Öinen tilitys

Nyt vasta huomasin, että ahistus-polkkaani oli tullut viikko sitten anonyymi kommentti. Vastineesta tuli niin pitkä, että piti kirjoittaa siitä oma merkintä.

Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.

Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)

Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.

Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.

On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.

Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.

Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.

Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.

Kuka käski olla läski

Solmu ja Vilhelmiina viettävät kesäkuussa häitä. Koska olen sulhasen veljen kotihoito, minun odotetaan pukeutuvan asian vaatimalla juhlavuudella. Mikään kerrankin aiemmissa pippaloissa yllänähty ei kelpaa, koska niissä on jo juhlittu, joissakin asuissa jopa useammissa juhlissa. Sellaista se on eteläpohjalaisten kanssa, kysykää vaikka Hiipinältä, kun ette voi sulhasen äidiltä tai sisarilta kysyä. Mikäpä siinä, [isolla] rahalla saa kaupasta kyllä näinkin muhkeilla mitoilla varustetulle eläjälle päällepantavaa, toisinaan jopa tyylikästä. Mutta sitten tulee se ongelmakohta. Mistä saa paksulle naiselle juhla-asun, jossa voi imettää? (Ja mistä saa paksulle naiselle äitiysvaatteita, odotusasuja? Ei mistään.)

Yksiosaiset leningit karsiutuvat oitis. Edestänapitettavat ovat siinä ja siinä, useimmat eivät peitä imettäessä riittävästi. Eikä Sulo suostu syömään minkään huiviviritelmän kätköissä. Imetyspaita yläosana olisi ihanteellinen ratkaisu, mutta ainakaan juhlatilaisuuksiin sopivia ei ole kaupan imettäjälle, jonka rinnanympärys ylittää 123 cm (ja muutkin ympärykset ovat ylileveät.) Joten jostain täytyy nyt siis löytää jotain juhlallista, josta tuunata kutosen käsityötaidolla imetyksen diskreetisti salliva juhlapusero. Jos alaosaksi ei löydy oikean mallista hametta, alaruppinsa voi onneksi verhota myös housuilla. Ei tietenkään sulhasen äidin ja sisarten mielestä, mutta morsian tuskin pitää sitä arkisena, onhan hän itsekin edustanut häissä juhlahousuissa.

Tai jos sitä vaan menisi ja juhlisi ja olisi välittämättä siitä muiden mielipiteistä. Ei ne kuitenkaan kehtaa päin näköä moittia. Tai tarkemmin ajatellen, kyllä ne kehtaa.

Ettekö tiedä kuka minä olen?

Olen Helena Nikula Seinäjoelta. Olen 41-vuotias, eikä minulla ole ammattia. (Olen nimittäin kuollut.) Harrastan runonlausuntaa, kuorolaulua ja käsitöitä minkä viideltätoista lapseltani ehdin. Olen monokromaattinen tyyppi, sillä hiukseni ovat valkoiset ja silmäni mustat. Rentoudun kuuntelemalla hevimetallia, vaikka lempiartistini onkin Anna Eriksson. Kuten huomaatte, sana henkilökohtainen kuvaa minua erinomaisesti.

• Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
• Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
• Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
• Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
• Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
• Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
• Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
• Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
• Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
• Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
• Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja “adjektiivi”)

Täällä, täällä ja täällä on lisää esittelyjä.

Yksin oot sinä ihminen

Äkkiä, keskellä suuren, mutta vieraan suvun, tajuntani lävistää ulkopuolisuuden tunne. Tietoisuus siitä, että tässä meluisassa joukossa minä olen yksin ja erilainen, muualta tullut. Minulla on vain lapseni. Nuo kalpeat ja tummasilmäiset, minun näköiseni, ei suvun. Tässäkin kuulen moitteen, vaikkei sitä ehkä ole. Ehkä.

Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.

Elämä on valintoja

Värjätäkö neljän kuukauden ja neljän sentin harmaa juurikasvu ja joutua juurikasvunvärjäyskierteeseen. Vai antaako harmaantua, kulkea kulahtaneena kunnes koko pituus on vaihtanut väriä, ja näyttää nelikymppisenä kuusikymppiseltä. Kyllä tässä pääsiäinen rattoisasti kuluu tätä miettiessä.

Kuinka saisin rikki kookospähkinän

Meillä on satakunta keittokirjaksi luokiteltavaa opusta. Maku-lehtiä kolmatta vuosikertaa. Lehdistä saksittuja reseptejä varmasti tuhansia. Ja päälle vielä verkosta löytyvät ruokaohjeet. Miten siis voi olla mahdollista, että aamu toisensa jälkeen ratkaisematon kysymys kuuluu: Mitä tänään syödään?

Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.

En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!

Nyt ahistaa

Nimittäin töihinpaluu. Töihinpaluu edellyttää hoitopaikkaa lapsille. Päiväkodista kyseltiin, että aionko hakea lapsille paikkaa juuri sieltä. Aionpa hyvinkin. Paitsi että kyseinen päiväkoti on Lintuselle tuttu, se on myös meitä lähinnä. (Jos pitää kauemmas viedä, joudutaan investoimaan toiseen autoon. Kallista touhua on se.) Kannattaa kuulema sitten hakea ajoissa, sillä täyttä on, tungosta tulossa. Ahistaa!

Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.

Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.

Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.

Ei minun takapihalleni

Porvoossa on perinteisesti vastustettu kaikkea mahdollista: uutta siltaa, alkoholistien ensisuojaa, kehitysvammaisten asuntolaa ja nuorisoasuntoja. Tähän mennessä en ole tuntenut tarvetta vastustaa mitään näistä. Uutta siltaa suorastaan kannatin, edellisen kotini naapurustossa oli kilometrin säteellä neljä kehitysvammaisten asuntolaa, alkoholistien ensisuoja on nykyiseltä kotioveltani noin 500 metrin päässä, nuorisoasuntojen vastustusta en ymmärrä alkuunkaan.

Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.

Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.

Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.

Letuttaa!

Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.

Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.

Päätä ja häntää

Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.

Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.

Onni on kuviolliset kumisaappaat

Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.

Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.

Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)

Roskajuttu

Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.

Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.

Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.

Unia uusintana

Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.

Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.

Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.

Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.

Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.

Kyllä T.S. Eliot tiesi

Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.

Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )

Kaikessa soi blues

On kovat ajat täällä.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.

Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.

Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.


Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa

Sulo haisee Surulta

Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.

John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.

Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.

Naistenpäivän kunniaksi

Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.

Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.

Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.

Onnenluku kolme?

Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.

Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.

Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)

Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.

Lumikki 1995 - 2006

Vaikka aina vannoinkin, että teen tuosta kissasta rukkaset, niin kyllä se silti kirpaisee. Kuvittelin, että kyllä sisäkissanpäiviä viettävä lemmikki hyvinkin kaksikymmentä vuotta elää. Mutta Lumikille tuli lähtö viime yönä. Toinen kissamme, Lumikin sisko samasta pentueesta kulkee ympäriinsä ja selvästi etsii pariaan. Omakin olo on kovin tyhjä.

Onni onnettomuudessa

Jos jollekulle tässä taloudessa oli pakko puhjeta astma, niin hyvä että se astmaatikko on kissa eikä yksikään lapsista. Ainakaan vielä. Ja voi sillä kissalla olla jotain fataalimpaakin, ei tuo hengen pihinä ole kortisonipiikeistä huolimatta neljässä tunnissa miksikään muuttunut, vaikka olisi pitänyt.

Muutenkin elo tää tuntuu olevan yhtä juhlaa. Not.

