Kymmenen kärsivällisyyttä*

Pistäydyimme Lintusen kanssa puheterapeutilla perjantaina. Lintunenhan sai Kelan maksamaa yksityistä, intensiivistä puheterapiaa viime syksystä juhannukseen ja oppi muutamassa kuukaudessa melkein kaikki klusiilit. Viimeisistä karkulaisista hän sai kiinni heinäkuussa, ja kävimme nyt kontrollissa samalla terveyskeskuksen puheterapeutilla, jonka luona Lintunen alkujaan kolmivuotiaana testattiin. Silloisen lausunnon mukaan Lintusen kielelliset taidot olivat vahvat: puheen ymmärtäminen ja sanavarasto ylittivät reilustikin ikäodotukset. Puheilmaisu taas oli huomattavan epäselvää, niin että muut eivät ymmärtäneet Lintusta, mikä taas aiheutti sosiaalissa tilanteissa merkittäviä vaikeuksia.

Tänään tulleessa lausunnossa todetaan Lintusen olevan kielellisesti lahjakas, sekä puheen ymmärtämisen että tuottamisen taidot ylittävät ikäodotukset, kielellinen tietoisuus ja aktiivinen sanavarasto ovat vahvoja (yli 7 v. tason), puhe on selkeää, eikä äännevirheitä enää ole. Puheterapian tarvetta ei enää ole. Vaikeasti [kommunikaatio]vammaiseksi luokiteltu lapseni on taas diagnoositon. Ainakin vähän aikaa, sillä poissaolokohtaukset yhdessä vuosi sitten otetussa EEG:ssä näkyneiden poikkeamien kanssa viittaavat epilepsiaan. Uusiin tutkimuksiin pääsyä jonotellessa otamme rauhallisesti ja iloitsemme saavutetuista konsonanteista.

*Lintusella on sanojensa mukaan kymmenen kärsivällisyyttä. Tänään hän ilmoitti kiukkuisena, että neljä on jo mennyt. Vain neljä tänään. Ennen muinoin, aikana ennen konsonantteja, ne kärsivällisyydet tuppasivat menemään vilauksessa kaikki kymmenen. Eikä sitten ollut kivaa kellään. Tänään jäi vielä kuusi varastoonkin, kyllä on elämä mennyt mukavaksi. En valita.

Päivä pilalla

Sain ajokortin melkein neljännesvuosisata sitten, enkä ole koskaan ollut osallisena kolarissa, mutta tänään kolahti. Olin lähtenyt töistä puoli tuntia normaalia myöhemmin, mikä tarkoitti sitten ruuhkaa Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä. Jono seisoi vihreissä valoissa, minä viimeisenä. En ensin tajunnut, että miksi auto tärähti ja mikä oli se tympeän peltinen rysähdys, mutta äkkiäkös siitä tokenin noitumaan niin että peräänajaja varmasti kykeni lukemaan huulilta, vaikkei mitään kuullutkaan. Nöyränän poikana tuo heti myönsi syyllisyytensä, paperit täytettiin ja minä olin yllätyksekseni kolea kuin pohjoistuuli pakkasella.

Pelti on peltiä, henkilövahinkoja ei sattunut, vaikka niska vähän nitkahtikin ja päätä särkee edelleen. Onneksi peräänajajalla ei ollut vauhtia edes nopeusrajoituksen mukaista neljääkymppiä, tai jälki olisi voinut olla pahempaa, ja onneksi olin jättänyt edelläni olevaan hieman rakoa, tai muuten peltiä olisi ruttaantunut sekä edestä että takaa, ja vielä siitä edessä olleesta autostakin. Silti harmittaa ylimaallisesti, kaikki pellin oikomiseen tuhraantuva aika ja vaiva.

