Me käymme joulun viettohon...

...junalla heti huomisaamuna. Sukurikkaan joulun jälkeen palaamme rauhaisaan kotiin (joka toivottavasti on pystyssä kissavahdin jäljiltä) viettämään uutta vuotta, ja sitten alkaa arki ja uurastus.

Kurkistusluukku toivottaa kaikille rauhallista joulua!

No huh huh!

Valokuvatorstai 29. haaste

Accidentally in Love

Vain seitsemisen vuotta vanha päältätäytettävä pesukoneemme sanoi sopimuksen irti. Päätimme panna elämän risaiseksi ja tilata uuden koneen lisäksi myös kuivausrummun. Pyykkiähän nimittäin vielä pesee useampia koneellisia, vaan kun ei se mahdu mihinkään kuivumaan.

Reilun viikon tuskaisen odotuksen jälkeen kotiin tuli kaksi palvelualtista ja mukavaa asentaja, jotka kokosivat vessan nurkkaan vieressä näkyvän paketin. Ensimmäisen pestyn ja kuivatun koneellisen jälkeen olen ollut mennyttä naista. Miksi ihmeessä kuivausrumpua ei ostettu jo vuosia sitten? Pyykinpesu on silkaa iloa nykyään. (Myös Sulon mielestä. Ensin voi ihailla näkymiä lasiluukusta ja sitten voi vähän säädellä ohjelmia somista nappuloista.)



Ah, ma olen lovessa.... pahus vaan, että tätä vauhtia pyykkivuori on kohta pesty.

Aika jätti

Juice Leskinen osasi laittaa sanansa niin, että suomalaisen sielu soi. Minunkin monien muistojeni taustalla soi jokin Juicen lukuisista kappaleista. Minulla on myös ulkomusiikillisia muistoja Juicesta. Yksi niistä on muutaman kesän takaa.

Heräsin kännykän soittoon kapakoiden sulkemisaikaan. Tarvittiin kyytiä, sillä taksijono oli loputon, eikä kansantaiteilijan terveys sallinut reilun kilometrin kävelyä. Niinpä läksin matkaan pienellä siniselläni, ja poimin ravitsemusliikkeen edestä takapenkille kolme isokokoista ja yhden pienen humalikon, taiteilija asettautui pelkääjän paikalle. Toivoin, ettei poliisi satu vastaan tai perään, vaikka matka kulkikin poliisilaitoksen ohi. Yhdessä risteyksessä jouduin pysähtymään, ja katua ylittänyt kaatokänninen seurue tunnisti kyydittäväni. He tukkivat tien, taputtelivat konepeltiä ja ikkunoita, ja minua pelotti. Painoin torvea, nostin varovasti kytkintä ja pääsin lähtemään. Perillä Juice suuteli kiitokseksi minua ensin kädelle ja sen jälkeen poskelle. Hänellä oli lämpimät, pehmeät huulet ja oluentuoksuinen hengitys. Se oli viimeinen kerta, kun kohtasin Juicen nenästä nokkaan.

Oli aika, jolloin kuuntelin soitin repeatilla kahta Juicen kappaletta yökaudet läpeensä. Toinen oli Kaksoiselämää, ja toinen mielestäni Juicen hienoin biisi Pyhä toimitus. Yksi eniten käyttämäni lausahdus on nimiruno kirjasta Jumala on. Se sopii niin moneen yhteyteen, muihinkin kuin uskonnollisiin, ja minunkin suuhuni, vaikken uskokaan.

Taiteilija on poissa, mutta sanat elävät.

Ensimmäinen vuosi takana

Vuosi sitten makasin sairaalassa puolen vuorokauden ikäinen Sulo kainalossa. Pieni yllätyspallero on tuosta päivästä venynyt pituutta 29 senttiä, saanut painoa lisää 6,5 kg, kasvattanut paljon vaaleaa haituvaista tukkaa, vaihtanut silmiensä värin sinisestä harmaan kautta ruskeaksi, saanut neljä hammasta.