La donna è mobile

Tässä luukussa ei viime aikoina ole ollut paljon kurkistettavaa. Arjessa on niin paljon liikkuvia osia, etten ehdi kuin heilua mukana. Ei ole aikaa edes lukea blogeja, saati kirjoittaa omaansa. Mitään kovin ylevää tai yhteiskunnallisesti merkittävää täällä ei koskaan ole ollutkaan, ja sama laulu jatkuu. Ihan kokonaan en kuitenkaan luukkua vielä sulje, vaikka sekin vaihtoehto välillä käy mielessä. Viimeisin vilaus, olkaa hyvät:

Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?

Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.

Tiivistäkää!

Mikähän siinä on, että kun lumi peittää parkkiruudut, niin autoileva kansa pysäköi kaaransa levälleen? Viereisiin autoihin jätetään tilaa reilusti, mutta ei niin reilusti, että siihen mahtuisi autolla väliin. Tilaa käytetään surutta puolentoista parkkiruudun verran. Autoilevaa naista ottaa päähän, kun omaa peltilehmäänsä ei saa survottua väljästi täytetylle parkkipaikalle. Arvatkaa vaan, miksi pidän parkkihalleista.

Pakko saada

A-MM-V haastoi minut kertomaan neljä syömiseen ja juomiseen liittyvää riippuvuuttani. Vaikea juttu. Puoli vuotta sitten olisi ollut helppoa tunnustaa riippuvuuteni piimään ja puuroon, mutta nyt en tunne itseäni riippuvaiseksi mistään. Ennen olin täysin addiktoitunut Pepsi-Maxiin ja perunalastuihin. Perunalastuja, juustonaksuja tai mitä tahansa snacks-tuotteita menisi kyllä edelleenkin kevyesti koko megapussi, jos vain olisi tarjolla. Mutta kun ei ole, en edes kaipaa niitä. Ei siis kelvanne riippuvuudeksi. Mutta on yksi asia, jota minun olisi saatava joka päivä. Olen kärttyisä, hermostunut ja räjähdysaltis, jos en saa päivittäistä annostani. (Vasen käteni vapisee, mutta se ei johtune vieroitusoireista. )

Makea. Minulla tuntuu nyt olevan kyltymätön makeanhimo, jota yritän vastustaa. Lähinnä se tapahtuu niin, etten pidä kotona mitään makeaa. Ei keksejä, ei pullaa, ei makeisia. Niin kova makeanhimoni ei ole, että söisin sokeria, siirappia tai hunajaa. Himoissani olen kuitenkin syönyt marsipaanipötkön (250 g) ja raakaa piparitaikinaa (n. 100 g).

Yks tyttö erilainen

Aika pitkän aikaa olen itsekseni miettinyt, että Lintunen ei ehkä ole ihan niitä keskimmäisiä keskivertolapsia. Hän reagoi joihinkin asioihin käsittämättömän voimakkaasti, jumiutuu toisiin kuukausiksi, kuten dinosauruksiin, ötököihin ja hevosiin. Kun hän sai kummeiltaan joululahjaksi kolme käsinmaalattua muovihevosta, elämästä tuli yhtä hevostelua. Hän kulki vain laukaten. Hän ei enää ollut härkäsammakko, hän oli hevonen. Lapsi sai hirveän raivokohtauksen siitä, että häntä ei voinut maalata hevoseksi. (Älkää kysykö, mistä hän oli saanut päähänsä moisen ajatuksen.)

Tietyt äänet ovat Lintuselle kauhistus, ne ilmeisesti koskevat korviin. Jo aivan vauvana hän sai hysteerisen kohtauksen heti kun pölynimuri tai sähkövatkain käynnistettiin. Hän ei suostu menemään vessaan, jos pyykkikone on päällä. Kun taannoin istuin sohvalla Sulo sylissä ja Zot käynnisti imurin, Lintunen ryntäsi hädissää peittämään käsillään Sulon korvat. "Vauvan korviin sattuu!", hän hätäili. Sulon korviin ei näyttänyt sattuvan, mitä isompi hurina, sitä unisempi Sulo.

Sulon syntymän jälkeen Lintunen jäi päiväkodista pois, kuten suunniteltu oli, ja aloitti tammikuussa osapäiväryhmässä, kuten suunniteltu oli. Hän on ollut ryhmässä nyt pian kolme viikkoa, eli yhdeksän nelituntista päivää. Tässä ajassa ryhmän kahdelle, Lintusta ennestään tuntemattomalle hoitajalle on kirkastunut, että Lintunen on erilainen. Hänen kanssaan ei pärjää totutuilla keinoilla, on opeteltava uusia. Hevoset ja muut eläinlelut oli pantava kaappiin piiloon, sillä Lintunen ei leikkinyt millään muulla tai mitään muuta leikkiä.

Siirtymätilanteet ja uudet asiat ovat hitaastilämpiävälle Lintuselle aina olleet vaikeita. Häntä on alettava valmistella hyvissä ajoin, tai tuloksena on parkuva lapsi, hampaita kiristelevä aikuinen ja silkka katastrofi. Hänelle on kerrottava hyvissä ajoin, että kohta leikki lopetetaan, lelut kerätään pois ja sitten syödään. Pari kertaa Lintuselta on jäänyt ruokailu päiväkodissa väliin, kun hän ei olisi halunnut lopettaa leikkiä. Hän lopettaa leikin, mutta ei suostu syömään, vaan saattaa istua kiukkuamassa toisessa huoneessa toista tuntia. Eikä häntä onnistuta rauhoittamaan. Ammattikasvattaja on ihmeissään.

Lintunen on erikoinen. Ei ehkä erityisen erikoinen, mutta omalaatuinen kuitenkin. On onni, että tätä omalaatuisuutta ei pidetä päiväkodissa viallisuutena, vaan ominaisuutena. Että siellä etsitään keinoja toimia niin, että Lintusen ja muun ryhmän elo sujuu ilman suurempia kohtauksia. Ja että Lintusen erikoisuutta ei pistetä kelvottoman kasvatuksen piikkiin.


Otsikko on muunnos Lintusen tavasta ilmaista olevansa pahoilla mielin. Hän sanoo silloin, että yks tyttö surullinen

Älä itke Iiris-rukka, itkus menee hukkaan

Ainahan minä olen osannut eläytyä kirjoihin ja elokuviin ja tv-sarjoihin. Pieni talo preerialla oli varma kyynelkanavien avaaja, mutta silloin minulla olikin ikää melkein 30 vuotta vähemmän. Silti ihmetyttää, että miksi Steve Cranen kuolema tämän aamuisessa jaksossa Sydämen asialla -sarjaa oli sellainen järkytys, että sitä piti parkua melkein tunti. Ihan kuin joku oikea ja kovasti läheinen olisi kuollut. Joko olen tosi herkkä ja hormoonihäröinen, tai sitten tosielämäni on kovasti köyhää.

Päärynäpäiviä, kertavaippoja ja saavutettu etu

Paikallislehti julkaisi keväällä sarjan esikoistaan odottavan Katja Voutilaisen kirjoituksia. Poika syntyi muutamaa viikkoa ennen Suloa, ja odotuksen sijaan lehdestä voi nyt lukea elämästä vauvan kanssa. Viime sunnuntaina Voutilainen kirjoitti epäkäytännöllisistä vauvanvaatteista, sekä päärynäpäivistä.

