Ryöhköhkräääh, sanoi Sulo

Sanoi monta kertaa peräjälkeen, varmaan vartin yhtäkyytiä. Yskä alkoi viikonloppuna, aluksi vain vienona. Nenä rupesi rohisemaan, henki kuitenkin kulki. Alkuviikosta nousi vuorokaudeksi kuume. Sitten meni pari yötä niin, että Sulo-Pallero yski tukehtumaisillaan. Eilen tämä Hulda Huoleton älysi vihdoin soittaa terveysneuvontaan ja kysyä, että ei kai sitä lääkäriin tarvii viedä, kun ei kuumettakaan ole. Neuvonnassapa olivat sitä mieltä, että tarvitsee kyllä, kun ikää on vasta hätäiset kuusi viikkoa ja kuumettakin oli ollut. Terveyskeskuksestakin järjestyi hämmästyttävästi akuuttiaika, joten lääkäriin sitten vaan, omatunto soimaten.

Lääkäri kuunteli ja tunnusteli. Lintunen avusti lääkäriä tekemään diagnosia kertomalla, kuinka pikkuveli öhisee ja röhkii öisin kuin pieni porsas. Lääkäri totesi, että ei hätää, vielä ainakaan. Mutta tarkkana pitää olla ja hakeutua lääkärin pakeille heti, jos alkaa henki loppua tai syöminen lakkaa. Noin pienet voivat vaikuttaa kovasti sairainakin yllättävän pirteiltä, ja käänne huonompaan voi tapahtua yllättäen. Pieniä keuhkoputkia laajentamaan lääkäri kirjoitti vielä mikstuuraa.

Naulakoiden tuntumassa tainnutin Suloa kotimatkaa varten maidolla suoraan tuotantolaitoksesta, kun jonkun toisen lääkärin pakeilta tuli viisikymppinen nainen pukemaan ulkovaatteita ylleen. Hän herkesi juttelemaan, että kas, täällähän syödään. Sitten hän kyseli Lintuselta, että oletkos sinä kipeä. Lintunen kielsi olevansa. Täti sanomaan, että jaa, sinun vauvasiko se onkin sairas. "Ei ole", sanoi Lintunen. Täti näytti hämmentyneeltä. "Minun vauvani jäi kotiin odottamaan", jatkoi Lintunen. Tätiä nauratti. "No niinpä tietenkin. Tällaiset vanhat tädit ne puhuvat mitä sylki suuhun tuo, ihan tyhmiä." Lintunen ei kommentoinut tyhmyyttä mitenkään, sanoipa vain, että hänen pikkuveljensä kävi lääkärillä.

Yöksi Sulolle annettiin millilitra mikstuuraa, ja kas. Hän ei sanonut yöllä kertaakaan ryöhkökräääh. Aamulla rykiminen oli taas pitkää ja omalaatuista, (kuten terveiset vaipassakin) mutta ei ollenkaan niin tukahduttavaa kuin aiemmin. Vähällä taidettiin päästä. Ikuinen opitimisti minussa kuitenkin kuiskii, että kun lapsi sairastaa jo nyt, on edessä väistämättä ensimmäisen elinvuoden aikana lääkärikäyntejä enemmän kuin kolmella sisaruksella tähän mennessä yhteensä. Lintunenkin oli sentään jo melkein kahden, ennen kuin hänet piti ensimmäisen kerran käyttää lääkärillä. Korvatulehduksesta on kärsinyt vain Junior. Kerran, kolmentoista vuoden kypsässä iässä. Tällä kertaa olisin ennustukseni kanssa enemmän kuin mielelläni väärässä. Vuoden päästä sen sitten tietää.

Löytötavaraa

Joulusiivoukseen ei pahemmin panostettu, kun oltiin oman perheen kesken ja väsyneitä. Sunnuntaina on Sulon ensimmäiset juhlat, oman suvun kesken toki nekin. Mutta suku tarkoittaa myös Lintusen ja Sulon mummaa. Mumman haukansilmältä ei välty parhaitenkaan piilotettu epäjärjestys, pölypallero eikä katastrofikasa^*) eli siivottomuus. Niinpä olen tänään käyttänyt hyväkseni, sitä että Sulo on löytänyt nukkumisen kauneuden^**).

Olen tehnyt kirjahyllyyn tilaa siirtämällä kirjoja hyllyihin kahteen riviin. (Pakon sanelema juttu, sillä Zot uhkasi siirtää osan kirjoista divariin, kun ei taloon lisää Lundiaakaan mahdu.) Löysin massoittain pölyä ja yhden muumioituneen jonkun, luultavasti kissan oksennuksen.

Olen raivannut naulakon alta katastrofikasalaatikon. Löysin massoittain pölyä, kissankarvoja, pilalle pestyn kirjoneuleisen villatakin (oma) , kittanan valkoisen harmaahkon samettibleiserin (Sweetien), pörssiyhtiöiden vuosikertomuksia vuodelta 2002, kaksi paria parempia kenkiä (toiset omat, toiset Zotin), taiji-tossut (kissankarvaiset, omat,) sekä vain seitsemän kuukautta sitten kadonneen ajokorttini. Pahus, että siinä onkin hyvän näköinen tyyppi kuvassa. Uudesta ajokortistani toljottaa kulahtanut kääkkä. Eipä ihme, kääkällä on ikää 14 vuotta enemmän kuin sillä paremmannäköisellä böönalla.

Jostain kun löytäisi kadonneen kauneutensa, markkina-arvonsa (työmarkkina-arvonsa, mitäs kuvittelitte), sekä oikean lottorivin jättipottiviikolle. Paitsi että jos sen jättipottirivin löytäisi, niin ei sillä markkina-arvolla sitten niin väliä olisi.

*) Kiitokset ilmaisun löytämisestä Vaasan suunnalle
**) Kiitokset tästä löydöstä Pertulle

Lupaus

Tapanani ei ole tehdä mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Siivoan suuni, kertakaikkiaan ja lopullisesti. Eikä hetkeääkään liian myöhään, kuten voi päätellä Lintusen kommentista.

Taustaa: Meillä on kaksi kissaa ja kolme pitkähiuksista naista/tyttöä. Toisinaan sattuu sellaista, että hiuksia joutuu kissan elimistöön. Sieltä ne sitten tulevat aikaa myöten ulos, mutta hiuksen toinen pää jää kikkaran ja toinen kissan sisään. Joten kissa raahaa perässään sitä kikkaraa, kunnes se putoaa. Ällöä, tiedetään.

Lintunen: Äiti, tule pesemään, täällä on kissan kakka!
Äiti: No voi kakka!
Lintunen (painokkaasti): Äiti, sinä sanoit "voi kakka", mutta minä sanon kyllä "voi paskanmarjat!".

Viimeistä viedään

Vuoden viimeinen päivä. Jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä pitäisi kai sorvata. Mutta olkoon nyt, kun ei tarvitse tilinpäätöstä vääntää tästä vuodesta työnkään puolesta. (Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ei tarvitse tulevastakaan vuodesta. Loppuvuodesta synnyttämisellä on etunsa.)

Vuoden viimeinen päivä on mennyt kuin mikä tahansa päivä viime aikoina. Imetystä, ihmettelyä, että eikö se koskaan nuku, hengittääkö se vielä, mistä se hommasi tuon yskän, taako pärähti terveiset pöksyyn, miten noin pienestä pojasta voi tulla noin paljon pissiä ja pulautuksia, on se vaan ihana, vaikka haiseekin happamalta maidolta. Olen myös leikkinyt yksikätisesti äiti-hevosella ja pahalla liskolla, tyhjentänyt yksikätisesti pyykkikoneen ja tiskikoneen, katsellut DVD:llisen Tuomas-Veturia ja heitellyt öljyä laineille. Jossain välissä olen syönyt, lukenut päivän lehdet ja unohtanut, mitä niissä sanottiin. Hiuksia en ole kammannut, mutta minulla on sentään päivävaatteet päällä.

Vuoden viimeisenä päivänä olen väsynyt, 43 pisteen edestä. Se on paljon se. Sille tarttis jotain tehdä. Ensi vuonna sitten.

Onnea vuodelle 2006! Pitäkää toisistanne huolta!

Rauhallista Joulua!

Kaikki väki nukkuu. Jääkaappi on täynnä äitien tekemää ruokaa ja muita herkkuja. Kinkku tulee justsillään uunista ja perunaloora sukeltaa sinne. Yöllä on satanut lunta, ja näyttääpä satavan edelleen. Siivous on tehty. Se ei ehkä täytä ankarimpia standardeja, (nooh, edes normaaleja joulusiivousstandardeja,) mutta siivottu kuitenkin on. Saunakin on pesty. (Juuei, saunanpesua ei käytetyt Sulon synnytyksen käynnistelyyn, kuten ei niitä muitakaan ässiä. Tiedättehän: siivous ja seksi. )

Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.

Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!

Tunnustettu

Avioliiton ulkopuolella syntyneenä Sulolla ei ole toistaiseksi ollut virallisesti isää. Jos oikein pykäliä viilataan, hänellä ei ihan viimeisen päälle virallisesti ole sitä vieläkään, vaikka kävimme tänään lastenvalvojan luona isyyden tutkinnassa ja tunnustamisessa. Vasta kun maistraatti vahvistaa isyyden, Zotista tulee Sulon isä myös juridisesti. Ehkä jo tällä viikolla, mutta ensi viikolla viimeistään.

Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.

Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)

Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.

Hirviö

Saunan jälkeinen dialogi Lintusen kanssa.

Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.

Lasten suusta jne.

Kivaa oli niin kauan kun sitä kesti

Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.

Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.

Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.

Hiljaisuus ei hyvää tiedä

Mitenkä sen aina unohtaakin. Että kun leikki-ikäinen on näkymättömissä ja hiirenhiljaa, pitäisi kaikkien varoitusvalojen vilkkua, hälytyskellojen soida ja lippujen liehua.

Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.

Sulon syntymä - lyhyempi versio

Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.

Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.

Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.

Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.

Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)

Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.

Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.

Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.

Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.

Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.

Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)

Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.

Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.

Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)

Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.

Kuulumisia

Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.

Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"

Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.

Elvis has left the building

Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.

Todellisuus pääsi yllättämään

Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.

Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!

KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)

Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?

Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.

Suoramarkkinoija keinot keksii

Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)

Marraskuussa mieli lepää

Minä pidän näistä hämäristä päivistä. On ihanaa istua sisällä lämpimässä, siemailla kuumaa teetä ja kuunnella nurkissa ulvovaa tuulta, katsella raivoisan sateen piiskausta ikkunoihin. Käpertyä Lintusen viereen sohvalle ja lukea tarinoita Kuningas Babarista. Sähkökatkot ovat lyhyitä, mutta sytytämme silti kynttilöitä. Kevääseen ja sen julmaan, kovaan auringonpaisteeseen on ikuisuus. Hämärä sulkee meidät lempeään syliinsä. Marraskuussa mielihyvään ei paljoa vaadita.

Siemen niin pian maasta kasvaa

Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!

Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.

Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt hyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.

Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?

Kyä mää nauroin!

Tuli sitten pistäydyttyä Tampereella. Matkailu väsyttää, kun sitä harrastaa tässä vaiheessa raskautta ja tällä aikataululla. Mutta kyllä silti kannatti lähteä teatteriin Tampereelle asti.

Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.

Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.

Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.

(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)

Naama sillä juuri niin

Elämä on ja ei ole juuri nyt. Mistään ei jaksa innostua, ylipäänsä mitään ei jaksa. Ensimmäinen äitiyslomaviikko meni nukkuessa. Sohvalta sänkyyn ja vessan kautta takaisin sohvalle. Ilmankos öisin sitten tulee valvottua.

Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.

Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.

Löydetty

Mustat trikoohousut, merkki Vogue, koko XL, reikä oikeassa pohkeessa, vähän polven alapuolella, sentti ulkosaumasta.

En muista ikinä ennen nähneeni moisia pöksyjä, mutta niinpä vain kaivoin ne eilen pestyjen pyykkien korista. Kukaan meillä ei tunnista niitä omikseen. Sosialisoin ne käyttööni. Oikein mukavat raskausajan vetimet. Eivät purista, edes vatsan kohdalta, (vatsanympärys tällä hetkellä 131 cm, repikää siitä,) ja mikä ihmeellisintä: pultutkin on aivan sopivan mittaiset.

Mahtoivatko ilmaantua sitä samaa reittiä, jota sukkaparin toiset puoliskot vilahtavat pyykkikoneessa toiseen ulottuvuuteen?

Uusperhesisarussoppaa

Sweetie kävi opon haastattelussa. Ensin selvitettiin vanhempien ja sisarusten nimet ja iät. Sweetie luettelemaan, että isä on Isi-Pappa Eerokukkula, äiti on Lazur Luonnonkuvaus. Sisarukset ovat Veli Maininki, 17, Junior Eerokukkula, 14, Sisko Maininki, 13, ja Lintunen, 2,5. Ja että yksi on vielä tulossa joulukuussa. Kun kysyin, että miksi Lintusta ei esitelty sukunimeä myöten, niin Sweetie sanoi, että opon silmät alkoivat muuttua lasittuneiksi jo sinä Siskon kohdalla, joten hän ei viitsinyt hämmentää miesparkaa enää lisää neljännellä sukunimellä. Eikä kuulemma tullut mieleenkään kertoa, että Veli ja Sisko eivät ole biologisia sisaruksia, vaan isän avioliiton kautta perheeseen liittyneitä. Kun sisaruksia ne on kuitenkin. Eikä hän maininnut sitäkään, että vanhemmat ovat eronneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä meitä nauratti opo-raiskan oletetut mietteet perheen koosta.

Vielä vaatteista ja valokuvauksesta

Kookos kysyy kommenttilaatikossani, miksi lapsi pitää tällätä valokuviin. Aivan, siitäpä se ajatus edelliseen merkintääni juuri lähtikin. Miksi ihmeessä pitäisi pakottaa mekkovastaiselle jälkikasvulleen valokuvausta varten vaatteet, joissa hän ei viihdy ja joita hän ei käytä oikeastaan milloinkaan? Vain siksi, että äitee on jämähtänyt niille vuosikymmenille, jolloin valokuvia otettiin harvoin, yleensä vain juhlapäivinä, ja silloin toki vetäistiin paraatiasu ylle.

Minulla on albumissa tätini pihalla juhannuksena 1969 otettuja kuvia. Ajan hieman haalistamissa värikuvissa pönöttää vaihtelevissa kokoonpanoissa serkusparvi (neljä tyttöä ja yksi poika, iät 3 - 9 vuotta), mummi ja täti. Kaikki ykkösreleissä, joita on vielä vaihdettu otosten välillä. Muut hymyilevät, mutta minä näytän nyrpeää naamaa rusettini alla. Kaikissa kuvissa. En muista kuvien ottamisesta juuri muuta, kuin että suurta draamaa se oli, kun piti niitä vaatteita vaihtaa yhtenään, ja sitä rusettinauhaakin aina sen mukaan minkä värinen mekko oli yllä. Senkin muistan, että minä olin ainoa vastarannankiiski ja tuhma lapsi. (Hyvin sisäistetty rooli jo alta kouluikäisenä.)

Ohi Ammutun perusteet valokuvien vaatetuksesta ovat yksinkertaisuudessaan loistavat. Kuviin päälle sitä, missä tenavat normaalistikin parhaiten viihtyvät. Yksinkertaista ja helppoa. Nyt kun muistaisi tämän vielä ensi vuonnakin.

Ei hameväkeä

Lintunen (2,5 v) tietää mitä hän tahtoo, ja etenkin mitä hän ei tahdo. Eikä Lintunen tahdo pitää mekkoja tai hameita. Tai leikkiä nukeilla, tai pitää pitkiä hiuksiaan kiinni. Tai syödä sarvimakaroneja, mutta spagettia tai tagliatelleä kylläkin. Noin esimerkiksi.

Päiväkodissa oli eilen valokuvaus, ja sitä varten äidin (mallia käpy) mielestä olla vähän paremmat vaatteet yllä. Niinpä toiveikas äiti oli ottanut esille kaksi mekkoa, joista Lintunen saisi aamulla valita mieluisamman päälleen kuvausta varten. Niinpä niin. Hän ei valinnut kumpaakaan, vaan vihreät farkut ja valkoisen, Nalle Puh & co:n kuvalla varustetun paidan. Hoitaja oli kuitenkin saanut laittaa hiukset saparoille Nalle Puh -pompuloilla, jotka Lintunen oli itse käynyt Melli-tädin kanssa kaksin ostamassa tavaratalosta. (Melli-täti on Lintusen isän isosisko, ja Lintunen pitää hänestä kovasti.) Tällä kertaa hän oli myös auliisti poseerannut hymyillen, jopa nauraen kameralle. Viime syksyn kuvissa ilme oli vielä totinen kuin kissalla hiekkalaatikolla.

Viimevuotiset päiväkodin joulujuhlatkin menivät aivan piloille Lintuselta, kun äiti (tyhmä) pakotti väkisin pukemaan päälle liivihameen. Vaikka Lintunen alkoi kirkua hysteerisenä heti kun ensimmäistä kertaa näki koko kirotun vaatekappaleen, ja vaikka hän taisteli pukemista vastaan niin että koko mekko oli revetä. Silti äiti vain väkisin kiskoi mekon päälle ja kantoi potkivan ja kiljuvan tyttärensä autoon. Joulujuhlassa ei sitten voinut osallistua yhtään mihinkään, kun nyyhkytytti ja se typerä rätti haittasi. Piparia ja glögiä sentään saattoi lopuksi vähän maistaa. Sen koommin ei sitten ole tarvinnut mekkoja pitää, jos ei satu huvittamaan. Vaikka olisi mitkä juhlat ja kuinka arvokkaita vieraita tahansa. Että ei sekään episodi ihan hukkaan mennyt, kun tyhmä käpy siitä otti opikseen. Sitä paitsi farkut ja Nalle Puh -paita on ihan tarpeeksi hienot päiväkodin valokuvaan, eikö?

Taas polvet ruvella

Vastahan siitä on kymmenen viikkoa, kun edellisen kerran tein ilmalennon. Eilen illalla vetäisin oikoiseksi parkkipaikalla. Mikä lie pieni kivi osui kengän koron (hillityt 5,5 cm korkeutta, pinta-alaa 3,5 cm x 4 cm) alle, jalan muljahdus kengässä, ja sitten asfaltti nousi pystyyn tömähtäen polviin, kämmeniin ja vatsaan. Ensin ei satu ollenkaan ja kykenen keinahtelemaan takaisin sisälle.

Zot lähtee sijastani kyytimään Sweetietä, minä jään Lintusen kanssa sohvalle istumaan. Elvis on pelottavan hiljaa paikoillaan. Alkaa sattua, alkaa itkettää. Soitan sairaalaan, ja saan vapisevalla äänellä pyydettyä yhdistämään synnytys- ja naistentautien osastolle. Kun vaihteenhoitaja kysyy epäröinti äänessään, että minne siellä, itsehillintäni alkaa rakoilla. En saa sanottua muuta kuin että no sinne osastolle, eihän niitä ole kuin yksi. Vaihteenhoitaja tarkentaa, hieman hätääntyneenä, että yhdistääkö hän kätilölle vai riittääkö hoitaja. Ratkean parkuun ja sopertelen, että ihan sama, kunhan jollekin, en ole synnyttämässä, mutta minulle sattui onnettomuus. Osastolta vastaa kätilö, saan sanottua nimeni, pyydettyä anteeksi, enkä sitten juuri muuta. Kätilö on kuitenkin rauhallinen ja saan selitettyä mitä on tapahtunut. Kätilö ehdottaa, että tulisin vaikka ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi otattamaan KTG-käyrää. Odottelen Zotia takaisin rauhoittuneena. Lintunen halailee ja lohduttelee minua kyselemällä mihin olen loukkaantunut. Hän voi puhaltaa siihen kohtaan.

KTG-käyrä näyttää hyvältä, Elviskin alkaa pikkuhiljaa liikehtiä. Päivystävä lääkäri ultraa ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Istukka on takaseinässä, joten se on paremmin suojassa kuin kohdun etuseinässä ollessaan. Elvis painaa arviolta rapeat kaksi kiloa ja on kääntynyt raivotarjontaan. Saan matkaani mainion profiilikuvan. Elvis näyttää siltä kuin olisi pumppauttanut huuliinsa hieman täytettä. Nenä on vieraan mallinen ja leuka kovin pieni. (Zot kysyy kuvan nähdessään, että onko tuo ihan normaali. Totean, että ihan on isänsä näköinen.) Polvien kolotukseen lääkäri neuvoo ottamaan parasetamolia.

Aamulla on piesty olo. Portaiden laskeutuminen ottaa koville, kyykistyä ei voi oikein ollenkaan. Polvia ei särje, mutta koukistaminen pistää irvistämään. Henkistä kirvelyä aiheuttaa toteamus siitä, miten ohut väliseinä on hallitun toiminnan ja puhtaaseen paniikkiin sortumisen välillä. Vähällä pääsin tälläkin kertaa.

Mahakasta maanantaita

Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin valmis hakemaan sairaslomaa, vaikkei siihen varsinaisesti ole tarvetta. Vatsa painaa, käveleminen on vaikeaa, istuminen tukalaa, seisominen raskasta, nukkuminen katkonaista, väsymys jatkuvaa. Elvis kökkii edelleen perätilassa, polkee jalkaa ja survoo kipeästi rakkoa. Vatsani on (muistini mukaan) selvästi pienempi kuin Lintusta odottaessa, silti sitä koristavat nyt raskausarvet, joilta vältyin viimeksi. Bonuksena vatsaani peittää ennennäkemätön vaalea nukkakerros. Toivottavasti karva katoaa synnytyksen jälkeen. (Ei sillä, että viimeiseen viiteen vuoteen olisin bikineitä pitänyt, mutta karvainen vatsa on karvainen vatsa, vaikkei sitä kukaan muu näkisikään.)

Henki ei kuitenkaan taivu aiheettoman sairasloman hakuun, kun oppipoika vaatii edelleen vierihoitoa. Mahtaako jäljellä oleva kaksiviikkoinen riittää kaiken olennaisen omaksumiseen, edes välttävästi. Näillä näkymin ja herran asenteella ei, mutta kerrankin olisin enemmän kuin mielelläni väärässä. Puhelinkonsultaatiota joutunee pakosta antamaan, mutta fyysisesti en aio työpaikalle raahautua tämän vuoden puolella enää lokakuun viimeisen päivän jälkeen.