Huomenna on onneksi vapaa- ja huolehdi itsestäsi päivä. Nyt kun vielä malttaisi pitää päivän vapaana, eikä alkaisi lonksotella läppärin kantta ja ihan vaan pikkuisen rusnata pikku pikku raporttia. Ihan vaan pikkuisen.

Naisten välisestä ystävyydestä

Kun kirjoitin ensimmäisen viestin odottavien äitien nettipalstalle, en tosiaankaan kuvitellut kuusi vuotta myöhemmin kiipeäväni samassa seurassa lokakuisena yönä Erottajan pelastusaseman torniin ihailemaan öisen kaunista Helsinkiä. Sinne minä kuitenkin eilen kipusin, epäkäytännöllisissä korkokengissä, reidet kivistäen, keuhkot pihisten ja pulssi takoen kuin viimeistä päivää. Voin kertoa, että kannatti. Näkymä öiseen Helsinkiin oli sanoinkuvaamattoman hieno.

Jotain sanoinkuvaamattoman hienoa on mielestäni myös siinä, että vaikka suurinpiirtein ainoa meitä yhdistävä tekijä on se, että jokaisella meistä on noin viisivuotias lapsi, me tulemme pitkienkin matkojen takaa, jopa ulkomailta asti, viettääksemme muutaman tunnin yhdessä. Itse olin tänään varsin nuutunut ja hiljainen flunssan jälkimainigeissa ja edellisen illan aamuyöhön venyneiden rientojen jäljiltä, mutta tunsin oloni kotoisaksi seurassa. Taustojen, elämäntilanteiden, ammattien, persoonien ja miksei ikävuosienkin kirjo on varsin laaja, mutta silti, tai ehkä pikemminkin juuri siksi koen yhdessäolon antoisaksi.

Pidän näistä naisista. Uljaista, pätevistä, lahjakkaista, älykkäistä, kauniista, kunnioitettavista tavallisista suomalaisista naisista. Mikä parasta, minä olen yksi heistä. Saa kadehtia.

Alitajunnalla on asiaa

Olen aina nähnyt paljon värikkäitä unia. Toistuvia teemoja unissani ovat tottelemattomat hissit (eivät pysähdy oikeaan kerrokseen tai kulkevat horisontoaalisesti) ja toimimattomat puhelimet, (en saa valittua oikeaa numeroa tai puhelu ei yhdisty oikein tai ollenkaan.) Usein myös ponnistusvoimani on niin suuri, että kohoan pilvien tasolle ja loikin tuosta noin vain kilometrin kerrallan.

Erittäin harvoin näen unta kuolleista sukulaisista. Mummista ja veljestäni olen nänhyt ehkä kerran tai kaksi heidän kuolemansa jälkeen. Nyt olen alkanut nähdä unia kuolleesta äidistäni. Hän ei puhu mitään, eikä tee mitään erityistä, kunhan vain on. Unessa tiedän, että äidin ei pitäisi olla paikalla, että hänen läsnäolonssaan on jotain outoa tai väärää. Ei tule mieleenkään, että hän on kuollut.

Nyt pitäisi enää tietää, mitä alitajuntani tahtoo minulle sanoa.

Tervettä päivää, lukija!

Tunnustan, että Kurkistusluukku on ollut täysin heitteillä. En ole käynyt edes vilkaisemassa viikkoihin. Tänään tulin ja hämmästyin: kommenttiloodassa joku ilmaisee ikävöivänsä jorinoitani. Oho. Hyvä syy roiskaista päivitys pitkän tauon jälkeen. Aiheita on ollut mielessä, olen välillä jopa aloittanut kirjoittamisen, mutta painanut kuitenkin deleteä julkaisemisen sijaan. Mikä lie iskenyt, kyllästyminen, tai epäilys siitä, ketä kiinnostaa.

