Ruokaremonttini

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa kysyttiin oman ruokaremonttini pääkohtia. Olkaatten hyvät:

Pidin ensin viikon ruokapäiväkirjaa. Siihen merkitsin jokaisen syömäni ja juomani suupalan pienintä pastillia myöten, määrän (kpl/ gr/ dl etc.) kellonajan, missä olin syönyt, (keittiönpöydän ääressä/ työpaikkaruokalasssa /autossa jne.) kenen kanssa (yksin/ työkavereiden/perheen seurassa), missä mielentilassa (väsynyt/ iloinen/ tavallinen) ja lisäksi kuinka nälkäinen olin asteikolla 0-5 (0=ei yhtään nälkä 5=nälkään nääntymäisillään). Ravitsemusterapeutti syynäsi muistiinpanoni läpi, ja kertoi sitten mitä hyvää ja mitä parannettavaa syömistouhussani oli.

Ensimmäiseksi vaihdettiin rasva. Pois Oivariini , tilalle Beneviva. Ah ja voih! Beneviva ei voin makuun tottunella kielelläni maistu yhtään miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mieluiten olisin jättänyt koko rasvan sitten pois, mutta sitä ei saa tehdä. Rasvaa, ja nimenomaa noita monityydyttämättömiä pehmeitä kasvisrasvoja on saatava päivittäin tietty määrä. Levitteen vaihtamisella tankkaamani energian määrä putosi, sillä Benevivassa on energiaa vähemmän kuin Oivariinissa, käytän sitä vähemmän kuin Oivariinia. Bonuksena tulee kovien eläinperäisten rasvojen tilalle pehmeitä kasvisrasvoja.

Samalla otin käyttöön lautasmallin: lautasesta 50% täytetään kasviksilla ja juureksilla, 25 % perunalla, pastalla tai riisillä ja 25 % lihalla, kalalla tai kanalla. Aiemmin lautasellani oli 50 % pastaa tai riisiä, pihvi, leike, kalanpala tai reilusti soosia. Näön vuoksi lautasen reunalla oli pari tomaatinsiivua tai vähän porkkanaraastetta. Vaihdoin myös syömisjärjestystä. Aiemmin söin ensiksi muun ja sitten vasta rehuosaston, jos sille enää oli tilaa. Nyt syön ensin sen kasvisvuoren, joten vaatimattomampi määrä rasvaisempaa ja energiapitoisempaa ruokaa riittää täyttämään vatsani. Kaurapuuronsyönnistä huolimatta viljatuotteita kuului ruokavaliooni liian vähän, joten syön nyt pari viipaletta ruisleipää lounaan yhteydessä.

Työpäivinä lounaan (klo 11.00) ja ilta-aterian (17.00) väliin jäi liian monta tuntia, joten nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Niinpä sitä tulikin ahdettua itsensä turvoksiin ilta-aterialla, ja siinä välissä napsittua yhtä sun toista pientä välipalaa, kuten suklaapatukoita ja keksejä. Tämä korjaantui kevyellä välipalalla iltapäiväteen yhteydessä. Otan evääksi hedelmän tai rasvattoman viilin, ja taitan näin tervimmän kärjen napostelu- ja mättöhimolta.

Maitotuotteita (lähinnä rasvatonta piimää ja 1%-viiliä) , lihaa ja kalaa ruokavaliooni kuului ennestään riittävän paljon. Tosiaan jopa sitä kalaakin, vaikka en siitä yhtään pidä. Kasvatuksellisessa ja opetuksellisessa mielessä meillä on sitä kuitenkin syöty, lasten ei pidä kärsimän vanhempiensa huonoista ruokatottumuksista. Hyvin kala jälkikasvulle maistuukin, onneksi.

Tässä ruokaremonttini yksinkertaisuudessaan. Vaikeinta oli kasvisten määrän lisääminen. Salaatit ja kasvislisukkeet ovat aina mielestäni olleet tylsiä ja mauttomia, enkä ole niitä halunnut syödä. Pitkin hampain ja irvistyksiä peitellen aloin niitä jäystää. Nyt niistä on tullut automaattinen osa ateriaa, keitetty kukka- ja parsakaali on suorastaan hyvää, mutta keitettettyä porkkanaa tai papuja en edelleenkään syö. Toiseksi vaikeinta oli luopua maukkaasta maitorasvasta. Voi on aina voita, kevytlevitteet ja benevivat eivät sen maulle pärjää. Terveytensä eteen on kuitenkin uhrauksia tehtävä, joten voi ja Oivariini eivät enää jääkaapissamme viihdy. (Uusien perunoiden kylkeen sitä kuitenkin kesällä vähän pistin, Beneviva potun kanssa aiheutti vain pahaa mieltä.) Syömisen hallinta, kompastuskiveni aiemmin, on parantunut kuin itsestään. Säännöllinen ruokarytmi ja tasapainoiset ateriat (tai se kuviteltu mauttomuus, ehkä,) ovat tehneet tehtävänsä. Ei tee enää mieli vetää vatsaansa pinkeäksi.

