Elämässä on oltava tavoitteita

Tädit kävivät eilen katsomassa Sinkkuelämää. Tädit tykkäsivät. Pidin elokuvasta jopa enemmän kuin sarjasta. Luultavasti siksi, että sarjassa naiset elivät elämää, johon en mitenkään kyennyt samaistumaan. Elokuva tuntui liippaavan lähempää omaa elämää.

Elokuvan jälkeen menimme syömään hyvin. Tilanne suorastaan vaati myös nostamaan kuohuvan maljan naisten väliselle ystävyydelle. Melkein päätimme lähteä New Yorkiin Manoloita ostamaan. Kipsutellessani kotiin kymmensenttisillä koroilla varustetuilla kauniilla kengilläni, jotka ostin hetken mielijohteesta vain siksi, kauneuden tähden, mietin milloin muutos tapahtui. Milloin ihminen, joka ei ikinä olisi ostanu tonnin stifloja, pannut tuhatta markkaa kenkiin, alkoi pitää 170 euron hintaa ihan hyväksytävänä? Mutta osaan kyllä sanoa, milloin se ihminen päätti, että menköön vaikka tuhannen euroa. Mutta Manolot on saatava.

Eilen.

Keskikesän juhlaa

Elämä ei ole mikään reilukerho, sehän kyllä tiedetään. Mutta kysyn vaan, että onko reilu sellainen vatsatauti, että lapsi oksentaa tiistai-iltana kolmesti, keskiviikkona ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee päässeensä säikähdyksellä, torstaiaamuna kuudelta kerran, koko päivänä ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee jne. Käy sitten torstai-iltana kahdeksalta lennättämässä varpusparven posliinipyttyyn, haluaa sen jälkeen lepäämään ja puoli yhdeksältä alkaa imitoida Regan MacNeilia? Ja mikä se sellainen vatsatauti on? Koska seuraavaksi se on arvatenkin Sulossa. Sitten kaikissa muissa paitsi minussa. En minä edellisellä kerrallakaan, puolitoista vuotta sitten, (ja se on reilua se, ) saanut noroa, vaikka luutusin oksennusta ja pashaa viikon. Kaikki muut saivat.

Onneksi ei ollut juhannussuunnitelmissa muuta kuin visiitti Linnanmäelle. Onneksi sitä ei mainostettu jälkikasvulle etukäteen. Vaikka Lintunen, muisti-ihme idästä, on jo viikon kysellyt koska on juhannus, juhannuksena mennään Linnanmäelle. Eikä asiasta todellakaan ole puhuttu lasten kuullen. Mutta niinhän tuo automaattisesti olettaa myös, että kun on käyty korvaklinikalla foniatrin kontrollissa, mennään Ikeaan hurvittelemaan. Ihan vaan, kun vuosi sitten ensimmäisellä kerralla niin tehtiin. Niinhän se oli sitten ilmoittanut tälläkin kertaa isälleen, että nyt sitten Ikeaan.

Ensi viikon lopulla meidän piti lähtemän mummolaan, mutta voipi nyt lykkääntyä se reissu, ja jäädä minulta vallan väliin, koska lomani loppuu siihen viikonloppuun. Sellaista se on valssi kesällä, sanoi entinen emäntä.

Että hyvää keskikesän juhlaa kaikille, älkää päätykö tilastoihin!

Tukka putkella

Perjantaina oli Konsernin kesä/kevätjuhla tai ehkä sittenkin Konserni-päivä. (Kaikkia näitä nimityksiä kuulin käytettävän, virallista nimeä en tiedä, sillä en saanut alunperin ilmoitusta juhlista kun nimeni ei ollut vielä postituslistalla.) Ensin toimitusjohtaja puhui yleisestä tilanteesta kiitettävän lyhyesti, sitten julistettiin vuoden konsernilainen 2007 sekä kunniamaininnan saajat, nostettiin lasi kuplivaa ja painuttiin Linnanmäelle Isohupi ranteessa. En ole vuosiin käynyt missään Karusellia hurjemmassa kieputtimessa, koska olen joko ollut raskaana tai lasten kanssa liikenteessä. Nyt olin päättänyt vatkautua Konsernin laskuun kaikessa mahdollisessa. Ja totisesti vatkauduinkin. Kirnussa ja Salamassa jopa kahdesti. Kirnu-kyyti tuntui toisella kerralla puolta lyhyemmältä kuin ensimmäisellä, Salama taas jymähti ensimmäisellä kerralla kesken kierroksen mäkeen toviksi jos toiseksikin.

Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!

Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.

En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.

Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.