Päärynäpäivät ovat tuttuja minullekin, en vain aiemmin osannut kutsua niitä päärynäpäiviksi. Päärynäpäivänä vauva viihtyy vain kippurassa äidin käsivarsien suojassa, tai jossain kantovälineessä. Oma syntymäpainonsa tuplannut päärynäni ei viihdy kantovälineessä. (Tätäkin merkintää väsään viidellä sormella, sillä Sulo päärynöi. ) Sulo ei suostu ollenkaan kehtosidontaan. Hän inhoaa sitä, että pää joutuu liinan sisään. Kietaisuristikakkosessa olen saanut hänet yhden kerran viihtymään puoli tuntia. Mutta siinäkin hän tuntee olevansa liian tiivisti rintaa vasten, pään pitäisi olla vapaana ja se taas aiheuttaa nokkimista. Alan olla valmis luovuttamaan. Kuka haluaa ostaa vähän käytetyn, oliivinvihreän, 5,1 m (?) pitkän Baby Bundlerin? Halvalla lähtee. Kantoliinailu olisi ollut minusta mukavaa, mutta Lintunen ei siitä pitänyt, Sulo vielä vähemmän, harmi.

Voutilainen kirjotti myös, että ennen Jedin syntymää he olivat vannoutuneita kestovaippailijoita. Nyt on siirrytty kertakäyttöisiin äidin ajan ja voimien säästämiseksi, pyykkikonekin pyörii pari kertaa vähemmän viikossa. Minä suhtauduin kestovaippailuun epäilevästi ennen kuin olin edes kokeillut sitä. Nyt olen kokeillut osakestoilua, enkä pitänyt. Sain lainaksi kuorivaippoja, sisävaippoja, lisäimuja ja pari all-in-one-vaippaa. Pari viikkoa jaksoin, kiitin lainasta ja palautin vaipat. Kokokestoiluun minusta ei ole, paitsi jos vaippoja on tajuttomasti ja joku muu pesee ja ripustaa ne kuivumaan. Sulosta nimittäin irtoaa pissaa tajuttomat määrät. En enää muista Sweetien ja Juniorin vaipanvaihtotiheyttä, mutta Lintuseen verrattuna Sulo tuntuu olevan suora putki, samaten kuin melkoinen kermapeppu. Sulo kitisee märkää vaippaa, mitä taas Lintunen ei tehnyt koskaan. Vaippa on vaihdettava mieluiten tunnin, puolentoista välein, tai kosteus alkaa tulla vaatteisiin asti, myös kertavaipassa . (Tästä lisää myöhemmin.) Pyykkiä siis syntyy, ja kestovaipan kuivuminen kestää meidän oloissamme k a u a n. Meillä ei ole kuivausrumpua, eikä kestovaippoja käsittääkseni edes suositella niissä kuivattavan. Lisäksi kuori+sisävaippa+lisäimu -paketti on mielestäni tajuttoman iso, se ei tahdo mahtua bodyihin ja pöksyihin. Ja pienemmällä paketilla ei oikein pärjää. All-in-onet olivat käyttömukavia, mutta niiden kuivuminen vasta kestikin. Sieviä ja pehmeitä kestovaipat toki ovat, ekologisista tekijöistä puhumattakaan. Ehkä kokeilen myöhemmin uudelleen, kun pissamäärä toivottavasti tasaantuu. Edes sitä yhtä tai kahta kestoa per päivä.

Ja sitten se saavutettu etu. Äkkiä sitä tottuu siihen, että vauva vetäisee 6 - 7 tuntia yöunta putkeen, syö nopeasti ja nukkuu vielä pari kolme tuntia. Niin että sitten kun lapsi ei tuon pitkän pätkän ja syömisen jälkeen nukahdakaan uudelleen, se tuntuu käsittämättömältä vääryydeltä. Ihan hyväntuulisena Sulo valvoi viime yönä puoli neljästä viiteen. Liekö virkistynyt liiaksi vaipanvaihdosta, sillä myös vaatteet piti vaihtaa. Vaippa ei kertakaikkiaan pidä noin pitkää unijaksoa, vaikka on kokoa 7- 14 kg. (Sulo painaa vajaat 7 kg.)

Sulo ei myöskään perusta perhepedistä. Hän ottaa vieressä vain mikrotorkkuja ja hätkähtää taas hereille. Kun hänet siirtää omaan sänkyynsä, hän nukahtaa, vatsalleen. Suositusten vastaista, tiedetään. Mutta se on toistaiseksi ainoa asento, jossa hän nukkuu levollisesti. (Ehkä juuri siksi hän ei nuku ulkoilmassa, näin talvella kun topattua lasta ei voi pistää vaunuhin vatsalleen.) Kun Sweetie ja Junior olivat vauvoja, vatsallaan nukuttamista pidettiin suositeltavimpana. Lintusta piti vastaavan suosituksen mukaan nukuttaa kyljellään, ja kyljellään hän alkuun nukkuikin. Nyt vauvoja olisi kuulemma turvallisinta nukuttaa selällään. Vaan kun Sulo ei selällään nuku, ei kapaloitunakaan. Vatsallaan hän nukkuu, joten emme noudata nykysuositusta.

Olen viime yönä nukkunut jokseenkin kahdeksan ja puoli tuntia. Luulisi riittävän. Mutta tähän aikaan päivästä silmissä on jo aika tavalla hiekkaa, ja Sulo senkun esittää päärynää. Päivän ihanin hetki on se, kun pienet nukkuvat ja saa itsekin ojentaa väsyneen ruotonsa oikoiseksi, painaa silmänsä kiinni, vajota unen syvään kaivoon. Toivon vaan, että saavutetusta edusta ei ensi yönä tarvitse tinkiä.

Neloset

Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:

1. Porrassivooja
2. R-kioskin myyjä
3. Kaupan myyjä (kassa, lihatiski, leipätiski)
4. Osastosihteeri

Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:

1. Magnolia
2. Pulp Fiction
3. Blues Brothers
4. Amadeus

Neljä paikkaa, joissa olen asunut:

1. Espoo
2. Helsingin maalaiskunta
3. Kerava
4. Vantaa

Neljä tv-ohjelmaa, joista pidän:

1. Uudisraivaaja
2. Lost
3. The 70's show
4. Sydämen asialla

Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:

1. Sysmä
2. Hua Hin
3. Lido di Jesolo
4. Ierapetra

Neljä suosikkiruokaani:

1. Green curry
2. Broileri-pekonirisotto
3. Tuliset tortillat, täytteellä ei väliä
4. Pastaa Aurajuustokastikkeella

Neljä saittia, joilla käyn päivittäin:

1. Blogilista.fi
2. Iltasanomat.fi
3. Nettiyhteisöni
4. Goolgle.com

Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:

1. Elokuvissa
2. Teatterissa
3. Iltapäivädrinkillä hyvässä seurassa
4. Hotellihuoneessa paksun kirjan ja naposteltavien kanssa

Kerta se on ensimmäinenkin

Kävin Lintusen kanssa kaupassa. Olisin halunnut mennä yksin, mutta Lintunen ilmoitti, että tulee mukaan. Kun vähän pettyneenä ihmettelin, että enkö voikaan mennä yksin (yksinäisyysosastollani on hirvittävää vajausta), Lintunen totesi hyvin tyynesti. "No, ilmeisesti et." Niin sitä sitten mentiin.

Yksikään lapsistani ei koskaan ole kiukutellut kaupassa. Ei mitään huutoa, kaarelle heittäytymistä tai kirkunaa karkkihyllyillä. Älkää kysykö miksi, en minä tiedä. Ne ovat kiukutelleet muualla, eivät koskaan kaupassa. Lintusenkin kanssa kauppareissut ovat sujuneet mallikkaasti, vaikka hän ei ole juuri kärryissä istunut sen jälkeen kun oppi kävelemään. Hän katselee kyllä tavaroita, hypistelee houkuttelevia suklaapatukoita, ehdottaa ostettavaksi partavaahtoa ja terveyssiteitä. Mutta kun hänelle sanoo, että emme tarvitse niitä juuri nyt, hän panee kaiken takaisin hyllyyn. Paitsi eilen.