Herkkuhetkiäkin vietän edelleen. Sallin itselleni karkkipäivän viikossa. Päivä vaihtelee, joskus tekee mieli lauantaina, joskus tiistaina, mutta kuitenkin vain kerran kalenteriviikossa. Entinen paheeni, sipsit, on todellakin entinen paheeni. En enää osta niitä ollenkaan, ja jos joku muu ostaa, saatan syödä kourallisen tai pari, ja siitäkin määrästä ruoansulatukseni äksyyntyy. (Ei parane poistua kovin kauas mukavuuksien ääreltä, rasvaripuli on ikävä seuralainen. Kokemusta on.) Entisinä aikoina 300 g:n pussi meni hetkessä, eikä tuntunut missään.

Näillä konsteilla painoni on siis ensin pudonnut, ja sen jälkeen pysytellyt alle lähtölukemien raskausviikoista huolimatta. Normaalipainoiselle näillä konsteilla ei ehkä ole painoapudottavaa vaikutusta, ja minunkin on imetyksen loputtua pudotettava energiamäärää ja lisättävä liikuntaa, jos haluan eroon kymmenistä ylikiloistani. Olennaisinta, mitä ravitsemusterapeuttikäynneilläni tajusin, oli se, että en ole millään laihdutuskuurilla tai erikoisdieetillä. Minä saan ja minun pitää syödä sitä samaa tavallista ruokaa kuin muukin perhe, ja minun pitää syödä oikein lopun ikääni. Tämä ei ole kuuri, joka kestää raskauden ajan. Tämä on pysyvä muutos. Siksi oikeaoppisen ruokavalion on iskostuttava selkäytimeen, sen on oltava niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse ajatella. Ja kas vain: siellä se nyt on, eikä ollut edes kovin vaikeaa.

Terve elintaparenttu

Minä olen lihava. En vähän pyöreä tai pikkuisen ylipainoinen vaan ihan reilusti läski. Enkä juurikaan liiku. Mutta olen terve läski. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä nollassa, ja ei-raskaanakin varsin kohtuullista, ehkä kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa, eikä mitään koomakännejä tai edes krapulaan johtavaa ryyppäämistä silloinkaan.

Minulla ei ole diabetestä, ei korkeaa tai edes kohonnutta verenpainetta (viimeisimmät lukemat lääkärin mittaamana viime tiistaina 114/68), ei korkeaa kolesterolia (kokonaisarvo 4,3 ja LDL 2,7, mitattu noin vuosi sitten). Minulla ei ole nivelvaivoja, polviin ei koske, nilkat eivät valita. (Häpyliitokset valittavat, mutta se menee ohi synnytyksen jälkeen eikä liittyne läskeihin, sillä ensimmäisessä raskaudessa olin aivan normaalipainoinen ja liki kävelykyvytön liitoskipujen vuoksi.) Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa olen ollut sairaslomalla 8 päivää, joista 3 + 3 keskenmenon vuoksi ja kaksi flunssan. (Lapsen sairastamisen vuoksi olen ollut poissa 7 päivää, ja sekin on aika vähän 1,5-2,5 vuotiaan päiväkotihoidetun kanssa, uskokaa pois.) Ilman keskenmenoja minulla olisi siis kaksi kokonaista sairaslomapäivää. Olisiko niitä nolla, jos kuntoilisin ja olisin normaalipainoinen? Enpä usko. Laihankälppeällä, säännöllisesti kuntoilevalla, maratonin neljään tuntiin juoksevalla puolisollani (sport-avomallia) on flunssa keskimäärin joka toinen kuukausi, polvinivelessä on kipuja, selkään sattuu ja rintaan pistää.

Esko Ahon mielestä minun pitäisi maksaa sairastelustani enemmän kuin urheilullisen mieheni, joka kuitenkin sairastaa enemmän kuin minä. Kauppalehden (30.8.2005) jutusta ei käynyt ilmi tarkoittiko Aho elintapasairauksia vai kaikkea sairastamista. Jos kaikkea, vastustan jyrkästi. Jos elintapasairauksia, en vastusta jyrkästi. Jos minulle puhkeaisi kakkostyypin diabetes tai sepelvaltimotauti, tai verenpaine- ja kolesterolilukemani alkaisivat vaatia lääkitystä, enkä siitä huolimatta välittäisi ryhtyä elintaparemonttiin saadaksen niitä kuriin, hyväksyisin sen, että siitä minua sakotetaan. Mutta mielestäni on kohtuutonta, jos minun pitäisi maksaa korkeampaa sairasvakuutusmaksua tai jos tavallinen lääkärikäynti ja lääkkeet minkä tahansa sairauden vuoksi maksaisi minulle enemmän vain kilojeni ja liikkumattomuuteni vuoksi.

