Perjantaina Saksikäsi Lintunen muotoili vyötärölle ulottuneet hiuksensa uuteen uskoon. Varsin laiha lohtu on se, että lopputulos olisi voinut olla hurjempikin, kampaaja saanee tuhon jäljet siistittyä ihan kivasti, ja kasvaahan se tukka takaisin. Harmitti ihan vietävästi, mutta jostain syystä myös nauratti.
Hieman sen jälkeen Vaahteramäen Sulo kokeili millaista jälkeä saa aikaiseksi riippulukon avaimella auton oveen. Ja toiseen oveen, ja kolmanteen. Onneksi kaikki ovet olivat meidän farkku-Corollassamme, eivätkä esimerkiksi naapurin Touranissa tai toisen naapurin Octaviassa. Rahanmeno ketuttaa, uusi maalipinta kolmeen oveen ei ole halpaa lystiä. Mutta silti taas naurattikin.
Jos olisin itse ollut todistamassa edellisiä episodeja, en luultavasti olisi suhtautunut niihin kovin suurella humöörillä tapahtumahetkellä. Mutta kun olin autuaan tietämättömänä töissä, ja jälkikasvun tekoset paljastettiin minulle viinin ja illallisen äärellä viihdyttävän elokuvan jälkeen, oli helppoa lähinnä virnuilla ja päivitellä, että miten ne osaa aina yllättää.
Eniten nauratti myöhemmin se, kun huomasin Zotin säilöneen katkotut kutrit tyhjään pahvilaatikkoon ja loppusijoittaneen laatikon parikymmensenttisine hiustupsuineen kirjahyllyyn. Se mies rakastaa pahvilaatikoita syvästi, eikä todellakaan heitä koskaan mitään pois. Luultavasti jossain on pahvilaatikko, johon hän on huolella kerännyt kynsienleikkuutuokioidensa tulokset. Sitä laatikkoa en totisesti halua löytää.
Eilen illalla kesken viikon kovalevytallennusten katselun televisio sanoi poks ja pimeni. Ääni sentään jäi. Arvaatte varman, että harmitti, mutta myös nauratti. Uusi töllötin on ollut hankintalistalla jo ainakin vuoden, mutta koska Zot haluaa harkita ja vertailla ja tutkia ja hieroa ja vetkutella päätöksiä, uusi töllötin on vielä kaupassa. Eilen päivällä hän vihdoin viimein sai päätetyksi mihin ominaisuuksiin ja kokoon hän on valmis panemaan rahaa, ja heti illalla vanha poksahtaa.
Mikähän mukava yllätys tällä päivällä onkaan varalleni varattuna. Lääkitykseni on olematon, ja se toimii.
13. heinäkuuta 2008
4. heinäkuuta 2008
Kesälesken elämää
Mikäs tässä on ollessa, töihin voi unohtua rauhassa, kotona voi huolella olla tekemättä mitään kodinhoidollisia hommeleita, öisin voi nukkua diagonaalisesti äksänä kuin muinoin miehetönä elellessään konsanaan. Elämä olisi täydellistä, jos kesälesken auto ei olisi lomamatkalla jossain päin Suomea, tai jos ko. leski asuisi lähempänä ruokakauppaa, tai jos edes julkinen liikenne palvelisi kaupassa kävijää ilman, että täytyy ensin kävellä yhtä kauas kuin lähin kauppa ja sitten sama toiseen suuntaan kasseja raahaten. Onneksi sitä voi sentään nakitaa lukemattomien maitolitrojen rahtaamisen skootteroidulle teinille.
Oikea jalka ei tykkää runsaasta kävelystä. Vuosi sitten nilkassa oli jokin salaperäinen vaiva, turvotusta ja kipua, ihan kuin olisin nuljauttanut sen. Jalka kipeytyi kesken työpäivän, joten en ilmeisesti ollut nyrjäyttänyt sitä kännipäissäni ja sitten unohtanut koko hommaa. Mitään näkyviä vaurioita ei röntgenkuvissa ilmennyt, eikä mitään selitystä löydetty. Kinttu parani itsekseen noin kuukaudessa. Nilkaan jäi soma ominaisuus: kävelyäni säestää varsin kuuluva naksahtelu.