Eilen hän halusi ostaa kaksi sinisävyistä kerää 7 Veljestä moniraita -lankaa. Hän kantoi ne kärryyn ja minä kannoin ne takaisin hyllyyn selittäen ettemme tarvitse lankoja. Hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn, hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn. Selitykset langan tarpeettomuudesta eivät tuntuneet menevän perille. Miten niin ei tarvita lankaa, kyllä hän tarvitsee. Juuri näitä kahta kerää, hän tarvitsee. Lopulta lankakerät jäivät hyllyyn. Vähän kärsineinä ehkä, sillä jouduin erottamaan kyynelöivän Lintusen langoista väkisin. Talutin pettymystään marisevan Lintusta kohti liukuportaita, sinne asti hän jaksoi nyyhkiä. Liukuportaissa lankakerät jo unohtuivat ja loput ostokset löysivät tiensä kärryyn ilman välikohtauksia.

Jos minulta olisi kysytty, että missä uskoisin lapsen todennäköisimmin kiukuttelevan kaupassa, vastaukseni olisi ollut leluosasto tai karkkihylly. Mutta Lintunen on erityisen ihmeellinen iltatähti. Hän osaa yllättää. Mihin sen kanssa vielä joutuukaan, ensimmäistä kertaa.

Autoilun hurmaa

En ole koskaan mieltänyt itseäni mitenkään erityisen suuresti autoilusta nauttivaksi ihmiseksi. Nyt olen senkin puolen sisimmästäni löytänyt. Töissä ollessa tulee istuttua ratissa viidestä kuuten päivänä viikosta, näin äityslomaillessa ehkä kerran kahdessa viikossa.

Tänä aamuna minulla oli asiaa vartin ajomatkan päähän, ja kotiin tullessani yksinkertaisesti nautin siitä miltä ajaminen tuntui. Moottorin matala murina, vaihdekepin nuppi kämmenen alla, radion hiljainen musiikki. Miten auto vastaa kaasupolkimen painallukseen, kuinka kääntyy keveällä ohjauspyörän liikkeellä, myötää mutkissa. Pimeys ympärillä, mittariston himmeä kajastus. Minä ja maantie allani. Kunpa olisin vain voinut karauttaa kaukaisuuteen, ja tulla takaisin sitten joskus, myöhemmin.

Neulepolkkaa

Tämä oli joskus villainen välihaalari, kokoa 90 cm. Nyt se ei mahdu edes 60 cm pitkälle Sulolle. Leveyttä kyllä riittää, pituus jää aika paljon vajaaksi.

Muuan mies ei koskaan opi, ettei villaisia vaatteita voi pestä koneessa. Ei edes 40 asteen hienopesuohjelmalla. Joka kerta hän on yhtä hämmästynyt lopputuloksesta. En minäkään näköjään millään opi, että viisainta on hoitaa pyykkäyshommelit ihan ite, vaikka kuinka tympii. Kolmen markan suutari saa aikaiseksi viiden markan vahingon, ja meillä näitä vitosen vahinkoja on sattunut jo ihan liian monta.

Hämmästyttää ja kummastuttaa

Sulo nukahtaa yöunilleen pinnasänkyynsä, kun hänelle on vaihdettu kuiva vaippa, hänet on puettu yövaatteisiin ja imetetty piripintaan. Hän nukahtaa itsekseen hetken öristyään, huokailtuaan, piereskeltyään ja vääntelehdittyään. Hänet voi laittaa sänkyynsä puoliksi hereillä, rentona, silmät puolitangossa, ja hän nukahtaa hetken päästä. Hän nukkuun 4- 5 tuntia, herää syömään ja nukkuu sitten vielä kolme tuntia päälle. Sitten hän on valmis kohtaamaan uuden päivän.

Miksi ihmeessä Sulo ei nuku päivällä juuri viittä minuuttia pidempään muualla kuin sylissä? Jos tähtien asento on suotuisa, hän saattaa uinua vartin. Hän ei nuku pinnasängyssään, hän ei nuku vieressä parisängyssä, hän ei nuku vaunuissa, ei sisällä eikä ulkona. Hän ei nukahda vaunuissa uudelleen, vaikka vaunuja kuinka liekutettaisiin ja vatkattaisiin. Ennen nukuttajalta käsi heijaamisesta irtoaa kuin Sulo nukahtaa.

Pitäisi tietysti olla tyytyväinen siitä, että hän nukkuu edes sen kahdeksan tuntia vuorokaudessa jokseenkin levollisesti. Mutta kyllä nämä jäljelle jäävät 16 tuntia aika raskailta tuntuvat liki kuusikiloista pallopäätä kanniskellessa. Koska missään muualla kuin sylissä hän ei ole tyytyväinen kovin pitkään. Jotenkin sitä vain jaksaa. Ajattelemalla, että eteenpäin mennään koko ajan, ei tätä enää hirveän pitkään kestä. Sulohan on vasta vajaat 9 viikkoa. Ja sillä hampaattomalla, leveällä ja sydämen hyytelöksi muuttavalla hymyllä Sulo lataa äitiin jaksamista taas pitkäksi aikaa. On se niin ihana, uskokaa pois.

Omituista tai sitten ei

Haastetta pukkaa maalta, mereltä ja ilmasta. Kaikki mahdolliset tahot lienee jo haastettu, joten en haasta ketään. Ihan riittävän haastavaa oli miettiä mitä mahdollisesti omituisina pidettäviä tapoja minulla on. Näitä voisin kuvitella ainakin jonkun pitävän omituisina juttuina. Arvioikaa itse.


1 . En käytä sukkia jollei ole pakko. (Hain juuri Juniorin autolla kaupungilta, eikä minulla ollut talvikengissä kuin pajaat jalat. Pakkasta on -22 astetta.) Sukkahousut minulla on viimeksi ollut jalassa 8. helmikuuta 2003, kun muuan kuluttajaviraston johtaja meni naimisiin Zotin serkun kanssa. Sukkahousut siksi, että stay-up -sukkiin tuli silmäpako vetäessäni niitä jalkaan, ja paljain säärin olisi ollut sopimatonta juhlia.

2. Suurta herkkuani on hapankorppu, jonka päällä on siivu Aamupala sulatejuustoa ja banaaniviipaleita. Nam!

3. Haistelen tavaroita. Tämähän on itsestään selvää, kun ostettavana on esim. saippuaa, yleispuhdistusainetta, ripsiväriä, puuteria, kynttilöitä yms. Mutta minä haistelen myös vaatteita, kenkiä, leluja, kyniä ja kirjoja ja paljon muuta.

4. Syön toisinaan aamiaiseksi kaurahiutaleita maidon kanssa.

5. Puhuessani lopetan (tai toisen katsantokannan mukaan jätän kesken) useimmat lauseeni sanaan että. Ärsyttävä tapa, jota en edes huomannut ennen kuin minulle siitä huomautettiin, että. Taistelen päästäkseni siitä eroon, että.

Möllein asia naisen elämässä

Joillain naisilla kuukautiset pysyvät poissa niin kauan kun he imettävät. Vaikka vain muutaman kerran vuorokaudessa. Minulla ei. Minun kuukautiseni alkavat tasan kahdeksan viikkoa synnytyksestä. Aiemmin kuvittelin sen johtuvan siitä, että vauvat ovat tuohon mennessä lopettaneet yösyönnin ja alkaneet nukkua yön heräämättä. Koska Sulo syö edelleen öisin, minun oli luotava uusi teoria. Minun kropalleni näköjään riittää, että vuorokauteen tulee yksikin yli neljän tunnin väli imetyksille.