Kotona ei ole Elvistä varten tehty vielä mitään valmisteluja. Paitsi tyhjennetty varastolaatikkona toiminut pinnasänky. Lintunen hylkäsi pinnasängyn joskus vajaat kaksi vuotta sitten ja siirtyi perhepetiläiseksi. Nyt hän kiipesi tyhjennettyyn sänkyyn makailemaan, ja ilmoitti, että hän on vauva. Ei tarvita uutta vauvaa. Oikein kiva, mutta ilmoitus tuli liian myöhään. Lintunen on muuten nukkunut nyt ainakin neljä yötä (ei peräkkäin) yksin omassa sängyssä. Koska tämän vatsan kanssa lattianrajasta ylös mönkiminen alkoi käydä liian hankalaksi, ostimme kaksi sänkyä (yksi suuri ei mahdu huoneeseen) ja nukumme vihdoin kuin sivistyneet ihmiset ikään. Tai ainakin melkein. Sivistyneet ihmisethän, kuulemma, nukkuvat niin, että lapsilla on omat vuoteet ja aikuiset nukkuvat parisängyssä kaksin. Meillä nukutaan edelleen vaihtelevissa äiti+lapsi ja isä yksin, isä+lapsi ja äiti yksin sekä äiti+isä ja lapsi yksin -kokoonpanoissa. Onhan se kuitenkin edistystä entiseen luomukasvattajien siskonpetimeininkiin, vai mitä? Ehkä meilläkin on toivoa päästä normaalikansalaisten kunniakkaaseen kastiin.

Tarvetta on, välinettä puuttuu

Päässäni pyörii yhtä ja toista, kaikenmoista. Eniten se biisi, jonka lahjoitan kohtsillään Pollajukeboxiin. Mutta sen lomassa tällaistakin:

• verkostomarkkinointi
• salarakkaat
• perätila
• raskausarvet
• sukupolvien (ja -puolien) väliset erot työntekemisen suhteen eli
• onko homma hoidossa kun jätän sen toisen käsiin
• miksi minua on paiskattu luterilaiseksi kutsutulla työmoraalilla
• missä kulkee raja temperamentista johtuvan ja neurobiologisen vamman aiheuttaman reagoinnin välillä
• Downin syndrooma
• joulu
• talvirenkaat

Tarpeen lisäksi päivisin on aikaa, mutta ei vapaata konetta. Iltaisin on vapaa kone, muttei aikaa. Kaksitoista aamua, ja sitten pitäisi olla sekä aikaa että kone. Mahtaako tarve säilyä sinne asti.

Tyrmäys aamun avaukseksi

Kiltti sitten otti ja lopetti. Lämpöä, lempeä ja valoisampia aikoja sille kulmalle Suomea täältä idästä. Tulee ikävä.

Valvotun yön jälkeen

Olen synnyttänyt lapsia kolmella vuosikymmenellä ja kahdella vuosisadalla. Äitiyslomasijaiseni on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin ensimmäinen lapseni. Miten vanhaksi sitä voi ihminen itsensä tuntea?

Sitä ihteensä: parturibloggausta

Kävin eilen kampaajalla. Pitkien hiusten etu on siinä, että kampaamokäyntejä tarvitaan keskimäärin noin kahdesti vuodessa, välilyhennykset voi hoitaa kotiparturoimalla. Nyt oli tasauksen lisäksi ohjelmassa myös harmaiden häivytys, joten kampaamokäynti oli paikallaan.

Edellisestä kerrasta on siis puoli vuotta, joten olin jo ehtinyt unohtaa tärkeän seikan. Kun pyytää värisävyksi lämmintä ruskeaa, pitää muistaa samalla huomauttaa, että ei punaista. Niinpä kuljeskelen nyt sitten punapäänä brunetin sijaan. Parempi sekin, kuin harmaa juurikasvu. Pituutta sentään saksittiin riittävästi, kunhan ensin olin vakuuttanut kampaajalle, että antaa mennä vaan reilusti. Tukkani on uusiutuva luonnonvara, se kasvaa kohisten. Olen oikein tyytyväinen kokonaisuuteen, ammatilaisen kädenjälki näkyy. Eikä edes maksanut kohtuuttomia, vuosikausia käyttämäni salongin hinnan ja laadun suhde on kohdallaan.

Aamuyöstä heräsin epämääräiseen oloon. Iho oli hikisen nihkeä. Alavatsassa aaltoili kovin tutunoloinen kipu. Sitä ei tosin pitäisi tuntua vielä ainakaan kymmeneen viikkoon, nyt on ihan liian aikaista. Parempaa asentoa ei löydy, kivun aallot nousevat ja laskevat rytmikkäästi. Elvis (vielä perätilassa) rokkaa rakon päällä siihen malliin, että on pakko vääntäytyä vessaan. Istun pimeässä, hämäränrakastaja, kuuntelen yltyvää kipua, joka kiertyy vatsasta selän puolelle. Ja silloin mieleen tulee, että ei tämä taidakaan olla sitä, onneksi. Paksusuoli se siellä vain kiukuttelee, monen vuoden jälkeen.

Varttia vaille kuudelta sataa rankasti. Moottoritiellä on pimeää ja paljon vettä. Edellä ajava auto väläyttää jarruvaloja. Ajatuksiin työntyy eilisessä paikallislehdessä ollut uutinen kahdesta hirvikolarista juuri näillä kilometreillä. Nopeuteni on satasen pinnassa, sillä renkailla on ajettu jo kolme kesää, ja muistan edelleen liian hyvin, miltä tuntui nousta autolla vesipatjan päälle renkaiden ensimmäisenä kesänä. Miten auton perä lähti pyrkimään sivulle ja kohden vieressä ajavaa rekkaa, Lintunen takapenkillä turvakaukalossa nukkumassa. Säikähdys iski vasta myöhemmin, kun tilanne oli jo ohi, auto suorassa ja renkailla ote tien pinnasta. Pidän reilua etäisyyttä edellä ajavaan, ohituskaistaa pyyhkii autoja ohi vesi korkealle roiskuen. Jarruvalojen välkyttelijä jatkaa välkyttelyään muutaman kilometrin välein saaden ohittavien autojen kuskit painamaan keskimmäistä poljinta. Toimistolla radiosta alkaa tipahdella uutisia kolareista ja ruuhkista ympäri pääkaupunkiseutua. Aikaisissa lähdöissä on etunsa.

Huopatossutehdas

Kovin on hiljaista elämä juuri nyt. Lintunen ja Zot ovat olleet perjantaista lähtien mummolassa, ja kotona on niin äänetöntä kuin nyt kahden rauhallisen teinin kanssa voi olla. Outoa elämää pitkästä aikaa. Voi mennä ja tulla mielensä mukaan (työn sallimissa puitteissa). Voi lukea rauhassa kirjaa. Voi maata sohvalla ja tuijottaa kattoon. Voi käydä töiden jälkeen kampaajalla ja elokuvissa. Voi ikävöidä. Aika alkaa hidastua kuin edesmenneessä Karu Sellissä. Outoa elämää.

P.S. Ei siellä huopatossutehtaalla kuulemma oikeasti hiljaista ole.

Moon meiltä ja muut on meirän krannista

Kun lapsi ei kasva, syö, nuku, puhu, leiki, piirrä, maalaa, muovaile, lakkaa syömästä rintaa, tuttia tai tuttipulloa, näytä, käyttäydy ja/tai tee jotain muuta kuten ikäisensä [samaa sukupuolta olevat] lapset keskimäärin, yleensä ja/tai tarkkailijan omat/tuntemat lapset, lapsessa on oltava jotain vikaa. Ja sen vian on luonnollisesti aiheuttanut vanhempi (tai molemmat), jolla on ainakin vanhemmuus hukassa ja rajat asettamatta, ja joka on liian lepsu ja haluaa vain päästä helpolla ollen siis yksinkertaisesti laiska ja sopimaton kasvattamaan lasta.

Että mihinkä se ei niin normilapsi Lintunenkin vielä päätyykään? Koulukotiin, kasvatuslaitokseen ja proverbiaaliseen sinne niin, mummonpotkija siitä nyt ainakin tulee, sanoo tuomiopäivän ennustaja. Eduskuntaan, presidentin linnaan ja minne nyt sattuu kiinnostus riittämään, sanon minä. Ei Lintusessa suotta eteläpohojalaanen veri sakiana virtaa.

Tikkuja kynsien alla

Pituuteni on 163 cm. Zotin päälaki on 174 cm:n korkeudella. Äkkinäisempi voisi kuvitella, että kun astun auton rattiin Zotin jälkeen, joudun siirtämään penkkiä eteenpäin. Vaan ei: joudun siirtämään sitä pari pykälää taaemmas.

Olin perjantaina pitkästä aikaa ravintolassa iltaa istumassa ja ajoin melkein naapurissa asuvan työkaverini auton kotiin. Kaveri on 168 cm pitkä, ja jouduin vekslaamaan penkkiä eteenpäin ylettääkseni kunnolla polkimille. (Meillä on saman merkkiset autot, kaverilla farmari ja meillä sedan.) Zot oli perjantaina poikkeuksellisesti liikkeellä meidän autollamme, ja lauantaina kauppareissulle lähtiessämme totesin, etten survoutumatta mahdu ratin ja penkin väliin. Ensin kuvittelin vatsan olevan edelleen turvoksissa edellisen illan herkuista, mutta hassusti polkimille koukkuun jäävät jalat paljastivat totuuden. Zot oli siirtänyt istuimen edemmäs.

Aivoni eivät suostu ymmärtämään miten minua 11 cm pidempi ihminen, jolla on silminnähden pidemmät raajat kuin minulla, voi ajaa mukavasti istuin lähempänä rattia ja polkimia. En vaan käsitä.

Erikoinen tapaus

Törmäsin eilen kaupan kassalla entiseen työkaveriin, jonka kanssa jaoin työhuoneen viisi tai kuusi vuotta. Opimme tuona aikana ymmärtämään puolesta sanasta mistä toinen puhui. Muut eivät näitä toisinaan yksisanaisia dialogejamme tajunneet ollenkaan, mikä huvitti meitä suuresti.

Edellisen kerran olimme tavanneet entisen työporukkamme ( pääasiassa vuosilta 1987 - 1994) saunaillassa joulukuussa 2004. Sen jälkeen emme olleet yhteydessä olleet, ehkä jotain "Hauskaa Pääsiäistä!"- sähköpostia lukuunottamatta. Tervehdyksiä vaihdettuamme toinen kysyy sen normaalin: "No, mitäs kuluu?" Kun vastaan, että eipä mitään ihmeempiä, vatsaa tässä taas kasvattelen, niin vastapuolen kasvoille leviää hämmästys. Hän oli juuri edellisenä yönä nähnyt minusta unta, ja siinä unessa olin ollut raskaana.

Sattuma on vitsikäs heppu.

Näsä-päivät

Mistä lie takavasemmalta pääsi yllättämään armoton väsymys. Herään edelleen säännöllisesti ja ilman ulkoisia apuvälineitä ennen viittä. Ei väsytä. Puoli seitsemältä työpöydän ääressä väsyttää niin, että voisin nukahtaa istualleni.

Koko päivä menee sumussa, Pikku Kakkosen aikaan silmät painuvat väkisin kiinni. Uneen asti en kuitenkaan pääse, Lintunen pitää siitä huolen aina huomatessaan. "Älä nuku!", kuuluu terävä komento. Puoli yhdeksältä olen täysin kypsä sänkyyn, Lintunen nukahtaa tuntia myöhemmin, jolloin minäkin viimein saan unen päästä kiinni. Yö menee säännöllisesti heräillen. Kylkeä on käännettävä tunnin, puolentoista välein, eikä se enää onnistu unessa.

Tänä aamuna sateinen moottoritie oli musta ja pimeä. Pimeää siellä on ollut jo jonkin aikaa, mutta ei ihan näin mustaa. Kaikki valo tuntui imeytyvän välittömästi tien märkään pintaan. Onnittelin itseäni siitä, että äitiyslomani alkaa ennen kurjimpia lumi- ja räntämyräköitä.