Tässä taannoin toimiston vastaanottoaulan vahattu lattia yllätti, suoritin sarjan akrobaattisia tasapainoiluliikkeitä ja vältyin nipin napin kuukahtamasta kärsälleni. Mutta nilkka, ja mikä vielä pahempaa, polvi tykkäsivät taiteilusta kyttyrää. Nyt ei naksu vain nilkka, nyt ruskaa myös polvi. Pitäisi ehkä käydä näyttämässä sitä lääkärille, mutta en ole kehdannut, kun ei sille kuitenkaan mitään ole tehtävissä. Enkä ole nyt yhtään siinä mielentilassa, että haluaisin kuulla saarnaa ylipainon vaaroista yleensä ja alaraajojen nivelille erityisesti. Tietoa on, teoria on hallussa mutta käytäntö tökkii, henki on altis mutta liha heikko. Jos näette jossain pirullisen liukasliikkeisen motivaation, se on todennäköisesti minulta karannut yksilö. Pankaa pulloon ja lähettäkää tänne, löytäjälle tuntuva palkkio.
Kesälesken elämä päättyy tällä erää sunnuntaina. Huomenna ehdin siis vielä viettää syntistä elämää pääkaupungin sykkeessä, hyvässä seurassa, kevyesti syöden ja alkoholipitoisia juomia nauttien. Turhamaista kenkähullua tosin surettaa, että kärttyinen kinttu ei kestä jumalaisia peep-toe pistokkaitani, jotka olisivat omiaan syntiseen kesäleskielämään. Pitää tyytyä näihin matalakantaisiin tylsimyksiin, onneksi väri sentään on kaikkea muuta kuin järkevä.
Ensi viikolla taidankin siirtyä kengistä kokonaisiin päivän asu -postauksiin, kuvineen, hinta- ja ostospaikkatietoineen.
Oikea jalka ei tykkää runsaasta kävelystä. Vuosi sitten nilkassa oli jokin salaperäinen vaiva, turvotusta ja kipua, ihan kuin olisin nuljauttanut sen. Jalka kipeytyi kesken työpäivän, joten en ilmeisesti ollut nyrjäyttänyt sitä kännipäissäni ja sitten unohtanut koko hommaa. Mitään näkyviä vaurioita ei röntgenkuvissa ilmennyt, eikä mitään selitystä löydetty. Kinttu parani itsekseen noin kuukaudessa. Nilkaan jäi soma ominaisuus: kävelyäni säestää varsin kuuluva naksahtelu.
Tässä taannoin toimiston vastaanottoaulan vahattu lattia yllätti, suoritin sarjan akrobaattisia tasapainoiluliikkeitä ja vältyin nipin napin kuukahtamasta kärsälleni. Mutta nilkka, ja mikä vielä pahempaa, polvi tykkäsivät taiteilusta kyttyrää. Nyt ei naksu vain nilkka, nyt ruskaa myös polvi. Pitäisi ehkä käydä näyttämässä sitä lääkärille, mutta en ole kehdannut, kun ei sille kuitenkaan mitään ole tehtävissä. Enkä ole nyt yhtään siinä mielentilassa, että haluaisin kuulla saarnaa ylipainon vaaroista yleensä ja alaraajojen nivelille erityisesti. Tietoa on, teoria on hallussa mutta käytäntö tökkii, henki on altis mutta liha heikko. Jos näette jossain pirullisen liukasliikkeisen motivaation, se on todennäköisesti minulta karannut yksilö. Pankaa pulloon ja lähettäkää tänne, löytäjälle tuntuva palkkio.
Kesälesken elämä päättyy tällä erää sunnuntaina. Huomenna ehdin siis vielä viettää syntistä elämää pääkaupungin sykkeessä, hyvässä seurassa, kevyesti syöden ja alkoholipitoisia juomia nauttien. Turhamaista kenkähullua tosin surettaa, että kärttyinen kinttu ei kestä jumalaisia peep-toe pistokkaitani, jotka olisivat omiaan syntiseen kesäleskielämään. Pitää tyytyä näihin matalakantaisiin tylsimyksiin, onneksi väri sentään on kaikkea muuta kuin järkevä.