Hän oppinut ryömimään, konttaamaan, seisomaan tuettuna ja tuetta sekä kiipeämään ylös ja peruuttamaan alas portaita, kiipeämään yleensäkin, tappelemaan sisarensa kanssa leluista, leikkimään erilaisia loruleikkejä, hajottamaan näppärästi kaukosäätimiä palasiksi, vetelemään kirjoja hyllystä. Hän on ottanut ensimmäiset askeleensa, varovaiset ja horjuvat.

Hän on kasvanut rauhalliseksi, valoisaksi, uteliaaksi, leikkisäksi ja kerrassaan hurmaavaksi pieneksi pojaksi. Ja kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni, vauvaanen. Ehkä se on pahnanpohjimmaisen osa? Mamman viimeinen mussu.

Paskareissu

Viikko sitten läksimme viikonlopuksi mummolaan isänpäivää (ja papan syntympäivää) viettämään. Zot palasi suunnitelman mukaan kotiin maanantaina, mutta Lintunen, Sulo ja minä sen sijaan kotiuduimme vasta tänään. Mumma, pappa, Melli-täti ja Uljas-serkku olivat viikkoa aiemmin sairastaneet vatsataudin. Arvatkaa, tarttuiko tauti vielä viikkoa porukan parantumisen jälkeen. Kyllä ja ei.

Lauantai-iltapäivällä Sulo alkoi syöstä oksennusta kuin suihkulähde. Siinä meni mummalta pyykkiin mattoa, paitaa, housua ja tukkaa. Äidistä ja Sulosta puhumattakaan. Oksennusvaihe raju, mutta lyhyt, vain neljä - viisi tuntia. Suloa tankattiin Osmosalilla, jota poika veti posket lommollaan yön aikana puoli litraa.

Nurmi-täti sairastui sunnuntaina aamuyöstä, mutta oksensi ensimmäisen kerran vasta kymmenen tuntia myöhemmin. Lintunenkin oli makaillut kalpeana ja voipuneena koko päivän sohvalla, ja alkoi tyhjentää ennestään tyhjää vatsaansa samoihin aikoihin kuin Nurmi. Lintus-rassu oksensi kellon ympäri, mikään ei pysynyt sisällä varttia kauempaa. Hän oli urhea, tähtäsi ja osui joka kerta sankoon (tai wc-pyttyyn, jos sinne asti ehti). Äidin sydäntä raastoi pidellä pientään, jonka suolisto kouristeli niin, että sen tunsi käsissään. Ja se kauhea ääni, joka kouristuvasta ruoansulatuselimistöstä lähti! En ole koskaan kuullut sellaista, enkä halua enää kuulla. Kaksitoista tuntia kärsittyään Lintunen nukahti, ja aamulla herättyään hän oli terve.

Sulo heräsi maanantai-aamuna kainaloita myöten vihreässä kurassa. Sitä lajia sitten onkin riittänyt. Pahimpana päivänä (keskiviikko) vaatteita piti vaihtaa kerran tunnissa. Myös äidin, jos Sulo sattui oleman sylissä kun sontatykki laukesi. Onneksi mummolassa on hyvä pesukone sekä kuivaaja. Mammalla kun oli vaatteita varattuna vain viikonloppuvisiittiä varten, ei viikon oleskeluun eikä varsinkaan siltä varalta, että kostyymi piti panna vaihtoon pari kertaa päivässä.

Zot taipui taudin alle tiistaina. Vain Odysseus ja minä olemme pysyneet oireettomina. Ei aavistustakaan miksi virus ei tarttunut meihin, varsinkin kun minä olin pitkään ja usein varsin läheisessä kosketuksessa tartunnanlähteiden kanssa. Mutta hyvä niin. Sulon suolistokin armahti meitä sen verran, että töräytti löysät pöksyyn vain aamulla ja seuraavan kerran vasta (kahdesti) kotona. Neljän ja puolen tunnin (josta 3,5 h junassa) matkalla olisi voinut tulla hiki otsalle haisevan hepun vaippaa vaihtaessa.

