Juniorin rippileiri oli eilen edennyt vierailuiltaan. Koska Zot ja Lintunen kotiutuvat mummolasta vasta tänään, ajelimme Sweetien ja Sulon kanssa kolmisin saaristoon. Etukäteen jännitin eniten jälleen kerran lossi-etappia, lauttahan voi upota/karata/kaatua koska tahansa. Annoin Sulon seurana takapenkillä istuvalle Sweetielle ohjeet, mitä tehdä em. tapauksissa, ja sain vastaukseksi silmien pyörittelyä. Nuoriso ei ota lossionnettomuuksia riittävän vakavasti.
Perillä istuimme sivistyneesti samassa pöydässä entisen mieheni ja hänen nykyisen vaimonsa kanssa. (Vielä kymmenen vuotta sitten siitä olisi ollut sivistys kaukana.) Kuuntelin toisella korvalla pastorin ja nuoriso-ohjaajan puheita, hyppyytin Suloa ja katselin muuta väkeä salissa. Panin merkille, miten eri ikäisiltä rippikouluikäiset pojat näyttävät, tytöt ovat jotenkin selkeämmin samaa ikäluokkaa. Jotku pojista näyttivät korkeintaan kaksitoistavuotiailta, kasvoissa oli kovasti lapsellisuutta eikä pituuttakaan ollut kertynyt kovin paljoa. Toiset, kuten Junior, kuuluivat selvästi korsto-kategoriaan. Pitkiä ja leveäharteisia, kävisivät pari vuotta vanhemmista. Mutta hauskaa niillä tuntui olevan kaikilla, yhteishenki vaikutti hyvältä.
Silmäni osuivat myös tutun näköiseen naiseen, joka katseli minua kiinteästi. Arvelin, että ehkä on vanhempainillassa tms. riennossa tavattu ja nyökkäsin tervehtiäkseni. En millään saanut päähäni kuka oli kyseessä, joten kysyin ohjelman päätyttyä Sweetieltä, että mistä tunnen tuon naisen. Lintusen ristiäisistä. Kastepappi. Just. Sentään muistin, että tavattu on.
Kotimatkalla harmitti, että kamera oli taas kerran unohtunut kotiin. Suvi-ilta oli ihanimmillaan ja meri kimmelsi. Sulo lauloi itsensä turvaistuimessa uneen, tie oli mutkainen, liikennettä onneksi vähän, ja radiossa soi otsikon laulu.
7. heinäkuuta 2006
6. heinäkuuta 2006
5. heinäkuuta 2006
Tosissaan olivat
Nimittäin siinä eilisessä lehdessä. Palautetta oli ilmeisesti tullut, sillä tämän päiväisessä numerossa kerrottiin ilman isoa otsikkoa ja kuvia, että Säteilyturvakeskuksen UV-asiantuntija ei ollut kuullutkaan letaliinista. Miksi en ole yhtään yllättynyt?
Säteilytutkimuskeskuksen ympärille on ilmaantunut sitaatit ja lukijoita kehoitetaan olemaan ottamatta erikoista uutista kuoleman vakavasti, mutta suojautumaan silti auringolta asianmukaisesti. Foliohatut voinee kuitenkin kuulema unohtaa tällä erää kaapinnurkkaan.
Säteilytutkimuskeskuksen ympärille on ilmaantunut sitaatit ja lukijoita kehoitetaan olemaan ottamatta erikoista uutista kuoleman vakavasti, mutta suojautumaan silti auringolta asianmukaisesti. Foliohatut voinee kuitenkin kuulema unohtaa tällä erää kaapinnurkkaan.
4. heinäkuuta 2006
Aurinkorasvaa ja foliohattuja
Paikallislehden tämän päivän pääuutinen kertoo, että Suomen Säteilytutkimuskeskuksen viikonloppuna julkaiseman tiedotteen mukaan auringosta säteilee UV-säteilyäkin vaarallisempaa letaliinia. Samaisen tiedotteen mukaan rusketus ei johdu yksin pigmenttireaktiosta, vaan osaksi avaruuspölystä ja epäpuhtauksista, jotka palavat ihoon kiinni. UV-säteilyltä ja epäpuhtauksilta suojelee aurinkorasva, mutta letaliinilta ja säteilyltä on parasta suojautua foliohatulla.
Toimittaja on kierrellyt uimarannoilla kyselemässä auringonpalvojilta letaliinin pelosta ja foliohatun käytöstä. Juttu oli kahdella sivulla, isoilla otsikoilla ja värikuvilla varustettu.
Tämä kaikki ja paljon muuta vain 154 €/12 kk kestotilauksena, irtonumero 1,20 €.
En vieläkään osaa päättää, onko kesätoimittaja mennyt retkuun vai yrittäkö hän retkuttaa lukijakuntaa. Mätäkuun jutuksi tämä on pahasti ennenaikainen. Laaja internätti ei tunne sen enempää Säteilytutkimuskeskusta kuin letaliiniakaan. Foliohatusta en sano mitään. Soittakaa Paranoid.
Toimittaja on kierrellyt uimarannoilla kyselemässä auringonpalvojilta letaliinin pelosta ja foliohatun käytöstä. Juttu oli kahdella sivulla, isoilla otsikoilla ja värikuvilla varustettu.
Tämä kaikki ja paljon muuta vain 154 €/12 kk kestotilauksena, irtonumero 1,20 €.
En vieläkään osaa päättää, onko kesätoimittaja mennyt retkuun vai yrittäkö hän retkuttaa lukijakuntaa. Mätäkuun jutuksi tämä on pahasti ennenaikainen. Laaja internätti ei tunne sen enempää Säteilytutkimuskeskusta kuin letaliiniakaan. Foliohatusta en sano mitään. Soittakaa Paranoid.
3. heinäkuuta 2006
Kaunis ja kiharatukkainen veljeni
Veljeni syntymästä tulee loppusyksyllä kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.Hän oli niin soma pienenä, vaaleat kiharat hiukset ja kirkkaat, ruskeat silmät. Aivan vauvana otetuissa kuvissa hän on mustatukkainen ja pitkänpitkäsäärinen. Hänestä kasvoi liki 190 senttinen, tummakulmainen ja -hiuksinen.
Me pidimme paljon samoista asioista: kirjoista ja lukemisesta, kirjoittamisesta, elokuvista ja musiikista. Me luimme aina ja kaikkialla, me kirjoitimme lyhyttä ja pitkää tarinaa, minä tietysti runojakin. Veli kirjoitti juttuja myös omakustannelehteen, jonka päätoimittajana ainakin ensin alkuun oli entinen luokkakaverini. (Yllättäen lehtien sisällysluettelot löytyvät netistä veljeni nimeä googlaamalla. Suonette anteeksi, etten linkitä.)
Me istuimme Korson Kinossa, Rekolan Kinossa ja Tikkurilan Bio Grandissa (siinä vanhassa) . Me soitimme Roadrunnerin puhki, veli osti Aknepopin ja yhdessä raavimme kokoon rahat saadaksemme Maksimum Jee & Jeen. Veli opetteli soittamaan kitaraa, itsekseen. Minä kävin muutamalla hanuritunnilla, mutta kun sinne oli pitkä matka, haitari oli painava ja sitäpaitsi venäläinen (eli näppäimet olivat jotenkin väärin päin), niin tieni hanuristina jäi Ukko Noaan.
Veljeni pää oli kuin partaveitsi, ja silti häneltä jäi koulu kesken. Hän kävi seitsemännen tai kahdeksannen luokan kahdesti, koska lintsasi niin paljon, ja lopulta tentti sen kotoa käsin. Hän ei vain kyennyt menemään kouluun, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Hän ei koskaan kertonut. Nämä vaikeudet koulun suhteen olivat kai se ensimmäinen merkki.
Muutin pois kotoa, kun veljeni oli kahdeksantoista. Emme tavanneet enää kovin usein, hän ei ollut kotona kun kävin siellä, tai pysytteli paljon omassa huoneessaan. En tiennyt hänen elämästään paljoakaan. Tiesin, että hän oli pari kertaa yrittänyt aloittaa varusmiespalveluksensa, mutta molemmilla kerroilla hänet oli passitettu kotiin. Hän olisi halunnut käydä armeijan, mutta siitä ei tullut mitään. Psyykkinen rasitus oli liikaa ja verenpaine kohosi huippulukemiin. Parikymppisenä hän hakeutui hoitoon. Bussissa oli tullut niin voimakas ahdistuskohtaus, että hän ymmärsi itse tarvitsevansa apua. Kukaan muu sitä ei silloin vielä ollut huomannut, tai halunnut huomata. En minäkään.
Kymmenen vuotta hän vietti milloin sairaalassa, milloin avohoidossa. Hänellä oli jopa tyttöystävä, tai avovaimo, asuivathan he yhdessä. Avohoitojaksoilta hän palasi kuitenkin aina omasta tahdostaan sairaalaan. Minun sydäntäni puristi se, millaiseksi hän oli muuttunut. Miten pelokkaaksi, avuttomaksi ja vapisevaksi. Ja miten viimeisinä vuosina lääkkeet pöhöttivät kauniin ja kiharatukkaisen veljeni, joka aina oli ollut hoikka. Hänen käsialansa muuttui pieneksi ja horjuvaksi. Mutta sairaalassakaan hän ei hylännyt musiikkia. Hänellä oli kitaransa, levynsä ja kirjansa. Sairaalassa hän tunsi olevansa turvassa.
Isäni soitti elokuisena iltana kymmenen vuotta sitten että veli on kuollut. Miten ihmeessä hän voi olla kuollut? Miten hän pääsee suljetulla osastolla tappamaan itsensä? Ei mitenkään. Ne tekivät sen hänen puolestaan, hoitivat hänet kuoliaaksi. Ensin kuolinsyy oli epäselvä, sairaalasta sanottiin vain, että löytyi kuolleena sängystä, oli yritetty elvyttää onnistumatta. Patologin lausunnosta sitten selvisi, että kuolema oli aiheutunut lääkkeiden yliannostuksesta. Toista lääkeainetta oli elimistössä kaksi ja puoli kertaa normaalia annostusta enemmän, toista oli seitsenkertainen määrä. Hän oli ollut levoton, hänet oli pistetty eristykseen, rauhoitettu yliannoksilla ja jätetty kuolemaan. Patologi lausui, että kyseessä oli ilmeisen tietoinen riskinotto. Ei vahinko. Minun oli vaikea antaa anteeksi. Kovin vaikea.
En ole kokenut suurempaa surua kuin veljeni kuolema. Kymmenessä vuodessa suru haalistuu, mutta ei häviä. Viime aikoina veli on ollut mielessäni taas useammin. Ehkä siksi, että kuolinpäivä lähestyy. Mutta myös siksi, että niin paljon kuin Sulo muistuttaakin ulkonäöltään isäänsä, hänen silmänsä ovat veljeni silmät. Veljeni kirkkaat ruskeat silmät.
Minun on sinua ikävä, pikkuveli.
Valtakunta suklaalevystä
Sulo nyt ei muutekaan ole mikään erityisen pitkiä päiväunia ottava tyyppi, mutta viikonloppu kyllä vei mehut meistä molemmista. Lauantaina aamuyöstä hoksasin, että levottamasti nukkuvalla heppulillahan on kuumetta ihan reippaasti. Suppoa perään, ja taas unta palloon. Koska kuume ei juuri supolla laskenut, kävimme jopa lääkärissä tk-päivystyksessä. (Sivunmennen sanottuna sinne sai ajan tunnin päästä soittoajastani. Tätä minä kutsuisin jo hyväksi palveluksi. Yksityiselle on kesälauantaisin turha yrittää, kiinni on lääkäriasema. Eipä sillä, että sitä juuri käyttäisimmekään. ) Virusperäistä, kuten epäilinkin.
Sulo otti sellaisia vartin torkkuja, oli kärttyisä, kitisevä, eikä missään ollut hyvä, ei edes sylissä. Koska parasetamolisupolla oli niin mitätön vaikutus, tuuppasin ibuprofeiinisuppoa sisään. Sulo tuuppasi sen ulos. Minä tuuppasin puoliksi sulaneen takaisin. Sulo tuuppasi sen pontevasti ulos. Ei ihme, että suppo ei vaikuta.
Koska aloimme molemmat olla jo aika epätoivoisia, pistin lapsen rattaisiin ja läksimme kävelylenkille. Sulo oli varsin rento, mutta ei millään suostunut nukahtamaan. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin patikoinnin jälkeen silmät ummistuivat, kymmeneksi minuutiksi. Palasimme siis suorinta tietä kotiin, koska kärryttely riitti sillä erää Sulolle.
Illalla kuume alkoi taas nousta kohti uusia komeita lukemia, eikä toivoakaan saada lasta nukahtamaan. Suppoja en tahtonut enää käyttää, joten konsultaatiosoiton jälkeen tuuttasin Suloon naprokseenia oraalisuspensiona. Ja katso: tunnissa kuume laski, lapsi piristyi ja muuttui takaisin omaksi hilpeäksi itsekseen. Tunti vielä, ja sitten hän nukkui. Kahden tunnin pätkissä, mutta kuitenkin.
Aamulla kuumetta oli vielä hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi lääkettä tarvittu. Mutta uni, se oli kateissa. Sulo valvoi kahdesta kolmeen tuntia, enimmäkseen kitisten ja rätisten, piti silmiä kiinni viidestä viiteentoista minuuttiin, ja taas jaksoi 2 - 3 tuntia. Kahden tunnin ratasajelu ei tuottanut unta yhtään. (No ei tuo muutenkaan koskaan oikein ole ulkoilmassa nukkunut, mutta pitihän sitä silti yrittää.)
Iltapäivällä puoli neljältä oli Sulon kanniskelusta aivan naatti. Lapsi nukahti vihdoin, laskin hänet pinnasänkyyn mennäkseni itse lepäämään. Ehdin juuri asettautua vaakatasoon, ja silloin hän avasi silmänsä, nousi kontilleen ja katsoi minua sen näköisenä, että johan tässä nukuttiinkin. Silloin minä heittäydyin lattialle ja itkin suureen ääneen. Olisin maksanut mitä tahansa levyllisestä Fazerin sinistä, ihan mitä tahansa.
Kahdeksan jälkeen illalla koitti autuas hetki. Sulo nukkui. Hän nukkui yhteen, tankkasi ja jatkoi uniaan vielä kymmentä yli kuuteen. Nyt hän nukkuu taas. Voi onnea!
Sulo otti sellaisia vartin torkkuja, oli kärttyisä, kitisevä, eikä missään ollut hyvä, ei edes sylissä. Koska parasetamolisupolla oli niin mitätön vaikutus, tuuppasin ibuprofeiinisuppoa sisään. Sulo tuuppasi sen ulos. Minä tuuppasin puoliksi sulaneen takaisin. Sulo tuuppasi sen pontevasti ulos. Ei ihme, että suppo ei vaikuta.
Koska aloimme molemmat olla jo aika epätoivoisia, pistin lapsen rattaisiin ja läksimme kävelylenkille. Sulo oli varsin rento, mutta ei millään suostunut nukahtamaan. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin patikoinnin jälkeen silmät ummistuivat, kymmeneksi minuutiksi. Palasimme siis suorinta tietä kotiin, koska kärryttely riitti sillä erää Sulolle.
Illalla kuume alkoi taas nousta kohti uusia komeita lukemia, eikä toivoakaan saada lasta nukahtamaan. Suppoja en tahtonut enää käyttää, joten konsultaatiosoiton jälkeen tuuttasin Suloon naprokseenia oraalisuspensiona. Ja katso: tunnissa kuume laski, lapsi piristyi ja muuttui takaisin omaksi hilpeäksi itsekseen. Tunti vielä, ja sitten hän nukkui. Kahden tunnin pätkissä, mutta kuitenkin.
Aamulla kuumetta oli vielä hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi lääkettä tarvittu. Mutta uni, se oli kateissa. Sulo valvoi kahdesta kolmeen tuntia, enimmäkseen kitisten ja rätisten, piti silmiä kiinni viidestä viiteentoista minuuttiin, ja taas jaksoi 2 - 3 tuntia. Kahden tunnin ratasajelu ei tuottanut unta yhtään. (No ei tuo muutenkaan koskaan oikein ole ulkoilmassa nukkunut, mutta pitihän sitä silti yrittää.)
Iltapäivällä puoli neljältä oli Sulon kanniskelusta aivan naatti. Lapsi nukahti vihdoin, laskin hänet pinnasänkyyn mennäkseni itse lepäämään. Ehdin juuri asettautua vaakatasoon, ja silloin hän avasi silmänsä, nousi kontilleen ja katsoi minua sen näköisenä, että johan tässä nukuttiinkin. Silloin minä heittäydyin lattialle ja itkin suureen ääneen. Olisin maksanut mitä tahansa levyllisestä Fazerin sinistä, ihan mitä tahansa.
Kahdeksan jälkeen illalla koitti autuas hetki. Sulo nukkui. Hän nukkui yhteen, tankkasi ja jatkoi uniaan vielä kymmentä yli kuuteen. Nyt hän nukkuu taas. Voi onnea!
30. kesäkuuta 2006
Meirän mukulat ja krannin kakarat
Sattuneesta syystä meirän mukuloosta on kotona vain vanhin ja nuorin. Keskimmäiset (sekä Elämäni Valo) ovat viikon aivan toisaalla. Melkein kuin olisi vain yksi lapsi, kyllä on elämä helppoa. Mitä nyt sitä pienintä saa tosissaan nukutella, se kun tuppaa heräämään siinä 30 - 45 minuuttia yöunille käymisensä jälkeen. Eikä meinaa taintua enää millään, vaikka silmät ei pysy auki ja väsyttää. Kas kun pitää mennä sängyssä nelivedolla niin että pää kolisee, sylissähän ei voi mitenkään olla, ja että se äitee sitä kikkiäkin aina tuputtaa, vaikkei ole nälkä. Phyi, sanoo Sulo ja vetäisee itsensä raivosta kaarelle.