Sulo täytti noin tunti sitten tasan kahdeksan viikkoa. Hänen ensimmäinen yöunijaksonsa kestää noin viisi, viime yönä jopa kuusi tuntia yhteenmenoon. Sitten hän syö ja nukkuu vielä kolme tuntia. Tätä on jatkunut nyt noin viikon verran. PMS-oireet alkoivat viime viikolla. Kuukautiset tulivat tänä aamuna. Mihin saa valittaa?

Pieni iloinen asia on...

...kun Lintunen sanoo: "Äiti, kylläpä sinä olet laittanut hyvää ruokaa!", syö hyvällä ruokahalulla ja tahtoo lisää. Kehut ovat ylimääräinen bonus, pelkkä syöminen riittää ilahduttamaan, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista.

...kun Sulo seitsemän viikon (melkein) päivittäisen harjoittelun jälkeen viihtyy kantoliinassa peräti puoli tuntia. Tähän asti kaikki yritykset ovat olleet itkua, parkua ja ankaraa protestointia.

...kun huusholli on siivottu viimeksi viikko sitten, ja täällä on edelleen melkein siistiä.

...kun Zotilla on peli-ilta, ja hän tulee kotiin vasta yöllä. Se tarkoittaa raivoamatonta iltaa Lintuselle. Ja hermolepoa minulle.

...kun pääsen sunnuntaina elokuviin. Ehkä.

...kun saan kerrankin istua päivällä koneella ilman Suloa käsivarella. (Öisin saisi istua useinkin, mutta öisin tapaan nukkua. Tai ainakin yritän.)

...kun laskut on maksettu, etukäteen, ja vielä jäi rahaa tilille. (Tänään oli viimeinen palkkapäivä, helmikuussa alan elää vanhempainpäivärahoilla.)

...kun mieli on pitkästä aikaa levollinen.

...kun ilahtuu niin pienestä, nykyään.

Kaksivuotiaan päiväkirjasta

Ei ole kaksivuotiaan päiväkirjaa täällä, vaikka Google on sellaista jollekulle uskotellutkin. Ei ole enää kaksivuotiastakaan, Lintunen on melkein kolmen jo. Kaksivuotiaana elämä oli jokseenkin helppoa vielä, vaan nyt on toisin. Liekö syynä iän karttuminen, vai pikkuveljen syntymä. En tiedä, eikä tiedä Lintunenkaan, mutta hankalaa on.

Arkipäivisin kaikki vielä menee kuten ennenkin. Lintunen on oma hurmaava itsensä, kiukuttelee vain satunnaisesti ja on helposti rauhoiteltavissa. Mutta illat ja viikonloput. Yhtä huutoa, parkua, hammasten kiristystä ja suurta ahdistusta. Iltaisin ja viikonloppuisin isi on kotona. Lintunen haluaa, että isi leikkii hänen kanssaan. Isi leikkiikin, mutta aina jotenkin väärin, Lintusen mielestä. Ensin Lintunen vain huusi suoraa huutoa, kädet nyrkissä, pieni vartalo täristen ja kaulajänteet kireällä. Sitten hän alkoi lyödä, ja nyt hän heittelee tavaroita. Kaikki purkaukset kohdistuvat isiin, muu perhe ei joudu niiden kohteeksi.

Lintunen on kovin iloinen kun isi tulee töistä kotiin. Mutta sitten se alkaa. Aina vain kimeämmin: "Isi, leikitään! Isi, leiki tällä! Leiki tällä kädellä!" Mutta kun isin käsi ei koskaan pitele dinosaurusta tai hevosta niin kuin Lintusen mielestä pitäisi. Ja sitten seuraa järjettömiä purkauksia, jolloin koko lapsi tuntuu menevän aivan pois raiteiltaan, eikä mikään rauhoitteluyritys tehoa. Hän on kalpea, kireä ja ahdistunut, ei tunnu kuulevan, ei näkevän, ei vastaanottavan mitään.

Mustasukkaisuutta, menee ohi, sanotaan neuvolasta. Antakaa huomiota. Myönteistä huomiota on kyllä annettu ja annetaan kaiken aikaa. Mutta silti raivokohtaukset tuntuvat vain yltyvän päivä päivältä suurempiin mittoihin. Ero ennen niin rauhallisen ja tasaisen lapsen ja tämän raivoisan tuntemattoman välillä on valtava. Jaksamisen rajat alkavat tulla kaikilla vastaan. Minä kärsin, isi kärsii, ja ennen kaikkea Lintunen kärsii. Putken päässä näkyy pelkkää pimeää. Pelkkää pimeää.

Ryöhköhkräääh, sanoi Sulo

Sanoi monta kertaa peräjälkeen, varmaan vartin yhtäkyytiä. Yskä alkoi viikonloppuna, aluksi vain vienona. Nenä rupesi rohisemaan, henki kuitenkin kulki. Alkuviikosta nousi vuorokaudeksi kuume. Sitten meni pari yötä niin, että Sulo-Pallero yski tukehtumaisillaan. Eilen tämä Hulda Huoleton älysi vihdoin soittaa terveysneuvontaan ja kysyä, että ei kai sitä lääkäriin tarvii viedä, kun ei kuumettakaan ole. Neuvonnassapa olivat sitä mieltä, että tarvitsee kyllä, kun ikää on vasta hätäiset kuusi viikkoa ja kuumettakin oli ollut. Terveyskeskuksestakin järjestyi hämmästyttävästi akuuttiaika, joten lääkäriin sitten vaan, omatunto soimaten.

Lääkäri kuunteli ja tunnusteli. Lintunen avusti lääkäriä tekemään diagnosia kertomalla, kuinka pikkuveli öhisee ja röhkii öisin kuin pieni porsas. Lääkäri totesi, että ei hätää, vielä ainakaan. Mutta tarkkana pitää olla ja hakeutua lääkärin pakeille heti, jos alkaa henki loppua tai syöminen lakkaa. Noin pienet voivat vaikuttaa kovasti sairainakin yllättävän pirteiltä, ja käänne huonompaan voi tapahtua yllättäen. Pieniä keuhkoputkia laajentamaan lääkäri kirjoitti vielä mikstuuraa.

Naulakoiden tuntumassa tainnutin Suloa kotimatkaa varten maidolla suoraan tuotantolaitoksesta, kun jonkun toisen lääkärin pakeilta tuli viisikymppinen nainen pukemaan ulkovaatteita ylleen. Hän herkesi juttelemaan, että kas, täällähän syödään. Sitten hän kyseli Lintuselta, että oletkos sinä kipeä. Lintunen kielsi olevansa. Täti sanomaan, että jaa, sinun vauvasiko se onkin sairas. "Ei ole", sanoi Lintunen. Täti näytti hämmentyneeltä. "Minun vauvani jäi kotiin odottamaan", jatkoi Lintunen. Tätiä nauratti. "No niinpä tietenkin. Tällaiset vanhat tädit ne puhuvat mitä sylki suuhun tuo, ihan tyhmiä." Lintunen ei kommentoinut tyhmyyttä mitenkään, sanoipa vain, että hänen pikkuveljensä kävi lääkärillä.

Yöksi Sulolle annettiin millilitra mikstuuraa, ja kas. Hän ei sanonut yöllä kertaakaan ryöhkökräääh. Aamulla rykiminen oli taas pitkää ja omalaatuista, (kuten terveiset vaipassakin) mutta ei ollenkaan niin tukahduttavaa kuin aiemmin. Vähällä taidettiin päästä. Ikuinen opitimisti minussa kuitenkin kuiskii, että kun lapsi sairastaa jo nyt, on edessä väistämättä ensimmäisen elinvuoden aikana lääkärikäyntejä enemmän kuin kolmella sisaruksella tähän mennessä yhteensä. Lintunenkin oli sentään jo melkein kahden, ennen kuin hänet piti ensimmäisen kerran käyttää lääkärillä. Korvatulehduksesta on kärsinyt vain Junior. Kerran, kolmentoista vuoden kypsässä iässä. Tällä kertaa olisin ennustukseni kanssa enemmän kuin mielelläni väärässä. Vuoden päästä sen sitten tietää.