24. kesäkuuta 2008
Elämässä on oltava tavoitteita
Tädit kävivät eilen katsomassa Sinkkuelämää. Tädit tykkäsivät. Pidin elokuvasta jopa enemmän kuin sarjasta. Luultavasti siksi, että sarjassa naiset elivät elämää, johon en mitenkään kyennyt samaistumaan. Elokuva tuntui liippaavan lähempää omaa elämää.
Elokuvan jälkeen menimme syömään hyvin. Tilanne suorastaan vaati myös nostamaan kuohuvan maljan naisten väliselle ystävyydelle. Melkein päätimme lähteä New Yorkiin Manoloita ostamaan. Kipsutellessani kotiin kymmensenttisillä koroilla varustetuilla kauniilla kengilläni, jotka ostin hetken mielijohteesta vain siksi, kauneuden tähden, mietin milloin muutos tapahtui. Milloin ihminen, joka ei ikinä olisi ostanu tonnin stifloja, pannut tuhatta markkaa kenkiin, alkoi pitää 170 euron hintaa ihan hyväksytävänä? Mutta osaan kyllä sanoa, milloin se ihminen päätti, että menköön vaikka tuhannen euroa. Mutta Manolot on saatava.
Eilen.
Elokuvan jälkeen menimme syömään hyvin. Tilanne suorastaan vaati myös nostamaan kuohuvan maljan naisten väliselle ystävyydelle. Melkein päätimme lähteä New Yorkiin Manoloita ostamaan. Kipsutellessani kotiin kymmensenttisillä koroilla varustetuilla kauniilla kengilläni, jotka ostin hetken mielijohteesta vain siksi, kauneuden tähden, mietin milloin muutos tapahtui. Milloin ihminen, joka ei ikinä olisi ostanu tonnin stifloja, pannut tuhatta markkaa kenkiin, alkoi pitää 170 euron hintaa ihan hyväksytävänä? Mutta osaan kyllä sanoa, milloin se ihminen päätti, että menköön vaikka tuhannen euroa. Mutta Manolot on saatava.
Eilen.
19. kesäkuuta 2008
Keskikesän juhlaa
Elämä ei ole mikään reilukerho, sehän kyllä tiedetään. Mutta kysyn vaan, että onko reilu sellainen vatsatauti, että lapsi oksentaa tiistai-iltana kolmesti, keskiviikkona ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee päässeensä säikähdyksellä, torstaiaamuna kuudelta kerran, koko päivänä ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee jne. Käy sitten torstai-iltana kahdeksalta lennättämässä varpusparven posliinipyttyyn, haluaa sen jälkeen lepäämään ja puoli yhdeksältä alkaa imitoida Regan MacNeilia? Ja mikä se sellainen vatsatauti on? Koska seuraavaksi se on arvatenkin Sulossa. Sitten kaikissa muissa paitsi minussa. En minä edellisellä kerrallakaan, puolitoista vuotta sitten, (ja se on reilua se, ) saanut noroa, vaikka luutusin oksennusta ja pashaa viikon. Kaikki muut saivat.
Onneksi ei ollut juhannussuunnitelmissa muuta kuin visiitti Linnanmäelle. Onneksi sitä ei mainostettu jälkikasvulle etukäteen. Vaikka Lintunen, muisti-ihme idästä, on jo viikon kysellyt koska on juhannus, juhannuksena mennään Linnanmäelle. Eikä asiasta todellakaan ole puhuttu lasten kuullen. Mutta niinhän tuo automaattisesti olettaa myös, että kun on käyty korvaklinikalla foniatrin kontrollissa, mennään Ikeaan hurvittelemaan. Ihan vaan, kun vuosi sitten ensimmäisellä kerralla niin tehtiin. Niinhän se oli sitten ilmoittanut tälläkin kertaa isälleen, että nyt sitten Ikeaan.
