoida Finnairia, joten he eivät voi viedä tietoja koneelle. Just.

Suomessa tulopalvelun asiakaspalvelija kehotti kuitenkin soittamaan arkena Finnairin asiakaspalveluun korvausten hakemista varten, ja niin tein. Jostain syystä Finnairin asiakaspalvelun palvelualtis yksilö kuitenkin näki matkatavaratagin numerolla heti koneeltaan, että kärrymme olivat Barcelonassa, olleet jo yli viikon. 31 tuntia puhelustani kärryt kiikutettiin kotiovellemme. Kiitos asiakaspalvelijan, joka osasi asiansa. Jäi hyvä mieli.