Silti kukkahattutäti tms. sosialisti minussa jotenkin vastustaa tätä Ahon bonusjärjestelmää. Viinanjuonnin ja tupakanpolton pystyy käsittääkseni kyllä todentamaan, mutta entä lenkilläkäymättömyyden ja rasvaisen ruokavalion? Miten sitä kuntoilua ja terveitä elämäntapoja valvotaan? Riittääkö todisteeksi, että on normaalipainoinen? Isäni kuntoilee ja syö viimeisen päälle terveellisesti, ei polta eikä juuri viinaan (enää) kajoa, mutta kolesteroliarvot siitä viisveisaavat. Anoppini (sport-avomallia) on ikänsä ollut samaa lajia vielä ankarammin, mutta niinpä vain sydäntä on pallolaajennettu jo alle viisikymppisenä ja kolesterolia ja verenpainetta alentavaa lääkitystä on otettava joka päivä. Ja mitä sitten, jos ei vaan yksinkertaisesti saa itsestään irti terveempiä elämäntapoja, eikä kuitenkaan ole varaa maksaa sairastamisestaan korkeampaa hintaa? Jätetäänkö hoitamatta, luonnonvalinta huolehtikoot kelvottomat pois päiväjärjestyksestä?

Minä tiedän kyllä ylipainon ja huonon kunnon tuomat riskit. Tiedän, että vaikka olen terve nyt, voi tilanne olla toinen kymmenen vuoden päästä, jollen tee riskien pienentämiseksi mitään. Liikunnan lisääminen ei sattuneesta syystä onnistu juuri nyt. (Sattuu ihan liikaa, eikä liene tarkoituksenmukaista, että joudun sairaslomalle vain siksi, että alan kuntoilla.) Sen aika tulee synnytyksen ja siitä palautumisen jälkeen. Ruokaremontin olen jo toteuttanut, ravitsemusterapeutin avulla. Se kävi oikeastaan aika helposti, eikä sitä tarvitse enää ajatella. Elämästä tuli hieman mauttomampaa, mutta kaikkeen tottuu. Neuvolan vaaka ei vieläkään näytä yhtä korkeita lukemia kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tässä raskaudessa sille astuin. Olen tähän asti käyttänyt tavallisia housujani, vaikka vatsani on selvästi kasvanut. Ne puristavat jo vähän, mutta niitä voisin kuitenkin käyttää niitä varmasti viikon tai pari. Raskausviikkoja on takana jo 25, mutta vasta tänään vedin ensimmäistä kertaa äitiyshousut jalkaani. Ruokaremontilla on siis ollut vaikutuksia, vaikkei se päälle näykään. Toivottavasti vaikutusta on myös sitten siihen, että pysyn jatkossa yhtä terveenä kuin tähänkin asti. Saattaa motivaatio muuten kadota matkalla.

Rahaa tyrkyllä

Postilaatikostamme on viime aikoina löytynyt useita nimelläni varustettuja kulutusluottotarjouksia. Olen viskonut ne sen kummemmin perehtymättä paperinkeräykseen. Rahareikiä kyllä piisaa, muttei mitään niin akuuttia ja kriittistä, että niitä pitäisi kulutusluotoilla tukkia.

Eilen Citibank lähestyi minua kirjeitse ja tarjosi luottoa 700-20.000 euroa 0- 12 vuoden takaisinmaksuajalla, esimerkkitaulukossa nimelliskorot 17,9 % - 15,9 % Paremman tekemisen huvituksen puutteessa laskeskelin Citibankin kotisivuilta löytyvällä laskurilla lainoille todellisia vuosikorkoja. 700 euroa ja vuoden takaisinmaksuaika: 31,54 %, 20.000 euroa ja 12 vuoden maksuaika: 16,03 %. Tulee siinä rahalle hintaa, ja paljon enemmän kuin mitä tulee ajatelleeksi , jos ei tiedä mikä on nimelliskoron ja todellisen vuosikoron ero. Nordean tarjoamien korttiluottojen 12 % pinnassa pyörivät todelliset vuosikorot alkavat vaikuttaa suorastaan edullisilta, puhumattakaan Sammon jopa alle 10 % korkotarjouksista.

Mistäpä nämä rahantarjoajat/ lehtikauppiaat/ kirjakerhot/ vaipanvalmistajat/ lastenruokatehtailijat tietävät lähetellä houkuttelevia tarjouskirjeitään juuri minulle? Kas, ovat näköjään ostaneet tietoni Väestörekisterikeskukselta. Mutta nyt se peli loppuu, kiellän Väestörekisterikeskusta luovuttamasta tietojani suoramarkkinointia varten. Kas noin, se on tehty. Siitäs saitte, sanoisi tähän Lintunen.