Olisin voinut kirjoittaa siitä, että Lintunen löysi yht'äkkiä viimeisetkin kadonneet konsonantit. Kaikki ääntyvät kauniisti, Lintusen puhe kuulostaa ihan tavalliselta. Sanavalinnat eivät ehkä ole tyypillisiä viisivuotiaille, sillä tytön sanavarasto on laaja, ja hän käyttää sen vivahteikkuutta luonnollisesti. Sweetien mielestä Lintunen on pikkuvanha, mutta minä en ole samaa mieltä.

Olisin voinut kirjoittaa myös siitä, miten olen alkanut sekä tietoisesti että tiedostamattani olla huolissani Lintusen koulun aloittamisesta. Siihen on kaksi vuotta aikaa, mutta saatan herätä murehtimaan sitä 1.37 yöllä. Olen myös alkanut nähdä unia, joissa Lintunen putoaa ikkunasta tai parvekkeelta tai näköalatornin kaiteiden välistä. Samanlaisia unia näin silloin, kun Juniorin seitsemäs syksy lähestyi. Ehkä kirjoitankin tästä vielä erikseen.

Ja siitä, miten erikoista Lintusen käytös on kodin ulkopuolella, tai vieraammassa ihmisjoukossa. Ihmisten kasvoilta näkee selvästi, että he pitävät lasta jälkeenjääneenä. Tämäkin lisää huolta koulun aloittamisesta.

Olisin voinut myös kirjoittaa kokoelman Sulon tempauksista ja hauskoista sutkauksista. Kuten vaikka siitä, miten hän eräänä iltana huuteli sängystään että hänelle pitää ostaa työkaluja ja viinaa. (Oikeastaan hän sanoi liimaa, mutta koskapa Sulokin korvaa välillä konsonantteja toisilla, se kuulosti viinalta.)

Sweetien muutto omilleen olisi ansainnut oman polkan. Miten nopeasti vuodet kuluvat, miten selvästi muistan, kuinka Sweetie kannettiin synnytysairaalasta kotiin, miten äidin mieli ei yllättäen ole muuton johdosta haikea, miten luonnolliselta se tuntuu ja miten varma olen siitä, että lapsi pärjää.

Voisin myös kirjoittaa siitä, että minunkin teini-ikäinen poikani viihtyy itsekseen omassa huoneessaan pelaten verkkopelejä ja tapaa harvemmin kavereitaan muualla kuin verkossa. Mietityttää todella.

Voisin kirjoittaa työyhteisöstä, työhyvinvoinnista, tai pikemminkin pahoinvoinnista, siitä mistä se johtuu ja mitä sille voisi, pitäisi mielestäni tehdä. Oma työssäviihtymisen parani ratkaisevasti, kun sain uuden asiakkuuden hoitaakseni. Olen innostunut ja iloinen. Väsynyt, mutta onnellinen.

Olen koko syksyn ollut hyvin sisäänpäin kääntynyt ja jokseenkin haluton mihinkään yheisölliseen tai sosiaaliseen kanssakäymiseen. En tiedä miksi, enkä jaksa edes miettiä. Välillä vain tulee tällaisia kausia. Ehkä säännöllisempi päivittelykin pääsee nyt käyntiin, kun olen saanut tehtyä sen vaikeimman, rikottua hiljaisuuden. Kiitos sinulle, anonyymi lukijani.

Lääkitys kohdallaan

Perjantaina Saksikäsi Lintunen muotoili vyötärölle ulottuneet hiuksensa uuteen uskoon. Varsin laiha lohtu on se, että lopputulos olisi voinut olla hurjempikin, kampaaja saanee tuhon jäljet siistittyä ihan kivasti, ja kasvaahan se tukka takaisin. Harmitti ihan vietävästi, mutta jostain syystä myös nauratti.

Hieman sen jälkeen Vaahteramäen Sulo kokeili millaista jälkeä saa aikaiseksi riippulukon avaimella auton oveen. Ja toiseen oveen, ja kolmanteen. Onneksi kaikki ovet olivat meidän farkku-Corollassamme, eivätkä esimerkiksi naapurin Touranissa tai toisen naapurin Octaviassa. Rahanmeno ketuttaa, uusi maalipinta kolmeen oveen ei ole halpaa lystiä. Mutta silti taas naurattikin.