Kun sitten ikkunan alle (no melkein alle, siihen vastapäiselle nurmikonpläntille kuitenkin,) parkkeeraa lauma kovaäänisiä krannin kakaroota kiljumaan elämänriemua ja milloin mitäkin, Sulolta menee hermo, ja niin menee äiteeltäkin. Jossei olisi pitänyt rauhoitella naama punaisena karjuvaa tenavaa, olisin mennyt itse, ehkä hieman punakkana minänkin, karjumaan ne kakarat siitä muualle. Sen tähden olikin hyvä, että ne ehtivät kadota siitä ennen kuin minulla oli tilaisuus viimeistellä maineeni kiukkuisena, lapsivihamielisenä ämmänä. Hilkulla oli.
Kun sitten ikkunan alle (no melkein alle, siihen vastapäiselle nurmikonpläntille kuitenkin,) parkkeeraa lauma kovaäänisiä krannin kakaroota kiljumaan elämänriemua ja milloin mitäkin, Sulolta menee hermo, ja niin menee äiteeltäkin. Jossei olisi pitänyt rauhoitella naama punaisena karjuvaa tenavaa, olisin mennyt itse, ehkä hieman punakkana minänkin, karjumaan ne kakarat siitä muualle. Sen tähden olikin hyvä, että ne ehtivät kadota siitä ennen kuin minulla oli tilaisuus viimeistellä maineeni kiukkuisena, lapsivihamielisenä ämmänä. Hilkulla oli.
26. kesäkuuta 2006
Juhannus meni, nyt kaikki kauppaan!
Ja siellä ne kaikki tosiaan taisivat ollakin. Pulloja ja tölkkejä palauttamassa. Ikinä en ole nähnyt sellaista jonoa palautuspisteessä, etenkin tölkkiautomaatin edessä. En jaksanut jäädä jonottamaan, joten lahjoitin kuusi tyhjää tölkkiä arviolta kymmenkesäisille pojille, joilla oli kärryllinen palautettavaa.
Kaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Varsinkin juustotiski näytti paljaalta. Leikkele- ja makkarapuolellakin näytti olevan aukkoja rivistössä. Maitotuotteiden kuorma oli jo tullut ja kaappia täytettiin kiivaasti.
Ostoskierroksen tehtyäni panin merkille, että jos olisin jäänyt jonottamaan palautusautomaatille, olisin ollut edelleen jonossa. Tyytyväisenä poistuin kotiin. Alennusmyynteihinkään ei ole asiaa, vanhempainpäivärahani tulee vasta kahden viikon kuluttua.
Kaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Varsinkin juustotiski näytti paljaalta. Leikkele- ja makkarapuolellakin näytti olevan aukkoja rivistössä. Maitotuotteiden kuorma oli jo tullut ja kaappia täytettiin kiivaasti.
Ostoskierroksen tehtyäni panin merkille, että jos olisin jäänyt jonottamaan palautusautomaatille, olisin ollut edelleen jonossa. Tyytyväisenä poistuin kotiin. Alennusmyynteihinkään ei ole asiaa, vanhempainpäivärahani tulee vasta kahden viikon kuluttua.
23. kesäkuuta 2006
Kivenpyöritystä ja jätteen lajittelua
Yhtä Sisyfoksen työtä on siivous tässä taloudessa. Kun luulen viimeinkin saaneni kaiken järjestykseen, niin aloituskohta onkin taas jo kuin pommin jäljiltä. Voi huokaus.
Sitäkin tulin tässä miettineeksi, että onko kaikilla kunnon ihmisillä valtaisat keittiöt vai ovatko he vain niin paljon parempia organisaattoreita tms. kuin minä. Siis kaikki te, jotka lajittelette kaiken jätteenne. Mihin ihmeeseen te survotte säilyketölkit, lasipurkit ja maitotölkit yms. pakkaukset odottamaan keräyspisteeseen vientiä? Meillä on jo keittiön ainoa vapaa nurkka täynnä sanomalehtiä ja pahvia, tiskipöytä notkollaan panttipulloja ja -purkkeja. Sekin ärsyttää herkkää silmääni niin maan perusteellisesti, että saisin luultavasti hermoperäisen pas*ahalvauksen, jos minun pitäisi vielä viljellä peltitötsiä, lasipurkkeja ja maitotölkkejä pitkin keittiötä. Ei, kaappiin ei mahdu. Siellä on jo sekajätesanko ja biojäteastia. Keittiö muistuttaa lajittelupistettä enemmän kuin kodin sydäntä. Kuitenkin tahdon olla hieno ihminen, lajitella jätteeni ja pelastaa maailman.
Hermot, viimeiset riekaleetkin, menee tämän dilemman kanssa painiessa.
Sitäkin tulin tässä miettineeksi, että onko kaikilla kunnon ihmisillä valtaisat keittiöt vai ovatko he vain niin paljon parempia organisaattoreita tms. kuin minä. Siis kaikki te, jotka lajittelette kaiken jätteenne. Mihin ihmeeseen te survotte säilyketölkit, lasipurkit ja maitotölkit yms. pakkaukset odottamaan keräyspisteeseen vientiä? Meillä on jo keittiön ainoa vapaa nurkka täynnä sanomalehtiä ja pahvia, tiskipöytä notkollaan panttipulloja ja -purkkeja. Sekin ärsyttää herkkää silmääni niin maan perusteellisesti, että saisin luultavasti hermoperäisen pas*ahalvauksen, jos minun pitäisi vielä viljellä peltitötsiä, lasipurkkeja ja maitotölkkejä pitkin keittiötä. Ei, kaappiin ei mahdu. Siellä on jo sekajätesanko ja biojäteastia. Keittiö muistuttaa lajittelupistettä enemmän kuin kodin sydäntä. Kuitenkin tahdon olla hieno ihminen, lajitella jätteeni ja pelastaa maailman.
Hermot, viimeiset riekaleetkin, menee tämän dilemman kanssa painiessa.
22. kesäkuuta 2006
Juhannus tulee, nyt kaikki kauppaan!
Jouluna 2004 lohjeneen paikan jälkeensä jättämä kolo on vihdoinkin paikattu. Minulla oli paikkausta varten varattuna jo vuosi sitten neljä aikaa, jotka kaikki peruttiin joko samana tai edellisenä päivänä hammaslääkärin sairasloman vuoksi. Nyt huhtikuussa sain viimeinkin aikaiseksi tilata viidennen ajan, tällä kertaa eri lääkärille. Ainoa haitta lääkärin vaihtamisesta on se, että joudun uusien potilaiden jonoon. Ensin tarkistusta varten ja sitten vielä pidempään toimenpidejonoon. (Murtuneen paikan pääsin korjauttamaan näin nopeasti, koska se luettiin hätätapaukseksi ja kiireistä hoitoa vaativaksi. Juurihoidettu hammas ei vaivannut, joten ei sillä oikeasti niin kiire olisi ollut. Vastahan tuo 1,5 vuotta oli odotellut paikkaa.)
Yksityisellä pääsisi tietysti hoitoon nopeammin, mutta hinta ei houkuta. Tämänpäiväisestä paikkaussessiosta maksoin 29 euroa, ja se on mielestäni aika vähän isosta poskihampaan paikasta. Että ehkä nämä legot sen jonotuksen kestää, kun mitään paikattavaa ei viime vuosina ole ollut. Noita lohjenneita paikkoja vain uusittu. Suussani on edelleen myös läjäpäin amalgaamia, vanhimmat kaukaiselta 70-luvulta. Mitä noita vaihtamaan, paremmin tuntuvat kestävän kuin muoviset tai keraamiset paikat.
Hammaslääkärin jälkeen suunnistin kauppaan. Paha virhe. Parkkipaikka oli kuin nuijalla lyöty, ostoskärryjä piti jonottaa ja kaupassa velloi hullunkiilto silmissään juhannuksen juhlintaan valmistautuvaa väkeä. Ostin sitten vain kissanruokaa ja -hiekkaa, koska oli pakko. Muuten en olisi ostanut mitään. Lähetän jonkun muun hoitamaan loput ostokset. En kestä suuria ihmisjoukkoja, erityisen huonosti kestän niitä ahtaissa marketeissa.
Toivottavasti juhannuksena sataa, ainakin tämän talon yllä. Minä olen talvi-ihmisiä. Helle tekee minusta raivopään. Kuumaa juhannusta kuitenkin niille, jotka lämmöstä pitävät.
Yksityisellä pääsisi tietysti hoitoon nopeammin, mutta hinta ei houkuta. Tämänpäiväisestä paikkaussessiosta maksoin 29 euroa, ja se on mielestäni aika vähän isosta poskihampaan paikasta. Että ehkä nämä legot sen jonotuksen kestää, kun mitään paikattavaa ei viime vuosina ole ollut. Noita lohjenneita paikkoja vain uusittu. Suussani on edelleen myös läjäpäin amalgaamia, vanhimmat kaukaiselta 70-luvulta. Mitä noita vaihtamaan, paremmin tuntuvat kestävän kuin muoviset tai keraamiset paikat.
Hammaslääkärin jälkeen suunnistin kauppaan. Paha virhe. Parkkipaikka oli kuin nuijalla lyöty, ostoskärryjä piti jonottaa ja kaupassa velloi hullunkiilto silmissään juhannuksen juhlintaan valmistautuvaa väkeä. Ostin sitten vain kissanruokaa ja -hiekkaa, koska oli pakko. Muuten en olisi ostanut mitään. Lähetän jonkun muun hoitamaan loput ostokset. En kestä suuria ihmisjoukkoja, erityisen huonosti kestän niitä ahtaissa marketeissa.
Toivottavasti juhannuksena sataa, ainakin tämän talon yllä. Minä olen talvi-ihmisiä. Helle tekee minusta raivopään. Kuumaa juhannusta kuitenkin niille, jotka lämmöstä pitävät.
15. kesäkuuta 2006
14. kesäkuuta 2006
Uteliaisuus tappanee kissan
Kissa käytti jälleen tilaisuutta hyväkseen ja livisti makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Missuksella ei pitäisi olla mitään asiaa makuuhuoneisiin, mutta katti on oppinut ovelaksi. Se livahtaa ohi rasvattua salamaa nopeammin, äänettömämmin ja huomaamattomammin kun ovea vähänkin raottaa.Ensimmäisenä kesänä tässä asunnossa kissa naukui välillä takaovella, välillä etuovella, ennen kuin älysimme säätää ikkunat niin, että ne avautuvat vain sen verran, ettei niistä kissa pääse karkuun. Yksi on näköjään jäänyt säätämättä: se, jota ei koskaan pidetä auki. Paitsi tänään, kun oli niin tuskastuttavan kuuma, eikä pieni tuuletusikkuna riittänyt saamaan aikaan riittävää ilmanvaihtoa.
Ikkuna oli jo suljettu, sillä Sulo nukkui päiväunia sen alla. Minä seilasin unen ja valveen välimaastossa mukavan raukeuden vallassa. Havahduin omituiseen rapinaan ja kolahduksiin. Ikään kuin katolla olisi joku eläin. Ehkä lintu? Iso lintu? Vaivuin takaisin pehmeään pumpuliin. Rapina, paniikinomainen rapina jatkui. Ihan kuin kissa etukuistin kuumalla katolla. Kissa. Katolla. Eeei. Miten muka? Voi per*etti! Ikkuna! Kiitolaukkaa alakertaan ja pihalle, katse yläviistoon, ja siellähän tuo. Kissa katolla, surkeana. Ei uskalla hypätä alas, eikä minulla ole tikkaita joilla kiivetä ylös. Ikkuna ei ole suoraan kuistin katon yläpuolella, joten epäilin ettei kissapolo onnistu hyppäämään takaisin ikkunasta. Sitä oli kuitenkin yritettävä. Lähetin Zotin ylös avaamaan ikkunan ja vahdin itse kissaa pihalla, jos tuo vaikka olisi sittenkin päättänyt hypätä alas. Vaan kun ikkuna avattiin, niin eläin kurottautui palotikkaille (puiset) ja hinasi itsensä takaisin sisään.
Ikkuna on nyt säädetty niin, ettei se aukea kissanmentävästi.
12. kesäkuuta 2006
Suunnittelun kukkanen
Reissusta on palattu vähemmän rähjääntyneenä kuin etukäteen pelkäsin. Solmun ja Vilhelmiinan häät olivat nykyaikaisen perinteiset ja rennot. Hauskimmillaan juhlat olivat, kuten arvata saattaa, vasta sitten kun meidän perheemme oli poistunut. Kas kun Uni-Jukka kutsuu piiperöisiä juhlijoita viimeistään yhdeksältä, oli bileet tai ei. Jos Jukan kutsua ylenkatsoo, niin sitten ei ole kivaa enää kellään.
Minulle on pikkuhiljaa alkanut valjeta lapsettomien hääjuhlien mukavuus. Siis siltä kantilta, että ei tarvitse hyysätä omaa jälkikasvuaan, vaan juhlia täysin rinnoin. (Tällä(kin) kertaa siis aivan kirjaimellisesti täysin, jos Sulo olisi jätetty jonnekin hoitoon.) En vähääkään häiriinny muiden lapsista, mutta omien paimentaminen käy voimille. Molemmat kyllä käyttäytyivät oikein hienosti ja arvokkaasti, niin kirkossa kuin juhlapaikallakin, mutta noutopöytäruokailu tällä kokoonpanolla vaatii etukäteissuunnitelmaa, improvisaatiota ja innovaatioita. Kolmivuotiaan julhlakunnon ylläpitokin on oma taiteenlajinsa, tietää ne, joilla on kokemusta. Ja meiltä se juhlinta jää tosiaan aina kesken, kiitos iltaunisten perillisten. Kivaa oli silti.
Otsikon kasvin kohtasin tänään paluumatkalla Pirkanhovin lastenhoitohuoneessa, jossa kävin vaihtamassa Sulolle kuivan vaipan. Onneksi palleroisen peräpää ei vaatinut pesua. Pesuallas oli nimittäin varustettu kosketusvapaalla Oras Electra -hanalla. Minä en tahdo saada sitä toimimaan edes käsien pesua varten, joten fiksummat kertokaa ihmeessä avuttomalle, miten maailmassa sen kanssa onnistuu vauvan pepun peseminen?
Minulle on pikkuhiljaa alkanut valjeta lapsettomien hääjuhlien mukavuus. Siis siltä kantilta, että ei tarvitse hyysätä omaa jälkikasvuaan, vaan juhlia täysin rinnoin. (Tällä(kin) kertaa siis aivan kirjaimellisesti täysin, jos Sulo olisi jätetty jonnekin hoitoon.) En vähääkään häiriinny muiden lapsista, mutta omien paimentaminen käy voimille. Molemmat kyllä käyttäytyivät oikein hienosti ja arvokkaasti, niin kirkossa kuin juhlapaikallakin, mutta noutopöytäruokailu tällä kokoonpanolla vaatii etukäteissuunnitelmaa, improvisaatiota ja innovaatioita. Kolmivuotiaan julhlakunnon ylläpitokin on oma taiteenlajinsa, tietää ne, joilla on kokemusta. Ja meiltä se juhlinta jää tosiaan aina kesken, kiitos iltaunisten perillisten. Kivaa oli silti.
Otsikon kasvin kohtasin tänään paluumatkalla Pirkanhovin lastenhoitohuoneessa, jossa kävin vaihtamassa Sulolle kuivan vaipan. Onneksi palleroisen peräpää ei vaatinut pesua. Pesuallas oli nimittäin varustettu kosketusvapaalla Oras Electra -hanalla. Minä en tahdo saada sitä toimimaan edes käsien pesua varten, joten fiksummat kertokaa ihmeessä avuttomalle, miten maailmassa sen kanssa onnistuu vauvan pepun peseminen?
8. kesäkuuta 2006
Kuin uni uneen
Jo kolmivuotiaana mietin ensimmäisen kerran, että jospa vain näenkin unta. Jonain aamuna herään ja kaikki pitää elää uudelleen. Vuosien varrella ajatus on aina silloin tällöin käväissyt mielessäni. Entä jos en heräisikään aamuun 7.6.2006 vaan 7.6.1966? Entä jos en olisikaan paksu, (harmaantuva) tummatukkainen, keski-ikääntyvä nainen? Jos olisinkin laihanluikku, pellavapäinen kolmivuotias? Jos minun pitäisi elää melkein neljäkymmentä vuotta uudelleen, tekisinkö jotain toisin?
Tekisin. Tekisin asioita toisin, mutta toivoisin kuitenkin päätyväni siihen missä nyt olen, melkein. Vain vähemmällä kärsimyksellä, itselle ja toisille. Mutta nämä lapset ja tuon miehen. Ne minä haluaisin. Vaikka tähän päätyminen väkisinkin tuottaisi tuskaa uudelleenkin elettynä.
Toivon, että tämä ei ole vain unta, josta herään vuoteen 1966. En millään jaksaisi, kestäisi elää uudelleen niitä kaikkia synkeitä lapsuus- ja nuoruusvuosia. En millään. Mieluummin kannan tunnollani tekemäni virheet. Elän elämättömiä päiviä, en uusintoja.
Tekisin. Tekisin asioita toisin, mutta toivoisin kuitenkin päätyväni siihen missä nyt olen, melkein. Vain vähemmällä kärsimyksellä, itselle ja toisille. Mutta nämä lapset ja tuon miehen. Ne minä haluaisin. Vaikka tähän päätyminen väkisinkin tuottaisi tuskaa uudelleenkin elettynä.