Sellainen reissu tällä kertaa, mutta tulipahan tehtyä.

Outo tunne rinnassani

Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, mutta vasta sunnuntainan tajusin mistä on kyse. Pitkään, liian pitkään kadoksissa ollut elämäniloni on löytänyt kotiin. En edes muista koska olisin sen viimeksi tavannut, yli vuosi siitä kuitenkin on. Mutta se on täällä taas, enkä aio laskea sitä karkuun enää. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

En tarkalleen tiedä mikä sen sai aikoinaan ottamaan hatkat, enkä sitäkään, mikä sen sai palaamaan. Osa syistä on ilmeisiä, osa kätketympiä ja jotkut syyt olen piilottanut oikein hyvin itseltänikin. Yhden hyvän syyn paluuseen tiedän. Kaurankin paljon mainostama liikuntapilleriini. Halpa ja hyvä, voin suositella. Otan niitä nykyään enemmän kuin mielelläni, sillä niistä tulee paitsi hyvä olo myös punaiset posket ja kapeampi peppu. (Varjopuolena voidaan ehkä pitää sitä, että myös kaksoiskyttyrät etumuksessa kutistuvat. Omani ovat nykyään niin surullinen näky että suorastaan naurattaa. Oikeasti, naurattaa. Lääkitykseni ei ehkä sittenkään ole kohdallaan, mutta kuka välittää.)

Kaventumiseni on jo sitä luokkaa, että Elämäni Valo ei koskaan ole nähnyt minua näin kapoisena. Paitsi valokuvissa, ja sitä ei lasketa. Kalliiksi tämä tietystikin tulee, sillä koko vaatevarasto menee uusiksi. Talvitakkia ja kenkiä myöten. Enpä olisi uskonut, että myös kengännumero kutistuu numerolla kun BMI alenee kymmenen pykälää. Kovin suuria investointeja vaatepuolella en kuitenkaan vielä tee, sillä aion vakaasti viilata indeksistä toisenkin kympin pois. Siihen menee enemmän aikaa kuin tähän ensimmäiseen kymppiin, mutta menköön. Aikaa on. Elämäniloni toi näköjään retkiltään kaveriksi kärsivällisyyttä. Ei huono tuliainen.

Poks, sanoi ohimosuoni

Luin päivän Iltalehden, ja nyt kuohuu veri niin somasti. Ensin kolmivuotias yksin yöllä autossa nosti verenpainetta, mutta sen suonen ohimolla räjäytti kyllä tämän pastorin mielipiteet. Tekisi mieli antaa vähän tukkapöllyä ja pari luunappia pastorille puheistaan, mutta olkoon, kun ei kuulu tapoihin. Jotkut varmaan vielä uskookin pastorin puheita. Kurittomat kakarathan ne avioliiton tuhoaa ja muuta pötyä, jep jep. Menen laastaroimaan ohimoni.

Vilahdin villasukkamaahan

Muutamia viikkoja sitten luin jostain lehdestä uuden neulekirjan julkaisseen Anu Harkin haastattelun. Siinä Harkki kertoi opetelleensa neulomaan vasta pari vuotta sitten. Lisäksi hän väitti harrastuksen olevan rentouttavaa. Mitä tekee stressaantunut yllytyshullu? Kokeilee. Sitten onkin myöhäistä, puikossa (vrt. koukussa) on.

Neulominen on yllättäen rentouttavaa. En enää kykene istumaan television ääressä ilman puikkoja ja lankakerää. Eipä olisi Arvin vaimo 30 vuotta sitten uskonut, kun epätoivoisesti yritti opettaa minulle käsityötaitoa. Siitähän ei tullut muuta kuin sota ja 30-vuotinen vastenmielisyys koko rätti- ja lankahäsläystä kohtaan.