Jos olisin itse ollut todistamassa edellisiä episodeja, en luultavasti olisi suhtautunut niihin kovin suurella humöörillä tapahtumahetkellä. Mutta kun olin autuaan tietämättömänä töissä, ja jälkikasvun tekoset paljastettiin minulle viinin ja illallisen äärellä viihdyttävän elokuvan jälkeen, oli helppoa lähinnä virnuilla ja päivitellä, että miten ne osaa aina yllättää.

Eniten nauratti myöhemmin se, kun huomasin Zotin säilöneen katkotut kutrit tyhjään pahvilaatikkoon ja loppusijoittaneen laatikon parikymmensenttisine hiustupsuineen kirjahyllyyn. Se mies rakastaa pahvilaatikoita syvästi, eikä todellakaan heitä koskaan mitään pois. Luultavasti jossain on pahvilaatikko, johon hän on huolella kerännyt kynsienleikkuutuokioidensa tulokset. Sitä laatikkoa en totisesti halua löytää.

Eilen illalla kesken viikon kovalevytallennusten katselun televisio sanoi poks ja pimeni. Ääni sentään jäi. Arvaatte varman, että harmitti, mutta myös nauratti. Uusi töllötin on ollut hankintalistalla jo ainakin vuoden, mutta koska Zot haluaa harkita ja vertailla ja tutkia ja hieroa ja vetkutella päätöksiä, uusi töllötin on vielä kaupassa. Eilen päivällä hän vihdoin viimein sai päätetyksi mihin ominaisuuksiin ja kokoon hän on valmis panemaan rahaa, ja heti illalla vanha poksahtaa.

Mikähän mukava yllätys tällä päivällä onkaan varalleni varattuna. Lääkitykseni on olematon, ja se toimii.

Kesälesken elämää

Mikäs tässä on ollessa, töihin voi unohtua rauhassa, kotona voi huolella olla tekemättä mitään kodinhoidollisia hommeleita, öisin voi nukkua diagonaalisesti äksänä kuin muinoin miehetönä elellessään konsanaan. Elämä olisi täydellistä, jos kesälesken auto ei olisi lomamatkalla jossain päin Suomea, tai jos ko. leski asuisi lähempänä ruokakauppaa, tai jos edes julkinen liikenne palvelisi kaupassa kävijää ilman, että täytyy ensin kävellä yhtä kauas kuin lähin kauppa ja sitten sama toiseen suuntaan kasseja raahaten. Onneksi sitä voi sentään nakitaa lukemattomien maitolitrojen rahtaamisen skootteroidulle teinille.

Oikea jalka ei tykkää runsaasta kävelystä. Vuosi sitten nilkassa oli jokin salaperäinen vaiva, turvotusta ja kipua, ihan kuin olisin nuljauttanut sen. Jalka kipeytyi kesken työpäivän, joten en ilmeisesti ollut nyrjäyttänyt sitä kännipäissäni ja sitten unohtanut koko hommaa. Mitään näkyviä vaurioita ei röntgenkuvissa ilmennyt, eikä mitään selitystä löydetty. Kinttu parani itsekseen noin kuukaudessa. Nilkaan jäi soma ominaisuus: kävelyäni säestää varsin kuuluva naksahtelu.