Olen viettänyt sosiaalista elämää

Kävin tiistaina syömässä hyvän ystäväni kanssa. Ennen tapasimme melkein jokaisena arkipäivänä, koska olimme molemmat Firman leivissä. Nyt meistä ei ole siellä enää kumpikaan, ja asuinsijojemme välilläkin on ehken sellaiset 65 km, joten tapaamisia on harvemmassa. Soiteltua, tekstailtua ja sähköpostiteltua tulee sitäkin useammin. Ihanaa oli nähdä silmästä silmään, tuntea sielujen sympatiaa ja oikeanlaista kemiaa. Huomata, kuinka ikävä oli ollut keskustelua, Solin kuivaa huumoria ja paikalleen nasautettuja kommentteja.

Tänään kävin juomassa yhdet kahdet kolmet toisen entisen Firmalaisen kanssa. Oli vähintäänkin yhtä ihanaa tavata häntä. Tuntui kuin emme olisi nähneet vuoteen, vaikka viimeisimmästä tapaamisesta ei ole kuin vajaat kaksi kuukautta, puhelusta viikko, sähköpostista kaksi päivää ja tekstarista ei sitäkään. Vilkastus virtuaalisesti tai puhelimitse on piristävä, mutta Vilkastus livenä vaikuttaa kuin ziljoona tujausta endorfiinia.

Juuri nyt elämä on autuasta, kaikki osaset tuntuvat olevan kohdallaan. On mies, jota rakastan yhtä kiihkeästi, mutta vielä syvemmin kuin vajaat kymmenen vuotta sitten. On neljä erinomaisen ihanaa lasta, jotka ilahduttavat joka päivä. (Eivät tietenkään kaikki joka päivä, mutta jokainen vuorollaan.) On ystäviä, samankaltaisia, mutta erilaisia (same same but different, you know), on Tädit, on Sol ja on Vilkastus. On työ, josta pidän päivä päivältä enemmän. On terveyttä niin minulla kuin läheisillänikin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt olen onnellisempi kuin ehkä koskaan olen ollut.

Tädit empowers you

Ja sitä ne todella tekee. Tätien Virallinen Vuositapaaminen oli tänä vuonna hieman myöhässä, kummipoika täytti vuosia jo kolme viikkoa sitten. Mutta ihanaa oli, taas kerran. Tätitapaaminen todella voimaannuttaa väsynyttä ihmistä.

Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.

Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.

Otsikon tarjosi sloganizer.net

Se kahdeksas kääpiö

Lauantaina ennen saunaa kuultua:

Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.

Nyt mekin tiedämme.

Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.

Usein käynti optikolla auttaa

Kävellessäni tänään noutamaan autoani huollosta kuulin kuinka joku vislasi. Tiedättehän, sillä lailla fit-fiu. Ehdin juuri ajatella, että eipä ole minun perääni vislaitu ainakaan viiteentoista vuoteen, oi niitä aikoja jne. Sitten kuulin huikkauksen ja totesin, että jumppahuiti: auringossa notkuvat mopopojat vislaa tädille! Hymyilin niille tädillisen vinosti, että menkää pojat hoitoon, tai hankkikaa nyt ainakin silmälasit. Ne ruojat hymyili takaisin, heilutti kättä ja vislasi vielä perään. Kaikenlaista nuorisoa! Pilaavat ihmiseltä huonon tuulen noin vaan, viheltelemällä.

Salakähmäily johti eroon

Lokakuussa se alkoi, marraskuulta tammikuun loppuun pidin taukoa ja aloitin vamppaamisen sitten tosissani. Salamyhkäisiä puheluita, epämääräisiä selityksiä, pitkiä lounaita. (Pitäisi oikein tehdä lista, että mitä, kuinka monta ja millä tuloksin.) Eroonhan se sitten loppuviimein johti. Kolme viikkoa vielä, ja soon moro, Firma!

Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.

Ainahan on maksettava, eikös juu

Pääsiäinen lakeuksilla on takana. Matkasin mennen tullen Lintusen ja Sulon kanssa kolmisin autolla, Zot tuli työajallisista syistä junalla perässä. (Tai oikeastaan tiistaina hän tuli aamujunalla edellä.)

Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!

Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.

Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.

Ikävä ihminen valittaa

Minusta on tullut ikävä ihminen, hankala aasiakas. Nuorena olin sopuisa, elastinen ja nöyrä. Nykyään olen asiakkaana jämäkkä, (no jämäkämpi ainakin,) vaativa enkä vähääkään nöyrä. Jos en saa vastausta päiväkodin johtajalta, minä soitan kaupungin päivähoidosta vastaavalle johtajalle. Hyvä se on sielläkin tietää, että palvelun käyttäjä kokee tulleensa painostetuksi ja jopa uhkailluksi.

Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.

Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.