Toivon, että tämä ei ole vain unta, josta herään vuoteen 1966. En millään jaksaisi, kestäisi elää uudelleen niitä kaikkia synkeitä lapsuus- ja nuoruusvuosia. En millään. Mieluummin kannan tunnollani tekemäni virheet. Elän elämättömiä päiviä, en uusintoja.
Kuin uni uneen
minä synnyin maailmaan
ja mieli on niin
kevyt: kuin kaste aamun
minä kerran katoan.
Musõ (suom. Tuomas Anhava)
31. toukokuuta 2006
Tulipahan käytyä
Hiipinä tässä taannoin kehui kommenttiloodassani kosmetologikäyntejä ihaniksi. Pakkohan sitä oli kokeilla, vaikka olen minä kosmetologilla käynyt ennenkin, lähinnä nypityttämässä kulmakarvastoa. (Ei ole kovin ihanaa se.)
Joskus vuonna kivi ja käpy kävin ihonpuhdistuksessa. Tänään muistin, miksi en sen koommin ole käynyt. Sehän sattuu niin ylimaallisesti! Ja tätä imitaatiota ruusuaknen vaivaamasta ihosta katsellessani tuli mieleen, että silloin viime vuosisadalla ihoni oli puhdistuksen jälkeen huonommassa kunnossa kuin ennen sitä. Toivottavasti nyt ei käy niin. Reilun viikon päästä kun on ne pidot Pohjanmaalla. Luulee suku vielä, että s'on ratkennu ryyppäämään, sitä molen aina uumoillu.
Ensin kaikki vaikutti mukavalta: minut peiteltiin tuoliin, kasvojani puhdistettiin tuoksuvilla aineilla, kuorittiin hellästi ja lätkäistiin kosteat vanulaput silmille. Siinä makasin höyrytettävänä 20 loputonta minuuttia. Höyry meni nenään, haisi otsonilta ja tuntui ikävältä. Mutta sehän oli vain kevyt alkusoitto. Kosmetologi kävi kimppuuni jonkun keskiaikaisen kidutusvälineen kanssa. Vesi tirisi silmistäni, makasin tuolissa kantapäiden ja takaraivon varassa ja enkä ihan saanut pidäteltyä tuskaa sisälläni. Vannoin, että saa olla viimeinen kerta tätä lajia, täydellistä kasvohoitoa.
Pitkä kasvo- ja decolte-alueen hieronta tasasi vähän puntteja. Se oli itse asiassa niin rentouttavaa, että pari kertaa heräsin kummalliseen korahdukseen. Kasvonaamion aikana nukuin oikein kunnolla. Kosmetologi vähän ihmetteli punakkaa naamaani, että kuika se nyt kasvonaamion jälkeen punoittaa vielä enemmän? Jaa'a, en tiedä, mutta karmealta tämä pärstä näyttää vieläkin. Herätin kiusallista huomiota siirtyessäni kauneus(eh heh)hoitolasta parkkihalliin. Tuskin tällä pläsillä huomennakaan paljon julkisilla paikoilla kehtaa liikkua.
Että kyllä oli ihanaa, kiitos vaan innoituksesta sinne Ryytimaalle. Ehkä menen uudelleen. Enköhän vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa taas unohda tämänkin kokemuksen.
Joskus vuonna kivi ja käpy kävin ihonpuhdistuksessa. Tänään muistin, miksi en sen koommin ole käynyt. Sehän sattuu niin ylimaallisesti! Ja tätä imitaatiota ruusuaknen vaivaamasta ihosta katsellessani tuli mieleen, että silloin viime vuosisadalla ihoni oli puhdistuksen jälkeen huonommassa kunnossa kuin ennen sitä. Toivottavasti nyt ei käy niin. Reilun viikon päästä kun on ne pidot Pohjanmaalla. Luulee suku vielä, että s'on ratkennu ryyppäämään, sitä molen aina uumoillu.
Ensin kaikki vaikutti mukavalta: minut peiteltiin tuoliin, kasvojani puhdistettiin tuoksuvilla aineilla, kuorittiin hellästi ja lätkäistiin kosteat vanulaput silmille. Siinä makasin höyrytettävänä 20 loputonta minuuttia. Höyry meni nenään, haisi otsonilta ja tuntui ikävältä. Mutta sehän oli vain kevyt alkusoitto. Kosmetologi kävi kimppuuni jonkun keskiaikaisen kidutusvälineen kanssa. Vesi tirisi silmistäni, makasin tuolissa kantapäiden ja takaraivon varassa ja enkä ihan saanut pidäteltyä tuskaa sisälläni. Vannoin, että saa olla viimeinen kerta tätä lajia, täydellistä kasvohoitoa.
Pitkä kasvo- ja decolte-alueen hieronta tasasi vähän puntteja. Se oli itse asiassa niin rentouttavaa, että pari kertaa heräsin kummalliseen korahdukseen. Kasvonaamion aikana nukuin oikein kunnolla. Kosmetologi vähän ihmetteli punakkaa naamaani, että kuika se nyt kasvonaamion jälkeen punoittaa vielä enemmän? Jaa'a, en tiedä, mutta karmealta tämä pärstä näyttää vieläkin. Herätin kiusallista huomiota siirtyessäni kauneus(eh heh)hoitolasta parkkihalliin. Tuskin tällä pläsillä huomennakaan paljon julkisilla paikoilla kehtaa liikkua.
Että kyllä oli ihanaa, kiitos vaan innoituksesta sinne Ryytimaalle. Ehkä menen uudelleen. Enköhän vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa taas unohda tämänkin kokemuksen.
29. toukokuuta 2006
Kirkkopalo
Asun palolaitoksen ja kirkon välissä. Yöllä heräsin paloautojen sireenien räimeeseen. Muistan ajatelleeni, että palaakohan jossain oikein tosissaaan, vai onko taas kysessä yksi aiheetomista hälytyksistä. Aamulla selvisi, että tosissaan paloi. Tuomiokirkon katto.
En tiedä mistä ihmeestä tämä järkytys minussa kumpuaa. Olen agnostikko enkä kuulu kirkkoon. Minut on 19 vuotta sitten vihitty palaneessa kirkossa, Sweetie pääsi siellä pari kesää sitten ripille, Juniorin konfirmaation piti olla samassa paikassa heinäkuussa. Mutta nämä muistot eivät selitä tätä kauheaa tunnetta. Rinnasta puristaa ja oksettaa. Itkettää. Miten hirveältä mahtaa tuntua seurakuntalaisista ja kirkon työntekijöistä, en voi edes kuvitella.
Kauhistuttaa sekin, mitä olisi voinut tapahtua. Kirkon lisäksi olisi voinut palaa koko vanha Porvoo.
En tiedä mistä ihmeestä tämä järkytys minussa kumpuaa. Olen agnostikko enkä kuulu kirkkoon. Minut on 19 vuotta sitten vihitty palaneessa kirkossa, Sweetie pääsi siellä pari kesää sitten ripille, Juniorin konfirmaation piti olla samassa paikassa heinäkuussa. Mutta nämä muistot eivät selitä tätä kauheaa tunnetta. Rinnasta puristaa ja oksettaa. Itkettää. Miten hirveältä mahtaa tuntua seurakuntalaisista ja kirkon työntekijöistä, en voi edes kuvitella.
Kauhistuttaa sekin, mitä olisi voinut tapahtua. Kirkon lisäksi olisi voinut palaa koko vanha Porvoo.
28. toukokuuta 2006
24. toukokuuta 2006
Jäihän sentään paperi
Kun melkein täydestä muropaketista on yöllä kadonnut pahvisen suojakotelon takaseinä, sitä käy mielessä kaikenlaista. Ainakin löytyy selitys pahvisilpulle olohuoneen lattialla. Kun vessa- ja talouspaperirullat kököttävät hylsyttöminä ja ryhdittöminä telineissään, alkaa vähän kiroiluttaa. Sanomattakin on selvää, että uutta rullaa on turha kaivella, ei ole pahvitötsää jäljellä siinäkään.
Kohta neljä vuotta pelattussa D&D kampanjassa alkaa olla loppu lähellä. Ja sen lopun elävöittäminen vie talosta kaiken mikä vähänkään temppelin sun muun tilpehöörin askarteluun paskarteluun kelpaa. Lintusen lohikäärme vetää Otaniemessä roolia siinä missä pahvitötsätkin. (Lapsi selaa Monster Manualia ja pohtii minkä lajin monstereita Lordin jäsenet ovat.)
Voisi sitä miehellä huonompikin harrastus olla. Voisihan se kolajuoman sijaan kitata perjantaisin kaljaa ja muropakettien ja pehmopapereiden sijaan herra voisi disainata uusiksi vaikka olohuoneen kalustuksen. Että en valita, vaikka välillä on kieltämättä käynyt mielessä. Vessan seinällä sentään roikkuu paperirulla, ei sen hylsyn niin väliä. Enemmän on silloin ohimosuoni pullistellut, kun telineessä killuu pelkkä pahvirulla eikä taskussa ole edes nenäliinaa, johon peränsä pyyhkiä. Siinä koetellaan paitsi humööriä myös parisuhdetta ja innovaatiokykyä. (Kun saa raivosta kankeat aivosolunsa värisemään, niin ratkaisu kyllä löytyy ihan käden ulottuvilta.) Pysyy mieli virkeänä.
Kohta neljä vuotta pelattussa D&D kampanjassa alkaa olla loppu lähellä. Ja sen lopun elävöittäminen vie talosta kaiken mikä vähänkään temppelin sun muun tilpehöörin askarteluun paskarteluun kelpaa. Lintusen lohikäärme vetää Otaniemessä roolia siinä missä pahvitötsätkin. (Lapsi selaa Monster Manualia ja pohtii minkä lajin monstereita Lordin jäsenet ovat.)
Voisi sitä miehellä huonompikin harrastus olla. Voisihan se kolajuoman sijaan kitata perjantaisin kaljaa ja muropakettien ja pehmopapereiden sijaan herra voisi disainata uusiksi vaikka olohuoneen kalustuksen. Että en valita, vaikka välillä on kieltämättä käynyt mielessä. Vessan seinällä sentään roikkuu paperirulla, ei sen hylsyn niin väliä. Enemmän on silloin ohimosuoni pullistellut, kun telineessä killuu pelkkä pahvirulla eikä taskussa ole edes nenäliinaa, johon peränsä pyyhkiä. Siinä koetellaan paitsi humööriä myös parisuhdetta ja innovaatiokykyä. (Kun saa raivosta kankeat aivosolunsa värisemään, niin ratkaisu kyllä löytyy ihan käden ulottuvilta.) Pysyy mieli virkeänä.
21. toukokuuta 2006
Vähät Napolista!
Voin kuolla rauhassa. Olen nähnyt kaiken. Suomi on Euroviisuvoittaja. Kohta varmaan herään.
19. toukokuuta 2006
Perjantaipuheita
Autossa
Lintunen: Äiti, mä viisaan vasemmalle, käännytään sinne.
Äiti: Nyt käännytään oikealle, viisaa sinne.
L: Suoraan mennään Kotkaan.
Ä: Joo, jos ajetaan suoraan, niin päästän Kotkaan. Kuka asuu Kotkassa?
L: Nurmi ja Odysseus. Mutta nyt Kotkassa ei ole ketään.
Ä: No kyllä siellä ihmisiä on, mutta Nurmi ja Odysseus ovat matkustaneet Meksikoon Odysseuksen vanhempien luokse lomalle.
L: Joo. Nurmen vanhemmat asuu Seinäjoella. Ja niitä sanotaan Mummaksi ja Papaksi.
Kaupassa
L: Omenoita! Minä pidän hurjan kovasti omenoista.
Ä: Ostetaanko vihreitä vai punaisia omenoita.
L: Vihreitä. Ne on terveellisiä.
******
L: Tuota jogurttia ei nyt osteta.
Ä: Ei, nyt ei tarvitse ostaa.
L: Mutta tuorepastaa pitää ostaa. Minä pidän hurjan kovasti tuorepastasta.
******
L: Tänään ei osteta karkkia, koska ei ole karkkipäivä.
Ä: Ei, mutta isille pitää ostaa suolatikkuja.
L: Miksi?
Ä: Isi on menossa illalla leik...harrastamaan ja tarvitsee evästä.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Ä: No se on sellaista roolipeliä.
L: Isi lainaa minun lohikäärmettäni siihen peliin.
Ä: Niin taitaa lainata.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Kukkakaupassa
L: Tänään ei ole äitienpäivä.
Ä: Ei, vuoden päästä vasta.
L: Isi unohti ostaa äitienpäivälahjan.
Ä: Ai, unohtiko?
L: Joo'o.
Taas autossa
L: Äiti. Mitä sammakot sanoo?
Ä: Ne sanoo kroaak.
L: Eipäs. Ne sanoo prätpit, prätpit.
Kotona
Sulo: Äää! Väää! Äääväääää!
L: Mussukka mussukka, palleropoika, kultapeipi. Sun siskos on tässä.
S: Äääääää! Vääääää!
L: Älä hermostu peipipoi, sun äitis tulee kohta. Se meni pissalle.
L: (Vessan oven takana) Äiti, tuuksä kohta. Sun vauvas itkee. Tule ottamaan se.
Sängyssä
Ä: (Laulaa) Pii pii pikkuinen lintu, paleltaako jalkojasi.
L: Äiti, voitko olla hiljaa, mä yritän nukkua.
Lintunen: Äiti, mä viisaan vasemmalle, käännytään sinne.
Äiti: Nyt käännytään oikealle, viisaa sinne.
L: Suoraan mennään Kotkaan.
Ä: Joo, jos ajetaan suoraan, niin päästän Kotkaan. Kuka asuu Kotkassa?
L: Nurmi ja Odysseus. Mutta nyt Kotkassa ei ole ketään.
Ä: No kyllä siellä ihmisiä on, mutta Nurmi ja Odysseus ovat matkustaneet Meksikoon Odysseuksen vanhempien luokse lomalle.
L: Joo. Nurmen vanhemmat asuu Seinäjoella. Ja niitä sanotaan Mummaksi ja Papaksi.
Kaupassa
L: Omenoita! Minä pidän hurjan kovasti omenoista.
Ä: Ostetaanko vihreitä vai punaisia omenoita.
L: Vihreitä. Ne on terveellisiä.
******
L: Tuota jogurttia ei nyt osteta.
Ä: Ei, nyt ei tarvitse ostaa.
L: Mutta tuorepastaa pitää ostaa. Minä pidän hurjan kovasti tuorepastasta.
******
L: Tänään ei osteta karkkia, koska ei ole karkkipäivä.
Ä: Ei, mutta isille pitää ostaa suolatikkuja.
L: Miksi?
Ä: Isi on menossa illalla leik...harrastamaan ja tarvitsee evästä.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Ä: No se on sellaista roolipeliä.
L: Isi lainaa minun lohikäärmettäni siihen peliin.
Ä: Niin taitaa lainata.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Kukkakaupassa
L: Tänään ei ole äitienpäivä.
Ä: Ei, vuoden päästä vasta.
L: Isi unohti ostaa äitienpäivälahjan.
Ä: Ai, unohtiko?
L: Joo'o.
Taas autossa
L: Äiti. Mitä sammakot sanoo?
Ä: Ne sanoo kroaak.
L: Eipäs. Ne sanoo prätpit, prätpit.
Kotona
Sulo: Äää! Väää! Äääväääää!
L: Mussukka mussukka, palleropoika, kultapeipi. Sun siskos on tässä.
S: Äääääää! Vääääää!
L: Älä hermostu peipipoi, sun äitis tulee kohta. Se meni pissalle.
L: (Vessan oven takana) Äiti, tuuksä kohta. Sun vauvas itkee. Tule ottamaan se.
Sängyssä
Ä: (Laulaa) Pii pii pikkuinen lintu, paleltaako jalkojasi.
L: Äiti, voitko olla hiljaa, mä yritän nukkua.
17. toukokuuta 2006
Tillihameessa tupukylässä
Kaikki kauniin äidinkielemme ilmaukset ja vivahteet, murre- ja slangisanoista puhumattakaan eivät ihan ole Zotilla hallussa. Hän kun on viettänyt herkimmästä lapsuudestaan ja nuoruudestaan merkittävän osan käkikellomaan kindergartenissa, kaukomaan internationaalisessa koulussa, vaihto-oppilaana nahkahousumaassa ja työläisenä alppitähtimassa.
Toisinaan häntä on vaikea saada uskomaan, että suomenkielessä ei käytetä jotain ilmausta, tai että jokin sana todella merkitsee jotain, tai että hänen käyttämänsä sana on melkein oikein, mutta ei ihan. Yleensä pokkani pitää ihmeen hyvin, mutta edelleenkään en pysty pidättämään hysteeristä hihitystä kuullessani armaani käyttävän sanaa tupukylä. Ensimmäisellä kerralla se ei jäänyt hihitykseen, vaan nauroin itseni soikeaksi ja ripsivärit poskille. Eikä siitä huutonaurusta meinannut tulla loppua ollenkaan. Toinen raukka ei niin varhaisessa vaiheessa seurustelua ymmärtänyt ollenkaan mikä minuun iski, edes sitten kun sain tukehtumaisillani. soperrettua tup-khiihii, tup-hiiihiiihhih, tuphukhylä, iiiihhhiiihh!
Eilen annoin jälleen yllättää itseni. Tällä kertaa sen teki tillihame, tuo pikkuballeriinojen unelma-asu. Ja taas mentiin komeasti koristen kohden naurukuolemaa. Onneksi ei ollut lapsia todistamassa sitä näkyä.