Sosiaalisesti sairas

Kävimme sunnuntaina Heurekassa, pääasiassa katsomassa T-Rex-näyttelyä Lintusen iloksi. Ja kylläpä hän iloitsikin! Minun silmääni näyttely oli varsin köppäänen, ja ainakin osittain sama, jonka kävimme Sweetien ja Juniorin kanssa katsomassa joskus viime vuosisadalla. Mutta Lintunen jaksoi kyllä ihailla useaan kertaan ja varsin asiantuntevasti muovisauruksia. (Ankylosaurus tosin oli hänen mielestään piikkipiru.)

Lintunen oli myös kiinnostunut Musiikki-näyttelystä, ja jaksoi hyvin ihmetellä Tiedeteatteri Minervan Kaasumaailma-esitystä. Heurekan hallit kuitenkin kaikuvat kovasti, ja yleinen taustahäly on aika mittavaa aikuisenkin korvaan, eikä Lintunen ole koskaan sietänyt kovia ääniä tai jatkuvaa meteliä. Hänestä tulee ärtynyt ja lyhytpinnainen, niin nytkin. Niinpä meiltä aikuisilta näyttelyihin tutustuminen jäi aika pintapuoliseksi, etenkin kun Heurekassa oli mielestäni aika paljon väkeä sunnutai-iltapäiväksi.

Ehdin kuitenkin kokeilla Epeli-elämänpeliä. Siinä käydään läpi kuvitteelisen henkilön elämä lapsuudesta vanhuuteen erilaisten tilanteiden kautta. Pelaaja valitsee eri tilanteissa kolmesta vaihtoehdosta ja saa niiden mukaan pisteitä. Lopuksi kone antaa arvion tehtyjen valintojen perusteella niiden terveysvaikutukset neljällä osa-alueella: fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen terveys sekä yleinen selviytymiskyky.

Minun valintani tuotti tulokseksi henkilön, joka on sekä fyysisesti että psyykkisesti selvästi asteikon terveessä päässä, ja lisäksi oikein kovasti selviytymiskykyinen yleisellä tasolla, mutta jonka sosiaalinen terveys oli pahasti sairaan puolella. Ensiällistys oli suuri, mutta tarkemmin ajatellen sosisaalinen terveyteni taitaa juuri nyt olla aika heikoilla.

Tulen kyllä ihan hyvin toimeen omassa/omissa yhteisö(i)ssäni, mutta minulla on kuitenkin valtava kaipuu vetäytyä niistä syrjään, olla itsekseni ja yksin. Huomaan vetäväni verhoja ikkunoiden eteen, sulkevani ovia ja ikkunaluukkuja, ripustavani näkymättömiä kylttejä ("Ei vastaanottoa!" "Häiriö lähettimessä!" "Pysykää poissa!") sinne tänne. En jaksa seurustella ja olla sosiaalinen, en jaksa tavata kavereita, en vastata sähköpostiviesteihin. Puhelinlaskuni ovat luokkaa 1,81 euroa/kk. Kaipaan yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Sitä, että kukaan ei halua minulta yhtään mitään, ei edes keskustelua. Minä haluan olla yksin.

Ainoat yksinolonhetkeni ovat työmatkat (35-45 min/suunta) autossa, sekä ensimmäinen tunti toimistolla, jolloin täällä ei vielä ole ketään muuta. Ja se on selkeästi liian vähän, etenkin kun noina hetkinä pitää siis suhata paikasta P paikkaan V (ja iltapäivällä päinvastoin), tai aloitella sitä mistä minulle palkka maksetaan. Paljon mieluummin minä tekisin mitä huvittaa, tai olisin tekemättä, jos ei tippaakaan huvita. Odotan Zotin lomaa varmasti kiihkeämmin kuin hän itse. Koska silloin hän lähtee Lintusen kanssa pariksi päiväksi mummolaan, ja minä saan olla yksin kotona. (No, yksin kahden kissan kanssa, mutta vailla ihmisseuraa.) Oi autuutta! Tämä keidas silmissäni siintäen jaksan yli tämän loputtoman sosiaalisuuden erämaan. Sitä ajatellen jaksan olla kohtelias ja tervehtiä naapureita, keskustella työkavereiden kanssa ja olla perheelle siedettävä asuinkumppani. Tuolla jossain se odottaa, tauko, lepo, hetken vapaus vastuusta. Siitä lähteestä on juotava niin, että jaksaa taas tovin jos toisenkin. Ei se varmasti mitään ihmeitätekevää vettä ole, eikä sillä sosiaalista terveyttäni pysyvästi kohenneta, mutta pökkää se kappaleen matkaa eteenpäin. Edes.