Kotona ei huvita mikään, töissä ei sitten sekään vähä. Alkuviikosta selvisi etten ehdi saada yhtä keskeneräistä projektia päätökseen, vaikka tarkoitus oli. Ottaa päähän, ja eniten ottaa päähän se, että neljä kuukautta kallisarvoista aikaa meni tuhluuseen rautalankaa ruotsalaisille taivuttaessa. Sitten kun siinä päässä jotain viimein saatiin liikkeelle, onkin kolmas osapuoli lahden tällä puolen niin työllistetty, että aikaisintaan joulukuussa päästään eteenpäin. Että se siitä sitten, minun osaltani.

Hakuaika sijaisekseni päättyy perjantaina, ehdokkaita aletaan haastatella aikaisintaan ensi viikolla. Viimetippaan jää sekin, kun perehdytys vaatii kuitenkin kuukauden. Toivoa sopii, että pysyn työkykyisenä. Osan töistä pystyy pomokin opettamaan, mutta töistä kriittisimpään pystyn vain minä. Vastahan minä olen neljä vuotta säännöllisesti esittänyt, että pomon pitäisi opetella sekin homma. Mistäs sitä tietää minä surkeana päivänä kajautan työmatkalla auton ja itseni kankaalle, ja siinäpä sitä sitten ovat, puhtaan kaulan kanssa.

Mua huvita enää mikään, menen lukemaan juorulehtiä ja juomaan teetä.

Kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät putoavat päästä

Jos nyt olisi päässyt joskus unohtumaankin miksi en ikinä äänestä keskustalaista, niin tämänpäiväisen Nyt-liitteen sivut 12 - 15 muistuttavat sen taas tehokkaasti mieleen. Parasta etten sano tämän enempää, ettei tule sanottua ihan liikaa keskustalaisänkyröiden käsityksistä täydellisestä perheestä. Olen mykistynyt, vaikken sentään lakossa.

Kurkistusluukun keittiössä

Meillä syötiin eilen risottoa. Se on aika harvinaista arki-iltaisin, sillä arkikokkaus on yleensä minun osani, ja se tarkoittaa mahdollisimman nopeaa ja vaivatonta vääntöä lieden ääressä. Zot ruokkii perheen viikonloppuisin, ja se puolestaan merkitsee kiivasta reseptikokoelman selausta, monimutkaisia ateriakokonaisuuksia, tuntikausien pilkkomista, paistamista, paseerausta ja huseerausta. Lopputuloksena on yleensä herkullinen ateria ja jumalaton sotku. (Herra Gourmet ei yleensä jaksa ankaran paistinkäännön päälle enää siivota jälkiään.)

Risotto taitaa olla monimutkaisinta, mitä minä tapaan valmistaa, eikä sekään ole kovin monimutkaista. Raskaimmat osuudet ovat sipulien (salotti- & valkosipuli) pilkkominen, liemen kauhominen ja ankara hämmentäminen sekä (ehdottomasti aidon) parmesaanin raastaminen. Jos laiskottaa kovin, saatan korvata parmesaanin valmiilla Grana Panado -raasteella.

Perusrisoton ohje on alunperin Jamie Oliverin kirjasta Alastoman kokin paluu (WSOY, 2003), jonka saimme Zotin siskolta joululahjaksi. Zot ei pidä tästä keittokirjasta, sillä Oliverin ohjeissa ei aina ole täsmällisiä mittoja. Resepteissä puhutaan kourallisista ja hyppysellisisitä ja muista epämääräisistä määristä. Zot haluaa tarkkoja desilitroja ja grammoja. Hän noudattaa reseptejä pilkulleen, kun taas minulla on tapana enemmäkin käyttää niitä pohjana, korvata raaka-aineita toisilla ja säveltää muutenkin. Zotin tavanomaisin avaus ruokapöydässä seurustelumme viitenä ensimmäisenä vuonna olikin: "Onko tähän joku resepti vai teitkö omasta päästäsi?" Päästäpä päästä, enää tuo ei vaivaudu kyselemään. Minä kun saatan katsoa mitä kaapista löytyy ja sen jälkeen miettiä mitä niistä voisi saada aikaiseksi.

Takaisin risottoon. Peruspuuroon heitetään höysteeksi mitä mieli tekee tai mitä sattuu olemaan. Mieli olisi tehnyt metsäsieniä, vaan niitä ei ollut. Niinpä risottoa tymäköitettiin pekonilla, broilerilla ja rucolalla. Perään vielä aimo keko parmesaania. Oli niin hyvää, että lopun iltaa makasin sohvalla kuin antiloopin nielaissut python. Aamulla sormien tilalla oli nippu nakkeja: risoton suolapitoisuus ei tainnut ihan olla suositusten mukainen.

Me molemmat pidämme ruoanlaitosta, ja syömisestä. Jonkin aikaa meillä oli tapana pitää ruokapäiväkirjaa. Siihen merkittiin mitä oli tehty, mistä resepti löytyy, mitä viiniä mahdollisesti oli nautittu kyytipoikana, ketkä kaikki olivat aterioimassa ja mitä kukin ruoasta oli mieltä, kannattaako tehdä toiste ja kannattaisiko jotain ainesosaa laittaa enemmän tai vähemmän tai korvata se jollain muulla. Pitäisikin oikeastaan kaivaa päiväkirja taas esiin, sen pitäminen oli hauskaa.

Jälkikasvu näyttää ainakin toistaiseksi olevan myös kiinnostunut kokkaamisesta. Sweetiellä ja Juniorilla pysyy kauha kädessä ja maukasta jälkeä syntyy. Lintunen keskittyy enemmä leipomispuoleen. Hän ehdottelee pullan leipomista tai pizzataikinan tekoa. Siinä jauhot pölisevät ja posket punoittavat. Lopputulos ei ehkä aina ole vieraskelpoinen, mutta syömättä tuotokset eivät koskaan ole jääneet, ja Lintusesta touhu on aina ollut mukavaa. Vielä kun saisi kunnon keittiön, jonne mahtuu kerralla useampi kokki. Nykyisessä ei ole tarpeeksi tilaa eikä työtasoja. Siihen on kuitenkin tyytyminen, näillä asuntojen hinnoilla.

Parempia aikoja odotellessa pitääkin tästä lähteä kohta kotiin kokkaamaan. Tänään Kurkistusluukun keittiössä syödään tonnikalapastaa. Ohje ei ole omasta päästä, mutta mukailtu kuitenkin, kuinkas muuten.

Se on myähästä ny

Ne on meinaan loppuunmyyty, viikonloppuesitykset tänä vuonna. Ja melkein arki-illatkin. Mutta minullapa on lippu tiistaille 8.11.2005! Sen jälkeen se alkaisikin tosiaan olla minulle myähästä, Elvis tulee joulukuussa.

Marraskuussa minä lähden Tampereelle. Istun ison vatsani kanssa rivillä 5, paikalla 92. Maksan nautinnosta suolaisen hinnan yöpymällä hotellissa. Maksoi mitä maksoi, Eila, Rampe ja likka on pakko kokea.

Ruokaremonttini

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa kysyttiin oman ruokaremonttini pääkohtia. Olkaatten hyvät:

Pidin ensin viikon ruokapäiväkirjaa. Siihen merkitsin jokaisen syömäni ja juomani suupalan pienintä pastillia myöten, määrän (kpl/ gr/ dl etc.) kellonajan, missä olin syönyt, (keittiönpöydän ääressä/ työpaikkaruokalasssa /autossa jne.) kenen kanssa (yksin/ työkavereiden/perheen seurassa), missä mielentilassa (väsynyt/ iloinen/ tavallinen) ja lisäksi kuinka nälkäinen olin asteikolla 0-5 (0=ei yhtään nälkä 5=nälkään nääntymäisillään). Ravitsemusterapeutti syynäsi muistiinpanoni läpi, ja kertoi sitten mitä hyvää ja mitä parannettavaa syömistouhussani oli.

Ensimmäiseksi vaihdettiin rasva. Pois Oivariini , tilalle Beneviva. Ah ja voih! Beneviva ei voin makuun tottunella kielelläni maistu yhtään miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mieluiten olisin jättänyt koko rasvan sitten pois, mutta sitä ei saa tehdä. Rasvaa, ja nimenomaa noita monityydyttämättömiä pehmeitä kasvisrasvoja on saatava päivittäin tietty määrä. Levitteen vaihtamisella tankkaamani energian määrä putosi, sillä Benevivassa on energiaa vähemmän kuin Oivariinissa, käytän sitä vähemmän kuin Oivariinia. Bonuksena tulee kovien eläinperäisten rasvojen tilalle pehmeitä kasvisrasvoja.

Samalla otin käyttöön lautasmallin: lautasesta 50% täytetään kasviksilla ja juureksilla, 25 % perunalla, pastalla tai riisillä ja 25 % lihalla, kalalla tai kanalla. Aiemmin lautasellani oli 50 % pastaa tai riisiä, pihvi, leike, kalanpala tai reilusti soosia. Näön vuoksi lautasen reunalla oli pari tomaatinsiivua tai vähän porkkanaraastetta. Vaihdoin myös syömisjärjestystä. Aiemmin söin ensiksi muun ja sitten vasta rehuosaston, jos sille enää oli tilaa. Nyt syön ensin sen kasvisvuoren, joten vaatimattomampi määrä rasvaisempaa ja energiapitoisempaa ruokaa riittää täyttämään vatsani. Kaurapuuronsyönnistä huolimatta viljatuotteita kuului ruokavaliooni liian vähän, joten syön nyt pari viipaletta ruisleipää lounaan yhteydessä.

Työpäivinä lounaan (klo 11.00) ja ilta-aterian (17.00) väliin jäi liian monta tuntia, joten nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Niinpä sitä tulikin ahdettua itsensä turvoksiin ilta-aterialla, ja siinä välissä napsittua yhtä sun toista pientä välipalaa, kuten suklaapatukoita ja keksejä. Tämä korjaantui kevyellä välipalalla iltapäiväteen yhteydessä. Otan evääksi hedelmän tai rasvattoman viilin, ja taitan näin tervimmän kärjen napostelu- ja mättöhimolta.

Maitotuotteita (lähinnä rasvatonta piimää ja 1%-viiliä) , lihaa ja kalaa ruokavaliooni kuului ennestään riittävän paljon. Tosiaan jopa sitä kalaakin, vaikka en siitä yhtään pidä. Kasvatuksellisessa ja opetuksellisessa mielessä meillä on sitä kuitenkin syöty, lasten ei pidä kärsimän vanhempiensa huonoista ruokatottumuksista. Hyvin kala jälkikasvulle maistuukin, onneksi.

Tässä ruokaremonttini yksinkertaisuudessaan. Vaikeinta oli kasvisten määrän lisääminen. Salaatit ja kasvislisukkeet ovat aina mielestäni olleet tylsiä ja mauttomia, enkä ole niitä halunnut syödä. Pitkin hampain ja irvistyksiä peitellen aloin niitä jäystää. Nyt niistä on tullut automaattinen osa ateriaa, keitetty kukka- ja parsakaali on suorastaan hyvää, mutta keitettettyä porkkanaa tai papuja en edelleenkään syö. Toiseksi vaikeinta oli luopua maukkaasta maitorasvasta. Voi on aina voita, kevytlevitteet ja benevivat eivät sen maulle pärjää. Terveytensä eteen on kuitenkin uhrauksia tehtävä, joten voi ja Oivariini eivät enää jääkaapissamme viihdy. (Uusien perunoiden kylkeen sitä kuitenkin kesällä vähän pistin, Beneviva potun kanssa aiheutti vain pahaa mieltä.) Syömisen hallinta, kompastuskiveni aiemmin, on parantunut kuin itsestään. Säännöllinen ruokarytmi ja tasapainoiset ateriat (tai se kuviteltu mauttomuus, ehkä,) ovat tehneet tehtävänsä. Ei tee enää mieli vetää vatsaansa pinkeäksi.