Ensin neuloin äärimmäisenä vasemmalla olevan villasukan. Sitten sille parin. Sitten nuo pienet sinikirjavat sukat, sitten vaaleanpunaiset. Kuvan ottamisen jälkeen on syntynyt jo kaksi paria lisää, seitsemänteen pariin on langat ostettu. Niistä tulee kirjoneulesukat joululahjaksi. Niiden jälkeen kudon pitsineulehuivin, joululahjaksi senkin. Lahjan saajat syyttäkööt Anu Harkkia, niin minäkin teen, häh hää!

Nuorna vitsa väännettävä

Taannoin osallistuin Valokuvatorstaihin tällä kuvalla. Kommenteissa mainitsin, että seuraavasta spesialistista ei ole kuvaa. Nyt on. Jostain syystä tuo pieni pyöreä nappula kiehtoo myös Suloa suunnattomasti. Ehkä se on se viehättävä ääniefekti, jonka namiskaa painamalla saa aikaan?
Muutenkin nuori sankari on, jos mahdollista, vielä innostuneempi takomaan näppistä ja antamaan rullahiirelle kyytiä kuin Lintunen saman ikäisenä. Nörttisukua, sano.

Vessekoneen arvoitus ratkeaa

Äkkiä viime kesänä mummolassa Lintunen halusi aamiaiseksi vessejä. Koko suku oli huuli soikeana, että mitähän herkkua mahtaa nämä vesset olla. Lintunen haki jääkaapista rasiallisen munia ja pyysi keittämään. Sitten hän haki laatikosta jotain, jota hän kutsui vessekoneeksi. Munalohkoja siis lapselle. Hyvä kun selvisi, mutta jäimme miettimään, että miksi hän kutsuu vekotinta vessekoneeksi ja lohkottua munaa vesseiksi.

Eilen se minulle valkeni. Olin oikein ravintolassa syömässä. (Vieläpä hyvässä seurassa ja ilman miestä ja lapsia.) Notkuvasta noutopöydästä silmääni sattui astia ja sen vieressä kyltti: Potatoe Wedges. Tietysti! Enää olisi mukava tietää mistä tuo wedge-vesse on lapsen korvaan tarttunut. Luonnollisimmat epäillyt ovat Nurmi ja Odysseus, jotka puhuvat keskenään sekaisin suomea, englantia ja espanjaa. Kumpikaan ei tosin ollut juuri sillä hetkellä mummolassa, mutta Lintusella on hyvä muisti. Ehkäpä kaksikko on käyttänyt vessekonetta joskus aiemmin, ja hauska kapine on jäänyt Lintusen mieleen.

Syksyn sävel

Yle Radio 1:ssä puhuu juuri nyt mies, jonka kanssa olen tanssinut elämäni ensimmäiset hitaat. Piti ihan googlata kuva netistä, että vieläkö olisin tunnistanut. No en. Jos olen minä vanhentunut vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa, niin kyllä on tanssikumppaninikin.

Kesällä 1978 löysin itseni edesmenneen Elannon järjestämältä kesäleiriltä Savon sydämestä. En tuntenut mennessäni ketään, lisäksi olin selvästi vanhimmasta päästä leiriläisiä. Yöpyminen jonkinlaisissa teltoissa metsän keskellä, hyttysiä, sadetta ja luontoa. En odottanut viikolta mitään mukavaa. Naapuriteltassa oli kuitenkin toinen samanmoinen teini, jonka kanssa löysimme yhteisen sävelen melko nopeasti. Viikon mittaan moni arveli meitä sisaruksiksi, vaikka emme mielestämme olleet edes kovin saman näköisiä. Hän oli pitkä, minä lyhyt, hän oli sinisilmäinen, minun silmäni olivat ruskeat. Tosin hiukset olivat melko saman väriset ja samoin leikatut. Ehkä se yhteinen asenne sitten vaikutti. Mitähän mahtaa kuulua tuolle dekkarikirjailijan tyttärelle nykyään?