Hatuton kukkahattutäti aikoo tehdä syntiä

Kun jäin äitiyslomalle vuonna 1990 odottaessani Junioria, ei subjektiivista päivähoito-oikeutta vielä ollut. Sweetien oikeus kunnalliseen päivähoitoon loppui äitiyslomani alkua edeltävään päivään. Synnytyksen ja sairaalassaoloni ajaksi Sweetien olisi saanut päiväkotiin viedä, mutta sille ei ollut tarvetta. Silloinen mieheni aloitti 12 päivän isyyslomansa Juniorin syntymäpäivänä. Olisin mielelläni pitänyt Sweetien hoidossa äitiylomani alun aina sairaalasta kotiutumiseen asti, sillä vaikka olinkin muutoin ihan terve (ja tuolloin vielä raskauskiloja lukuunottamatta) normaalipainoinen, Sweetien nosteleminen kävi selän päälle. Eläväisen ja vilkkaan tytön kanssa ei muutenkaan ollut helppoa, mutta pitääkö sen nyt niin helppoa ollakkaan, voisi kysyä. Kahden lapsen kanssa ei-raskaana elämä tuntui sitten sujuvankin jostain syystä paljon paremmin kuin vain yhden. Osasyynä varmaankin se, että Junior oli niin uskomattoman helppohoitoinen vauva, aivan päinvastoin kuin isosiskonsa.

Tämän äitiyslomani aikana Lintunen jatkaa tutussa päiväkodissa. Tosin ensin olin ajatellut, että hän olisi hoidossa vain siihen asti, kun pääsen Elviksen kanssa sairaalasta. Mutta kun kerroin päiväkodissa, että Lintunen jää sitten pois viimeistään joululoman alkaessa, minua alettiinkin käännyttää siirtämään hänet osapäiväryhmään. Aluksi olin vähän epäröivä. Onko siitä Lintuselle hyötyä, viihtyykö hän, tunteeko itsensä syrjityksi, kun Elvis saa olla kanssani kotona ja hänet kyörätään hoitoon? (En ole varmaan koskaan kirjoittanut Lintusen hoitouran alusta, mutta mainittakoon, että ihan kevyesti se ei käynyt. Lintunen oli vuoden ikäisenä aivan liian pieni muuhun kuin kotihoitoon, 1,5-vuotiaana hän alkoi pärjätä paremmin, ja oikeastaan vasta nyt, 2,5 vuoden ikäisenä hän on päiväkodissa kuin kala vedessä.) Mutta hoitajat puhuivat minut ympäri.

Lintunen täyttää alkuvuodesta kolme, hän alkaa olla siinä iässä, että kaipaa leikkikavereita. (Totta, sen huomaa jo nyt kotona.) Lintunen on temperamentiltaan hitaasti lämpiävä, muutokset ovat hänelle vaikeita. Tutussa päiväkodissa, vaikkakin eri ryhmässä jatkaminen tasoittaa paluuta kokopäiväiseen hoitoon. Niinpä päätimme sitten, että Lintunen on sairaalasta paluuseeni asti kokopäivähoidossa, jää sitten loppuvuodeksi kotiin ja aloittaa osapäiväryhmässä tammikuussa. Kolmena päivänä viikossa, neljä tuntia päivässä. Jos joku tarvitsee kokopäiväpaikkaa aiemmin, Lintunen voi siirtyä osapäiväiseksi jo äitiyslomani alkaessa. Tämä ehdotukseni hämmästytti suuresti päiväkodin johtajaa, se oli hänestä kovin ystävällistä. Minusta se taas oli itsestään selvää, että jos jollakulla on tarve kokopäiväpaikalle, me teemme tilaa. Sillä varauksella, että raskauteni sujuu ongelmitta loppuun asti, kuten kolmesti aiemmin on sujunut.

Toki Porvoossakin on tarjolla seurakunnan päiväkerhoja, neljästi viikossa kolme tuntia kerrallaan. Sellaiseen en Lintusta kuitenkaan halua pistää, ihan jo siitä syystä, että hänen pitäisi sopeutua uusiin ihmisiin ja uuteen paikkaan. Toisekseen karsastan tätä:

Päiväkerhossa lapselle annetaan mahdollisuus
hiljentymiseen ja uskonelämän hoitamiseen hengellisten laulujen, rukouksen,
raamatunkertomusten ja toiminnan kautta.

Vaikka kuulun taas seurakuntaan, ja vaikka lapseni on kastettu ja Elviskin kastetaan, minulla ei ole uskoa. Voi olla, että on kuten Juice sanoo, Jumala on vaikkei uskoisi. Voi olla että on, voi olla ettei ole. En minä tiedä. Mutta silti en halua lapseni päivään hengellisiä lauluja, rukouksia ja raamatunkertomuksia. Olin itseasiassa aika tyrmistynyt, kun toisaalla Internetin syövereissä törmäsin siihen, että joissain päiväkodeissa luetaan ruokarukous ennen lounasta. Onneksi Lintusen päiväkodissa kurkistetaan rukouksen sijaan lorupussiin.