Herkkuhetkiäkin vietän edelleen. Sallin itselleni karkkipäivän viikossa. Päivä vaihtelee, joskus tekee mieli lauantaina, joskus tiistaina, mutta kuitenkin vain kerran kalenteriviikossa. Entinen paheeni, sipsit, on todellakin entinen paheeni. En enää osta niitä ollenkaan, ja jos joku muu ostaa, saatan syödä kourallisen tai pari, ja siitäkin määrästä ruoansulatukseni äksyyntyy. (Ei parane poistua kovin kauas mukavuuksien ääreltä, rasvaripuli on ikävä seuralainen. Kokemusta on.) Entisinä aikoina 300 g:n pussi meni hetkessä, eikä tuntunut missään.

Näillä konsteilla painoni on siis ensin pudonnut, ja sen jälkeen pysytellyt alle lähtölukemien raskausviikoista huolimatta. Normaalipainoiselle näillä konsteilla ei ehkä ole painoapudottavaa vaikutusta, ja minunkin on imetyksen loputtua pudotettava energiamäärää ja lisättävä liikuntaa, jos haluan eroon kymmenistä ylikiloistani. Olennaisinta, mitä ravitsemusterapeuttikäynneilläni tajusin, oli se, että en ole millään laihdutuskuurilla tai erikoisdieetillä. Minä saan ja minun pitää syödä sitä samaa tavallista ruokaa kuin muukin perhe, ja minun pitää syödä oikein lopun ikääni. Tämä ei ole kuuri, joka kestää raskauden ajan. Tämä on pysyvä muutos. Siksi oikeaoppisen ruokavalion on iskostuttava selkäytimeen, sen on oltava niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse ajatella. Ja kas vain: siellä se nyt on, eikä ollut edes kovin vaikeaa.

Terve elintaparenttu

Minä olen lihava. En vähän pyöreä tai pikkuisen ylipainoinen vaan ihan reilusti läski. Enkä juurikaan liiku. Mutta olen terve läski. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä nollassa, ja ei-raskaanakin varsin kohtuullista, ehkä kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa, eikä mitään koomakännejä tai edes krapulaan johtavaa ryyppäämistä silloinkaan.

Minulla ei ole diabetestä, ei korkeaa tai edes kohonnutta verenpainetta (viimeisimmät lukemat lääkärin mittaamana viime tiistaina 114/68), ei korkeaa kolesterolia (kokonaisarvo 4,3 ja LDL 2,7, mitattu noin vuosi sitten). Minulla ei ole nivelvaivoja, polviin ei koske, nilkat eivät valita. (Häpyliitokset valittavat, mutta se menee ohi synnytyksen jälkeen eikä liittyne läskeihin, sillä ensimmäisessä raskaudessa olin aivan normaalipainoinen ja liki kävelykyvytön liitoskipujen vuoksi.) Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa olen ollut sairaslomalla 8 päivää, joista 3 + 3 keskenmenon vuoksi ja kaksi flunssan. (Lapsen sairastamisen vuoksi olen ollut poissa 7 päivää, ja sekin on aika vähän 1,5-2,5 vuotiaan päiväkotihoidetun kanssa, uskokaa pois.) Ilman keskenmenoja minulla olisi siis kaksi kokonaista sairaslomapäivää. Olisiko niitä nolla, jos kuntoilisin ja olisin normaalipainoinen? Enpä usko. Laihankälppeällä, säännöllisesti kuntoilevalla, maratonin neljään tuntiin juoksevalla puolisollani (sport-avomallia) on flunssa keskimäärin joka toinen kuukausi, polvinivelessä on kipuja, selkään sattuu ja rintaan pistää.

Esko Ahon mielestä minun pitäisi maksaa sairastelustani enemmän kuin urheilullisen mieheni, joka kuitenkin sairastaa enemmän kuin minä. Kauppalehden (30.8.2005) jutusta ei käynyt ilmi tarkoittiko Aho elintapasairauksia vai kaikkea sairastamista. Jos kaikkea, vastustan jyrkästi. Jos elintapasairauksia, en vastusta jyrkästi. Jos minulle puhkeaisi kakkostyypin diabetes tai sepelvaltimotauti, tai verenpaine- ja kolesterolilukemani alkaisivat vaatia lääkitystä, enkä siitä huolimatta välittäisi ryhtyä elintaparemonttiin saadaksen niitä kuriin, hyväksyisin sen, että siitä minua sakotetaan. Mutta mielestäni on kohtuutonta, jos minun pitäisi maksaa korkeampaa sairasvakuutusmaksua tai jos tavallinen lääkärikäynti ja lääkkeet minkä tahansa sairauden vuoksi maksaisi minulle enemmän vain kilojeni ja liikkumattomuuteni vuoksi.

Silti kukkahattutäti tms. sosialisti minussa jotenkin vastustaa tätä Ahon bonusjärjestelmää. Viinanjuonnin ja tupakanpolton pystyy käsittääkseni kyllä todentamaan, mutta entä lenkilläkäymättömyyden ja rasvaisen ruokavalion? Miten sitä kuntoilua ja terveitä elämäntapoja valvotaan? Riittääkö todisteeksi, että on normaalipainoinen? Isäni kuntoilee ja syö viimeisen päälle terveellisesti, ei polta eikä juuri viinaan (enää) kajoa, mutta kolesteroliarvot siitä viisveisaavat. Anoppini (sport-avomallia) on ikänsä ollut samaa lajia vielä ankarammin, mutta niinpä vain sydäntä on pallolaajennettu jo alle viisikymppisenä ja kolesterolia ja verenpainetta alentavaa lääkitystä on otettava joka päivä. Ja mitä sitten, jos ei vaan yksinkertaisesti saa itsestään irti terveempiä elämäntapoja, eikä kuitenkaan ole varaa maksaa sairastamisestaan korkeampaa hintaa? Jätetäänkö hoitamatta, luonnonvalinta huolehtikoot kelvottomat pois päiväjärjestyksestä?

Minä tiedän kyllä ylipainon ja huonon kunnon tuomat riskit. Tiedän, että vaikka olen terve nyt, voi tilanne olla toinen kymmenen vuoden päästä, jollen tee riskien pienentämiseksi mitään. Liikunnan lisääminen ei sattuneesta syystä onnistu juuri nyt. (Sattuu ihan liikaa, eikä liene tarkoituksenmukaista, että joudun sairaslomalle vain siksi, että alan kuntoilla.) Sen aika tulee synnytyksen ja siitä palautumisen jälkeen. Ruokaremontin olen jo toteuttanut, ravitsemusterapeutin avulla. Se kävi oikeastaan aika helposti, eikä sitä tarvitse enää ajatella. Elämästä tuli hieman mauttomampaa, mutta kaikkeen tottuu. Neuvolan vaaka ei vieläkään näytä yhtä korkeita lukemia kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tässä raskaudessa sille astuin. Olen tähän asti käyttänyt tavallisia housujani, vaikka vatsani on selvästi kasvanut. Ne puristavat jo vähän, mutta niitä voisin kuitenkin käyttää niitä varmasti viikon tai pari. Raskausviikkoja on takana jo 25, mutta vasta tänään vedin ensimmäistä kertaa äitiyshousut jalkaani. Ruokaremontilla on siis ollut vaikutuksia, vaikkei se päälle näykään. Toivottavasti vaikutusta on myös sitten siihen, että pysyn jatkossa yhtä terveenä kuin tähänkin asti. Saattaa motivaatio muuten kadota matkalla.

Rahaa tyrkyllä

Postilaatikostamme on viime aikoina löytynyt useita nimelläni varustettuja kulutusluottotarjouksia. Olen viskonut ne sen kummemmin perehtymättä paperinkeräykseen. Rahareikiä kyllä piisaa, muttei mitään niin akuuttia ja kriittistä, että niitä pitäisi kulutusluotoilla tukkia.

Eilen Citibank lähestyi minua kirjeitse ja tarjosi luottoa 700-20.000 euroa 0- 12 vuoden takaisinmaksuajalla, esimerkkitaulukossa nimelliskorot 17,9 % - 15,9 % Paremman tekemisen huvituksen puutteessa laskeskelin Citibankin kotisivuilta löytyvällä laskurilla lainoille todellisia vuosikorkoja. 700 euroa ja vuoden takaisinmaksuaika: 31,54 %, 20.000 euroa ja 12 vuoden maksuaika: 16,03 %. Tulee siinä rahalle hintaa, ja paljon enemmän kuin mitä tulee ajatelleeksi , jos ei tiedä mikä on nimelliskoron ja todellisen vuosikoron ero. Nordean tarjoamien korttiluottojen 12 % pinnassa pyörivät todelliset vuosikorot alkavat vaikuttaa suorastaan edullisilta, puhumattakaan Sammon jopa alle 10 % korkotarjouksista.

Mistäpä nämä rahantarjoajat/ lehtikauppiaat/ kirjakerhot/ vaipanvalmistajat/ lastenruokatehtailijat tietävät lähetellä houkuttelevia tarjouskirjeitään juuri minulle? Kas, ovat näköjään ostaneet tietoni Väestörekisterikeskukselta. Mutta nyt se peli loppuu, kiellän Väestörekisterikeskusta luovuttamasta tietojani suoramarkkinointia varten. Kas noin, se on tehty. Siitäs saitte, sanoisi tähän Lintunen.

Sosiaalisesti sairas

Kävimme sunnuntaina Heurekassa, pääasiassa katsomassa T-Rex-näyttelyä Lintusen iloksi. Ja kylläpä hän iloitsikin! Minun silmääni näyttely oli varsin köppäänen, ja ainakin osittain sama, jonka kävimme Sweetien ja Juniorin kanssa katsomassa joskus viime vuosisadalla. Mutta Lintunen jaksoi kyllä ihailla useaan kertaan ja varsin asiantuntevasti muovisauruksia. (Ankylosaurus tosin oli hänen mielestään piikkipiru.)

Lintunen oli myös kiinnostunut Musiikki-näyttelystä, ja jaksoi hyvin ihmetellä Tiedeteatteri Minervan Kaasumaailma-esitystä. Heurekan hallit kuitenkin kaikuvat kovasti, ja yleinen taustahäly on aika mittavaa aikuisenkin korvaan, eikä Lintunen ole koskaan sietänyt kovia ääniä tai jatkuvaa meteliä. Hänestä tulee ärtynyt ja lyhytpinnainen, niin nytkin. Niinpä meiltä aikuisilta näyttelyihin tutustuminen jäi aika pintapuoliseksi, etenkin kun Heurekassa oli mielestäni aika paljon väkeä sunnutai-iltapäiväksi.

Ehdin kuitenkin kokeilla Epeli-elämänpeliä. Siinä käydään läpi kuvitteelisen henkilön elämä lapsuudesta vanhuuteen erilaisten tilanteiden kautta. Pelaaja valitsee eri tilanteissa kolmesta vaihtoehdosta ja saa niiden mukaan pisteitä. Lopuksi kone antaa arvion tehtyjen valintojen perusteella niiden terveysvaikutukset neljällä osa-alueella: fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys sekä yleinen selviytymiskyky.