Tässä taannoin toimiston vastaanottoaulan vahattu lattia yllätti, suoritin sarjan akrobaattisia tasapainoiluliikkeitä ja vältyin nipin napin kuukahtamasta kärsälleni. Mutta nilkka, ja mikä vielä pahempaa, polvi tykkäsivät taiteilusta kyttyrää. Nyt ei naksu vain nilkka, nyt ruskaa myös polvi. Pitäisi ehkä käydä näyttämässä sitä lääkärille, mutta en ole kehdannut, kun ei sille kuitenkaan mitään ole tehtävissä. Enkä ole nyt yhtään siinä mielentilassa, että haluaisin kuulla saarnaa ylipainon vaaroista yleensä ja alaraajojen nivelille erityisesti. Tietoa on, teoria on hallussa mutta käytäntö tökkii, henki on altis mutta liha heikko. Jos näette jossain pirullisen liukasliikkeisen motivaation, se on todennäköisesti minulta karannut yksilö. Pankaa pulloon ja lähettäkää tänne, löytäjälle tuntuva palkkio.

Kesälesken elämä päättyy tällä erää sunnuntaina. Huomenna ehdin siis vielä viettää syntistä elämää pääkaupungin sykkeessä, hyvässä seurassa, kevyesti syöden ja alkoholipitoisia juomia nauttien. Turhamaista kenkähullua tosin surettaa, että kärttyinen kinttu ei kestä jumalaisia peep-toe pistokkaitani, jotka olisivat omiaan syntiseen kesäleskielämään. Pitää tyytyä näihin matalakantaisiin tylsimyksiin, onneksi väri sentään on kaikkea muuta kuin järkevä.

Ensi viikolla taidankin siirtyä kengistä kokonaisiin päivän asu -postauksiin, kuvineen, hinta- ja ostospaikkatietoineen.

Elämässä on oltava tavoitteita

Tädit kävivät eilen katsomassa Sinkkuelämää. Tädit tykkäsivät. Pidin elokuvasta jopa enemmän kuin sarjasta. Luultavasti siksi, että sarjassa naiset elivät elämää, johon en mitenkään kyennyt samaistumaan. Elokuva tuntui liippaavan lähempää omaa elämää.

Elokuvan jälkeen menimme syömään hyvin. Tilanne suorastaan vaati myös nostamaan kuohuvan maljan naisten väliselle ystävyydelle. Melkein päätimme lähteä New Yorkiin Manoloita ostamaan. Kipsutellessani kotiin kymmensenttisillä koroilla varustetuilla kauniilla kengilläni, jotka ostin hetken mielijohteesta vain siksi, kauneuden tähden, mietin milloin muutos tapahtui. Milloin ihminen, joka ei ikinä olisi ostanu tonnin stifloja, pannut tuhatta markkaa kenkiin, alkoi pitää 170 euron hintaa ihan hyväksytävänä? Mutta osaan kyllä sanoa, milloin se ihminen päätti, että menköön vaikka tuhannen euroa. Mutta Manolot on saatava.

Eilen.

Keskikesän juhlaa

Elämä ei ole mikään reilukerho, sehän kyllä tiedetään. Mutta kysyn vaan, että onko reilu sellainen vatsatauti, että lapsi oksentaa tiistai-iltana kolmesti, keskiviikkona ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee päässeensä säikähdyksellä, torstaiaamuna kuudelta kerran, koko päivänä ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee jne. Käy sitten torstai-iltana kahdeksalta lennättämässä varpusparven posliinipyttyyn, haluaa sen jälkeen lepäämään ja puoli yhdeksältä alkaa imitoida Regan MacNeilia? Ja mikä se sellainen vatsatauti on? Koska seuraavaksi se on arvatenkin Sulossa. Sitten kaikissa muissa paitsi minussa. En minä edellisellä kerrallakaan, puolitoista vuotta sitten, (ja se on reilua se, ) saanut noroa, vaikka luutusin oksennusta ja pashaa viikon. Kaikki muut saivat.