Seurakunnan kerho ei siis ole meille vaihtoehto. Jos osapäivähoidon mahdollisuutta tutussa päiväkodissa ei olisi, Lintunen olisi jäänyt kotiin ja meistä olisi tullut avoimen päiväkodin asiakkaita. Siellä me Sweetien ja Juniorinkin kanssa kävimme silloin 14 vuotta sitten. Avoimeen päiväkotiin lasta ei voi jättää hoitoon, vaan lapsen mukana on oltava joku aikuinen, joten jotta Lintusella olisi ikäistään seuraa, minun ja Elviksenkin olisi sitten oltava mukana. Helppoa, jos Elvis tulee veljeensä, yhtä tuskaa, jos tulee kumpaankaan siskoistaan, varsinkaan Lintuseen.

Me siis hyväksikäytämme subjektiivista päivähoito-oikeuttamme, syntiset, päiväkodin aloitteesta. Joka- ja kokopäiväistä hoitoa emme tarvitse, joten olisimme luopuneet päiväkotipaikasta jos osapäivähoitoa ei olisi ollut tarjolla. Simo Pokki Vantaalta lienee sitä mieltä, että osapäivähoitoakaan emme tarvitse, seurakunnan kerho tai avoin päiväkoti riittävät tarpeisiimme. Itäisessä kulttuurikaupungissamme on varmasti ihan ikiomia simopokkeja. Onneksi Lintusen hoitajat tai päiväkodin johtaja eivät sellaisia ole.

Vaatimukset subjektiivisen oikeuden poistamisesta päivähoitolaista ovat hyvin yleisiä ja yleisesti kannatettuja. Minustakaan ei ole järkeä siinä, että kaltaiseni kaikin puolin terveet ja toimintakykyiset, terveen ja ei-vaativan (tosin vielä en voi tietää syntyykö Elvis terveenä ja kuinka suuritarpeinen hän mahtaa olla,) vauvan vanhemmat pitävät lapsensa kokoaikaisesti (5 pv viikossa, yli 5 h päivässä) hoidossa. Olen niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että kuvittelen useimpien muidenkin samanlaisessa tilanteessa olevien jättävän kokopäiväpaikat työssäkäyville ja valitsevan osapäivähoidon sen sijaan. Että ne jotka kokopäivähoidon valitsevat, sen myös tarvitsevat hyvällä syyllä. Toisaalta taas minulta ei löydy tippaakaan hyvää uskoa siihen, että jos subjektiivinen oikeus poistetaan, kaikille tarvitseville tosiaan löytyy päivähoitopaikka, vaikka tarpeen takana olisi töissäkäyntikin. Kun on itse elänyt sen ajan, jolloin kunnalliseen päivähoitoon olivat oikeutettuja vain köyhimpien ja kipeimpien lapset, eikä paikkaa saanut välttämättä silloinkaan, mieleeni nousee väistämättä ajatus siitä, että subjektiivisen oikeuden poistaminen palauttaa meidät takaisin 70-luvulle.

Nyt takarivistä kuuluu huudahduksia, että rajoitetaan sitä! Rajoitetaan se työssäkäyvien tai opiskelevien oikeudeksi. Ensikuulemalta toimiva ajatus, mutta tarkemmin ajatellen ei mielestäni sittenkään. Entä ne, jotka eivät käy töissä tai opiskele, ja kuitenkin tarvitsevat kokopäivähoitoa syystä taikka toisesta? Jos Simo Pokin mukaan esim. lastensuojelullisista syistä hoitoa tarvitsevaan lapseen pitäisi käyttää lastensuojelutoimia, mitä ne toimet sitten olisivat? Kotiapua? Ei mahdollista saada ainakaan kotikaupungissani. Tukihenkilö tai -perhe? Hyvä idea, mutta niistä on pulaa jo nyt. Huostaanotto? Vähän turhan rankkaa, jos toimenpide olisi ollut vältettävissä kokopäivähoidolla.

Entäpä tarveharkintainen oikeus? En jaksa uskoa tarveharkintaiseen oikeuteen, se olisi juuri sitä paluuta menneeseen maailmaan. Miten ja kuka ne tarpeet määrittelee, miten taataan tasaveroiset oikeudet eri kunnissa? Tarveharkinnalla päiväkoteihin saataisiin väljyttä ja tilaa, eli tyhjäkäyntiä pienellä käyttöasteella, ja sittenhän pitäisikin vähän taas supistaa tarjontaa, irtisanoa hoitajia, lakkauttaa päiväkoteja.

Juuri näin kapeakatseinen kukkahattutäti minä olen. Kommettilaatikkoni on avoinna avartaville näkemyksille, olkaa tervetulleet!