Toisinaan häntä on vaikea saada uskomaan, että suomenkielessä ei käytetä jotain ilmausta, tai että jokin sana todella merkitsee jotain, tai että hänen käyttämänsä sana on melkein oikein, mutta ei ihan. Yleensä pokkani pitää ihmeen hyvin, mutta edelleenkään en pysty pidättämään hysteeristä hihitystä kuullessani armaani käyttävän sanaa tupukylä. Ensimmäisellä kerralla se ei jäänyt hihitykseen, vaan nauroin itseni soikeaksi ja ripsivärit poskille. Eikä siitä huutonaurusta meinannut tulla loppua ollenkaan. Toinen raukka ei niin varhaisessa vaiheessa seurustelua ymmärtänyt ollenkaan mikä minuun iski, edes sitten kun sain tukehtumaisillani. soperrettua tup-khiihii, tup-hiiihiiihhih, tuphukhylä, iiiihhhiiihh!
Eilen annoin jälleen yllättää itseni. Tällä kertaa sen teki tillihame, tuo pikkuballeriinojen unelma-asu. Ja taas mentiin komeasti koristen kohden naurukuolemaa. Onneksi ei ollut lapsia todistamassa sitä näkyä.
16. toukokuuta 2006
Rasvaa ja ripsiä
Tunnustan, että en koskaan ollut ihovoidenaisia. Siihen maailmanaikaan kun vetäisin naamaani ripsivärin, rajauksen ja huulipunan lisäksi myös värivoiteen ja puuterin joka päivä, (paitsi ehkä sunnuntaisin, jos en poistunut kotoa koko päivänä,) laitoin värivoiteen alle suojaksi apteekin perusvoidetta, Aqualan ällää tai jotain markettien peruskamaa, nimiä en muista. Joskus ostin jotain kalliimpaa ja tuoksuvampaa, käytin muutaman kerran ja sitten purtilot jäivät härskiintymään. Vartalovoiteita ja kropparasvoja en ole käyttänyt sitäkään vähää. Inhoan sitä nahkean rasvaista oloa, joka niistä jää. Enkä halua mennä puhtaisiin lakanoihin rasvaisena. Ja ei, asiaa ei auta, vaikka rasvaisin itseni kolme tuntia ennen nukkumaan menoa. Olo on silti niljainen ja lakanat tarttuvat rasvattuun ruppiin.
Olen aina karsastanut sellaisia voidepurkkeja, joista täytyy kaivaa rasvaa. Sitä menee kynsien alle väkisinkin, enkä pidä siitä, että kynsieni alla on jotain. Pitäisi olla spaatteli, eikä minulla ole, ja jos on joskus ollutkin, niin olen hukannut sen ennen kolmatta käyttökertaa. Haluan puristaa rasvani tuubista tai painella sen pumppupullosta. Varttuneemmalle naisväelle vaan tuppaavat nuo voiteet olemaan juuri niissä ikävissä purnukoissa, joten siitäkään syystä en ole niitä tullut ostaneeksi tai käyttäneeksi.
Koska ihoni on aina ollut paksu ja rasva on somasti pingottanut nahan kireälle, ei minulla ole juuri ollut ryppyjäkään. Ennen kuin nyt. Nyt silmien alta näkee, että entinen rouva ei ole enää ihan kaksikymppinen. Kasvojeni iho on myös muuttunut kuivaksi ja karheaksi. Perusvoiteilla ei tuntunut olevan mitään tehoa, eikä auttanut sekään Sveitsistä asti saamani, hyvä neuvo sinänsä, että aina kun olen rasvannut Sulon, pyyhkisin lopun vauvaöljyn tai voiteen poskiini. Suloa ei nimittäin juuri voidella, että ei sitten ole ollut mitä pyyhkiä pärstäänsä. Ceridal Lipolotionia taputtelin nassuuni jonkin aikaa, mutta oli ikävä kuljeskella naama öljystä kiillellen, Lipolotion kun kieltäytyi imeytymästä.
Tässä päivänä muutamana tulin pysähtyneeksi marketin kosmetiikkahyllyväliin tutkailemaan voidetarjontaa. Mukaan tarttui hennon lila putkilo Lumenea. Ja katso: ihoni toden totta on muutaman päivän käytön jälkeen ainakin sen 84 % pehmeämpi. Ihohuokosetkin näyttivät pienemmilltä, mitä en lakkaa ihmettelemästä. Kuivat läiskät ovat kadonneet ja nassu on sileä kuin nuorena neitona konsanaan. Tästä innostuneena heräteostin sitten tänään myös ns. tuhkimotippoja. En ole vielä kokeillut vaikutusta, kun en ole ihan varma, että onko taikapisaroita tosiaan tarkoitus lääppiä koko naamalle vai vain kriittisiin paikkoihin, kuten esim. silmänalusiin.
Naamaa on tullut tuijoteltua peilistä sen verran taajaan, että totesin myös yhden ikävän asian. Ei käyttämäni ripsiväri suinkaan ole muuttanut koostumustaan ja muuttunut huonommaksi. Ei. Ripseni ovat kutistuneen. Niistä on tullut töpöt, mutta tuuheus on sentään entisellään. Ilmeisesti kaikki kasvuvoima menee kulmakarvoihin, sillä kevyt ylläpitonyppiminen ei enää riitä. Brezneveiläinen pöheikkö koristaa kulmiani yhä pidempänä ja kurittomampana. Vanhuus näköjään siirtää karvat paikasta toiseen. Vahinko vain, että hiukset siirtyvät säärin ja kainaloihin, ja ripset siis otsalle. Kauneus on katoavaista, rumuus sen kuin lisääntyy.
Olen aina karsastanut sellaisia voidepurkkeja, joista täytyy kaivaa rasvaa. Sitä menee kynsien alle väkisinkin, enkä pidä siitä, että kynsieni alla on jotain. Pitäisi olla spaatteli, eikä minulla ole, ja jos on joskus ollutkin, niin olen hukannut sen ennen kolmatta käyttökertaa. Haluan puristaa rasvani tuubista tai painella sen pumppupullosta. Varttuneemmalle naisväelle vaan tuppaavat nuo voiteet olemaan juuri niissä ikävissä purnukoissa, joten siitäkään syystä en ole niitä tullut ostaneeksi tai käyttäneeksi.
Koska ihoni on aina ollut paksu ja rasva on somasti pingottanut nahan kireälle, ei minulla ole juuri ollut ryppyjäkään. Ennen kuin nyt. Nyt silmien alta näkee, että entinen rouva ei ole enää ihan kaksikymppinen. Kasvojeni iho on myös muuttunut kuivaksi ja karheaksi. Perusvoiteilla ei tuntunut olevan mitään tehoa, eikä auttanut sekään Sveitsistä asti saamani, hyvä neuvo sinänsä, että aina kun olen rasvannut Sulon, pyyhkisin lopun vauvaöljyn tai voiteen poskiini. Suloa ei nimittäin juuri voidella, että ei sitten ole ollut mitä pyyhkiä pärstäänsä. Ceridal Lipolotionia taputtelin nassuuni jonkin aikaa, mutta oli ikävä kuljeskella naama öljystä kiillellen, Lipolotion kun kieltäytyi imeytymästä.
Tässä päivänä muutamana tulin pysähtyneeksi marketin kosmetiikkahyllyväliin tutkailemaan voidetarjontaa. Mukaan tarttui hennon lila putkilo Lumenea. Ja katso: ihoni toden totta on muutaman päivän käytön jälkeen ainakin sen 84 % pehmeämpi. Ihohuokosetkin näyttivät pienemmilltä, mitä en lakkaa ihmettelemästä. Kuivat läiskät ovat kadonneet ja nassu on sileä kuin nuorena neitona konsanaan. Tästä innostuneena heräteostin sitten tänään myös ns. tuhkimotippoja. En ole vielä kokeillut vaikutusta, kun en ole ihan varma, että onko taikapisaroita tosiaan tarkoitus lääppiä koko naamalle vai vain kriittisiin paikkoihin, kuten esim. silmänalusiin.
Naamaa on tullut tuijoteltua peilistä sen verran taajaan, että totesin myös yhden ikävän asian. Ei käyttämäni ripsiväri suinkaan ole muuttanut koostumustaan ja muuttunut huonommaksi. Ei. Ripseni ovat kutistuneen. Niistä on tullut töpöt, mutta tuuheus on sentään entisellään. Ilmeisesti kaikki kasvuvoima menee kulmakarvoihin, sillä kevyt ylläpitonyppiminen ei enää riitä. Brezneveiläinen pöheikkö koristaa kulmiani yhä pidempänä ja kurittomampana. Vanhuus näköjään siirtää karvat paikasta toiseen. Vahinko vain, että hiukset siirtyvät säärin ja kainaloihin, ja ripset siis otsalle. Kauneus on katoavaista, rumuus sen kuin lisääntyy.
8. toukokuuta 2006
Mielen valtaa jälleen kaipuu
Kävin eilen teatterissa. Mieleeni nousi paitsi paljon muistoja, myös monenlaisia tunteita. Kymmenen vuotta sitten minä olin mukana synnyttämässä teatteria. Näyttelemässä, ompelemassa pukuja, hoitamassa puffettia, rakentamassa vanhasta tehdassalista oikeaa teatteritilaa, maalaamassa seiniä, ompelemassa verhoja, pitämässä kirjaa, pyörittämässä niukkaakin niukempaa taloutta.
Tunsin ylpeyttä siitä, mitä omin käsin olimme saaneet aikaan. Olin ylpeä kymmenen vuoden historiasta, vaikka kaikkialta povattiin koko touhun kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa vuodessa, korkeintaan kahdessa.
Iloitsin siitä, että mukana oli joukko uusia ihmisiä, minulle entuudestaan tuntemattomia. Nuoria ja varttuneempia. Jokunen alunperinkin mukana ollut, kuusivuotiaasta nuoreksi mieheksi venähtänyt, tai pikkutytöstä äidiksi kasvanut, tai nuoresta aikuisesta hyvinkin keski-ikään ehättänyt. Miten nyt kukin kymmenessä vuodessa varttuu.
Tunsin haikeutta siitä, että en enää kuulu joukkoon. Että enää en mene teatterille, vaan teatteriin. Että minun paikkani oli katsomossa, ei näyttämöllä. Ei enää sitä maagista, hiljaista ja pimeää hetkeä, juuri ennen kun näytäntö alkaa. Ei heittäytymistä, ei jonkun toisen nahkaan ryömimistä, ei väkevää elossa olemisen tunnetta, voittoisaa riemua itsensä ylittämisestä.
Samaan aikaan olin kuitenkin huojentunut, että loputtomiin venyvät harjoitukset, ei-tästä-mitään-tule- fiilikset, muun elämän syrjään pistämistä vaativa sitoutuminen ja loputon tuskailu siitä, tuleeko takkiin vai ei, että kaikki sekin oli nyt jonkun muun elämää. Ei enää minun.
Istuin eturivissä, näkemässä, kokemassa ja aistimassa. Esityksestä itsestään olen jäävi sanomaan mitään, katson sitä niin toisin silmin kuin mitään siteitä tähän teatteriin omaamaton katsoja. Minä näin mielessäni harjoitukset, roolien hakemisen ja kehittymisen, kaiken sen työn, joka lopputuloksen takana oli. Olisin niin halunnut olla mukana.
Teatterin kanssa meni viisi vuotta. Oli ihanaa ja kamalaa, enimmäksen kamalan ihanaa. Sitä piti jatkua ikuisesti. Mutta tuli elämä, mies, työ toisaalla, lapsi. Ensin jäin pois kaikesta siitä, joka vaati tiukkaa sitoutumista. Sitten vähitellen luovuin myös muusta. Minä läksin teatterista, mutta teatteri ei lähtenyt minusta. Jonain päivänä palaan kotiin.
Tunsin ylpeyttä siitä, mitä omin käsin olimme saaneet aikaan. Olin ylpeä kymmenen vuoden historiasta, vaikka kaikkialta povattiin koko touhun kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa vuodessa, korkeintaan kahdessa.
Iloitsin siitä, että mukana oli joukko uusia ihmisiä, minulle entuudestaan tuntemattomia. Nuoria ja varttuneempia. Jokunen alunperinkin mukana ollut, kuusivuotiaasta nuoreksi mieheksi venähtänyt, tai pikkutytöstä äidiksi kasvanut, tai nuoresta aikuisesta hyvinkin keski-ikään ehättänyt. Miten nyt kukin kymmenessä vuodessa varttuu.
Tunsin haikeutta siitä, että en enää kuulu joukkoon. Että enää en mene teatterille, vaan teatteriin. Että minun paikkani oli katsomossa, ei näyttämöllä. Ei enää sitä maagista, hiljaista ja pimeää hetkeä, juuri ennen kun näytäntö alkaa. Ei heittäytymistä, ei jonkun toisen nahkaan ryömimistä, ei väkevää elossa olemisen tunnetta, voittoisaa riemua itsensä ylittämisestä.
Samaan aikaan olin kuitenkin huojentunut, että loputtomiin venyvät harjoitukset, ei-tästä-mitään-tule- fiilikset, muun elämän syrjään pistämistä vaativa sitoutuminen ja loputon tuskailu siitä, tuleeko takkiin vai ei, että kaikki sekin oli nyt jonkun muun elämää. Ei enää minun.
Istuin eturivissä, näkemässä, kokemassa ja aistimassa. Esityksestä itsestään olen jäävi sanomaan mitään, katson sitä niin toisin silmin kuin mitään siteitä tähän teatteriin omaamaton katsoja. Minä näin mielessäni harjoitukset, roolien hakemisen ja kehittymisen, kaiken sen työn, joka lopputuloksen takana oli. Olisin niin halunnut olla mukana.
Teatterin kanssa meni viisi vuotta. Oli ihanaa ja kamalaa, enimmäksen kamalan ihanaa. Sitä piti jatkua ikuisesti. Mutta tuli elämä, mies, työ toisaalla, lapsi. Ensin jäin pois kaikesta siitä, joka vaati tiukkaa sitoutumista. Sitten vähitellen luovuin myös muusta. Minä läksin teatterista, mutta teatteri ei lähtenyt minusta. Jonain päivänä palaan kotiin.
5. toukokuuta 2006
Toukokuun viides
Silloinkin oli perjantai, aika lailla yhtä lämmin ja aurinkoinen toukokuun aamupäivä. Olin hikoillut koko aamun, vetänyt ilokaasulla pääni sekaisin, kieltänyt sulkemasta ikkunaa, vaikka kätilöopiskelija ja kätilö vuorotellen sitä ehdottivat. Synnytyssali oli vanhanaikainen, kahdelle synnyttäjälle mitoitettu, lavitsat rinnatusten ja verho välissä. Onneksi olin salin ainoa synnyttäjä. Kätiöiden huoneen avoimen oven kautta kuulin toisen synnyttäjän*) tuskan parkaisuja. Minä en valittanut, vaikka sattui kyllä. Suoraan sanottuna sattui ihan stanasti. Imppasin ilokaasua, oksitosiini tippui verenkiertooni, ja ajattelin, että ei ikinä enää.
Sitten sain alkaa ponnistaa, ja kipu katosi. Punnersin ja punnersin, mutta valmista ei tullut. Lisää oksitosiinia, lisää punnerrusta, ja juuri kun luulin, että lapsi ei tule koskaan ulos, hän 57 minuutin ankaran pinnistyksen jälkeen solahti huutoni saattamana maailmaan. Hän oli nelikiloinen ja ruttuinen, ja kun hänet nostettiin rintani päälle, hän katsoi minua ensimmäisen kerran suurilla, tummilla silmillään. En tuntenut mitään suunnatonta riemua, olin väsynyt ja pelkästään tyytyväinen, että pahin oli ohi. Mutta sen katseen minä muistan yhä. Siitä on minuutilleen seitsemäntoista vuotta, juuri nyt.
Muistan senkin, kuinka kotiin tultuamme makasimme tuoreina vanhempina vaiti parisängyssä rinnakkain. Sweetie tuhisi rottinkikorissa sängynvieressä. Makasimme hiljaa, ja silloin se iski. Minä tunsin, kuinka vastuu laskeutui harteillemme. Siinä oli nyt uusi ihminen, ja hän olisi meidän vastuullamme. Meidän piti pitää hänestä huolta, ruokkia, vaatettaa, opettaa tapoja, siirtää perinteitä, kertoa tarinoita, lohduttaa ja iloita, antaa hänen valita tiensä ja pikkuhiljaa päästää hänet lopulta menemään. "Mitä tahansa, kunhan siitä vain ei tulisi kilttiä tyttöä", toivoi isä, ja minä nyökkäsin.
Siitä tuli kyllä oikein loistava, hyvin käyttäytyvä, itsepäinen, määrätietoinen ja kunnianhimoinen nuori nainen. Sellainen, mitä vanhempi kansa ehkä voisi sanoa kiltiksi. Mutta ei, ei siitä kilttiä tullut. Onneksi.
*) Joitakin tunteja myöhemmin osastolle samaan huoneeseen kanssani kärrättiin äiti ja poika, joka oli toista kiloa pienempi kuin Sweetie, mutta jolla oli paljon isommat kämmenet ja jalkaterät. Puolessa vuodessa poika oli jo kasvanut paljon Sweetietä isommaksi. Pari vuotta myöhemmin yhteys katkesi, mutta vuosi, pari sitten näin lehdessä pojan isän kuolinilmoituksen.
Sitten sain alkaa ponnistaa, ja kipu katosi. Punnersin ja punnersin, mutta valmista ei tullut. Lisää oksitosiinia, lisää punnerrusta, ja juuri kun luulin, että lapsi ei tule koskaan ulos, hän 57 minuutin ankaran pinnistyksen jälkeen solahti huutoni saattamana maailmaan. Hän oli nelikiloinen ja ruttuinen, ja kun hänet nostettiin rintani päälle, hän katsoi minua ensimmäisen kerran suurilla, tummilla silmillään. En tuntenut mitään suunnatonta riemua, olin väsynyt ja pelkästään tyytyväinen, että pahin oli ohi. Mutta sen katseen minä muistan yhä. Siitä on minuutilleen seitsemäntoista vuotta, juuri nyt.