Parasta leirillä oli kuitenkin se, että siellä oli ohjaajana minua muutaman vuoden vanhempi, vallaton ja veitikkamainen nuori mies. Jossain disko-illassa kyseinen hurmuri haki minua hitaisiin. Tahtia ei haitannut, että kavaljeerilla oli yllään t-paita, shortsit ja mustat Kontiot. Oli vaan niin tavattoman ihanaa keinahdella Juicen Syksyn sävelen tahdissa. Ensimmäinen kerta, kun koskaan tanssin hitaita jonkun pojan kanssa, ja että se tapahtui vielä niin ihanan tyypin kanssa. Loppuviikko meni aivan liian nopeasti. Minä en sentään itkenyt hyvästellessä, kuten muuan toinen toivottomasti toiseen ohjaajaan ihastunut tyttö. Mutta olihan se haikeaa silti.

Syksyn sävel yhdistyy mielessäni aina tuohon hetkeen, ja tuohon nuoreen mieheen. Ehkä siitä nuorukaisesta on vielä jotain jäljellä siinä tänään radiossa puhuneessa keski-ikäisessä miehessä. Silmät ovat ainakin kuvasta päätellen edelleen lumoavat.

Samaa sukua, eri maata

Vasta nyt, kun meillä on Sulo, sitä jotenkin tajuaa, miten erilainen vauva Lintunen oli. Kun Sulo tekee jotain, mitä vauvat yleensäkin tekevät, muistuu mieleen, että Lintunen ei tehnyt tuotakaan.

Lintunen ei kiipeillyt, ei kiskonut kirjoja hyllystä, eikä sotkenut ruokaa käsillään. Vaikeaa se olisi ollutkin, sillä hän kieltäytyi kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisestä yhdentoista ja puolen kuukauden ikäiseksi kaikesta kiinteästä ruoasta, mutta yhtä vähän se käsien likaaminen sen jälkeenkään kiinnosti. (Päiväkodissa harmaannuttiin, kun tyttö kieltäytyi päättäväisesti kaikesta kädet sotkevasta puuhastelusta, kuten muovailusta ja etenkin sormiväreistä.) Kun hän sitten vuoden vanhana alkoi syödä, hän halusi syödä itse, omalla lusikalla. Ja niin hän söikin, siististi ja suttaamatta.

Lintunen ei syönyt paperia, ei työntänyt pieniä esineitä suuhunsa eikä poiminut roskia pöydän alta tuulensuojaan. Hän ei repinyt lehtiä paperisilpuksi, eikä muhentanut katselukirjoja kuolan kera katselukelvottomiksi. Häntä ei tarvinnut pitää valjaissa sen enempää syöttötuolissa kuin rattaissakaan. Häntä ei kiinnostanut sylissä pompottelu, kyykkyyn ylös, kyykkyyn ylös. Hän oli hyvin rauhallinen lapsi, joka tiesi mitä tahtoi, ja etenkin mitä ei tahtonut.

Siksi tuntuu hassulta, että poikkeuksetta ihmiset, etenkin tuntemattomat, kysyvät minulta onko Sulo aina noin rauhallinen. Sillä Sulo kiipeää kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, hän repii paperit, tunkee suunsa täyteen lehtisilppua ja pikkutavaraa, hän kiemurtelee pöydälle Tripp Trapp -tuolista, hänet on pakko köyttää valjailla rattaisiin, hän saa aikaiseksi unohtumattoman taide-elämyksen desistä kaurapuuroa, hän pomppii loputtomiin sylissä ja muistaa aina kurkistaa pöytäliinan alle. Siltikin Sulo on Lintusta rauhallisempi lapsi. On se vaan niin metkaa.

Suokaa anteeksi, mutta nyt minun täytyy rientää pelastmaan tuo rauhallinen kymmenkuinen Ikean Trofast -laatikosta ennen kuin hän on jälleen kerran nenällään.

Ei mikään hevijuuseri

Paikallislehti tiesi kertoa, että torinlaidan hotelli-ravintolan kattoterassi saattaa siirtyä historiaan. Kattoremontin jälkeen terassia ei ehkä enää ole, sillä terassikulttuuri on kaunissa (köh) kaupungissamme siirtynyt jokirantaan.