Tämän kirjoituksen innoitti Victoria Beckham

Muisti on kummallinen juttu. En muista yhdenkään läheiseni nykyistä puhelinnumeroa, en edes oman työsuhdenkännykkäni numeroa. Mutta muistan lapsuudenystäväni 34 vuoden takaisen puhelinnumeron. Muistan läjäpäin ihmisten syntymäaikoja ja sosiaaliturvatunnuksia. Mutta minun pitää miettiä tovi jos toinenkin, että olikohan työtoverini nimi Pilkkunen vai Pilkkula tai toisen Rönnqvist vai Rönngren. (Nimet luonnollisesti muutettu.) Muistan, että kävin elämäni ensimmäisen kerran oikeassa teatterissa 2.12.1974. (Helsingin Kaupunginteatterin pieni näyttämö ja Nalle Puh, Sylvi Kekkonen kuoli samana päivänä.) Mutta mitä ihmettä olenkaan mahtanut viimeksi nähdä, ja missä? Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Kymmenen käskyä Korson Kinossa, joko elokuussa 1971 tai 1972, en muista enää. Milloin olen viimeksi käynyt leffassa, katsomassa mitä? Ei hämärintä hajuakaan.

Ensimmäisen kirjastokorttini numero oli 12345. Ei ihme, että muistan sen vielä. Muistan myös sen huikaisevan tunteen, joka minut valtasi kun viimein pitelin tuota ihmeellistä pahviläpyskää käsissäni. Olin seitsemän, vedin kirjantuoksuista ilmaa sisääni ja tuijotin lumoavaa kirjamerta edessäni. Kaikki nuo kirjat, lukemista vailla, ilmaiseksi! En voinut käsittää, että siitä riemusta ei tarvinnut edes maksaa. Muistelen, että aluksi sai lainata vain tietyn määrän kirjoja. Myöhemmin muistan kantaneeni kirjoja kotiin kassikaupalla, eikä niistä kuitenkaan riittänyt kuin viikoksi. Minä luin aina ja kaikkialla. Abi-näyttelyssä minusta oli mustavalkoinen kuva, jossa istun välitunnilla nenä kiinni kirjassa. (John Irving, Kaikki isäni hotellit, edelleen loistokirja.) Pääni yläpuolelle oli kirjoitettu jotakin siihen suuntaan, että naiset lukevat paljon koska heidän päänsä on tyhjä ja siksi sinne mahtuu paljon turhaa tavaraa. Tiedä tuota, minun pääni on nykyisin niin täynnä sekä tarpeellista että turhaa tavaraa, että osa putoilee jo reunojen yli, mistä esimerkkinä olkoon ensimmäien kappale tässä kirjoituksessa.

Voisin luopua televisiosta kevyesti. Voisin luopua tietokoneesta ja nettiyhteydestä kotona, ei niin kevyesti, mutta voisin kuitenkin. Mutta kirjoista ja lukemisesta minut pitäisi hakata kirveellä irti. Miten paljosta olisin jäänyt paitsi, jos olisin syntynyt Victoria Beckhamiksi, joka ei sanojensa mukaan ole koskaan lukenut yhtään kirjaa.

Gravidin narinaa

Tässä sitä pitäisi olla keskellä seesteistä keskiraskautta, mutta taisi mennä viuhakkaasti ohi meikäläisestä, se seesteisyys.

Unettomuus on palannut. Uni ei tule, ja sitten kun tulee, se katkeilee ja pitää parinkin tunnin huilitauon öisin. Iltapäivällä väsyttää ja vatuttaa (ette varmaan ikinä olisi arvanneet, ettehän). Mutta illalla ei vaan tule uni silmään.

Vanha tuttu liitoskipu muistuttelee itsestään, varsinkin näin töissä. Istuminen vielä luonnistuu, mutta kun tunnin kökkii paikallaan ja sitten yrittää lähteä liikkeelle, niin avot, kun juilii makeasti! Kovin on askel ankkamainen ja lanne keinuva.

Eikä vaan jaksa enää samalla tavalla. Maanantai-iltana iski yllättäen elmaaninen siivousvimma. (Tuulikohan silloin lännestä? Siivousitiöt lennähtivät tuulen mukana avoimesta ikkunasta nenääni? Ainakin aivastutti juuri ennen kuin alkoi siivotuttaa.) Juuri kun olin päässyt hyvään raivausvauhtiin, niin selkä ilmoittaa, että son loppu ny. Pakko oli vetää sohvalle oikoseksi (ihan vaan hetkeksi) ja tunnustella, että ei kai nämä nyt tosissaan ole supistuksia. (Oli ne.) Mutta senhän kyllä arvaa, että jos kesken siivouksen pitää lepäilemään ruveta, niin katoaahan se siivousinto siitä hyvin nopeasti. Sinne meni, eikä ole sen koommin näkynyt.

Vatsanympärys ohittaa kohta rinnanmitan. Se tietää taas itkua ja hammastenkiristystä sovituskopeissa. Jos nyt mitään sovitettavaa tähän ruhoon edes löytää. Raskaus on nimittäin ainakin äitysvaatteiden perusteella tarkoitettu vain normaali- tai vain lievästi ylipainoisille. Tällaiset möhköt eivät ilmeisesti raskaudu, tai jos sellainen vahinko sattuu, joutuvat harrastamaan käsitöitä. Tähän asti olen pärjännyt tavallisilla vaatteillani, mutta nyt alkaa housunkaulus jo ahdistaa.