Löytötavaraa

Joulusiivoukseen ei pahemmin panostettu, kun oltiin oman perheen kesken ja väsyneitä. Sunnuntaina on Sulon ensimmäiset juhlat, oman suvun kesken toki nekin. Mutta suku tarkoittaa myös Lintusen ja Sulon mummaa. Mumman haukansilmältä ei välty parhaitenkaan piilotettu epäjärjestys, pölypallero eikä katastrofikasa^*) eli siivottomuus. Niinpä olen tänään käyttänyt hyväkseni, sitä että Sulo on löytänyt nukkumisen kauneuden^**).

Olen tehnyt kirjahyllyyn tilaa siirtämällä kirjoja hyllyihin kahteen riviin. (Pakon sanelema juttu, sillä Zot uhkasi siirtää osan kirjoista divariin, kun ei taloon lisää Lundiaakaan mahdu.) Löysin massoittain pölyä ja yhden muumioituneen jonkun, luultavasti kissan oksennuksen.

Olen raivannut naulakon alta katastrofikasalaatikon. Löysin massoittain pölyä, kissankarvoja, pilalle pestyn kirjoneuleisen villatakin (oma) , kittanan valkoisen harmaahkon samettibleiserin (Sweetien), pörssiyhtiöiden vuosikertomuksia vuodelta 2002, kaksi paria parempia kenkiä (toiset omat, toiset Zotin), taiji-tossut (kissankarvaiset, omat,) sekä vain seitsemän kuukautta sitten kadonneen ajokorttini. Pahus, että siinä onkin hyvän näköinen tyyppi kuvassa. Uudesta ajokortistani toljottaa kulahtanut kääkkä. Eipä ihme, kääkällä on ikää 14 vuotta enemmän kuin sillä paremmannäköisellä böönalla.

Jostain kun löytäisi kadonneen kauneutensa, markkina-arvonsa (työmarkkina-arvonsa, mitäs kuvittelitte), sekä oikean lottorivin jättipottiviikolle. Paitsi että jos sen jättipottirivin löytäisi, niin ei sillä markkina-arvolla sitten niin väliä olisi.

*) Kiitokset ilmaisun löytämisestä Vaasan suunnalle
**) Kiitokset tästä löydöstä Pertulle

Lupaus

Tapanani ei ole tehdä mitään erityisiä uudenvuodenlupauksia, mutta tällä kertaa teen poikkeuksen. Siivoan suuni, kertakaikkiaan ja lopullisesti. Eikä hetkeääkään liian myöhään, kuten voi päätellä Lintusen kommentista.

Taustaa: Meillä on kaksi kissaa ja kolme pitkähiuksista naista/tyttöä. Toisinaan sattuu sellaista, että hiuksia joutuu kissan elimistöön. Sieltä ne sitten tulevat aikaa myöten ulos, mutta hiuksen toinen pää jää kikkaran ja toinen kissan sisään. Joten kissa raahaa perässään sitä kikkaraa, kunnes se putoaa. Ällöä, tiedetään.

Lintunen: Äiti, tule pesemään, täällä on kissan kakka!
Äiti: No voi kakka!
Lintunen (painokkaasti): Äiti, sinä sanoit "voi kakka", mutta minä sanon kyllä "voi paskanmarjat!".

Viimeistä viedään

Vuoden viimeinen päivä. Jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä pitäisi kai sorvata. Mutta olkoon nyt, kun ei tarvitse tilinpäätöstä vääntää tästä vuodesta työnkään puolesta. (Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ei tarvitse tulevastakaan vuodesta. Loppuvuodesta synnyttämisellä on etunsa.)

Vuoden viimeinen päivä on mennyt kuin mikä tahansa päivä viime aikoina. Imetystä, ihmettelyä, että eikö se koskaan nuku, hengittääkö se vielä, mistä se hommasi tuon yskän, taako pärähti terveiset pöksyyn, miten noin pienestä pojasta voi tulla noin paljon pissiä ja pulautuksia, on se vaan ihana, vaikka haiseekin happamalta maidolta. Olen myös leikkinyt yksikätisesti äiti-hevosella ja pahalla liskolla, tyhjentänyt yksikätisesti pyykkikoneen ja tiskikoneen, katsellut DVD:llisen Tuomas-Veturia ja heitellyt öljyä laineille. Jossain välissä olen syönyt, lukenut päivän lehdet ja unohtanut, mitä niissä sanottiin. Hiuksia en ole kammannut, mutta minulla on sentään päivävaatteet päällä.

Vuoden viimeisenä päivänä olen väsynyt, 43 pisteen edestä. Se on paljon se. Sille tarttis jotain tehdä. Ensi vuonna sitten.

Onnea vuodelle 2006! Pitäkää toisistanne huolta!

Rauhallista Joulua!

Kaikki väki nukkuu. Jääkaappi on täynnä äitien tekemää ruokaa ja muita herkkuja. Kinkku tulee justsillään uunista ja perunaloora sukeltaa sinne. Yöllä on satanut lunta, ja näyttääpä satavan edelleen. Siivous on tehty. Se ei ehkä täytä ankarimpia standardeja, (nooh, edes normaaleja joulusiivousstandardeja,) mutta siivottu kuitenkin on. Saunakin on pesty. (Juuei, saunanpesua ei käytetyt Sulon synnytyksen käynnistelyyn, kuten ei niitä muitakaan ässiä. Tiedättehän: siivous ja seksi. )

Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.

Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!

Tunnustettu

Avioliiton ulkopuolella syntyneenä Sulolla ei ole toistaiseksi ollut virallisesti isää. Jos oikein pykäliä viilataan, hänellä ei ihan viimeisen päälle virallisesti ole sitä vieläkään, vaikka kävimme tänään lastenvalvojan luona isyyden tutkinnassa ja tunnustamisessa. Vasta kun maistraatti vahvistaa isyyden, Zotista tulee Sulon isä myös juridisesti. Ehkä jo tällä viikolla, mutta ensi viikolla viimeistään.

Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.

Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)

Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.

Hirviö

Saunan jälkeinen dialogi Lintusen kanssa.

Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.

Lasten suusta jne.

Kivaa oli niin kauan kun sitä kesti

Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.

Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.

Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.

Hiljaisuus ei hyvää tiedä

Mitenkä sen aina unohtaakin. Että kun leikki-ikäinen on näkymättömissä ja hiirenhiljaa, pitäisi kaikkien varoitusvalojen vilkkua, hälytyskellojen soida ja lippujen liehua.

Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.

Sulon syntymä - lyhyempi versio

Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.

Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.

Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.

Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.

Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)

Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.

Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.

Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.

Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.

Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.

Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)

Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.

Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.

Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)

Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.

Kuulumisia

Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.

Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"

Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.

Elvis has left the building

Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.

Todellisuus pääsi yllättämään

Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.

Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!

KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)

Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?

Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.

Suoramarkkinoija keinot keksii

Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)

Marraskuussa mieli lepää

Minä pidän näistä hämäristä päivistä. On ihanaa istua sisällä lämpimässä, siemailla kuumaa teetä ja kuunnella nurkissa ulvovaa tuulta, katsella raivoisan sateen piiskausta ikkunoihin. Käpertyä Lintusen viereen sohvalle ja lukea tarinoita Kuningas Babarista. Sähkökatkot ovat lyhyitä, mutta sytytämme silti kynttilöitä. Kevääseen ja sen julmaan, kovaan auringonpaisteeseen on ikuisuus. Hämärä sulkee meidät lempeään syliinsä. Marraskuussa mielihyvään ei paljoa vaadita.