Onneksi ei ollut juhannussuunnitelmissa muuta kuin visiitti Linnanmäelle. Onneksi sitä ei mainostettu jälkikasvulle etukäteen. Vaikka Lintunen, muisti-ihme idästä, on jo viikon kysellyt koska on juhannus, juhannuksena mennään Linnanmäelle. Eikä asiasta todellakaan ole puhuttu lasten kuullen. Mutta niinhän tuo automaattisesti olettaa myös, että kun on käyty korvaklinikalla foniatrin kontrollissa, mennään Ikeaan hurvittelemaan. Ihan vaan, kun vuosi sitten ensimmäisellä kerralla niin tehtiin. Niinhän se oli sitten ilmoittanut tälläkin kertaa isälleen, että nyt sitten Ikeaan.

Ensi viikon lopulla meidän piti lähtemän mummolaan, mutta voipi nyt lykkääntyä se reissu, ja jäädä minulta vallan väliin, koska lomani loppuu siihen viikonloppuun. Sellaista se on valssi kesällä, sanoi entinen emäntä.

Että hyvää keskikesän juhlaa kaikille, älkää päätykö tilastoihin!

Tukka putkella

Perjantaina oli Konsernin kesä/kevätjuhla tai ehkä sittenkin Konserni-päivä. (Kaikkia näitä nimityksiä kuulin käytettävän, virallista nimeä en tiedä, sillä en saanut alunperin ilmoitusta juhlista kun nimeni ei ollut vielä postituslistalla.) Ensin toimitusjohtaja puhui yleisestä tilanteesta kiitettävän lyhyesti, sitten julistettiin vuoden konsernilainen 2007 sekä kunniamaininnan saajat, nostettiin lasi kuplivaa ja painuttiin Linnanmäelle Isohupi ranteessa. En ole vuosiin käynyt missään Karusellia hurjemmassa kieputtimessa, koska olen joko ollut raskaana tai lasten kanssa liikenteessä. Nyt olin päättänyt vatkautua Konsernin laskuun kaikessa mahdollisessa. Ja totisesti vatkauduinkin. Kirnussa ja Salamassa jopa kahdesti. Kirnu-kyyti tuntui toisella kerralla puolta lyhyemmältä kuin ensimmäisellä, Salama taas jymähti ensimmäisellä kerralla kesken kierroksen mäkeen toviksi jos toiseksikin.

Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!

Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.

En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.

Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.

Olen viettänyt sosiaalista elämää

Kävin tiistaina syömässä hyvän ystäväni kanssa. Ennen tapasimme melkein jokaisena arkipäivänä, koska olimme molemmat Firman leivissä. Nyt meistä ei ole siellä enää kumpikaan, ja asuinsijojemme välilläkin on ehken sellaiset 65 km, joten tapaamisia on harvemmassa. Soiteltua, tekstailtua ja sähköpostiteltua tulee sitäkin useammin. Ihanaa oli nähdä silmästä silmään, tuntea sielujen sympatiaa ja oikeanlaista kemiaa. Huomata, kuinka ikävä oli ollut keskustelua, Solin kuivaa huumoria ja paikalleen nasautettuja kommentteja.

Tänään kävin juomassa yhdet kahdet kolmet toisen entisen Firmalaisen kanssa. Oli vähintäänkin yhtä ihanaa tavata häntä. Tuntui kuin emme olisi nähneet vuoteen, vaikka viimeisimmästä tapaamisesta ei ole kuin vajaat kaksi kuukautta, puhelusta viikko, sähköpostista kaksi päivää ja tekstarista ei sitäkään. Vilkastus virtuaalisesti tai puhelimitse on piristävä, mutta Vilkastus livenä vaikuttaa kuin ziljoona tujausta endorfiinia.

Juuri nyt elämä on autuasta, kaikki osaset tuntuvat olevan kohdallaan. On mies, jota rakastan yhtä kiihkeästi, mutta vielä syvemmin kuin vajaat kymmenen vuotta sitten. On neljä erinomaisen ihanaa lasta, jotka ilahduttavat joka päivä. (Eivät tietenkään kaikki joka päivä, mutta jokainen vuorollaan.) On ystäviä, samankaltaisia, mutta erilaisia (same same but different, you know), on Tädit, on Sol ja on Vilkastus. On työ, josta pidän päivä päivältä enemmän. On terveyttä niin minulla kuin läheisillänikin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt olen onnellisempi kuin ehkä koskaan olen ollut.