Ensin tuli harmistus. Minusta kattoterassilla oli kiva istua ja ottaa siideri tai pari. Sitten yritin muistella, että koskas siellä tulikaan viimeksi istuttua. Taisi olla kesällä 1998. Jokirannan terasseilla olen käynyt siiderillä viimeksi muistaakseni kesällä 2001 tai 2002, ja jääteellä varmasti kesällä 2003. Että ehkä sen kattoterassin ei sittenkään ole niin väliä, meikäläisen siidereiden kannalta. Eiköhän jokin jokirannan neljästä - viidestä terassista tarkoitukseen kelpaa. Useimmat niistä kun ovat vieläpä viihtyisämpiä kuin kattoterassi.

Sen suosituimman juottolan kassa ei kuitenkaan rikastu minun rahoistani. Se on edelleen henk.koht. boikotissa huonon kohtelun vuoksi. Eipä sillä, että yksikään rantaterassi varsinaisesti pääsisi rikastumaan alkoholinkulutuksellani. Mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Hevosetkin nauraa

Lintunen osoittaa edelleen kiitettävää heppahöperyyttä. Kävimme elokuun lopulla Hagnäsin hevostilalla avointen ovien tapahtumassa, vähän ottamassa tuntumaa poniratsastukseen, kärryajeluun ja katrilliin. (Katrillista kehno kuva yllä.) Katrillin taustalla soi Boten Anna, hepat menivät kuvioita kauniisti ja hevospelkoisen alkoi tehdä mieli opetella ratsastamaan.

Nyt pistin sileäksi 85,20 rahaa, ja tilasin Lintuselle ja itselleni jotain odotettavaa. Odottakaa vaan, kohta olen tosiaan ratsastustunnillakin.

Viimeistä viedään, angstia pukkaa

Tänään oli viimeisen vanhempainvapaani viimeinen päivä. Kyllä meni nopeasti. (Se vapaa, päivän pituus oli vähintään 78 tuntia. Eikä se edes ole vielä ohi, mutta Sulo nukkuu jo, ja Lintunenkin on jo sängyssä.) Huomisesta alkaen olen vuosilomalla, 31 arkipäivää, ja sen jälkeen hoitovapaalla vuoden loppuun. Sen jälkeen, jos hyvin menee, teen töitä noin kaksikymmentä vuotta. Näinä aikoina ei kuitenkaan voi koskaan olla varma, siitä hyvin menemisestä. Ehken nyt kuitenkaan sure sitä vielä, kun on muutakin vatvottavaa.

Kuten esimerkiksi se, että päiväkoti aukeaa joululoman jälkeen 8.1.2007, töihin pitäisi mennä viikkoa aiemmin. Ratkaisuvaihtoehtoja: a) viikko palkatonta alkuun b) viikko seuraavan kesän lomista c) Nurmi-täti hoitamaan veljenlapsia, jos ei ole saanut töitä. Millä tahansa näistä ratkaisuista Sulon päiväkotiharjoittelu ajoittuu joulunalusviikolle. Sikäli kun Sulolla on paikka tammikuun alusta asti. Jonossa on kahdeksan lasta, ja niistä kaksi on minun. Toki jonon kärkipäässä, kun tuli jätettyä hakemukset kerrankin ajoissa.