Siemen niin pian maasta kasvaa

Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!

Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.

Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt hyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.

Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?

Kyä mää nauroin!

Tuli sitten pistäydyttyä Tampereella. Matkailu väsyttää, kun sitä harrastaa tässä vaiheessa raskautta ja tällä aikataululla. Mutta kyllä silti kannatti lähteä teatteriin Tampereelle asti.

Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.

Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.

Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.

(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)

Naama sillä juuri niin

Elämä on ja ei ole juuri nyt. Mistään ei jaksa innostua, ylipäänsä mitään ei jaksa. Ensimmäinen äitiyslomaviikko meni nukkuessa. Sohvalta sänkyyn ja vessan kautta takaisin sohvalle. Ilmankos öisin sitten tulee valvottua.

Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.

Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.

Löydetty

Mustat trikoohousut, merkki Vogue, koko XL, reikä oikeassa pohkeessa, vähän polven alapuolella, sentti ulkosaumasta.

En muista ikinä ennen nähneeni moisia pöksyjä, mutta niinpä vain kaivoin ne eilen pestyjen pyykkien korista. Kukaan meillä ei tunnista niitä omikseen. Sosialisoin ne käyttööni. Oikein mukavat raskausajan vetimet. Eivät purista, edes vatsan kohdalta, (vatsanympärys tällä hetkellä 131 cm, repikää siitä,) ja mikä ihmeellisintä: pultutkin on aivan sopivan mittaiset.

Mahtoivatko ilmaantua sitä samaa reittiä, jota sukkaparin toiset puoliskot vilahtavat pyykkikoneessa toiseen ulottuvuuteen?

Uusperhesisarussoppaa

Sweetie kävi opon haastattelussa. Ensin selvitettiin vanhempien ja sisarusten nimet ja iät. Sweetie luettelemaan, että isä on Isi-Pappa Eerokukkula, äiti on Lazur Luonnonkuvaus. Sisarukset ovat Veli Maininki, 17, Junior Eerokukkula, 14, Sisko Maininki, 13, ja Lintunen, 2,5. Ja että yksi on vielä tulossa joulukuussa. Kun kysyin, että miksi Lintusta ei esitelty sukunimeä myöten, niin Sweetie sanoi, että opon silmät alkoivat muuttua lasittuneiksi jo sinä Siskon kohdalla, joten hän ei viitsinyt hämmentää miesparkaa enää lisää neljännellä sukunimellä. Eikä kuulemma tullut mieleenkään kertoa, että Veli ja Sisko eivät ole biologisia sisaruksia, vaan isän avioliiton kautta perheeseen liittyneitä. Kun sisaruksia ne on kuitenkin. Eikä hän maininnut sitäkään, että vanhemmat ovat eronneet jo yli kymmenen vuotta sitten. Jostain syystä meitä nauratti opo-raiskan oletetut mietteet perheen koosta.

Vielä vaatteista ja valokuvauksesta

Kookos kysyy kommenttilaatikossani, miksi lapsi pitää tällätä valokuviin. Aivan, siitäpä se ajatus edelliseen merkintääni juuri lähtikin. Miksi ihmeessä pitäisi pakottaa mekkovastaiselle jälkikasvulleen valokuvausta varten vaatteet, joissa hän ei viihdy ja joita hän ei käytä oikeastaan milloinkaan? Vain siksi, että äitee on jämähtänyt niille vuosikymmenille, jolloin valokuvia otettiin harvoin, yleensä vain juhlapäivinä, ja silloin toki vetäistiin paraatiasu ylle.

Minulla on albumissa tätini pihalla juhannuksena 1969 otettuja kuvia. Ajan hieman haalistamissa värikuvissa pönöttää vaihtelevissa kokoonpanoissa serkusparvi (neljä tyttöä ja yksi poika, iät 3 - 9 vuotta), mummi ja täti. Kaikki ykkösreleissä, joita on vielä vaihdettu otosten välillä. Muut hymyilevät, mutta minä näytän nyrpeää naamaa rusettini alla. Kaikissa kuvissa. En muista kuvien ottamisesta juuri muuta, kuin että suurta draamaa se oli, kun piti niitä vaatteita vaihtaa yhtenään, ja sitä rusettinauhaakin aina sen mukaan minkä värinen mekko oli yllä. Senkin muistan, että minä olin ainoa vastarannankiiski ja tuhma lapsi. (Hyvin sisäistetty rooli jo alta kouluikäisenä.)

Ohi Ammutun perusteet valokuvien vaatetuksesta ovat yksinkertaisuudessaan loistavat. Kuviin päälle sitä, missä tenavat normaalistikin parhaiten viihtyvät. Yksinkertaista ja helppoa. Nyt kun muistaisi tämän vielä ensi vuonnakin.

Ei hameväkeä

Lintunen (2,5 v) tietää mitä hän tahtoo, ja etenkin mitä hän ei tahdo. Eikä Lintunen tahdo pitää mekkoja tai hameita. Tai leikkiä nukeilla, tai pitää pitkiä hiuksiaan kiinni. Tai syödä sarvimakaroneja, mutta spagettia tai tagliatelleä kylläkin. Noin esimerkiksi.

Päiväkodissa oli eilen valokuvaus, ja sitä varten äidin (mallia käpy) mielestä olla vähän paremmat vaatteet yllä. Niinpä toiveikas äiti oli ottanut esille kaksi mekkoa, joista Lintunen saisi aamulla valita mieluisamman päälleen kuvausta varten. Niinpä niin. Hän ei valinnut kumpaakaan, vaan vihreät farkut ja valkoisen, Nalle Puh & co:n kuvalla varustetun paidan. Hoitaja oli kuitenkin saanut laittaa hiukset saparoille Nalle Puh -pompuloilla, jotka Lintunen oli itse käynyt Melli-tädin kanssa kaksin ostamassa tavaratalosta. (Melli-täti on Lintusen isän isosisko, ja Lintunen pitää hänestä kovasti.) Tällä kertaa hän oli myös auliisti poseerannut hymyillen, jopa nauraen kameralle. Viime syksyn kuvissa ilme oli vielä totinen kuin kissalla hiekkalaatikolla.

Viimevuotiset päiväkodin joulujuhlatkin menivät aivan piloille Lintuselta, kun äiti (tyhmä) pakotti väkisin pukemaan päälle liivihameen. Vaikka Lintunen alkoi kirkua hysteerisenä heti kun ensimmäistä kertaa näki koko kirotun vaatekappaleen, ja vaikka hän taisteli pukemista vastaan niin että koko mekko oli revetä. Silti äiti vain väkisin kiskoi mekon päälle ja kantoi potkivan ja kiljuvan tyttärensä autoon. Joulujuhlassa ei sitten voinut osallistua yhtään mihinkään, kun nyyhkytytti ja se typerä rätti haittasi. Piparia ja glögiä sentään saattoi lopuksi vähän maistaa. Sen koommin ei sitten ole tarvinnut mekkoja pitää, jos ei satu huvittamaan. Vaikka olisi mitkä juhlat ja kuinka arvokkaita vieraita tahansa. Että ei sekään episodi ihan hukkaan mennyt, kun tyhmä käpy siitä otti opikseen. Sitä paitsi farkut ja Nalle Puh -paita on ihan tarpeeksi hienot päiväkodin valokuvaan, eikö?