Mörökölli vieköön

Pitäisihän se tietää. Että kun lupaa ja (melkein) vannoo, ettei ilmoisna ikinä, ei kuuna kullanvalkeana. Tai mörökölli minut vieköön. Niin sitä sitten yhtenä aamuna herää ja huomaa olevansa kihloissa.

Sisarusrakkautta

Perjantai-iltapäivällä takapenkiltä kuultua:

Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!

Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?

Kun vähän pintaa raaputtaa....

...niin löytyy se romantillinen puoli meistäkin: yhdeksän vuoden ja kahden kuukauden jälkeen me yhä istumme elokuvateatterin pimeydessä käsikädessä. Ensimmäinen elokuva, jota kävimme yhdessä katsomassa oli Enemy of the State, viimeisin I Am Legend. Ilmankos ilmassa leijui amoriineja jousipyssyineen.

Hyvää seuraa

En ole viettänyt uutta vuotta yksin kai koskaan, enkä usko että ihan vähään aikaan saan siihen toista tilaisuutta. Vaan nyt. Nyt puolet perheestä on vielä sukuloimassa toisaalla, minun raukan oli raahauduttava töihin. Kuudesosa perheestä on toisen perheensä luona ja toinen kuudesosa juhlii nuoruuden innolla ystäviensä kanssa. Se viimeinen kuudesosa lainaa kuolleen runoilijan sanoja kuvaamaan tuntojaan:

Yön tunnit ovat upeita, kun istun
yksin valveilla.
Perhettäni rakastan, kun en sitä näe.
Ja ystäviä jumaloin. Lasi viskiä,
ja hiukan hiipunut tuli, grammaria
veivaan hiljaa. Itsekseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.

Tarvitaan vain soitin, levyjä tai
kirjahylly, valokuva-albumi.
Kompanjeeraan yksin: juon lasillisen
rauhalle ja toisen intohimolle,
puhelin on mykkä. Yksikseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
- James Simmons

Onnellista uutta vuotta sinullekin, mielenrauhaa, hyvää seuraa makusi mukaan.

Ei se poissa ollutkaan

Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)

Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!

Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.

Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.

Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.

Oma maa mansikka

Ei tullut mullistusta elämään, onneksi. Siinä olisi ollut palaa nieltäväksi varsin monelle, omalle perheelle, lähisuvulle ja työnantajalle, itsestäni puhumattakaan. Lintusen puheterapiakin olisi jäänyt kesken, eikä konsonanttien löytymistä taatusti olisi edistänyt se, että olisi pitänyt opetella uusi kieli ja toisenlainen ääntämys. (Lintusellehan ei suositeltu edes kielikylpyä, jollei klusiileja ole löytynyt siihen mennessä kun ryhmät siirtyvät Lintusen ja Sulon päiväkotiin kaupungin toiselta laidalta.)

Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.

Tämä paniikin tunne

Ilmassa on jotain pahaenteistä, valmiina romahtamaan niskaan. En tiedä mitä se on, mutta se iso varjo pimentää päivät ja vie voiman jäsenistä. Se panee sydämen takomaan ja vie yöunet. Kaiken pitäisi olla hyvin. Silti olen äärimmilleen virttyneenä, valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.

Elämme jännittäviä aikoja

Kylläpä kyllä: keski-ikäiselläkin naisella on työmarkkinoilla vielä vientiä. En ottanut erinäisistä syistä paikkaa vastaan. Ovea ei kuitenkaan kokonaan suljettu. Jos muuan vireillä oleva muutos olosuhteissa ei toteudu minulla on mahdollisuus palata asiaan. Jos muutos toteutuu, niin elämä mullistuu, panen Kurkistusluukun säppiin ja avaan kenties uuden blogin. En uskalla ajatella asiaa vielä kovin paljon. Vaikka asia sinänsä on positiivinen, sen vaikutusten miettiminen aiheuttaa ahdistusta. Juuri nyt en jaksa sitä. Herään muutenkin aamuyöstä valvomaan tunniksi tai pariksi. (Tai siltä se ainakin tuntuu, olen lakannut katsomasta kelloa.) Reilun viikon päästä olen tämänkin asian suhteen viisaampi.

Asiasta kanatalouteen: Sulo-Pallero täyttää huomenna kaksi vuotta. Lapsi on niin järkyttävän ihana, että pelkään tulevani pöpiksi siitä sulouden määrästä. Hän hurmaa väkeä mennen tullen, sulattaa paatuneimpiakin sydämiä. Terveydenhoitaja ennusti Zotille 2-vuotistarkastuksessa menneellä viikolla, että Sulosta tulee vielä jotain suurta. Ajatella, että sen näkee jo noin nuoresta...

Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.