Minun valintani tuotti tulokseksi henkilön, joka on sekä fyysisesti että psyykkisesti selvästi asteikon terveessä päässä, ja lisäksi oikein kovasti selviytymiskykyinen yleisellä tasolla, mutta jonka sosiaalinen terveys oli pahasti sairaan puolella. Ensiällistys oli suuri, mutta tarkemmin ajatellen sosisaalinen terveyteni taitaa juuri nyt olla aika heikoilla.

Tulen kyllä ihan hyvin toimeen omassa/omissa yhteisö(i)ssäni, mutta minulla on kuitenkin valtava kaipuu vetäytyä niistä syrjään, olla itsekseni ja yksin. Huomaan vetäväni verhoja ikkunoiden eteen, sulkevani ovia ja ikkunaluukkuja, ripustavani näkymättömiä kylttejä ("Ei vastaanottoa!" "Häiriö lähettimessä!" "Pysykää poissa!") sinne tänne. En jaksa seurustella ja olla sosiaalinen, en jaksa tavata kavereita, en vastata sähköpostiviesteihin. Puhelinlaskuni ovat luokkaa 1,81 euroa/kk. Kaipaan yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä, että kukaan ei halua minulta yhtään mitään, ei edes keskustelua. Minä haluan olla yksin.

Ainoat yksinolonhetkeni ovat työmatkat (35-45 min/suunta) autossa, sekä ensimmäinen tunti toimistolla, jolloin täällä ei vielä ole ketään muuta. Ja se on selkeästi liian vähän, etenkin kun noina hetkinä pitää siis suhata paikasta P paikkaan V (ja iltapäivällä päinvastoin), tai aloitella sitä mistä minulle palkka maksetaan. Paljon mieluummin minä tekisin mitä huvittaa, tai olisin tekemättä, jos ei tippaakaan huvita. Odotan Zotin lomaa varmasti kiihkeämmin kuin hän itse. Koska silloin hän lähtee Lintusen kanssa pariksi päiväksi mummolaan, ja minä saan olla yksin kotona. (No, yksin kahden kissan kanssa, mutta vailla ihmisseuraa.) Oi autuutta! Tämä keidas silmissäni siintäen jaksan yli tämän loputtoman sosiaalisuuden erämaan. Sitä ajatellen jaksan olla kohtelias ja tervehtiä naapureita, keskustella työkavereiden kanssa ja olla perheelle siedettävä asuinkumppani. Tuolla jossain se odottaa, tauko, lepo, hetken vapaus vastuusta. Siitä lähteestä on juotava niin, että jaksaa taas tovin jos toisenkin. Ei se varmasti mitään ihmeitätekevää vettä ole, eikä sillä sosiaalista terveyttäni pysyvästi kohenneta, mutta pökkää se kappaleen matkaa eteenpäin. Edes.

Hatuton kukkahattutäti aikoo tehdä syntiä

Kun jäin äitiyslomalle vuonna 1990 odottaessani Junioria, ei subjektiivista päivähoito-oikeutta vielä ollut. Sweetien oikeus kunnalliseen päivähoitoon loppui äitiyslomani alkua edeltävään päivään. Synnytyksen ja sairaalassaoloni ajaksi Sweetien olisi saanut päiväkotiin viedä, mutta sille ei ollut tarvetta. Silloinen mieheni aloitti 12 päivän isyyslomansa Juniorin syntymäpäivänä. Olisin mielelläni pitänyt Sweetien hoidossa äitiylomani alun aina sairaalasta kotiutumiseen asti, sillä vaikka olinkin muutoin ihan terve (ja tuolloin vielä raskauskiloja lukuunottamatta) normaalipainoinen, Sweetien nosteleminen kävi selän päälle. Eläväisen ja vilkkaan tytön kanssa ei muutenkaan ollut helppoa, mutta pitääkö sen nyt niin helppoa ollakkaan, voisi kysyä. Kahden lapsen kanssa ei-raskaana elämä tuntui sitten sujuvankin jostain syystä paljon paremmin kuin vain yhden. Osasyynä varmaankin se, että Junior oli niin uskomattoman helppohoitoinen vauva, aivan päinvastoin kuin isosiskonsa.

Tämän äitiyslomani aikana Lintunen jatkaa tutussa päiväkodissa. Tosin ensin olin ajatellut, että hän olisi hoidossa vain siihen asti, kun pääsen Elviksen kanssa sairaalasta. Mutta kun kerroin päiväkodissa, että Lintunen jää sitten pois viimeistään joululoman alkaessa, minua alettiinkin käännyttää siirtämään hänet osapäiväryhmään. Aluksi olin vähän epäröivä. Onko siitä Lintuselle hyötyä, viihtyykö hän, tunteeko itsensä syrjityksi, kun Elvis saa olla kanssani kotona ja hänet kyörätään hoitoon? (En ole varmaan koskaan kirjoittanut Lintusen hoitouran alusta, mutta mainittakoon, että ihan kevyesti se ei käynyt. Lintunen oli vuoden ikäisenä aivan liian pieni muuhun kuin kotihoitoon, 1,5-vuotiaana hän alkoi pärjätä paremmin, ja oikeastaan vasta nyt, 2,5 vuoden ikäisenä hän on päiväkodissa kuin kala vedessä.) Mutta hoitajat puhuivat minut ympäri.

Lintunen täyttää alkuvuodesta kolme, hän alkaa olla siinä iässä, että kaipaa leikkikavereita. (Totta, sen huomaa jo nyt kotona.) Lintunen on temperamentiltaan hitaasti lämpiävä, muutokset ovat hänelle vaikeita. Tutussa päiväkodissa, vaikkakin eri ryhmässä jatkaminen tasoittaa paluuta kokopäiväiseen hoitoon. Niinpä päätimme sitten, että Lintunen on sairaalasta paluuseeni asti kokopäivähoidossa, jää sitten loppuvuodeksi kotiin ja aloittaa osapäiväryhmässä tammikuussa. Kolmena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Jos joku tarvitsee kokopäiväpaikkaa aiemmin, Lintunen voi siirtyä osapäiväiseksi jo äitiyslomani alkaessa. Tämä ehdotukseni hämmästytti suuresti päiväkodin johtajaa, se oli hänestä kovin ystävällistä. Minusta se taas oli itsestään selvää, että jos jollakulla on tarve kokopäiväpaikalle, me teemme tilaa. Sillä varauksella, että raskauteni sujuu ongelmitta loppuun asti, kuten kolmesti aiemmin on sujunut.

Toki Porvoossakin on tarjolla seurakunnan päiväkerhoja, neljästi viikossa kolme tuntia kerrallaan. Sellaiseen en Lintusta kuitenkaan halua pistää, ihan jo siitä syystä, että hänen pitäisi sopeutua uusiin ihmisiin ja uuteen paikkaan. Toisekseen karsastan tätä:

Päiväkerhossa lapselle annetaan mahdollisuus
hiljentymiseen ja uskonelämän hoitamiseen hengellisten laulujen, rukouksen,
raamatunkertomusten ja toiminnan kautta.

Vaikka kuulun taas seurakuntaan, ja vaikka lapseni on kastettu ja Elviskin kastetaan, minulla ei ole uskoa. Voi olla, että on kuten Juice sanoo, Jumala on vaikkei uskoisi. Voi olla että on, voi olla ettei ole. En minä tiedä. Mutta silti en halua lapseni päivään hengellisiä lauluja, rukouksia ja raamatunkertomuksia. Olin itseasiassa aika tyrmistynyt, kun toisaalla Internetin syövereissä törmäsin siihen, että joissain päiväkodeissa luetaan ruokarukous ennen lounasta. Onneksi Lintusen päiväkodissa kurkistetaan rukouksen sijaan lorupussiin.

Seurakunnan kerho ei siis ole meille vaihtoehto. Jos osapäivähoidon mahdollisuutta tutussa päiväkodissa ei olisi, Lintunen olisi jäänyt kotiin ja meistä olisi tullut avoimen päiväkodin asiakkaita. Siellä me Sweetien ja Juniorinkin kanssa kävimme silloin 14 vuotta sitten. Avoimeen päiväkotiin lasta ei voi jättää hoitoon, vaan lapsen mukana on oltava joku aikuinen, joten jotta Lintusella olisi ikäistään seuraa, minun ja Elviksenkin olisi sitten oltava mukana. Helppoa, jos Elvis tulee veljeensä, yhtä tuskaa, jos tulee kumpaankaan siskoistaan, varsinkaan Lintuseen.

Me siis hyväksikäytämme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, syntiset, päiväkodin aloitteesta. Joka- ja kokopäiväistä hoitoa emme tarvitse, joten olisimme luopuneet päiväkotipaikasta jos osapäivähoitoa ei olisi ollut tarjolla. Simo Pokki Vantaalta lienee sitä mieltä, että osapäivähoitoakaan emme tarvitse, seurakunnan kerho tai avoin päiväkoti riittävät tarpeisiimme. Itäisessä kulttuurikaupungissamme on varmasti ihan ikiomia simopokkeja. Onneksi Lintusen hoitajat tai päiväkodin johtaja eivät sellaisia ole.

Vaatimukset subjektiivisen oikeuden poistamisesta päivähoitolaista ovat hyvin yleisiä ja yleisesti kannatettuja. Minustakaan ei ole järkeä siinä, että kaltaiseni kaikin puolin terveet ja toimintakykyiset, terveen ja ei-vaativan (tosin vielä en voi tietää syntyykö Elvis terveenä ja kuinka suuritarpeinen hän mahtaa olla,) vauvan vanhemmat pitävät lapsensa kokoaikaisesti (5 pv viikossa, yli 5 h päivässä) hoidossa. Olen niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että kuvittelen useimpien muidenkin samanlaisessa tilanteessa olevien jättävän kokopäiväpaikat työssäkäyville ja valitsevan osapäivähoidon sen sijaan. Että ne jotka kokopäivähoidon valitsevat, sen myös tarvitsevat hyvällä syyllä. Toisaalta taas minulta ei löydy tippaakaan hyvää uskoa siihen, että jos subjektiivinen oikeus poistetaan, kaikille tarvitseville tosiaan löytyy päivähoitopaikka, vaikka tarpeen takana olisi töissäkäyntikin. Kun on itse elänyt sen ajan, jolloin kunnalliseen päivähoitoon olivat oikeutettuja vain köyhimpien ja kipeimpien lapset, eikä paikkaa saanut välttämättä silloinkaan, mieleeni nousee väistämättä ajatus siitä, että subjektiivisen oikeuden poistaminen palauttaa meidät takaisin 70-luvulle.

Nyt takarivistä kuuluu huudahduksia, että rajoitetaan sitä! Rajoitetaan se työssäkäyvien tai opiskelevien oikeudeksi. Ensikuulemalta toimiva ajatus, mutta tarkemmin ajatellen ei mielestäni sittenkään. Entä ne, jotka eivät käy töissä tai opiskele, ja kuitenkin tarvitsevat kokopäivähoitoa syystä taikka toisesta? Jos Simo Pokin mukaan esim. lastensuojelullisista syistä hoitoa tarvitsevaan lapseen pitäisi käyttää lastensuojelutoimia, mitä ne toimet sitten olisivat? Kotiapua? Ei mahdollista saada ainakaan kotikaupungissani. Tukihenkilö tai -perhe? Hyvä idea, mutta niistä on pulaa jo nyt. Huostaanotto? Vähän turhan rankkaa, jos toimenpide olisi ollut vältettävissä kokopäivähoidolla.