Muistan senkin, kuinka kotiin tultuamme makasimme tuoreina vanhempina vaiti parisängyssä rinnakkain. Sweetie tuhisi rottinkikorissa sängynvieressä. Makasimme hiljaa, ja silloin se iski. Minä tunsin, kuinka vastuu laskeutui harteillemme. Siinä oli nyt uusi ihminen, ja hän olisi meidän vastuullamme. Meidän piti pitää hänestä huolta, ruokkia, vaatettaa, opettaa tapoja, siirtää perinteitä, kertoa tarinoita, lohduttaa ja iloita, antaa hänen valita tiensä ja pikkuhiljaa päästää hänet lopulta menemään. "Mitä tahansa, kunhan siitä vain ei tulisi kilttiä tyttöä", toivoi isä, ja minä nyökkäsin.
Siitä tuli kyllä oikein loistava, hyvin käyttäytyvä, itsepäinen, määrätietoinen ja kunnianhimoinen nuori nainen. Sellainen, mitä vanhempi kansa ehkä voisi sanoa kiltiksi. Mutta ei, ei siitä kilttiä tullut. Onneksi.
*) Joitakin tunteja myöhemmin osastolle samaan huoneeseen kanssani kärrättiin äiti ja poika, joka oli toista kiloa pienempi kuin Sweetie, mutta jolla oli paljon isommat kämmenet ja jalkaterät. Puolessa vuodessa poika oli jo kasvanut paljon Sweetietä isommaksi. Pari vuotta myöhemmin yhteys katkesi, mutta vuosi, pari sitten näin lehdessä pojan isän kuolinilmoituksen.
4. toukokuuta 2006
Synkkä raita, kirkas raita
Minulle asennettiin hormonikierukka 106 päivää sitten. Asennuksen jälkeen oli neljä vuodotonta päivää. Viidentenä päivänä aloin vuotaa, ja sitä jatkui, jatkui ja jatkui 97 päivää. Tänään se taas alkoi. Voi jippii.
Tapasin eilen nenästä nokkaan ihmisen, jonka kanssa olen aiemmin keskustellut vain sähköisesti. Tuntui, kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän. Ihmisen, jonka on tuntenut iät ja ajat, niin ettei oikein enää muistakaan, kuinka kauan. Joidenkin seurassa sitä vain on kevyt olla.
Tapasin eilen nenästä nokkaan ihmisen, jonka kanssa olen aiemmin keskustellut vain sähköisesti. Tuntui, kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän. Ihmisen, jonka on tuntenut iät ja ajat, niin ettei oikein enää muistakaan, kuinka kauan. Joidenkin seurassa sitä vain on kevyt olla.
28. huhtikuuta 2006
26. huhtikuuta 2006
Hei laukkaa ratsu reima!
Mainitsin eilen Zotille, että Lintunen narskuttelee hampaita öisin. Tähän sivummalla ollut Lintunen tuumasi: "No, hampaat laukkaa yöllä. Ne laukkaa kuin hevoset." Mitäpä muutakaan, mitäpä muutakaan.
Lauantaina Lintunen kävi rautakaupan pihalla ratsastamassa Hembölen kiertävän farmin ponilla. Lapsi nautti hetkestä täysin siemauksin. Jälkeenpäin hän esitti, kuinka pää liikkuu, kun ratsastaa. Juuri niin se liikkui, kuin rennolla karjapaimenella.
Kuukauden päästä Lintunen pääsee taas ratsaille. Edessä on kevätretki Hagnäsin tilalle. Pienen heppahöperön onnenpäivä! Saapa nähdä, kauanko tätä kestää vai onko se kenties ikuista rakkautta. Sweetie ei koskaan osoittanut isompaa kiinnostusta hevosiin, vaikka kärttikin kyllä ratsastustunteja, kun paras ystäväkin sellaisilla kävi. Kiinnostus lopahti kaupungin tukeman kolmen ratsastustunnin hiihtolomakurssin jälkeen. Opettajat huusi kuulema liikaa, eikä se ratsastaminen nyt mitenkään ihmeellistä ollut. (Sillä parhaalla kaverilla on nykyään oma hevonen, ja tuleva ammattikin taitaa olla hevosalalta.) Lintusen kanssa sitä saattaa joutua vielä ratsastuskentän laidalla notkumaan. Voi hevospelkoisen äiteen riemua.
Lauantaina Lintunen kävi rautakaupan pihalla ratsastamassa Hembölen kiertävän farmin ponilla. Lapsi nautti hetkestä täysin siemauksin. Jälkeenpäin hän esitti, kuinka pää liikkuu, kun ratsastaa. Juuri niin se liikkui, kuin rennolla karjapaimenella.
Kuukauden päästä Lintunen pääsee taas ratsaille. Edessä on kevätretki Hagnäsin tilalle. Pienen heppahöperön onnenpäivä! Saapa nähdä, kauanko tätä kestää vai onko se kenties ikuista rakkautta. Sweetie ei koskaan osoittanut isompaa kiinnostusta hevosiin, vaikka kärttikin kyllä ratsastustunteja, kun paras ystäväkin sellaisilla kävi. Kiinnostus lopahti kaupungin tukeman kolmen ratsastustunnin hiihtolomakurssin jälkeen. Opettajat huusi kuulema liikaa, eikä se ratsastaminen nyt mitenkään ihmeellistä ollut. (Sillä parhaalla kaverilla on nykyään oma hevonen, ja tuleva ammattikin taitaa olla hevosalalta.) Lintusen kanssa sitä saattaa joutua vielä ratsastuskentän laidalla notkumaan. Voi hevospelkoisen äiteen riemua.
23. huhtikuuta 2006
Öinen tilitys
Nyt vasta huomasin, että ahistus-polkkaani oli tullut viikko sitten anonyymi kommentti. Vastineesta tuli niin pitkä, että piti kirjoittaa siitä oma merkintä.
Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.
Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)
Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.
Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.
On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.
Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.
Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.
Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.
Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.
Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)
Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.
Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.
On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.
Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.
Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.
Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.
22. huhtikuuta 2006
Kuka käski olla läski
Solmu ja Vilhelmiina viettävät kesäkuussa häitä. Koska olen sulhasen veljen kotihoito, minun odotetaan pukeutuvan asian vaatimalla juhlavuudella. Mikään kerrankin aiemmissa pippaloissa yllänähty ei kelpaa, koska niissä on jo juhlittu, joissakin asuissa jopa useammissa juhlissa. Sellaista se on eteläpohjalaisten kanssa, kysykää vaikka Hiipinältä, kun ette voi sulhasen äidiltä tai sisarilta kysyä. Mikäpä siinä, [isolla] rahalla saa kaupasta kyllä näinkin muhkeilla mitoilla varustetulle eläjälle päällepantavaa, toisinaan jopa tyylikästä. Mutta sitten tulee se ongelmakohta. Mistä saa paksulle naiselle juhla-asun, jossa voi imettää? (Ja mistä saa paksulle naiselle äitiysvaatteita, odotusasuja? Ei mistään.)
Yksiosaiset leningit karsiutuvat oitis. Edestänapitettavat ovat siinä ja siinä, useimmat eivät peitä imettäessä riittävästi. Eikä Sulo suostu syömään minkään huiviviritelmän kätköissä. Imetyspaita yläosana olisi ihanteellinen ratkaisu, mutta ainakaan juhlatilaisuuksiin sopivia ei ole kaupan imettäjälle, jonka rinnanympärys ylittää 123 cm (ja muutkin ympärykset ovat ylileveät.) Joten jostain täytyy nyt siis löytää jotain juhlallista, josta tuunata kutosen käsityötaidolla imetyksen diskreetisti salliva juhlapusero. Jos alaosaksi ei löydy oikean mallista hametta, alaruppinsa voi onneksi verhota myös housuilla. Ei tietenkään sulhasen äidin ja sisarten mielestä, mutta morsian tuskin pitää sitä arkisena, onhan hän itsekin edustanut häissä juhlahousuissa.
Tai jos sitä vaan menisi ja juhlisi ja olisi välittämättä siitä muiden mielipiteistä. Ei ne kuitenkaan kehtaa päin näköä moittia. Tai tarkemmin ajatellen, kyllä ne kehtaa.
Yksiosaiset leningit karsiutuvat oitis. Edestänapitettavat ovat siinä ja siinä, useimmat eivät peitä imettäessä riittävästi. Eikä Sulo suostu syömään minkään huiviviritelmän kätköissä. Imetyspaita yläosana olisi ihanteellinen ratkaisu, mutta ainakaan juhlatilaisuuksiin sopivia ei ole kaupan imettäjälle, jonka rinnanympärys ylittää 123 cm (ja muutkin ympärykset ovat ylileveät.) Joten jostain täytyy nyt siis löytää jotain juhlallista, josta tuunata kutosen käsityötaidolla imetyksen diskreetisti salliva juhlapusero. Jos alaosaksi ei löydy oikean mallista hametta, alaruppinsa voi onneksi verhota myös housuilla. Ei tietenkään sulhasen äidin ja sisarten mielestä, mutta morsian tuskin pitää sitä arkisena, onhan hän itsekin edustanut häissä juhlahousuissa.
Tai jos sitä vaan menisi ja juhlisi ja olisi välittämättä siitä muiden mielipiteistä. Ei ne kuitenkaan kehtaa päin näköä moittia. Tai tarkemmin ajatellen, kyllä ne kehtaa.
21. huhtikuuta 2006
Ettekö tiedä kuka minä olen?
Olen Helena Nikula Seinäjoelta. Olen 41-vuotias, eikä minulla ole ammattia. (Olen nimittäin kuollut.) Harrastan runonlausuntaa, kuorolaulua ja käsitöitä minkä viideltätoista lapseltani ehdin. Olen monokromaattinen tyyppi, sillä hiukseni ovat valkoiset ja silmäni mustat. Rentoudun kuuntelemalla hevimetallia, vaikka lempiartistini onkin Anna Eriksson. Kuten huomaatte, sana henkilökohtainen kuvaa minua erinomaisesti.
- Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
- Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
- Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
- Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
- Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
- Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
- Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
- Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
- Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
- Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
- Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja “adjektiivi”)
19. huhtikuuta 2006
Yksin oot sinä ihminen
Äkkiä, keskellä suuren, mutta vieraan suvun, tajuntani lävistää ulkopuolisuuden tunne. Tietoisuus siitä, että tässä meluisassa joukossa minä olen yksin ja erilainen, muualta tullut. Minulla on vain lapseni. Nuo kalpeat ja tummasilmäiset, minun näköiseni, ei suvun. Tässäkin kuulen moitteen, vaikkei sitä ehkä ole. Ehkä.
Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.
Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.
14. huhtikuuta 2006
Elämä on valintoja
Värjätäkö neljän kuukauden ja neljän sentin harmaa juurikasvu ja joutua juurikasvunvärjäyskierteeseen. Vai antaako harmaantua, kulkea kulahtaneena kunnes koko pituus on vaihtanut väriä, ja näyttää nelikymppisenä kuusikymppiseltä. Kyllä tässä pääsiäinen rattoisasti kuluu tätä miettiessä.
10. huhtikuuta 2006
Kuinka saisin rikki kookospähkinän
Meillä on satakunta keittokirjaksi luokiteltavaa opusta. Maku-lehtiä kolmatta vuosikertaa. Lehdistä saksittuja reseptejä varmasti tuhansia. Ja päälle vielä verkosta löytyvät ruokaohjeet. Miten siis voi olla mahdollista, että aamu toisensa jälkeen ratkaisematon kysymys kuuluu: Mitä tänään syödään?
Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.
En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!
Kymmenen vuotta sitten minulla oli toimiva, viideksi viikoksi laadittu kiertävä ruokalista. Nou problem. Meitä oli silloin kolme syöjää: Sweetie, Junior ja minä. Nyt meitä on kuusi, ja aterioiden keksiminen tuskastuttaa alituisesti. Nuorimman kanssa on vielä helppoa, ainoa eväs on maito made by Lazur. Mutta kun pitää kokata jotain, joka on terveellistä ja ravitsevaa, maistuu sekä pieniruokaiselle ja huonosyömäiselle kolmivuotiaalle että loputtoman ruokahalun omaavalle, 180-senttiselle ja edelleen kasvavalle 15-vuotiaalle pojalle, päässäni alkaa suhista.
En käsitä, miten tämä(kin) voi olla näin vaikeaa. Ilmeisesti aivosoluni haihtuvat päänahan kautta taivaan tuuliin. Hiukseni ovat nimittäin alkaneet irrota ennennäkemättöminä tukkuina. Päivän saldolla täyttäisi kevyesti pienen koristetyynyn. Jakaus sen kuin levenee. Kumpikaan ei enää viihdy päässäni, ei tukka, ei järki. Parempaa maanantaita teille muille!
8. huhtikuuta 2006
Nyt ahistaa
Nimittäin töihinpaluu. Töihinpaluu edellyttää hoitopaikkaa lapsille. Päiväkodista kyseltiin, että aionko hakea lapsille paikkaa juuri sieltä. Aionpa hyvinkin. Paitsi että kyseinen päiväkoti on Lintuselle tuttu, se on myös meitä lähinnä. (Jos pitää kauemmas viedä, joudutaan investoimaan toiseen autoon. Kallista touhua on se.) Kannattaa kuulema sitten hakea ajoissa, sillä täyttä on, tungosta tulossa. Ahistaa!
Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.
Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.
Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.
Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.
Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.
Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.
5. huhtikuuta 2006
Ei minun takapihalleni
Porvoossa on perinteisesti vastustettu kaikkea mahdollista: uutta siltaa, alkoholistien ensisuojaa, kehitysvammaisten asuntolaa ja nuorisoasuntoja. Tähän mennessä en ole tuntenut tarvetta vastustaa mitään näistä. Uutta siltaa suorastaan kannatin, edellisen kotini naapurustossa oli kilometrin säteellä neljä kehitysvammaisten asuntolaa, alkoholistien ensisuoja on nykyiseltä kotioveltani noin 500 metrin päässä, nuorisoasuntojen vastustusta en ymmärrä alkuunkaan.
Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.
Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.
Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.
Kyseessä on hanke ihan tavallisten 18 - 26-vuotiaiden nuorten itsenäisen elämän aloituksen helpottamisesta. Ideana pois mamman padalta. Keskustassa tällaisia nuorisoasuntoja jo on, vanhaan taloon kunnostettuna. Nyt olisi tarkoitus rakentaa keskustasta vähän syrjään, terveyskeskuksen taakse uutukainen talo nuorten ensiasunnoiksi. Vaan naapuritontin taloyhtiö on valittanut tarkoitukseen varatun tontin kaavanvastaisesta käytöstä. Ei meidän naapuriin nuorisoa! Valituksen tehneen taloyhtiön asunnot ovat [minun mielestäni] törkeän ylihintaisia, (kohdenumero 362300) enkä tuollaista rahaa maksaisi tuollaisista asunnoista tuollaisella sijainnilla. Ehkä asunnon jo ostaneet pelkäävät arvonalennusta. En kyllä silti ymmärrä.
Mutta kun vähän pintaa raaputtaa, niin löytyy se nimby minustakin. Ihan nimbymäisin perustein, puhtaasti tunteella vastustan Askolan uraanivaltauslupahakemuksia. Insinöörit ja professorit ja ties ketkä todistelevat lehdissä, jotta ei se uraanikaivos vaarallinen ole. Päinvastoin, tulee työpaikkoja ja rahnaa seudulle, kaupanpäälle säteily vähenee, kun louhittu uraani kuskataan pois. Oma kotoisa diplominörttinikään ei pidä uraanikaivosta vaarallisena, hänestä sen voi ihan vapaasti perustaa tuohon parinkymmenen kilometrin päähän. Ihan siistiä toimintaahan se sellainen uraanin louhiminen on. Niinpä saan nimbyillä täällä ihan keskenäni, ei tipu tukea kotirintamalta.
Mikään ei kuitenkaan saa minuna muuttamaan mielipidettäni tämän asian suhteen. Ihan sama, millaiset rätingit ja todisteet lyödään nenäni eteen, minusta uraanikaivos suorastaan keskellä asutusta ei voi mitenkään olla hyvä juttu niille, jotka kaivoksen lähiseuduilla asuvat. Avarakatseisuuteni raja kulkee tässä. Ei uraanikaivosta minun takapihalleni, eikä kenenkään muunkaan.
2. huhtikuuta 2006
Letuttaa!
Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.
Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.
Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.
31. maaliskuuta 2006
Päätä ja häntää
Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.
Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.
Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.
28. maaliskuuta 2006
Onni on kuviolliset kumisaappaat
Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.
Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.
Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)
27. maaliskuuta 2006
Roskajuttu
Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.
Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.
Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.
Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.
Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.
22. maaliskuuta 2006
Unia uusintana
Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.
Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.
Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.
Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.
Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.
Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.
Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.
Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.
Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.
Kyllä T.S. Eliot tiesi
Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.
Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )
Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )
19. maaliskuuta 2006
Kaikessa soi blues
On kovat ajat täällä.
En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?
Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.
Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.
Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.
Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.
Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa
En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?
Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.
Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.
Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.
Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.
Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa
11. maaliskuuta 2006
Sulo haisee Surulta
Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.
Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.
8. maaliskuuta 2006
Naistenpäivän kunniaksi
Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.
Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.
Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.
Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.
Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.
3. maaliskuuta 2006
Onnenluku kolme?
Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.
Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.
Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.
Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)
Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.
Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.
Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.
Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)
Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.
22. helmikuuta 2006
Lumikki 1995 - 2006
Vaikka aina vannoinkin, että teen tuosta kissasta rukkaset, niin kyllä se silti kirpaisee. Kuvittelin, että kyllä sisäkissanpäiviä viettävä lemmikki hyvinkin kaksikymmentä vuotta elää. Mutta Lumikille tuli lähtö viime yönä. Toinen kissamme, Lumikin sisko samasta pentueesta kulkee ympäriinsä ja selvästi etsii pariaan. Omakin olo on kovin tyhjä.