Tädit empowers you

Ja sitä ne todella tekee. Tätien Virallinen Vuositapaaminen oli tänä vuonna hieman myöhässä, kummipoika täytti vuosia jo kolme viikkoa sitten. Mutta ihanaa oli, taas kerran. Tätitapaaminen todella voimaannuttaa väsynyttä ihmistä.

Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.

Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.

Otsikon tarjosi sloganizer.net

Se kahdeksas kääpiö

Lauantaina ennen saunaa kuultua:

Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.

Nyt mekin tiedämme.

Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.

Usein käynti optikolla auttaa

Kävellessäni tänään noutamaan autoani huollosta kuulin kuinka joku vislasi. Tiedättehän, sillä lailla fit-fiu. Ehdin juuri ajatella, että eipä ole minun perääni vislaitu ainakaan viiteentoista vuoteen, oi niitä aikoja jne. Sitten kuulin huikkauksen ja totesin, että jumppahuiti: auringossa notkuvat mopopojat vislaa tädille! Hymyilin niille tädillisen vinosti, että menkää pojat hoitoon, tai hankkikaa nyt ainakin silmälasit. Ne ruojat hymyili takaisin, heilutti kättä ja vislasi vielä perään. Kaikenlaista nuorisoa! Pilaavat ihmiseltä huonon tuulen noin vaan, viheltelemällä.

Salakähmäily johti eroon

Lokakuussa se alkoi, marraskuulta tammikuun loppuun pidin taukoa ja aloitin vamppaamisen sitten tosissani. Salamyhkäisiä puheluita, epämääräisiä selityksiä, pitkiä lounaita. (Pitäisi oikein tehdä lista, että mitä, kuinka monta ja millä tuloksin.) Eroonhan se sitten loppuviimein johti. Kolme viikkoa vielä, ja soon moro, Firma!

Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.

Ainahan on maksettava, eikös juu

Pääsiäinen lakeuksilla on takana. Matkasin mennen tullen Lintusen ja Sulon kanssa kolmisin autolla, Zot tuli työajallisista syistä junalla perässä. (Tai oikeastaan tiistaina hän tuli aamujunalla edellä.)

Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!

Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.

Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.

Ikävä ihminen valittaa

Minusta on tullut ikävä ihminen, hankala aasiakas. Nuorena olin sopuisa, elastinen ja nöyrä. Nykyään olen asiakkaana jämäkkä, (no jämäkämpi ainakin,) vaativa enkä vähääkään nöyrä. Jos en saa vastausta päiväkodin johtajalta, minä soitan kaupungin päivähoidosta vastaavalle johtajalle. Hyvä se on sielläkin tietää, että palvelun käyttäjä kokee tulleensa painostetuksi ja jopa uhkailluksi.

Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.

Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.

Mörökölli vieköön

Pitäisihän se tietää. Että kun lupaa ja (melkein) vannoo, ettei ilmoisna ikinä, ei kuuna kullanvalkeana. Tai mörökölli minut vieköön. Niin sitä sitten yhtenä aamuna herää ja huomaa olevansa kihloissa.

Sisarusrakkautta

Perjantai-iltapäivällä takapenkiltä kuultua:

Lintunen: Sulo, oletko isin rakas vai oletko äidin rakas?
Sulo: Olen Lintusen rakas. Olen Lintusen kainaloinen. Olen Lintusen mustapallero.
Lintunen (nauraa hersyvästi): Minun kainaloinen, mustapallero! Äiti, kuulitko, Sulo on minun mustapalleroni!

Naapurini Totoro on katsottu usein ja hartaasti. Mutta että mustapallero?