Ensi viikon lopulla meidän piti lähtemän mummolaan, mutta voipi nyt lykkääntyä se reissu, ja jäädä minulta vallan väliin, koska lomani loppuu siihen viikonloppuun. Sellaista se on valssi kesällä, sanoi entinen emäntä.
Että hyvää keskikesän juhlaa kaikille, älkää päätykö tilastoihin!
Onneksi ei ollut juhannussuunnitelmissa muuta kuin visiitti Linnanmäelle. Onneksi sitä ei mainostettu jälkikasvulle etukäteen. Vaikka Lintunen, muisti-ihme idästä, on jo viikon kysellyt koska on juhannus, juhannuksena mennään Linnanmäelle. Eikä asiasta todellakaan ole puhuttu lasten kuullen. Mutta niinhän tuo automaattisesti olettaa myös, että kun on käyty korvaklinikalla foniatrin kontrollissa, mennään Ikeaan hurvittelemaan. Ihan vaan, kun vuosi sitten ensimmäisellä kerralla niin tehtiin. Niinhän se oli sitten ilmoittanut tälläkin kertaa isälleen, että nyt sitten Ikeaan.
Ensi viikon lopulla meidän piti lähtemän mummolaan, mutta voipi nyt lykkääntyä se reissu, ja jäädä minulta vallan väliin, koska lomani loppuu siihen viikonloppuun. Sellaista se on valssi kesällä, sanoi entinen emäntä.
Että hyvää keskikesän juhlaa kaikille, älkää päätykö tilastoihin!
25. toukokuuta 2008
Tukka putkella
Perjantaina oli Konsernin kesä/kevätjuhla tai ehkä sittenkin Konserni-päivä. (Kaikkia näitä nimityksiä kuulin käytettävän, virallista nimeä en tiedä, sillä en saanut alunperin ilmoitusta juhlista kun nimeni ei ollut vielä postituslistalla.) Ensin toimitusjohtaja puhui yleisestä tilanteesta kiitettävän lyhyesti, sitten julistettiin vuoden konsernilainen 2007 sekä kunniamaininnan saajat, nostettiin lasi kuplivaa ja painuttiin Linnanmäelle Isohupi ranteessa. En ole vuosiin käynyt missään Karusellia hurjemmassa kieputtimessa, koska olen joko ollut raskaana tai lasten kanssa liikenteessä. Nyt olin päättänyt vatkautua Konsernin laskuun kaikessa mahdollisessa. Ja totisesti vatkauduinkin. Kirnussa ja Salamassa jopa kahdesti. Kirnu-kyyti tuntui toisella kerralla puolta lyhyemmältä kuin ensimmäisellä, Salama taas jymähti ensimmäisellä kerralla kesken kierroksen mäkeen toviksi jos toiseksikin.
Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!
Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.
En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.
Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.
Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!
Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.
En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.
Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.
16. toukokuuta 2008
Olen viettänyt sosiaalista elämää
Kävin tiistaina syömässä hyvän ystäväni kanssa. Ennen tapasimme melkein jokaisena arkipäivänä, koska olimme molemmat Firman leivissä. Nyt meistä ei ole siellä enää kumpikaan, ja asuinsijojemme välilläkin on ehken sellaiset 65 km, joten tapaamisia on harvemmassa. Soiteltua, tekstailtua ja sähköpostiteltua tulee sitäkin useammin. Ihanaa oli nähdä silmästä silmään, tuntea sielujen sympatiaa ja oikeanlaista kemiaa. Huomata, kuinka ikävä oli ollut keskustelua, Solin kuivaa huumoria ja paikalleen nasautettuja kommentteja.
Tänään kävin juomassayhdet kahdet kolmet toisen entisen Firmalaisen kanssa. Oli vähintäänkin yhtä ihanaa tavata häntä. Tuntui kuin emme olisi nähneet vuoteen, vaikka viimeisimmästä tapaamisesta ei ole kuin vajaat kaksi kuukautta, puhelusta viikko, sähköpostista kaksi päivää ja tekstarista ei sitäkään. Vilkastus virtuaalisesti tai puhelimitse on piristävä, mutta Vilkastus livenä vaikuttaa kuin ziljoona tujausta endorfiinia.