21. helmikuuta 2006
Onni onnettomuudessa
Jos jollekulle tässä taloudessa oli pakko puhjeta astma, niin hyvä että se astmaatikko on kissa eikä yksikään lapsista. Ainakaan vielä. Ja voi sillä kissalla olla jotain fataalimpaakin, ei tuo hengen pihinä ole kortisonipiikeistä huolimatta neljässä tunnissa miksikään muuttunut, vaikka olisi pitänyt.
Muutenkin elo tää tuntuu olevan yhtä juhlaa. Not.
Muutenkin elo tää tuntuu olevan yhtä juhlaa. Not.
16. helmikuuta 2006
La donna è mobile
Tässä luukussa ei viime aikoina ole ollut paljon kurkistettavaa. Arjessa on niin paljon liikkuvia osia, etten ehdi kuin heilua mukana. Ei ole aikaa edes lukea blogeja, saati kirjoittaa omaansa. Mitään kovin ylevää tai yhteiskunnallisesti merkittävää täällä ei koskaan ole ollutkaan, ja sama laulu jatkuu. Ihan kokonaan en kuitenkaan luukkua vielä sulje, vaikka sekin vaihtoehto välillä käy mielessä. Viimeisin vilaus, olkaa hyvät:
Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?
Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.
Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?
Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.
10. helmikuuta 2006
Tiivistäkää!
Mikähän siinä on, että kun lumi peittää parkkiruudut, niin autoileva kansa pysäköi kaaransa levälleen? Viereisiin autoihin jätetään tilaa reilusti, mutta ei niin reilusti, että siihen mahtuisi autolla väliin. Tilaa käytetään surutta puolentoista parkkiruudun verran. Autoilevaa naista ottaa päähän, kun omaa peltilehmäänsä ei saa survottua väljästi täytetylle parkkipaikalle. Arvatkaa vaan, miksi pidän parkkihalleista.
9. helmikuuta 2006
Pakko saada
A-MM-V haastoi minut kertomaan neljä syömiseen ja juomiseen liittyvää riippuvuuttani. Vaikea juttu. Puoli vuotta sitten olisi ollut helppoa tunnustaa riippuvuuteni piimään ja puuroon, mutta nyt en tunne itseäni riippuvaiseksi mistään. Ennen olin täysin addiktoitunut Pepsi-Maxiin ja perunalastuihin. Perunalastuja, juustonaksuja tai mitä tahansa snacks-tuotteita menisi kyllä edelleenkin kevyesti koko megapussi, jos vain olisi tarjolla. Mutta kun ei ole, en edes kaipaa niitä. Ei siis kelvanne riippuvuudeksi. Mutta on yksi asia, jota minun olisi saatava joka päivä. Olen kärttyisä, hermostunut ja räjähdysaltis, jos en saa päivittäistä annostani. (Vasen käteni vapisee, mutta se ei johtune vieroitusoireista. )
Makea. Minulla tuntuu nyt olevan kyltymätön makeanhimo, jota yritän vastustaa. Lähinnä se tapahtuu niin, etten pidä kotona mitään makeaa. Ei keksejä, ei pullaa, ei makeisia. Niin kova makeanhimoni ei ole, että söisin sokeria, siirappia tai hunajaa. Himoissani olen kuitenkin syönyt marsipaanipötkön (250 g) ja raakaa piparitaikinaa (n. 100 g).
Makea. Minulla tuntuu nyt olevan kyltymätön makeanhimo, jota yritän vastustaa. Lähinnä se tapahtuu niin, etten pidä kotona mitään makeaa. Ei keksejä, ei pullaa, ei makeisia. Niin kova makeanhimoni ei ole, että söisin sokeria, siirappia tai hunajaa. Himoissani olen kuitenkin syönyt marsipaanipötkön (250 g) ja raakaa piparitaikinaa (n. 100 g).
8. helmikuuta 2006
Yks tyttö erilainen
Aika pitkän aikaa olen itsekseni miettinyt, että Lintunen ei ehkä ole ihan niitä keskimmäisiä keskivertolapsia. Hän reagoi joihinkin asioihin käsittämättömän voimakkaasti, jumiutuu toisiin kuukausiksi, kuten dinosauruksiin, ötököihin ja hevosiin. Kun hän sai kummeiltaan joululahjaksi kolme käsinmaalattua muovihevosta, elämästä tuli yhtä hevostelua. Hän kulki vain laukaten. Hän ei enää ollut härkäsammakko, hän oli hevonen. Lapsi sai hirveän raivokohtauksen siitä, että häntä ei voinut maalata hevoseksi. (Älkää kysykö, mistä hän oli saanut päähänsä moisen ajatuksen.)
Tietyt äänet ovat Lintuselle kauhistus, ne ilmeisesti koskevat korviin. Jo aivan vauvana hän sai hysteerisen kohtauksen heti kun pölynimuri tai sähkövatkain käynnistettiin. Hän ei suostu menemään vessaan, jos pyykkikone on päällä. Kun taannoin istuin sohvalla Sulo sylissä ja Zot käynnisti imurin, Lintunen ryntäsi hädissää peittämään käsillään Sulon korvat. "Vauvan korviin sattuu!", hän hätäili. Sulon korviin ei näyttänyt sattuvan, mitä isompi hurina, sitä unisempi Sulo.
Sulon syntymän jälkeen Lintunen jäi päiväkodista pois, kuten suunniteltu oli, ja aloitti tammikuussa osapäiväryhmässä, kuten suunniteltu oli. Hän on ollut ryhmässä nyt pian kolme viikkoa, eli yhdeksän nelituntista päivää. Tässä ajassa ryhmän kahdelle, Lintusta ennestään tuntemattomalle hoitajalle on kirkastunut, että Lintunen on erilainen. Hänen kanssaan ei pärjää totutuilla keinoilla, on opeteltava uusia. Hevoset ja muut eläinlelut oli pantava kaappiin piiloon, sillä Lintunen ei leikkinyt millään muulla tai mitään muuta leikkiä.
Siirtymätilanteet ja uudet asiat ovat hitaastilämpiävälle Lintuselle aina olleet vaikeita. Häntä on alettava valmistella hyvissä ajoin, tai tuloksena on parkuva lapsi, hampaita kiristelevä aikuinen ja silkka katastrofi. Hänelle on kerrottava hyvissä ajoin, että kohta leikki lopetetaan, lelut kerätään pois ja sitten syödään. Pari kertaa Lintuselta on jäänyt ruokailu päiväkodissa väliin, kun hän ei olisi halunnut lopettaa leikkiä. Hän lopettaa leikin, mutta ei suostu syömään, vaan saattaa istua kiukkuamassa toisessa huoneessa toista tuntia. Eikä häntä onnistuta rauhoittamaan. Ammattikasvattaja on ihmeissään.
Lintunen on erikoinen. Ei ehkä erityisen erikoinen, mutta omalaatuinen kuitenkin. On onni, että tätä omalaatuisuutta ei pidetä päiväkodissa viallisuutena, vaan ominaisuutena. Että siellä etsitään keinoja toimia niin, että Lintusen ja muun ryhmän elo sujuu ilman suurempia kohtauksia. Ja että Lintusen erikoisuutta ei pistetä kelvottoman kasvatuksen piikkiin.
Otsikko on muunnos Lintusen tavasta ilmaista olevansa pahoilla mielin. Hän sanoo silloin, että yks tyttö surullinen
Tietyt äänet ovat Lintuselle kauhistus, ne ilmeisesti koskevat korviin. Jo aivan vauvana hän sai hysteerisen kohtauksen heti kun pölynimuri tai sähkövatkain käynnistettiin. Hän ei suostu menemään vessaan, jos pyykkikone on päällä. Kun taannoin istuin sohvalla Sulo sylissä ja Zot käynnisti imurin, Lintunen ryntäsi hädissää peittämään käsillään Sulon korvat. "Vauvan korviin sattuu!", hän hätäili. Sulon korviin ei näyttänyt sattuvan, mitä isompi hurina, sitä unisempi Sulo.
Sulon syntymän jälkeen Lintunen jäi päiväkodista pois, kuten suunniteltu oli, ja aloitti tammikuussa osapäiväryhmässä, kuten suunniteltu oli. Hän on ollut ryhmässä nyt pian kolme viikkoa, eli yhdeksän nelituntista päivää. Tässä ajassa ryhmän kahdelle, Lintusta ennestään tuntemattomalle hoitajalle on kirkastunut, että Lintunen on erilainen. Hänen kanssaan ei pärjää totutuilla keinoilla, on opeteltava uusia. Hevoset ja muut eläinlelut oli pantava kaappiin piiloon, sillä Lintunen ei leikkinyt millään muulla tai mitään muuta leikkiä.
Siirtymätilanteet ja uudet asiat ovat hitaastilämpiävälle Lintuselle aina olleet vaikeita. Häntä on alettava valmistella hyvissä ajoin, tai tuloksena on parkuva lapsi, hampaita kiristelevä aikuinen ja silkka katastrofi. Hänelle on kerrottava hyvissä ajoin, että kohta leikki lopetetaan, lelut kerätään pois ja sitten syödään. Pari kertaa Lintuselta on jäänyt ruokailu päiväkodissa väliin, kun hän ei olisi halunnut lopettaa leikkiä. Hän lopettaa leikin, mutta ei suostu syömään, vaan saattaa istua kiukkuamassa toisessa huoneessa toista tuntia. Eikä häntä onnistuta rauhoittamaan. Ammattikasvattaja on ihmeissään.
Lintunen on erikoinen. Ei ehkä erityisen erikoinen, mutta omalaatuinen kuitenkin. On onni, että tätä omalaatuisuutta ei pidetä päiväkodissa viallisuutena, vaan ominaisuutena. Että siellä etsitään keinoja toimia niin, että Lintusen ja muun ryhmän elo sujuu ilman suurempia kohtauksia. Ja että Lintusen erikoisuutta ei pistetä kelvottoman kasvatuksen piikkiin.
Otsikko on muunnos Lintusen tavasta ilmaista olevansa pahoilla mielin. Hän sanoo silloin, että yks tyttö surullinen
2. helmikuuta 2006
Älä itke Iiris-rukka, itkus menee hukkaan
Ainahan minä olen osannut eläytyä kirjoihin ja elokuviin ja tv-sarjoihin. Pieni talo preerialla oli varma kyynelkanavien avaaja, mutta silloin minulla olikin ikää melkein 30 vuotta vähemmän. Silti ihmetyttää, että miksi Steve Cranen kuolema tämän aamuisessa jaksossa Sydämen asialla -sarjaa oli sellainen järkytys, että sitä piti parkua melkein tunti. Ihan kuin joku oikea ja kovasti läheinen olisi kuollut. Joko olen tosi herkkä ja hormoonihäröinen, tai sitten tosielämäni on kovasti köyhää.
1. helmikuuta 2006
Päärynäpäiviä, kertavaippoja ja saavutettu etu
Paikallislehti julkaisi keväällä sarjan esikoistaan odottavan Katja Voutilaisen kirjoituksia. Poika syntyi muutamaa viikkoa ennen Suloa, ja odotuksen sijaan lehdestä voi nyt lukea elämästä vauvan kanssa. Viime sunnuntaina Voutilainen kirjoitti epäkäytännöllisistä vauvanvaatteista, sekä päärynäpäivistä.
Päärynäpäivät ovat tuttuja minullekin, en vain aiemmin osannut kutsua niitä päärynäpäiviksi. Päärynäpäivänä vauva viihtyy vain kippurassa äidin käsivarsien suojassa, tai jossain kantovälineessä. Oma syntymäpainonsa tuplannut päärynäni ei viihdy kantovälineessä. (Tätäkin merkintää väsään viidellä sormella, sillä Sulo päärynöi. ) Sulo ei suostu ollenkaan kehtosidontaan. Hän inhoaa sitä, että pää joutuu liinan sisään. Kietaisuristikakkosessa olen saanut hänet yhden kerran viihtymään puoli tuntia. Mutta siinäkin hän tuntee olevansa liian tiivisti rintaa vasten, pään pitäisi olla vapaana ja se taas aiheuttaa nokkimista. Alan olla valmis luovuttamaan. Kuka haluaa ostaa vähän käytetyn, oliivinvihreän, 5,1 m (?) pitkän Baby Bundlerin? Halvalla lähtee. Kantoliinailu olisi ollut minusta mukavaa, mutta Lintunen ei siitä pitänyt, Sulo vielä vähemmän, harmi.
Voutilainen kirjotti myös, että ennen Jedin syntymää he olivat vannoutuneita kestovaippailijoita. Nyt on siirrytty kertakäyttöisiin äidin ajan ja voimien säästämiseksi, pyykkikonekin pyörii pari kertaa vähemmän viikossa. Minä suhtauduin kestovaippailuun epäilevästi ennen kuin olin edes kokeillut sitä. Nyt olen kokeillut osakestoilua, enkä pitänyt. Sain lainaksi kuorivaippoja, sisävaippoja, lisäimuja ja pari all-in-one-vaippaa. Pari viikkoa jaksoin, kiitin lainasta ja palautin vaipat. Kokokestoiluun minusta ei ole, paitsi jos vaippoja on tajuttomasti ja joku muu pesee ja ripustaa ne kuivumaan. Sulosta nimittäin irtoaa pissaa tajuttomat määrät. En enää muista Sweetien ja Juniorin vaipanvaihtotiheyttä, mutta Lintuseen verrattuna Sulo tuntuu olevan suora putki, samaten kuin melkoinen kermapeppu. Sulo kitisee märkää vaippaa, mitä taas Lintunen ei tehnyt koskaan. Vaippa on vaihdettava mieluiten tunnin, puolentoista välein, tai kosteus alkaa tulla vaatteisiin asti, myös kertavaipassa . (Tästä lisää myöhemmin.) Pyykkiä siis syntyy, ja kestovaipan kuivuminen kestää meidän oloissamme k a u a n. Meillä ei ole kuivausrumpua, eikä kestovaippoja käsittääkseni edes suositella niissä kuivattavan. Lisäksi kuori+sisävaippa+lisäimu -paketti on mielestäni tajuttoman iso, se ei tahdo mahtua bodyihin ja pöksyihin. Ja pienemmällä paketilla ei oikein pärjää. All-in-onet olivat käyttömukavia, mutta niiden kuivuminen vasta kestikin. Sieviä ja pehmeitä kestovaipat toki ovat, ekologisista tekijöistä puhumattakaan. Ehkä kokeilen myöhemmin uudelleen, kun pissamäärä toivottavasti tasaantuu. Edes sitä yhtä tai kahta kestoa per päivä.
Ja sitten se saavutettu etu. Äkkiä sitä tottuu siihen, että vauva vetäisee 6 - 7 tuntia yöunta putkeen, syö nopeasti ja nukkuu vielä pari kolme tuntia. Niin että sitten kun lapsi ei tuon pitkän pätkän ja syömisen jälkeen nukahdakaan uudelleen, se tuntuu käsittämättömältä vääryydeltä. Ihan hyväntuulisena Sulo valvoi viime yönä puoli neljästä viiteen. Liekö virkistynyt liiaksi vaipanvaihdosta, sillä myös vaatteet piti vaihtaa. Vaippa ei kertakaikkiaan pidä noin pitkää unijaksoa, vaikka on kokoa 7- 14 kg. (Sulo painaa vajaat 7 kg.)
Sulo ei myöskään perusta perhepedistä. Hän ottaa vieressä vain mikrotorkkuja ja hätkähtää taas hereille. Kun hänet siirtää omaan sänkyynsä, hän nukahtaa, vatsalleen. Suositusten vastaista, tiedetään. Mutta se on toistaiseksi ainoa asento, jossa hän nukkuu levollisesti. (Ehkä juuri siksi hän ei nuku ulkoilmassa, näin talvella kun topattua lasta ei voi pistää vaunuhin vatsalleen.) Kun Sweetie ja Junior olivat vauvoja, vatsallaan nukuttamista pidettiin suositeltavimpana. Lintusta piti vastaavan suosituksen mukaan nukuttaa kyljellään, ja kyljellään hän alkuun nukkuikin. Nyt vauvoja olisi kuulemma turvallisinta nukuttaa selällään. Vaan kun Sulo ei selällään nuku, ei kapaloitunakaan. Vatsallaan hän nukkuu, joten emme noudata nykysuositusta.
Olen viime yönä nukkunut jokseenkin kahdeksan ja puoli tuntia. Luulisi riittävän. Mutta tähän aikaan päivästä silmissä on jo aika tavalla hiekkaa, ja Sulo senkun esittää päärynää. Päivän ihanin hetki on se, kun pienet nukkuvat ja saa itsekin ojentaa väsyneen ruotonsa oikoiseksi, painaa silmänsä kiinni, vajota unen syvään kaivoon. Toivon vaan, että saavutetusta edusta ei ensi yönä tarvitse tinkiä.
Päärynäpäivät ovat tuttuja minullekin, en vain aiemmin osannut kutsua niitä päärynäpäiviksi. Päärynäpäivänä vauva viihtyy vain kippurassa äidin käsivarsien suojassa, tai jossain kantovälineessä. Oma syntymäpainonsa tuplannut päärynäni ei viihdy kantovälineessä. (Tätäkin merkintää väsään viidellä sormella, sillä Sulo päärynöi. ) Sulo ei suostu ollenkaan kehtosidontaan. Hän inhoaa sitä, että pää joutuu liinan sisään. Kietaisuristikakkosessa olen saanut hänet yhden kerran viihtymään puoli tuntia. Mutta siinäkin hän tuntee olevansa liian tiivisti rintaa vasten, pään pitäisi olla vapaana ja se taas aiheuttaa nokkimista. Alan olla valmis luovuttamaan. Kuka haluaa ostaa vähän käytetyn, oliivinvihreän, 5,1 m (?) pitkän Baby Bundlerin? Halvalla lähtee. Kantoliinailu olisi ollut minusta mukavaa, mutta Lintunen ei siitä pitänyt, Sulo vielä vähemmän, harmi.