Entäpä tarveharkintainen oikeus? En jaksa uskoa tarveharkintaiseen oikeuteen, se olisi juuri sitä paluuta menneeseen maailmaan. Miten ja kuka ne tarpeet määrittelee, miten taataan tasaveroiset oikeudet eri kunnissa? Tarveharkinnalla päiväkoteihin saataisiin väljyttä ja tilaa, eli tyhjäkäyntiä pienellä käyttöasteella, ja sittenhän pitäisikin vähän taas supistaa tarjontaa, irtisanoa hoitajia, lakkauttaa päiväkoteja.

Juuri näin kapeakatseinen kukkahattutäti minä olen. Kommettilaatikkoni on avoinna avartaville näkemyksille, olkaa tervetulleet!

Tämän kirjoituksen innoitti Victoria Beckham

Muisti on kummallinen juttu. En muista yhdenkään läheiseni nykyistä puhelinnumeroa, en edes oman työsuhdenkännykkäni numeroa. Mutta muistan lapsuudenystäväni 34 vuoden takaisen puhelinnumeron. Muistan läjäpäin ihmisten syntymäaikoja ja sosiaaliturvatunnuksia. Mutta minun pitää miettiä tovi jos toinenkin, että olikohan työtoverini nimi Pilkkunen vai Pilkkula tai toisen Rönnqvist vai Rönngren. (Nimet luonnollisesti muutettu.) Muistan, että kävin elämäni ensimmäisen kerran oikeassa teatterissa 2.12.1974. (Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö ja Nalle Puh, Sylvi Kekkonen kuoli samana päivänä.) Mutta mitä ihmettä olenkaan mahtanut viimeksi nähdä, ja missä? Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Kymmenen käskyä Korson Kinossa, joko elokuussa 1971 tai 1972, en muista enää. Milloin olen viimeksi käynyt leffassa, katsomassa mitä? Ei hämärintä hajuakaan.

Ensimmäisen kirjastokorttini numero oli 12345. Ei ihme, että muistan sen vielä. Muistan myös sen huikaisevan tunteen, joka minut valtasi kun viimein pitelin tuota ihmeellistä pahviläpyskää käsissäni. Olin seitsemän, vedin kirjantuoksuista ilmaa sisääni ja tuijotin lumoavaa kirjamerta edessäni. Kaikki nuo kirjat, lukemista vailla, ilmaiseksi! En voinut käsittää, että siitä riemusta ei tarvinnut edes maksaa. Muistelen, että aluksi sai lainata vain tietyn määrän kirjoja. Myöhemmin muistan kantaneeni kirjoja kotiin kassikaupalla, eikä niistä kuitenkaan riittänyt kuin viikoksi. Minä luin aina ja kaikkialla. Abi-näyttelyssä minusta oli mustavalkoinen kuva, jossa istun välitunnilla nenä kiinni kirjassa. (John Irving, Kaikki isäni hotellit, edelleen loistokirja.) Pääni yläpuolelle oli kirjoitettu jotakin siihen suuntaan, että naiset lukevat paljon koska heidän päänsä on tyhjä ja siksi sinne mahtuu paljon turhaa tavaraa. Tiedä tuota, minun pääni on nykyisin niin täynnä sekä tarpeellista että turhaa tavaraa, että osa putoilee jo reunojen yli, mistä esimerkkinä olkoon ensimmäien kappale tässä kirjoituksessa.

Voisin luopua televisiosta kevyesti. Voisin luopua tietokoneesta ja nettiyhteydestä kotona, ei niin kevyesti, mutta voisin kuitenkin. Mutta kirjoista ja lukemisesta minut pitäisi hakata kirveellä irti. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin syntynyt Victoria Beckhamiksi, joka ei sanojensa mukaan ole koskaan lukenut yhtään kirjaa.

Gravidin narinaa

Tässä sitä pitäisi olla keskellä seesteistä keskiraskautta, mutta taisi mennä viuhakkaasti ohi meikäläisestä, se seesteisyys.

Unettomuus on palannut. Uni ei tule, ja sitten kun tulee, se katkeilee ja pitää parinkin tunnin huilitauon öisin. Iltapäivällä väsyttää ja vatuttaa (ette varmaan ikinä olisi arvanneet, ettehän). Mutta illalla ei vaan tule uni silmään.

Vanha tuttu liitoskipu muistuttelee itsestään, varsinkin näin töissä. Istuminen vielä luonnistuu, mutta kun tunnin kökkii paikallaan ja sitten yrittää lähteä liikkeelle, niin avot, kun juilii makeasti! Kovin on askel ankkamainen ja lanne keinuva.

Eikä vaan jaksa enää samalla tavalla. Maanantai-iltana iski yllättäen elmaaninen siivousvimma. (Tuulikohan silloin lännestä? Siivousitiöt lennähtivät tuulen mukana avoimesta ikkunasta nenääni? Ainakin aivastutti juuri ennen kuin alkoi siivotuttaa.) Juuri kun olin päässyt hyvään raivausvauhtiin, niin selkä ilmoittaa, että son loppu ny. Pakko oli vetää sohvalle oikoseksi (ihan vaan hetkeksi) ja tunnustella, että ei kai nämä nyt tosissaan ole supistuksia. (Oli ne.) Mutta senhän kyllä arvaa, että jos kesken siivouksen pitää lepäilemään ruveta, niin katoaahan se siivousinto siitä hyvin nopeasti. Sinne meni, eikä ole sen koommin näkynyt.

Vatsanympärys ohittaa kohta rinnanmitan. Se tietää taas itkua ja hammastenkiristystä sovituskopeissa. Jos nyt mitään sovitettavaa tähän ruhoon edes löytää. Raskaus on nimittäin ainakin äitysvaatteiden perusteella tarkoitettu vain normaali- tai vain lievästi ylipainoisille. Tällaiset möhköt eivät ilmeisesti raskaudu, tai jos sellainen vahinko sattuu, joutuvat harrastamaan käsitöitä. Tähän asti olen pärjännyt tavallisilla vaatteillani, mutta nyt alkaa housunkaulus jo ahdistaa.

Ihmiset ovat alkaneet kysellä, että onko se tyttö vai poika. Mitä minä siihen osaan muuta vastata, kuin että on se. Minulla ei kuunaan ole ollut minkäänlaista tyttö- tai poikaoloa, eikä ole nytkään. Kahdella ensimmäisellä kerralla uskoin ultranneen lääkärin taulukoita vakoilemalla odottavani varmasti tyttöä, mutta se toinen olikin sitten poika. Kolmannella kerralla kromosomit kertoivat jo varhain, että Lintunen on tyttö. Mutta koskaan minulla ei ole ollut mitään sisäistä tunnetta tai tietoa sukupuolesta. Kukaan ei onneksi vielä ole pyrkinyt taputtelemaan vatsaani, eikä toivottavasti pyrikään.

Ja kaiken ärsytyksen kruunuksi olen onnistunut saamaan kiusakseni vielä sen vaivan, joka yleensä iskee minuun vasta synnytyksen jälkeen. Peräpukamat. Nehän tästä enää puuttui. Niihin kulminoituu koko tämänhetkinen mielentilani.

Henkisiä voltteja

Olen vinkuhulluna kieleen, suomen kieleen yleisesti ja murteisiin erityisesti. Kielifriikkinä pidin kovasti TV2:n esittämästä Värsta språket -sarjasta, olkoonkin että siinä käsiteltiin ruotsin kieltä. Toivoin aivan soikeana, että suomen kielestäkin olisi vastaava ohjelma. Eilen luin Kodin Kuvalehdestä, että sellainen alkaa 4.10.2005. Yle esittää ohjelmaa nimeltä Näytetään kieltä, ja siinä käsitellään suomen kieltä ja murteita. Jippii, hurraa, aaltoja ja voltti suorin vartaloin! (En löydä Ylen sivuilta mitään viitettä ohjelmasta, mutta onhan tässä tietysti vielä lokakuuhun aikaa.)

Ja seuraava voltti kerien:

Lintunen huomasi eilisen ilmalentoni jälkeensä jättämät mustelmat. Niistä sukeutui seuraava keskustelu.

Lintunen: Sinulla on mustelma tuossa.
Minä: Niin on, putosin aamulla portaista.
L: Putositko portaista?
M: Putosin.
L: Menitkö sinä mukkelismakkelis?
M: Ihan mukkelismakkelis.
L: Mukkelismakkelis! Loukkaannuitko sinä?
M: Vähän, käsiin ja jalkaan ja selkään.
L: Oletko kunnossa?
M: Joo, olen kunnossa.
L: Pitää olla tosi varovainen portaissa!

Lintunen käyttää mielestäni vivahteikasta kieltä ollakseen vasta puolivälissä kolmatta ikävuottaan. Hän sanoo loukkaantua eikä satuttaa tai tulla pipi. (No, pipiä meillä ei käytetä, joten mistäpä hän sen olisi oppinutkaan, mutta minä en kyllä tiedä, että kuka meillä puhuu loukkaantumisesta.) Hän sanoo olla raskas siinä kohtaa, missä minä puhun painavasta. Aiemmin tuli jo iloittua niistä posessiivisuffikseista. Minä sanon helposti, että me mennään, mutta Lintunen sanoo. "Me menemme." Lintunen puhuu polveilevia, monisanaisia lauseita. Hänen puheessaan on myös sivulauseita, jotka alkavat konjunktiolla että tai koska.

Toisinaan syntyy mielenkiintoisia tilanteita, kun joku (perheen ulkopuolinen) yrittää tarjoilla hänelle kuuman sijasta poppaa. Poppaaminen kun on hänen mielestään sitä, mitä maissinjyvät tekevät mikroaaltouunissa tai popcorn-koneessa.

Lintunen puhuu ikäisekseen epäselvästi. Alkuun hänen puheestaan puuttuivat kaikki konsonantit, hän puhui pelkin vokaalein. Sitten useimmat konsonantit tulivat hienosti sanan sisällä, mutta jos sana alkoi konsonantilla, hän jätti sen pois ja aloitti suoraan vokaalista. Tietyt konsonatit, kuten l, ovat edelleen vaikeita, mutta esimerkiksi s-, k- ja m-alkuiset sanat tulevat hienosti. Minä kuulen Lintusen viserrystä niin paljon, että aivoni eivät enää oikein rekisteröi puuttuvia kirjaimia. Siksi aina välillä hämmästyn, kun joku ei ymmärräkään mitä lapsi selittää. Minun mieleni heittää silkasta ilosta henkisiä voltteja Lintusen kanssa keskustellessani.

Kaksi kolmesta tapaturmasta sattuu kotona

Pieni viaton palikka, värikkäästä kuutiopalapelistä. Väärässä paikassa kolmanneksi alimmalla portaalla. Varsin painava nainen, joka ei koskaan katso jalkoihinsa. Paljaat jalat. Kello 5.30 aamulla. Koko massiivinen paino yhdellä paljaalla jalalla kuution terävän kulman päällä, tasapainon menetys. Edessä laatikosto, joka estää kaatumasta pitkin pituuttaan lattialle, mutta johon pitää varoa iskemästä leukaansa. Käsillä vastaan, selkäranka taipuu, taipuu, taipuu notkolle. Ei uskoisi, että se voi murtumatta taipua niin paljon väärään suuntaan.

Nainen käpertyy sikiöasentoon ja valittaa tuskissaan. Hän ajattelee, ettei onneksi kaatunut vatsalleen eikä tömähtänyt maahan. Mutta selkään sattuu. Ja käsiin. Ja jalkaan. Hätääntynyt mies kiiruhtaa alas. Nainen pelkää, että mies kohta pyörtyy, sillä on taipumusta tehdä niin tällaisissa tilanteissa. Hitaasti ja jäykästi hän nousee ylös. Ranteissa on ruhjeet, polvessa on nirhauma, jalkapohjassa on verinen palkeenkieli. Selkä on jäykkä. Mies huolehtii laastaria vuotaviin haavoihin.