Juuri nyt elämä on autuasta, kaikki osaset tuntuvat olevan kohdallaan. On mies, jota rakastan yhtä kiihkeästi, mutta vielä syvemmin kuin vajaat kymmenen vuotta sitten. On neljä erinomaisen ihanaa lasta, jotka ilahduttavat joka päivä. (Eivät tietenkään kaikki joka päivä, mutta jokainen vuorollaan.) On ystäviä, samankaltaisia, mutta erilaisia (same same but different, you know), on Tädit, on Sol ja on Vilkastus. On työ, josta pidän päivä päivältä enemmän. On terveyttä niin minulla kuin läheisillänikin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt olen onnellisempi kuin ehkä koskaan olen ollut.
Tänään kävin juomassa
Juuri nyt elämä on autuasta, kaikki osaset tuntuvat olevan kohdallaan. On mies, jota rakastan yhtä kiihkeästi, mutta vielä syvemmin kuin vajaat kymmenen vuotta sitten. On neljä erinomaisen ihanaa lasta, jotka ilahduttavat joka päivä. (Eivät tietenkään kaikki joka päivä, mutta jokainen vuorollaan.) On ystäviä, samankaltaisia, mutta erilaisia (same same but different, you know), on Tädit, on Sol ja on Vilkastus. On työ, josta pidän päivä päivältä enemmän. On terveyttä niin minulla kuin läheisillänikin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt olen onnellisempi kuin ehkä koskaan olen ollut.
10. toukokuuta 2008
Tädit empowers you
Ja sitä ne todella tekee. Tätien Virallinen Vuositapaaminen oli tänä vuonna hieman myöhässä, kummipoika täytti vuosia jo kolme viikkoa sitten. Mutta ihanaa oli, taas kerran. Tätitapaaminen todella voimaannuttaa väsynyttä ihmistä.
Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.
Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.
Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.
Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.
Otsikon tarjosi sloganizer.net
20. huhtikuuta 2008
Se kahdeksas kääpiö
Lauantaina ennen saunaa kuultua:
Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.
Nyt mekin tiedämme.
Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.
Nyt mekin tiedämme.
18. huhtikuuta 2008
Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin
Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.
Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.
Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.
Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.
On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.
Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.
Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.
Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.
On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.
1. huhtikuuta 2008
Usein käynti optikolla auttaa
Kävellessäni tänään noutamaan autoani huollosta kuulin kuinka joku vislasi. Tiedättehän, sillä lailla fit-fiu. Ehdin juuri ajatella, että eipä ole minun perääni vislaitu ainakaan viiteentoista vuoteen, oi niitä aikoja jne. Sitten kuulin huikkauksen ja totesin, että jumppahuiti: auringossa notkuvat mopopojat vislaa tädille! Hymyilin niille tädillisen vinosti, että menkää pojat hoitoon, tai hankkikaa nyt ainakin silmälasit. Ne ruojat hymyili takaisin, heilutti kättä ja vislasi vielä perään. Kaikenlaista nuorisoa! Pilaavat ihmiseltä huonon tuulen noin vaan, viheltelemällä.
28. maaliskuuta 2008
Salakähmäily johti eroon
Lokakuussa se alkoi, marraskuulta tammikuun loppuun pidin taukoa ja aloitin vamppaamisen sitten tosissani. Salamyhkäisiä puheluita, epämääräisiä selityksiä, pitkiä lounaita. (Pitäisi oikein tehdä lista, että mitä, kuinka monta ja millä tuloksin.) Eroonhan se sitten loppuviimein johti. Kolme viikkoa vielä, ja soon moro, Firma!
Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.
Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.
26. maaliskuuta 2008
Ainahan on maksettava, eikös juu
Pääsiäinen lakeuksilla on takana. Matkasin mennen tullen Lintusen ja Sulon kanssa kolmisin autolla, Zot tuli työajallisista syistä junalla perässä. (Tai oikeastaan tiistaina hän tuli aamujunalla edellä.)
Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!
Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.
Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.
Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!
Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.
Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.