Voutilainen kirjotti myös, että ennen Jedin syntymää he olivat vannoutuneita kestovaippailijoita. Nyt on siirrytty kertakäyttöisiin äidin ajan ja voimien säästämiseksi, pyykkikonekin pyörii pari kertaa vähemmän viikossa. Minä suhtauduin kestovaippailuun epäilevästi ennen kuin olin edes kokeillut sitä. Nyt olen kokeillut osakestoilua, enkä pitänyt. Sain lainaksi kuorivaippoja, sisävaippoja, lisäimuja ja pari all-in-one-vaippaa. Pari viikkoa jaksoin, kiitin lainasta ja palautin vaipat. Kokokestoiluun minusta ei ole, paitsi jos vaippoja on tajuttomasti ja joku muu pesee ja ripustaa ne kuivumaan. Sulosta nimittäin irtoaa pissaa tajuttomat määrät. En enää muista Sweetien ja Juniorin vaipanvaihtotiheyttä, mutta Lintuseen verrattuna Sulo tuntuu olevan suora putki, samaten kuin melkoinen kermapeppu. Sulo kitisee märkää vaippaa, mitä taas Lintunen ei tehnyt koskaan. Vaippa on vaihdettava mieluiten tunnin, puolentoista välein, tai kosteus alkaa tulla vaatteisiin asti, myös kertavaipassa . (Tästä lisää myöhemmin.) Pyykkiä siis syntyy, ja kestovaipan kuivuminen kestää meidän oloissamme k a u a n. Meillä ei ole kuivausrumpua, eikä kestovaippoja käsittääkseni edes suositella niissä kuivattavan. Lisäksi kuori+sisävaippa+lisäimu -paketti on mielestäni tajuttoman iso, se ei tahdo mahtua bodyihin ja pöksyihin. Ja pienemmällä paketilla ei oikein pärjää. All-in-onet olivat käyttömukavia, mutta niiden kuivuminen vasta kestikin. Sieviä ja pehmeitä kestovaipat toki ovat, ekologisista tekijöistä puhumattakaan. Ehkä kokeilen myöhemmin uudelleen, kun pissamäärä toivottavasti tasaantuu. Edes sitä yhtä tai kahta kestoa per päivä.
Ja sitten se saavutettu etu. Äkkiä sitä tottuu siihen, että vauva vetäisee 6 - 7 tuntia yöunta putkeen, syö nopeasti ja nukkuu vielä pari kolme tuntia. Niin että sitten kun lapsi ei tuon pitkän pätkän ja syömisen jälkeen nukahdakaan uudelleen, se tuntuu käsittämättömältä vääryydeltä. Ihan hyväntuulisena Sulo valvoi viime yönä puoli neljästä viiteen. Liekö virkistynyt liiaksi vaipanvaihdosta, sillä myös vaatteet piti vaihtaa. Vaippa ei kertakaikkiaan pidä noin pitkää unijaksoa, vaikka on kokoa 7- 14 kg. (Sulo painaa vajaat 7 kg.)
Sulo ei myöskään perusta perhepedistä. Hän ottaa vieressä vain mikrotorkkuja ja hätkähtää taas hereille. Kun hänet siirtää omaan sänkyynsä, hän nukahtaa, vatsalleen. Suositusten vastaista, tiedetään. Mutta se on toistaiseksi ainoa asento, jossa hän nukkuu levollisesti. (Ehkä juuri siksi hän ei nuku ulkoilmassa, näin talvella kun topattua lasta ei voi pistää vaunuhin vatsalleen.) Kun Sweetie ja Junior olivat vauvoja, vatsallaan nukuttamista pidettiin suositeltavimpana. Lintusta piti vastaavan suosituksen mukaan nukuttaa kyljellään, ja kyljellään hän alkuun nukkuikin. Nyt vauvoja olisi kuulemma turvallisinta nukuttaa selällään. Vaan kun Sulo ei selällään nuku, ei kapaloitunakaan. Vatsallaan hän nukkuu, joten emme noudata nykysuositusta.
Olen viime yönä nukkunut jokseenkin kahdeksan ja puoli tuntia. Luulisi riittävän. Mutta tähän aikaan päivästä silmissä on jo aika tavalla hiekkaa, ja Sulo senkun esittää päärynää. Päivän ihanin hetki on se, kun pienet nukkuvat ja saa itsekin ojentaa väsyneen ruotonsa oikoiseksi, painaa silmänsä kiinni, vajota unen syvään kaivoon. Toivon vaan, että saavutetusta edusta ei ensi yönä tarvitse tinkiä.
31. tammikuuta 2006
Neloset
Neljä työpaikkaa, jotka minulla on ollut elämäni aikana:
1. Porrassivooja
2. R-kioskin myyjä
3. Kaupan myyjä (kassa, lihatiski, leipätiski)
4. Osastosihteeri
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
1. Magnolia
2. Pulp Fiction
3. Blues Brothers
4. Amadeus
Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Espoo
2. Helsingin maalaiskunta
3. Kerava
4. Vantaa
Neljä tv-ohjelmaa, joista pidän:
1. Uudisraivaaja
2. Lost
3. The 70's show
4. Sydämen asialla
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
1. Sysmä
2. Hua Hin
3. Lido di Jesolo
4. Ierapetra
Neljä suosikkiruokaani:
1. Green curry
2. Broileri-pekonirisotto
3. Tuliset tortillat, täytteellä ei väliä
4. Pastaa Aurajuustokastikkeella
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Iltasanomat.fi
3. Nettiyhteisöni
4. Goolgle.com
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
1. Elokuvissa
2. Teatterissa
3. Iltapäivädrinkillä hyvässä seurassa
4. Hotellihuoneessa paksun kirjan ja naposteltavien kanssa
1. Porrassivooja
2. R-kioskin myyjä
3. Kaupan myyjä (kassa, lihatiski, leipätiski)
4. Osastosihteeri
Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
1. Magnolia
2. Pulp Fiction
3. Blues Brothers
4. Amadeus
Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
1. Espoo
2. Helsingin maalaiskunta
3. Kerava
4. Vantaa
Neljä tv-ohjelmaa, joista pidän:
1. Uudisraivaaja
2. Lost
3. The 70's show
4. Sydämen asialla
Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
1. Sysmä
2. Hua Hin
3. Lido di Jesolo
4. Ierapetra
Neljä suosikkiruokaani:
1. Green curry
2. Broileri-pekonirisotto
3. Tuliset tortillat, täytteellä ei väliä
4. Pastaa Aurajuustokastikkeella
Neljä saittia, joilla käyn päivittäin:
1. Blogilista.fi
2. Iltasanomat.fi
3. Nettiyhteisöni
4. Goolgle.com
Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
1. Elokuvissa
2. Teatterissa
3. Iltapäivädrinkillä hyvässä seurassa
4. Hotellihuoneessa paksun kirjan ja naposteltavien kanssa
29. tammikuuta 2006
Kerta se on ensimmäinenkin
Kävin Lintusen kanssa kaupassa. Olisin halunnut mennä yksin, mutta Lintunen ilmoitti, että tulee mukaan. Kun vähän pettyneenä ihmettelin, että enkö voikaan mennä yksin (yksinäisyysosastollani on hirvittävää vajausta), Lintunen totesi hyvin tyynesti. "No, ilmeisesti et." Niin sitä sitten mentiin.
Yksikään lapsistani ei koskaan ole kiukutellut kaupassa. Ei mitään huutoa, kaarelle heittäytymistä tai kirkunaa karkkihyllyillä. Älkää kysykö miksi, en minä tiedä. Ne ovat kiukutelleet muualla, eivät koskaan kaupassa. Lintusenkin kanssa kauppareissut ovat sujuneet mallikkaasti, vaikka hän ei ole juuri kärryissä istunut sen jälkeen kun oppi kävelemään. Hän katselee kyllä tavaroita, hypistelee houkuttelevia suklaapatukoita, ehdottaa ostettavaksi partavaahtoa ja terveyssiteitä. Mutta kun hänelle sanoo, että emme tarvitse niitä juuri nyt, hän panee kaiken takaisin hyllyyn. Paitsi eilen.
Eilen hän halusi ostaa kaksi sinisävyistä kerää 7 Veljestä moniraita -lankaa. Hän kantoi ne kärryyn ja minä kannoin ne takaisin hyllyyn selittäen ettemme tarvitse lankoja. Hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn, hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn. Selitykset langan tarpeettomuudesta eivät tuntuneet menevän perille. Miten niin ei tarvita lankaa, kyllä hän tarvitsee. Juuri näitä kahta kerää, hän tarvitsee. Lopulta lankakerät jäivät hyllyyn. Vähän kärsineinä ehkä, sillä jouduin erottamaan kyynelöivän Lintusen langoista väkisin. Talutin pettymystään marisevan Lintusta kohti liukuportaita, sinne asti hän jaksoi nyyhkiä. Liukuportaissa lankakerät jo unohtuivat ja loput ostokset löysivät tiensä kärryyn ilman välikohtauksia.
Jos minulta olisi kysytty, että missä uskoisin lapsen todennäköisimmin kiukuttelevan kaupassa, vastaukseni olisi ollut leluosasto tai karkkihylly. Mutta Lintunen on erityisen ihmeellinen iltatähti. Hän osaa yllättää. Mihin sen kanssa vielä joutuukaan, ensimmäistä kertaa.
Yksikään lapsistani ei koskaan ole kiukutellut kaupassa. Ei mitään huutoa, kaarelle heittäytymistä tai kirkunaa karkkihyllyillä. Älkää kysykö miksi, en minä tiedä. Ne ovat kiukutelleet muualla, eivät koskaan kaupassa. Lintusenkin kanssa kauppareissut ovat sujuneet mallikkaasti, vaikka hän ei ole juuri kärryissä istunut sen jälkeen kun oppi kävelemään. Hän katselee kyllä tavaroita, hypistelee houkuttelevia suklaapatukoita, ehdottaa ostettavaksi partavaahtoa ja terveyssiteitä. Mutta kun hänelle sanoo, että emme tarvitse niitä juuri nyt, hän panee kaiken takaisin hyllyyn. Paitsi eilen.
Eilen hän halusi ostaa kaksi sinisävyistä kerää 7 Veljestä moniraita -lankaa. Hän kantoi ne kärryyn ja minä kannoin ne takaisin hyllyyn selittäen ettemme tarvitse lankoja. Hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn, hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn. Selitykset langan tarpeettomuudesta eivät tuntuneet menevän perille. Miten niin ei tarvita lankaa, kyllä hän tarvitsee. Juuri näitä kahta kerää, hän tarvitsee. Lopulta lankakerät jäivät hyllyyn. Vähän kärsineinä ehkä, sillä jouduin erottamaan kyynelöivän Lintusen langoista väkisin. Talutin pettymystään marisevan Lintusta kohti liukuportaita, sinne asti hän jaksoi nyyhkiä. Liukuportaissa lankakerät jo unohtuivat ja loput ostokset löysivät tiensä kärryyn ilman välikohtauksia.
Jos minulta olisi kysytty, että missä uskoisin lapsen todennäköisimmin kiukuttelevan kaupassa, vastaukseni olisi ollut leluosasto tai karkkihylly. Mutta Lintunen on erityisen ihmeellinen iltatähti. Hän osaa yllättää. Mihin sen kanssa vielä joutuukaan, ensimmäistä kertaa.
27. tammikuuta 2006
Autoilun hurmaa
En ole koskaan mieltänyt itseäni mitenkään erityisen suuresti autoilusta nauttivaksi ihmiseksi. Nyt olen senkin puolen sisimmästäni löytänyt. Töissä ollessa tulee istuttua ratissa viidestä kuuten päivänä viikosta, näin äityslomaillessa ehkä kerran kahdessa viikossa.
Tänä aamuna minulla oli asiaa vartin ajomatkan päähän, ja kotiin tullessani yksinkertaisesti nautin siitä miltä ajaminen tuntui. Moottorin matala murina, vaihdekepin nuppi kämmenen alla, radion hiljainen musiikki. Miten auto vastaa kaasupolkimen painallukseen, kuinka kääntyy keveällä ohjauspyörän liikkeellä, myötää mutkissa. Pimeys ympärillä, mittariston himmeä kajastus. Minä ja maantie allani. Kunpa olisin vain voinut karauttaa kaukaisuuteen, ja tulla takaisin sitten joskus, myöhemmin.
Tänä aamuna minulla oli asiaa vartin ajomatkan päähän, ja kotiin tullessani yksinkertaisesti nautin siitä miltä ajaminen tuntui. Moottorin matala murina, vaihdekepin nuppi kämmenen alla, radion hiljainen musiikki. Miten auto vastaa kaasupolkimen painallukseen, kuinka kääntyy keveällä ohjauspyörän liikkeellä, myötää mutkissa. Pimeys ympärillä, mittariston himmeä kajastus. Minä ja maantie allani. Kunpa olisin vain voinut karauttaa kaukaisuuteen, ja tulla takaisin sitten joskus, myöhemmin.
25. tammikuuta 2006
Neulepolkkaa
Tämä oli joskus villainen välihaalari, kokoa 90 cm. Nyt se ei mahdu edes 60 cm pitkälle Sulolle. Leveyttä kyllä riittää, pituus jää aika paljon vajaaksi.
Muuan mies ei koskaan opi, ettei villaisia vaatteita voi pestä koneessa. Ei edes 40 asteen hienopesuohjelmalla. Joka kerta hän on yhtä hämmästynyt lopputuloksesta. En minäkään näköjään millään opi, että viisainta on hoitaa pyykkäyshommelit ihan ite, vaikka kuinka tympii. Kolmen markan suutari saa aikaiseksi viiden markan vahingon, ja meillä näitä vitosen vahinkoja on sattunut jo ihan liian monta.
20. tammikuuta 2006
Hämmästyttää ja kummastuttaa
Sulo nukahtaa yöunilleen pinnasänkyynsä, kun hänelle on vaihdettu kuiva vaippa, hänet on puettu yövaatteisiin ja imetetty piripintaan. Hän nukahtaa itsekseen hetken öristyään, huokailtuaan, piereskeltyään ja vääntelehdittyään. Hänet voi laittaa sänkyynsä puoliksi hereillä, rentona, silmät puolitangossa, ja hän nukahtaa hetken päästä. Hän nukkuun 4- 5 tuntia, herää syömään ja nukkuu sitten vielä kolme tuntia päälle. Sitten hän on valmis kohtaamaan uuden päivän.
Miksi ihmeessä Sulo ei nuku päivällä juuri viittä minuuttia pidempään muualla kuin sylissä? Jos tähtien asento on suotuisa, hän saattaa uinua vartin. Hän ei nuku pinnasängyssään, hän ei nuku vieressä parisängyssä, hän ei nuku vaunuissa, ei sisällä eikä ulkona. Hän ei nukahda vaunuissa uudelleen, vaikka vaunuja kuinka liekutettaisiin ja vatkattaisiin. Ennen nukuttajalta käsi heijaamisesta irtoaa kuin Sulo nukahtaa.
Pitäisi tietysti olla tyytyväinen siitä, että hän nukkuu edes sen kahdeksan tuntia vuorokaudessa jokseenkin levollisesti. Mutta kyllä nämä jäljelle jäävät 16 tuntia aika raskailta tuntuvat liki kuusikiloista pallopäätä kanniskellessa. Koska missään muualla kuin sylissä hän ei ole tyytyväinen kovin pitkään. Jotenkin sitä vain jaksaa. Ajattelemalla, että eteenpäin mennään koko ajan, ei tätä enää hirveän pitkään kestä. Sulohan on vasta vajaat 9 viikkoa. Ja sillä hampaattomalla, leveällä ja sydämen hyytelöksi muuttavalla hymyllä Sulo lataa äitiin jaksamista taas pitkäksi aikaa. On se niin ihana, uskokaa pois.
Miksi ihmeessä Sulo ei nuku päivällä juuri viittä minuuttia pidempään muualla kuin sylissä? Jos tähtien asento on suotuisa, hän saattaa uinua vartin. Hän ei nuku pinnasängyssään, hän ei nuku vieressä parisängyssä, hän ei nuku vaunuissa, ei sisällä eikä ulkona. Hän ei nukahda vaunuissa uudelleen, vaikka vaunuja kuinka liekutettaisiin ja vatkattaisiin. Ennen nukuttajalta käsi heijaamisesta irtoaa kuin Sulo nukahtaa.
Pitäisi tietysti olla tyytyväinen siitä, että hän nukkuu edes sen kahdeksan tuntia vuorokaudessa jokseenkin levollisesti. Mutta kyllä nämä jäljelle jäävät 16 tuntia aika raskailta tuntuvat liki kuusikiloista pallopäätä kanniskellessa. Koska missään muualla kuin sylissä hän ei ole tyytyväinen kovin pitkään. Jotenkin sitä vain jaksaa. Ajattelemalla, että eteenpäin mennään koko ajan, ei tätä enää hirveän pitkään kestä. Sulohan on vasta vajaat 9 viikkoa. Ja sillä hampaattomalla, leveällä ja sydämen hyytelöksi muuttavalla hymyllä Sulo lataa äitiin jaksamista taas pitkäksi aikaa. On se niin ihana, uskokaa pois.
19. tammikuuta 2006
Omituista tai sitten ei
Haastetta pukkaa maalta, mereltä ja ilmasta. Kaikki mahdolliset tahot lienee jo haastettu, joten en haasta ketään. Ihan riittävän haastavaa oli miettiä mitä mahdollisesti omituisina pidettäviä tapoja minulla on. Näitä voisin kuvitella ainakin jonkun pitävän omituisina juttuina. Arvioikaa itse.