Taas polvet ruvella

Vastahan siitä on kymmenen viikkoa, kun edellisen kerran tein ilmalennon. Eilen illalla vetäisin oikoiseksi parkkipaikalla. Mikä lie pieni kivi osui kengän koron (hillityt 5,5 cm korkeutta, pinta-alaa 3,5 cm x 4 cm) alle, jalan muljahdus kengässä, ja sitten asfaltti nousi pystyyn tömähtäen polviin, kämmeniin ja vatsaan. Ensin ei satu ollenkaan ja kykenen keinahtelemaan takaisin sisälle.

Zot lähtee sijastani kyytimään Sweetietä, minä jään Lintusen kanssa sohvalle istumaan. Elvis on pelottavan hiljaa paikoillaan. Alkaa sattua, alkaa itkettää. Soitan sairaalaan, ja saan vapisevalla äänellä pyydettyä yhdistämään synnytys- ja naistentautien osastolle. Kun vaihteenhoitaja kysyy epäröinti äänessään, että minne siellä, itsehillintäni alkaa rakoilla. En saa sanottua muuta kuin että no sinne osastolle, eihän niitä ole kuin yksi. Vaihteenhoitaja tarkentaa, hieman hätääntyneenä, että yhdistääkö hän kätilölle vai riittääkö hoitaja. Ratkean parkuun ja sopertelen, että ihan sama, kunhan jollekin, en ole synnyttämässä, mutta minulle sattui onnettomuus. Osastolta vastaa kätilö, saan sanottua nimeni, pyydettyä anteeksi, enkä sitten juuri muuta. Kätilö on kuitenkin rauhallinen ja saan selitettyä mitä on tapahtunut. Kätilö ehdottaa, että tulisin vaikka ihan jo oman mielenrauhanikin vuoksi otattamaan KTG-käyrää. Odottelen Zotia takaisin rauhoittuneena. Lintunen halailee ja lohduttelee minua kyselemällä mihin olen loukkaantunut. Hän voi puhaltaa siihen kohtaan.

KTG-käyrä näyttää hyvältä, Elviskin alkaa pikkuhiljaa liikehtiä. Päivystävä lääkäri ultraa ja toteaa kaiken olevan kunnossa. Istukka on takaseinässä, joten se on paremmin suojassa kuin kohdun etuseinässä ollessaan. Elvis painaa arviolta rapeat kaksi kiloa ja on kääntynyt raivotarjontaan. Saan matkaani mainion profiilikuvan. Elvis näyttää siltä kuin olisi pumppauttanut huuliinsa hieman täytettä. Nenä on vieraan mallinen ja leuka kovin pieni. (Zot kysyy kuvan nähdessään, että onko tuo ihan normaali. Totean, että ihan on isänsä näköinen.) Polvien kolotukseen lääkäri neuvoo ottamaan parasetamolia.

Aamulla on piesty olo. Portaiden laskeutuminen ottaa koville, kyykistyä ei voi oikein ollenkaan. Polvia ei särje, mutta koukistaminen pistää irvistämään. Henkistä kirvelyä aiheuttaa toteamus siitä, miten ohut väliseinä on hallitun toiminnan ja puhtaaseen paniikkiin sortumisen välillä. Vähällä pääsin tälläkin kertaa.

Mahakasta maanantaita

Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin valmis hakemaan sairaslomaa, vaikkei siihen varsinaisesti ole tarvetta. Vatsa painaa, käveleminen on vaikeaa, istuminen tukalaa, seisominen raskasta, nukkuminen katkonaista, väsymys jatkuvaa. Elvis kökkii edelleen perätilassa, polkee jalkaa ja survoo kipeästi rakkoa. Vatsani on (muistini mukaan) selvästi pienempi kuin Lintusta odottaessa, silti sitä koristavat nyt raskausarvet, joilta vältyin viimeksi. Bonuksena vatsaani peittää ennennäkemätön vaalea nukkakerros. Toivottavasti karva katoaa synnytyksen jälkeen. (Ei sillä, että viimeiseen viiteen vuoteen olisin bikineitä pitänyt, mutta karvainen vatsa on karvainen vatsa, vaikkei sitä kukaan muu näkisikään.)

Henki ei kuitenkaan taivu aiheettoman sairasloman hakuun, kun oppipoika vaatii edelleen vierihoitoa. Mahtaako jäljellä oleva kaksiviikkoinen riittää kaiken olennaisen omaksumiseen, edes välttävästi. Näillä näkymin ja herran asenteella ei, mutta kerrankin olisin enemmän kuin mielelläni väärässä. Puhelinkonsultaatiota joutunee pakosta antamaan, mutta fyysisesti en aio työpaikalle raahautua tämän vuoden puolella enää lokakuun viimeisen päivän jälkeen.

Kotona ei ole Elvistä varten tehty vielä mitään valmisteluja. Paitsi tyhjennetty varastolaatikkona toiminut pinnasänky. Lintunen hylkäsi pinnasängyn joskus vajaat kaksi vuotta sitten ja siirtyi perhepetiläiseksi. Nyt hän kiipesi tyhjennettyyn sänkyyn makailemaan, ja ilmoitti, että hän on vauva. Ei tarvita uutta vauvaa. Oikein kiva, mutta ilmoitus tuli liian myöhään. Lintunen on muuten nukkunut nyt ainakin neljä yötä (ei peräkkäin) yksin omassa sängyssä. Koska tämän vatsan kanssa lattianrajasta ylös mönkiminen alkoi käydä liian hankalaksi, ostimme kaksi sänkyä (yksi suuri ei mahdu huoneeseen) ja nukumme vihdoin kuin sivistyneet ihmiset ikään. Tai ainakin melkein. Sivistyneet ihmisethän, kuulemma, nukkuvat niin, että lapsilla on omat vuoteet ja aikuiset nukkuvat parisängyssä kaksin. Meillä nukutaan edelleen vaihtelevissa äiti+lapsi ja isä yksin, isä+lapsi ja äiti yksin sekä äiti+isä ja lapsi yksin -kokoonpanoissa. Onhan se kuitenkin edistystä entiseen luomukasvattajien siskonpetimeininkiin, vai mitä? Ehkä meilläkin on toivoa päästä normaalikansalaisten kunniakkaaseen kastiin.

Tarvetta on, välinettä puuttuu

Päässäni pyörii yhtä ja toista, kaikenmoista. Eniten se biisi, jonka lahjoitan kohtsillään Pollajukeboxiin. Mutta sen lomassa tällaistakin:

• verkostomarkkinointi
• salarakkaat
• perätila
• raskausarvet
• sukupolvien (ja -puolien) väliset erot työntekemisen suhteen eli
• onko homma hoidossa kun jätän sen toisen käsiin
• miksi minua on paiskattu luterilaiseksi kutsutulla työmoraalilla
• missä kulkee raja temperamentista johtuvan ja neurobiologisen vamman aiheuttaman reagoinnin välillä
• Downin syndrooma
• joulu
• talvirenkaat

Tarpeen lisäksi päivisin on aikaa, mutta ei vapaata konetta. Iltaisin on vapaa kone, muttei aikaa. Kaksitoista aamua, ja sitten pitäisi olla sekä aikaa että kone. Mahtaako tarve säilyä sinne asti.

Tyrmäys aamun avaukseksi

Kiltti sitten otti ja lopetti. Lämpöä, lempeä ja valoisampia aikoja sille kulmalle Suomea täältä idästä. Tulee ikävä.

Valvotun yön jälkeen

Olen synnyttänyt lapsia kolmella vuosikymmenellä ja kahdella vuosisadalla. Äitiyslomasijaiseni on syntynyt samalla vuosikymmenellä kuin ensimmäinen lapseni. Miten vanhaksi sitä voi ihminen itsensä tuntea?