Nainen ajaa töihin ja kuuntelee hiljaisuutta vatsassaan 45 kilometriä. Kehä ykkösellä, Pirkkolan liittymän kohdalla hän viimein tuntee kolme hentoa koputusta. Hereillä ollaan. Kaikki hyvin.

Flashback

Uutisten filminpätkissä näkyy tutut kasvot. Copterlinen toimitusjohtaja oli samassa koulussa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kanssani samalla luokalla kansakoulun ensimmäiseltä lukion viimeiselle, kaksitoista vuotta.

Televisiossa on tutun näköinen mies, vain kovin paljon tuskaisemman ja ahdistuneemman oloinen kuin silloin lähes pari vuosikymmentä sitten. En osaa kuvitella mitä miehen mielessä liikkuu. Mutta olen melko varma, että tämä onnettomuus tuo hänen mieleensä sen muutaman vuoden takaisen helikopteriturman. Ei hän sitä varmasti ollut muutenkaan unohtanut, niin läheinen ihminen siinä menetti henkensä. Tänään ei ihan ole sen onnettomuuden vuosipäivä, mutta paljon ei ohi mennyt.

Naimisjuttuja

Tässä iässä suurin osa ystävistä ja kavereista alkaa olla jo ainakin kertaallen vihittyjä. Häitä ei viime vuosina juuri ole ollut. Zot on minua sen verran nuorempi, että hänen ystävänsä alkavat vasta nyt avioitua, lisäksi hänellä on enemmän naimaikäisiä serkkuja kuin minulla edes sukua. Joten nyt niitä hääkutsuja on alkanut tipahdella uudelleen.

Omaakin naimista on tullut mietittyä, että kun noita yhteisiä jälkeläisiä on kohta jo kaksi, niin pitäisikö sitä maistraatissa piipahtaa, tai vaikka ristiäisten yhteydessä antaa pastorin vihkaista. (Kun se kumminkin etukäteen hienovaraisesti kehottaa avioitumaan. Luin lehdestä tämän.) Mutta yksi on varmaa (niin varmaa kuin mikään nyt voi ikinä olla): häitä meille ei tule.

Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin 1987, meillä oli 80 vieraan kirkko- ja ruokahäät. Budjetti taisi olla kaikkineen siinä 3000 markkaa + appiukon maksamat boolitarpeet. Nykyhäissä 3000 euroa ei tunnu riittävän mihinkään. Luotettavat lähteeni ovat naimisiin.info ja etenkin sen keskustelufoorumi.

Hyvä amoriini sentään, mitä kaikkea nykyhäihin oikein tuntuu kuuluvankaan Suomessakin. (Ja Ameriikan ihmemaassa vielä paljon enemmän.) En ikinä selviäisi siitä viidakosta. Vuonna 1987 meillä ei ollut mitään juhlaohjesääntöä, joka nykyään näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Etukäteen ei askarreltu-paskarreltu kuukausitolkulla, ei ollut häille muuta teemaa kuin avioitumisen juhlinta, ei teemavärejä, ei heittokimppua, ei sukkanauhaa, ei yhden yhtä kaasoa, ei minkään valtakunnan hääleikkejä, ei hääkarkkeja, ei morsiamen ryöstöä eikä huomenlahjoja. Häämatka tehtiin ihan vaan autoillen suloisessa Suomenmaassa, kissa ja hiekkavati takapenkillä. Silti oli olevinaan ihan mukavat häät. Vieraat saattoivat olla toista mieltä, mene tiedä, mutta ainakaan kukaan ei häissä siltä näyttänyt eikä myöhemminkään moittinut. Olivat ehkä sitten kohteliaita.

Nyt rahaa palaisi häihin paljon enemmän, eikä yksin siitä syystä, että kaikki on nykyään kalliimpaa. Zotilla on iso suku, ja häihin on kutsuttava joko koko suku tai ei ketään. Etelä-Pohjanmaalla kutsutta jääminen muistetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Lisäkulua tulisi vielä hääsuunnittelijasta, (kyllä, niitäkin on Suomessa jo useampia), sillä meikäläisen kyvyt, aika ja hermot eivät riittäisi häiden suunnitteluun, Zotin hermoista puhumattakaan. Sitten on vielä se pointti, että kun sitä kerran on jo häitä viettänyt, niin kehtoottaisi kyllä kutsua se pienikin sukunsa taas hääjuhliin. Olkoonkin, että Zot olisi ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mutta onneksi hänenkin unelmahäänsä ovat sellaiset, jotka ovat mahdollisimman nopeasti ohi. (Juu, minä kysyin ja näin hän vastasi.)

Että ei kiitos häille, mutta sitä naimishommaa voisi kyllä harkita vakavasti.

Naula päässä II

Naula päässä ei todennäköisesti ole mitään vaarallista. Lääkäri teki normaalin (?) neurologisen tutkimuksen, jossa kaikki näytti olevan kunnossa. Kyseessä on joko SUNCT-oireyhtymä tai sitten jokin migreenin muoto, raskauden aktivoima, tai sitten ei. (Olen aikoinaan kärsinyt voimakkaista aurallisista migreenikohtauksista, mutta ns. suuret kohtaukset loppuivat ensimmäiseen raskauteen.) Tarkempiin tutkimuksiin ei tässä vaiheessa ole aihetta.

SUNCT-oireyhtymään on olemassa vain yksi mahdollisesti tehoava estolääkitys, mutta sitä ei raskauden aikana voi käyttää kuin äärimmäisessä hädässä, ja nyt ei ole äärimmäinen hätä. Kohtaukseen tehoaa parhaiten kuulemma Hiipinänkin kommentissaan mainitsema happi, mutta kun minulla nämä kipukohtaukset ovat niin lyhyitä, että siinä ajassa tuskin ehtii edes pullon kimppuun. Joten nyt vain seurataan tilannetta. Jos kohtaukset tihentyvät, pitenevät ja pahenevat, menen uudelleen lääkäriin ja tarkempiin tutkimuksiin lähinnä kasvainten yms. poissulkemiseksi. Migreeni ja SUNCT kun eivät kuvissa näy.

Posessiivisuffiksit paikallaan

Lintunen: Sinä olet minun äitini.
Minä: Ja sinä olet minun tyttöseni.
Lintunen: Ja minä olen sinun oma kullannuppusesi.

Lintuselta jää ehkä muutama konsonantti matkalle, mutta omistusliite tuskin koskaan.

Naula päässä

Esimmäisen kerran se iski kolmatta viikkoa sitten yöllä, kesken unien. Mieletön tuska takaraivossa, kuin naulaa olisi työnnetty suoraan aivoihin. Silmä vettyi, nenä valui, kipu yltyi ja sitten laantui. Minä jatkoin uniani.

Pari päivää myöhemmin naula tirvaistiin takaraivooni keskellä kirkasta päivää, aivan yllättäen. Ja sen jälkeen melkein joka päivä, yhä useammin. Viikonloppuna kohtauksia tuli jo ympäri vuorokauden, viidestä kahdeksaan kohtausta kellon ympäri. Tänä aamuna heräsin siihen, ja päätin mennä lääkäriin.

Yleislääkäri tutki tiedostojaan, ja oireitani lähinnä oleva tauti on sarjoittainen päänsärky. Paitsi että minulla kipu on takaraivossa, ei silmän ympäristössä, ja kohtaukset eivät kestä kuin korkeintaan minuutin. Onneksi, varttikin sitä viiltävää tuskaa tekisi hulluksi. Paljon paremmin oireet sopivat SUNCT-oireyhtymään. Sen enempää lääkäri ei ryhtynyt arpomaan, vaan kirjoitti minulle lähetteen neurologille, ja pyysi vastaanottoapulaista varaamaan samantien ajan.

Huomenna tähän aikaan tiedän toivottavasti paremmin, mikä päässäni on vialla. Jos mitään syytä ei löydy, voin vain pyytää, että joku siellä jossain lakkaisi työntämästä vahanuken päähän neulaa. Stop the voodoo, please!

Kaikkea sitä ihminen miettii

Meille tulee töihin kaikenlaisia lehtiä. Enimmäkseen ne ovat alaan liittyviä ja/tai yleishyödyllisiä. Lehtien joukossa on myös Oho ja 7 päivää. Näitä pläjäyksiä ei työnantaja maksa, vaan jostain syystä ne tulevat parille tyypille toimistolla korrputiona ja tilaamatta, kuten jokunen muukin lehti. Kaikki päivittelevät niiden juttuja, eivätkä ikinä tilaisi niitä itselleen kotiin, mutta varmasti 98 % toimiston väestä ainakin selaa ne. Niin minäkin. (Muista hengittää, Hiipinä...)

Yleensä kannessa on joko Mervi ja/tai Matti, tai sitten joku salarakkaaksi mainittu. Eilen siinä oli Danny. Danny ja Liisa eroavat. Se ei minua ihmetytä, enempikin se, että vasta nyt eroavat. Mutta sitä minä olen jo vuosia ihmetellyt, että kun tässäkään tapauksessa asianomaiset itse tuskin ovat erosta lehdille ilmoitelleet, niin mistä ne siitä kuulevat? Onko julkkisten lähipiirissä niin nuljuja ihmisiä, että soittelevat tällaisista asioista lehtiin? Ilmeisesti on. Välillä ihmettelen myös sitä, että lehdissä kerrotaan kuinka joku on jättänyt avioerohakemuksen sille tai tälle käräjäoikeudelle. Että onko joku vinkannut silloinkin asiasta, ja lehti on sitten tarkistanut asian ko. käräjäoikeudesta. Ei toimittajilla kai kuitenkaan ole aikaa joka viikko kysellä joka puolelta, että onkos teille sinne kukaan julkisuuden henkilö jättänyt viime aikoina avioerohakemustaan?

Lipsasten tapauksessa, ja varsinkin kun eron ensimmäisenä julkisti Seiska, uskon lehden saaneen vinkin jostain. Sitten on tehty vähän tutkimustyötä ja kaiveltu pariskunnan avioehto ja sen muutokset esiin, samaten D-tuotannon kiinteistökaupat, ja sitten on soitettu herralle itselleen ja tivattu vastauksia, kun "talonkin olet ostanut". Seiskassa D asian kielsi, mutta tämänpäiväisessä iltapäivälehdessä sen jo myöntää todeksi. Tulee mieleen, että onneksi en ole julkkis ja muutenkin tosi tylsä ja mielenkiinnoton tyyppi. Olisi siitä minunkin toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta saanut aika myyviä lööppejä. Oli se sellaista shöytä.

Mutta nyt seuraa paljastus. Ja toinenkin.

Kun olin vielä kansakoululainen, olin tavattoman ihastunut Dannyyn. Noin 7 veljestä oli sitten ihana elokuva, koska siinä oli ihana Danny. Karmea oli pettymykseni, kun hän ei odottanutkaan minua, vaan meni jonkun Liisan kanssa naimisiin. Sitä surua.

Ja se toinen. Se toinen lapsuuteni suuri rakkaus oli Timo T.A. Mikkonen. Saa pilkata ihan vapaasti. Miesmakuni on sittemmin kehittynyt.

Tuulet kuiskivat

Oi, miten hienoja uutisia kantautuukaan Harmaan Puun kylästä!

Tervetuloa vanhemmuuden ihmeellisille poluille, Eintel ja Pikkukarhu!

Maailma on suuri ja avara, onnea matkaasi, sinä kolmen päivän vanha tutkimusretkeilijä!