1 . En käytä sukkia jollei ole pakko. (Hain juuri Juniorin autolla kaupungilta, eikä minulla ollut talvikengissä kuin pajaat jalat. Pakkasta on -22 astetta.) Sukkahousut minulla on viimeksi ollut jalassa 8. helmikuuta 2003, kun muuan kuluttajaviraston johtaja meni naimisiin Zotin serkun kanssa. Sukkahousut siksi, että stay-up -sukkiin tuli silmäpako vetäessäni niitä jalkaan, ja paljain säärin olisi ollut sopimatonta juhlia.
2. Suurta herkkuani on hapankorppu, jonka päällä on siivu Aamupala sulatejuustoa ja banaaniviipaleita. Nam!
3. Haistelen tavaroita. Tämähän on itsestään selvää, kun ostettavana on esim. saippuaa, yleispuhdistusainetta, ripsiväriä, puuteria, kynttilöitä yms. Mutta minä haistelen myös vaatteita, kenkiä, leluja, kyniä ja kirjoja ja paljon muuta.
4. Syön toisinaan aamiaiseksi kaurahiutaleita maidon kanssa.
5. Puhuessani lopetan (tai toisen katsantokannan mukaan jätän kesken) useimmat lauseeni sanaan että. Ärsyttävä tapa, jota en edes huomannut ennen kuin minulle siitä huomautettiin, että. Taistelen päästäkseni siitä eroon, että.
1 . En käytä sukkia jollei ole pakko. (Hain juuri Juniorin autolla kaupungilta, eikä minulla ollut talvikengissä kuin pajaat jalat. Pakkasta on -22 astetta.) Sukkahousut minulla on viimeksi ollut jalassa 8. helmikuuta 2003, kun muuan kuluttajaviraston johtaja meni naimisiin Zotin serkun kanssa. Sukkahousut siksi, että stay-up -sukkiin tuli silmäpako vetäessäni niitä jalkaan, ja paljain säärin olisi ollut sopimatonta juhlia.
2. Suurta herkkuani on hapankorppu, jonka päällä on siivu Aamupala sulatejuustoa ja banaaniviipaleita. Nam!
3. Haistelen tavaroita. Tämähän on itsestään selvää, kun ostettavana on esim. saippuaa, yleispuhdistusainetta, ripsiväriä, puuteria, kynttilöitä yms. Mutta minä haistelen myös vaatteita, kenkiä, leluja, kyniä ja kirjoja ja paljon muuta.
4. Syön toisinaan aamiaiseksi kaurahiutaleita maidon kanssa.
5. Puhuessani lopetan (tai toisen katsantokannan mukaan jätän kesken) useimmat lauseeni sanaan että. Ärsyttävä tapa, jota en edes huomannut ennen kuin minulle siitä huomautettiin, että. Taistelen päästäkseni siitä eroon, että.
16. tammikuuta 2006
Möllein asia naisen elämässä
Joillain naisilla kuukautiset pysyvät poissa niin kauan kun he imettävät. Vaikka vain muutaman kerran vuorokaudessa. Minulla ei. Minun kuukautiseni alkavat tasan kahdeksan viikkoa synnytyksestä. Aiemmin kuvittelin sen johtuvan siitä, että vauvat ovat tuohon mennessä lopettaneet yösyönnin ja alkaneet nukkua yön heräämättä. Koska Sulo syö edelleen öisin, minun oli luotava uusi teoria. Minun kropalleni näköjään riittää, että vuorokauteen tulee yksikin yli neljän tunnin väli imetyksille.
Sulo täytti noin tunti sitten tasan kahdeksan viikkoa. Hänen ensimmäinen yöunijaksonsa kestää noin viisi, viime yönä jopa kuusi tuntia yhteenmenoon. Sitten hän syö ja nukkuu vielä kolme tuntia. Tätä on jatkunut nyt noin viikon verran. PMS-oireet alkoivat viime viikolla. Kuukautiset tulivat tänä aamuna. Mihin saa valittaa?
Sulo täytti noin tunti sitten tasan kahdeksan viikkoa. Hänen ensimmäinen yöunijaksonsa kestää noin viisi, viime yönä jopa kuusi tuntia yhteenmenoon. Sitten hän syö ja nukkuu vielä kolme tuntia. Tätä on jatkunut nyt noin viikon verran. PMS-oireet alkoivat viime viikolla. Kuukautiset tulivat tänä aamuna. Mihin saa valittaa?
13. tammikuuta 2006
Pieni iloinen asia on...
...kun Lintunen sanoo: "Äiti, kylläpä sinä olet laittanut hyvää ruokaa!", syö hyvällä ruokahalulla ja tahtoo lisää. Kehut ovat ylimääräinen bonus, pelkkä syöminen riittää ilahduttamaan, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista.
...kun Sulo seitsemän viikon (melkein) päivittäisen harjoittelun jälkeen viihtyy kantoliinassa peräti puoli tuntia. Tähän asti kaikki yritykset ovat olleet itkua, parkua ja ankaraa protestointia.
...kun huusholli on siivottu viimeksi viikko sitten, ja täällä on edelleen melkein siistiä.
...kun Zotilla on peli-ilta, ja hän tulee kotiin vasta yöllä. Se tarkoittaa raivoamatonta iltaa Lintuselle. Ja hermolepoa minulle.
...kun pääsen sunnuntaina elokuviin. Ehkä.
...kun saan kerrankin istua päivällä koneella ilman Suloa käsivarella. (Öisin saisi istua useinkin, mutta öisin tapaan nukkua. Tai ainakin yritän.)
...kun laskut on maksettu, etukäteen, ja vielä jäi rahaa tilille. (Tänään oli viimeinen palkkapäivä, helmikuussa alan elää vanhempainpäivärahoilla.)
...kun mieli on pitkästä aikaa levollinen.
...kun ilahtuu niin pienestä, nykyään.
...kun Sulo seitsemän viikon (melkein) päivittäisen harjoittelun jälkeen viihtyy kantoliinassa peräti puoli tuntia. Tähän asti kaikki yritykset ovat olleet itkua, parkua ja ankaraa protestointia.
...kun huusholli on siivottu viimeksi viikko sitten, ja täällä on edelleen melkein siistiä.
...kun Zotilla on peli-ilta, ja hän tulee kotiin vasta yöllä. Se tarkoittaa raivoamatonta iltaa Lintuselle. Ja hermolepoa minulle.
...kun pääsen sunnuntaina elokuviin. Ehkä.
...kun saan kerrankin istua päivällä koneella ilman Suloa käsivarella. (Öisin saisi istua useinkin, mutta öisin tapaan nukkua. Tai ainakin yritän.)
...kun laskut on maksettu, etukäteen, ja vielä jäi rahaa tilille. (Tänään oli viimeinen palkkapäivä, helmikuussa alan elää vanhempainpäivärahoilla.)
...kun mieli on pitkästä aikaa levollinen.
...kun ilahtuu niin pienestä, nykyään.
10. tammikuuta 2006
Kaksivuotiaan päiväkirjasta
Ei ole kaksivuotiaan päiväkirjaa täällä, vaikka Google on sellaista jollekulle uskotellutkin. Ei ole enää kaksivuotiastakaan, Lintunen on melkein kolmen jo. Kaksivuotiaana elämä oli jokseenkin helppoa vielä, vaan nyt on toisin. Liekö syynä iän karttuminen, vai pikkuveljen syntymä. En tiedä, eikä tiedä Lintunenkaan, mutta hankalaa on.
Arkipäivisin kaikki vielä menee kuten ennenkin. Lintunen on oma hurmaava itsensä, kiukuttelee vain satunnaisesti ja on helposti rauhoiteltavissa. Mutta illat ja viikonloput. Yhtä huutoa, parkua, hammasten kiristystä ja suurta ahdistusta. Iltaisin ja viikonloppuisin isi on kotona. Lintunen haluaa, että isi leikkii hänen kanssaan. Isi leikkiikin, mutta aina jotenkin väärin, Lintusen mielestä. Ensin Lintunen vain huusi suoraa huutoa, kädet nyrkissä, pieni vartalo täristen ja kaulajänteet kireällä. Sitten hän alkoi lyödä, ja nyt hän heittelee tavaroita. Kaikki purkaukset kohdistuvat isiin, muu perhe ei joudu niiden kohteeksi.
Lintunen on kovin iloinen kun isi tulee töistä kotiin. Mutta sitten se alkaa. Aina vain kimeämmin: "Isi, leikitään! Isi, leiki tällä! Leiki tällä kädellä!" Mutta kun isin käsi ei koskaan pitele dinosaurusta tai hevosta niin kuin Lintusen mielestä pitäisi. Ja sitten seuraa järjettömiä purkauksia, jolloin koko lapsi tuntuu menevän aivan pois raiteiltaan, eikä mikään rauhoitteluyritys tehoa. Hän on kalpea, kireä ja ahdistunut, ei tunnu kuulevan, ei näkevän, ei vastaanottavan mitään.
Mustasukkaisuutta, menee ohi, sanotaan neuvolasta. Antakaa huomiota. Myönteistä huomiota on kyllä annettu ja annetaan kaiken aikaa. Mutta silti raivokohtaukset tuntuvat vain yltyvän päivä päivältä suurempiin mittoihin. Ero ennen niin rauhallisen ja tasaisen lapsen ja tämän raivoisan tuntemattoman välillä on valtava. Jaksamisen rajat alkavat tulla kaikilla vastaan. Minä kärsin, isi kärsii, ja ennen kaikkea Lintunen kärsii. Putken päässä näkyy pelkkää pimeää. Pelkkää pimeää.
Arkipäivisin kaikki vielä menee kuten ennenkin. Lintunen on oma hurmaava itsensä, kiukuttelee vain satunnaisesti ja on helposti rauhoiteltavissa. Mutta illat ja viikonloput. Yhtä huutoa, parkua, hammasten kiristystä ja suurta ahdistusta. Iltaisin ja viikonloppuisin isi on kotona. Lintunen haluaa, että isi leikkii hänen kanssaan. Isi leikkiikin, mutta aina jotenkin väärin, Lintusen mielestä. Ensin Lintunen vain huusi suoraa huutoa, kädet nyrkissä, pieni vartalo täristen ja kaulajänteet kireällä. Sitten hän alkoi lyödä, ja nyt hän heittelee tavaroita. Kaikki purkaukset kohdistuvat isiin, muu perhe ei joudu niiden kohteeksi.
Lintunen on kovin iloinen kun isi tulee töistä kotiin. Mutta sitten se alkaa. Aina vain kimeämmin: "Isi, leikitään! Isi, leiki tällä! Leiki tällä kädellä!" Mutta kun isin käsi ei koskaan pitele dinosaurusta tai hevosta niin kuin Lintusen mielestä pitäisi. Ja sitten seuraa järjettömiä purkauksia, jolloin koko lapsi tuntuu menevän aivan pois raiteiltaan, eikä mikään rauhoitteluyritys tehoa. Hän on kalpea, kireä ja ahdistunut, ei tunnu kuulevan, ei näkevän, ei vastaanottavan mitään.
Mustasukkaisuutta, menee ohi, sanotaan neuvolasta. Antakaa huomiota. Myönteistä huomiota on kyllä annettu ja annetaan kaiken aikaa. Mutta silti raivokohtaukset tuntuvat vain yltyvän päivä päivältä suurempiin mittoihin. Ero ennen niin rauhallisen ja tasaisen lapsen ja tämän raivoisan tuntemattoman välillä on valtava. Jaksamisen rajat alkavat tulla kaikilla vastaan. Minä kärsin, isi kärsii, ja ennen kaikkea Lintunen kärsii. Putken päässä näkyy pelkkää pimeää. Pelkkää pimeää.
6. tammikuuta 2006
Ryöhköhkräääh, sanoi Sulo
Sanoi monta kertaa peräjälkeen, varmaan vartin yhtäkyytiä. Yskä alkoi viikonloppuna, aluksi vain vienona. Nenä rupesi rohisemaan, henki kuitenkin kulki. Alkuviikosta nousi vuorokaudeksi kuume. Sitten meni pari yötä niin, että Sulo-Pallero yski tukehtumaisillaan. Eilen tämä Hulda Huoleton älysi vihdoin soittaa terveysneuvontaan ja kysyä, että ei kai sitä lääkäriin tarvii viedä, kun ei kuumettakaan ole. Neuvonnassapa olivat sitä mieltä, että tarvitsee kyllä, kun ikää on vasta hätäiset kuusi viikkoa ja kuumettakin oli ollut. Terveyskeskuksestakin järjestyi hämmästyttävästi akuuttiaika, joten lääkäriin sitten vaan, omatunto soimaten.
Lääkäri kuunteli ja tunnusteli. Lintunen avusti lääkäriä tekemään diagnosia kertomalla, kuinka pikkuveli öhisee ja röhkii öisin kuin pieni porsas. Lääkäri totesi, että ei hätää, vielä ainakaan. Mutta tarkkana pitää olla ja hakeutua lääkärin pakeille heti, jos alkaa henki loppua tai syöminen lakkaa. Noin pienet voivat vaikuttaa kovasti sairainakin yllättävän pirteiltä, ja käänne huonompaan voi tapahtua yllättäen. Pieniä keuhkoputkia laajentamaan lääkäri kirjoitti vielä mikstuuraa.
Naulakoiden tuntumassa tainnutin Suloa kotimatkaa varten maidolla suoraan tuotantolaitoksesta, kun jonkun toisen lääkärin pakeilta tuli viisikymppinen nainen pukemaan ulkovaatteita ylleen. Hän herkesi juttelemaan, että kas, täällähän syödään. Sitten hän kyseli Lintuselta, että oletkos sinä kipeä. Lintunen kielsi olevansa. Täti sanomaan, että jaa, sinun vauvasiko se onkin sairas. "Ei ole", sanoi Lintunen. Täti näytti hämmentyneeltä. "Minun vauvani jäi kotiin odottamaan", jatkoi Lintunen. Tätiä nauratti. "No niinpä tietenkin. Tällaiset vanhat tädit ne puhuvat mitä sylki suuhun tuo, ihan tyhmiä." Lintunen ei kommentoinut tyhmyyttä mitenkään, sanoipa vain, että hänen pikkuveljensä kävi lääkärillä.
Yöksi Sulolle annettiin millilitra mikstuuraa, ja kas. Hän ei sanonut yöllä kertaakaan ryöhkökräääh. Aamulla rykiminen oli taas pitkää ja omalaatuista, (kuten terveiset vaipassakin) mutta ei ollenkaan niin tukahduttavaa kuin aiemmin. Vähällä taidettiin päästä. Ikuinen opitimisti minussa kuitenkin kuiskii, että kun lapsi sairastaa jo nyt, on edessä väistämättä ensimmäisen elinvuoden aikana lääkärikäyntejä enemmän kuin kolmella sisaruksella tähän mennessä yhteensä. Lintunenkin oli sentään jo melkein kahden, ennen kuin hänet piti ensimmäisen kerran käyttää lääkärillä. Korvatulehduksesta on kärsinyt vain Junior. Kerran, kolmentoista vuoden kypsässä iässä. Tällä kertaa olisin ennustukseni kanssa enemmän kuin mielelläni väärässä. Vuoden päästä sen sitten tietää.
Lääkäri kuunteli ja tunnusteli. Lintunen avusti lääkäriä tekemään diagnosia kertomalla, kuinka pikkuveli öhisee ja röhkii öisin kuin pieni porsas. Lääkäri totesi, että ei hätää, vielä ainakaan. Mutta tarkkana pitää olla ja hakeutua lääkärin pakeille heti, jos alkaa henki loppua tai syöminen lakkaa. Noin pienet voivat vaikuttaa kovasti sairainakin yllättävän pirteiltä, ja käänne huonompaan voi tapahtua yllättäen. Pieniä keuhkoputkia laajentamaan lääkäri kirjoitti vielä mikstuuraa.
Naulakoiden tuntumassa tainnutin Suloa kotimatkaa varten maidolla suoraan tuotantolaitoksesta, kun jonkun toisen lääkärin pakeilta tuli viisikymppinen nainen pukemaan ulkovaatteita ylleen. Hän herkesi juttelemaan, että kas, täällähän syödään. Sitten hän kyseli Lintuselta, että oletkos sinä kipeä. Lintunen kielsi olevansa. Täti sanomaan, että jaa, sinun vauvasiko se onkin sairas. "Ei ole", sanoi Lintunen. Täti näytti hämmentyneeltä. "Minun vauvani jäi kotiin odottamaan", jatkoi Lintunen. Tätiä nauratti. "No niinpä tietenkin. Tällaiset vanhat tädit ne puhuvat mitä sylki suuhun tuo, ihan tyhmiä." Lintunen ei kommentoinut tyhmyyttä mitenkään, sanoipa vain, että hänen pikkuveljensä kävi lääkärillä.
Yöksi Sulolle annettiin millilitra mikstuuraa, ja kas. Hän ei sanonut yöllä kertaakaan ryöhkökräääh. Aamulla rykiminen oli taas pitkää ja omalaatuista, (kuten terveiset vaipassakin) mutta ei ollenkaan niin tukahduttavaa kuin aiemmin. Vähällä taidettiin päästä. Ikuinen opitimisti minussa kuitenkin kuiskii, että kun lapsi sairastaa jo nyt, on edessä väistämättä ensimmäisen elinvuoden aikana lääkärikäyntejä enemmän kuin kolmella sisaruksella tähän mennessä yhteensä. Lintunenkin oli sentään jo melkein kahden, ennen kuin hänet piti ensimmäisen kerran käyttää lääkärillä. Korvatulehduksesta on kärsinyt vain Junior. Kerran, kolmentoista vuoden kypsässä iässä. Tällä kertaa olisin ennustukseni kanssa enemmän kuin mielelläni väärässä. Vuoden päästä sen sitten tietää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