Jos sitten saan lapset päiväkotiin, niin voinkin alkaa jännittää etenkin Sulon hoitosuhteen kestoa. Kas kun päiväkodin viereen aletaan rakentaa uutta koulua. Uusi koulu valmistuu suunnitelmien mukaan syksyllä 2008, ja kielikylpyluokat siirtyvät toisaalta tähän kouluun. Joten kielikylpyesikouluryhmä ollaan aikeissa siirtää lähemmäs uutta koulua jo syksystä 2007 alkaen, vahvana ehdokkaana viereinen päiväkoti. Mikä tarkoittaa sitten sitä, että yksi ryhmä on lempattava pihalle kielikylvetettävien tieltä. Arvatkaa mikä ryhmä? Pienimmät tietenkin. Minne? Ei mitään tietoa, kenelläkään. Edes niillä, jotka asiasta ovat päättämässä. (Mutta alle kolmivuotiaiden paikkahan onkin kotona, äidin kanssa. Kuinkas nyt pääsikin tuo taas unohtumaan.) Uusi päiväkoti on toki suunnitteilla, mutta se valmistuu aikaisintaan alkuvuodesta 2008, näillä näkymin ei vielä silloinkaan. Sen piti olla valmis jo pari vuotta sitten, mutta mitäpä tässä kaupungissa on koskaan saatu rakennettua ilman pitkää ja perusteellista vatvomista.

Kunpa voisikin olla kuin Scarlett: ajatella sitä vasta huomenna. Tai vielä parempaa, olla kuin Rhett ja eikä välittää vähääkään.

Rikkuria raivostuttaa

On se yhtä piippiä, että kun sunnuntai-iltana ryhtyy [muiden perheenjäsenten sotkujen] siivouslakkoon, niin tiistaiaamuna sitä jo yllättää itsensä tunkemassa kaksi vuorokautta ruokapöytää koristaneita laseja tiskikoneeseen. Edes sen aikaa ei hermo kestä, että lakko tulisi huomattua. Piippien piip, voi pitkä PIIIIIP!

Halutaan ostaa silmälaput, selkäranka ja lehmän hermot. Vaihtoehtoisesti myydään siivoton nörtti boheemiin kotiin. Kaupan päälle läjä romua ja prepaid-liittymä.

Erottiikka on katsojan silmässä?

Iltasanomien lööpin mukaan viikonloppuna avioituneen Anitra Ahtolan hääpuku tihkui erotiikkaa. Nyt kääkähtänyt täti kysyy, että mistä kohtaa se erotiikka tihkui, kun ei sattunut silmään. Iltalehden lööpissä pukua tituleerattiin sokeeraavaksi. Olisin taipuvainen tähän määritelmään. Minusta asu oli tyylitön ja ruma, eikä todellakaan korostanut kantajansa parhaita puolia. Ennemminkin korosti niitä vähemmän edustavia. Ainoa minua puvussa miellyttänyt seikka oli väri.

Meikäläisen mielipiteellä ei onneksi ole mitään väliä. Pääasia, että rouva Ahtola-Janatuinen piti puvustaan. Pitipähän vaan päästä sanomaan, näin maanantain kunniaksi.

Valo

Valokuvatorstai 15. haaste

Totuus näkyy valokuvassa

Peli valehtelee. Kun aloin odottaa Suloa, painoindeksini oli pari pykälää päälle sairaalloisen lihavuuden alarajan. Peilikuvani ei omasta mielestäni vastannut painoindeksin määritelmää. Valokuvissa näkyi kammottava valkoinen valas.

Suloa odottaessani painoni kehittyi niin, että synnytyksen jälkeen painoindeksi oli laskenut vaikean lihavuuden puolelle. Peilissä näky oli sama kun ennenkin, valokuvissa kalpea ja turpeakasvoinen plussapallo.

Nyt painoindeksini on vajunut huomattavan ylipainon ylärajalle. Jotain voi aavistaa siitä, että housut pyörivät päällä ja rintaliiveissä on ylimääräistä tilaa. Peilikuvassa ei näy muutosta. Mutta eilen otettu valokuva paljastaa omiinkin silmiin, että kasvot ovat kaventuneet ja muutama makkara on vyötäröltä lähtenyt. Painoa on toki edelleenkin enemmän kuin laki sallii, mutta naama näyttää sentää jo ihan ihmismäiseltä, eikä enää pullapojan pärstältä syvälle uponneinen rusinasilmineen. Valokuvissa siis. Peilissä ei mikään muutu. Hyvä kun edes kuvissa.