18. maaliskuuta 2008
Ikävä ihminen valittaa
Minusta on tullut ikävä ihminen, hankala aasiakas. Nuorena olin sopuisa, elastinen ja nöyrä. Nykyään olen asiakkaana jämäkkä, (no jämäkämpi ainakin,) vaativa enkä vähääkään nöyrä. Jos en saa vastausta päiväkodin johtajalta, minä soitan kaupungin päivähoidosta vastaavalle johtajalle. Hyvä se on sielläkin tietää, että palvelun käyttäjä kokee tulleensa painostetuksi ja jopa uhkailluksi.
Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.
Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.
Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.
Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.
2. maaliskuuta 2008
Mörökölli vieköön
Pitäisihän se tietää. Että kun lupaa ja (melkein) vannoo, ettei ilmoisna ikinä, ei kuuna kullanvalkeana. Tai mörökölli minut vieköön. Niin sitä sitten yhtenä aamuna herää ja huomaa olevansa kihloissa.
14. tammikuuta 2008
Sisarusrakkautta
Perjantai-iltapäivällä takapenkiltä kuultua:
Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!
Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?
Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!
Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?
7. tammikuuta 2008
Kun vähän pintaa raaputtaa....
...niin löytyy se romantillinen puoli meistäkin: yhdeksän vuoden ja kahden kuukauden jälkeen me yhä istumme elokuvateatterin pimeydessä käsikädessä. Ensimmäinen elokuva, jota kävimme yhdessä katsomassa oli Enemy of the State, viimeisin I Am Legend. Ilmankos ilmassa leijui amoriineja jousipyssyineen.
31. joulukuuta 2007
Hyvää seuraa
En ole viettänyt uutta vuotta yksin kai koskaan, enkä usko että ihan vähään aikaan saan siihen toista tilaisuutta. Vaan nyt. Nyt puolet perheestä on vielä sukuloimassa toisaalla, minun raukan oli raahauduttava töihin. Kuudesosa perheestä on toisen perheensä luona ja toinen kuudesosa juhlii nuoruuden innolla ystäviensä kanssa. Se viimeinen kuudesosa lainaa kuolleen runoilijan sanoja kuvaamaan tuntojaan:
Yön tunnit ovat upeita, kun istun
yksin valveilla.
Perhettäni rakastan, kun en sitä näe.
Ja ystäviä jumaloin. Lasi viskiä,
ja hiukan hiipunut tuli, grammaria
veivaan hiljaa. Itsekseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
Tarvitaan vain soitin, levyjä tai
kirjahylly, valokuva-albumi.
Kompanjeeraan yksin: juon lasillisen
rauhalle ja toisen intohimolle,
puhelin on mykkä. Yksikseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
- James Simmons
Onnellista uutta vuotta sinullekin, mielenrauhaa, hyvää seuraa makusi mukaan.
29. marraskuuta 2007
Ei se poissa ollutkaan
Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)
Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!
Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.
Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.
Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.
Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!
Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.
Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.
Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.
27. marraskuuta 2007
Oma maa mansikka
Ei tullut mullistusta elämään, onneksi. Siinä olisi ollut palaa nieltäväksi varsin monelle, omalle perheelle, lähisuvulle ja työnantajalle, itsestäni puhumattakaan. Lintusen puheterapiakin olisi jäänyt kesken, eikä konsonanttien löytymistä taatusti olisi edistänyt se, että olisi pitänyt opetella uusi kieli ja toisenlainen ääntämys. (Lintusellehan ei suositeltu edes kielikylpyä, jollei klusiileja ole löytynyt siihen mennessä kun ryhmät siirtyvät Lintusen ja Sulon päiväkotiin kaupungin toiselta laidalta.)
Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.
Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.
22. marraskuuta 2007
Tämä paniikin tunne
Ilmassa on jotain pahaenteistä, valmiina romahtamaan niskaan. En tiedä mitä se on, mutta se iso varjo pimentää päivät ja vie voiman jäsenistä. Se panee sydämen takomaan ja vie yöunet. Kaiken pitäisi olla hyvin. Silti olen äärimmilleen virttyneenä, valmiina taistelemaan tai pakenemaan.
Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.
Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