Ihmiset ovat alkaneet kysellä, että onko se tyttö vai poika. Mitä minä siihen osaan muuta vastata, kuin että on se. Minulla ei kuunaan ole ollut minkäänlaista tyttö- tai poikaoloa, eikä ole nytkään. Kahdella ensimmäisellä kerralla uskoin ultranneen lääkärin taulukoita vakoilemalla odottavani varmasti tyttöä, mutta se toinen olikin sitten poika. Kolmannella kerralla kromosomit kertoivat jo varhain, että Lintunen on tyttö. Mutta koskaan minulla ei ole ollut mitään sisäistä tunnetta tai tietoa sukupuolesta. Kukaan ei onneksi vielä ole pyrkinyt taputtelemaan vatsaani, eikä toivottavasti pyrikään.

Ja kaiken ärsytyksen kruunuksi olen onnistunut saamaan kiusakseni vielä sen vaivan, joka yleensä iskee minuun vasta synnytyksen jälkeen. Peräpukamat. Nehän tästä enää puuttui. Niihin kulminoituu koko tämänhetkinen mielentilani.

Henkisiä voltteja

Olen vinkuhulluna kieleen, suomen kieleen yleisesti ja murteisiin erityisesti. Kielifriikkinä pidin kovasti TV2:n esittämästä Värsta språket -sarjasta, olkoonkin että siinä käsiteltiin ruotsin kieltä. Toivoin aivan soikeana, että suomen kielestäkin olisi vastaava ohjelma. Eilen luin Kodin Kuvalehdestä, että sellainen alkaa 4.10.2005. Yle esittää ohjelmaa nimeltä Näytetään kieltä, ja siinä käsitellään suomen kieltä ja murteita. Jippii, hurraa, aaltoja ja voltti suorin vartaloin! (En löydä Ylen sivuilta mitään viitettä ohjelmasta, mutta onhan tässä tietysti vielä lokakuuhun aikaa.)

Ja seuraava voltti kerien:

Lintunen huomasi eilisen ilmalentoni jälkeensä jättämät mustelmat. Niistä sukeutui seuraava keskustelu.

Lintunen: Sinulla on mustelma tuossa.
Minä: Niin on, putosin aamulla portaista.
L: Putositko portaista?
M: Putosin.
L: Menitkö sinä mukkelismakkelis?
M: Ihan mukkelismakkelis.
L: Mukkelismakkelis! Loukkaannuitko sinä?
M: Vähän, käsiin ja jalkaan ja selkään.
L: Oletko kunnossa?
M: Joo, olen kunnossa.
L: Pitää olla tosi varovainen portaissa!

Lintunen käyttää mielestäni vivahteikasta kieltä ollakseen vasta puolivälissä kolmatta ikävuottaan. Hän sanoo loukkaantua eikä satuttaa tai tulla pipi. (No, pipiä meillä ei käytetä, joten mistäpä hän sen olisi oppinutkaan, mutta minä en kyllä tiedä, että kuka meillä puhuu loukkaantumisesta.) Hän sanoo olla raskas siinä kohtaa, missä minä puhun painavasta. Aiemmin tuli jo iloittua niistä posessiivisuffikseista. Minä sanon helposti, että me mennään, mutta Lintunen sanoo. "Me menemme." Lintunen puhuu polveilevia, monisanaisia lauseita. Hänen puheessaan on myös sivulauseita, jotka alkavat konjunktiolla että tai koska.

Toisinaan syntyy mielenkiintoisia tilanteita, kun joku (perheen ulkopuolinen) yrittää tarjoilla hänelle kuuman sijasta poppaa. Poppaaminen kun on hänen mielestään sitä, mitä maissinjyvät tekevät mikroaaltouunissa tai popcorn-koneessa.

Lintunen puhuu ikäisekseen epäselvästi. Alkuun hänen puheestaan puuttuivat kaikki konsonantit, hän puhui pelkin vokaalein. Sitten useimmat konsonantit tulivat hienosti sanan sisällä, mutta jos sana alkoi konsonantilla, hän jätti sen pois ja aloitti suoraan vokaalista. Tietyt konsonatit, kuten l, ovat edelleen vaikeita, mutta esimerkiksi s-, k- ja m-alkuiset sanat tulevat hienosti. Minä kuulen Lintusen viserrystä niin paljon, että aivoni eivät enää oikein rekisteröi puuttuvia kirjaimia. Siksi aina välillä hämmästyn, kun joku ei ymmärräkään mitä lapsi selittää. Minun mieleni heittää silkasta ilosta henkisiä voltteja Lintusen kanssa keskustellessani.

Kaksi kolmesta tapaturmasta sattuu kotona

Pieni viaton palikka, värikkäästä kuutiopalapelistä. Väärässä paikassa kolmanneksi alimmalla portaalla. Varsin painava nainen, joka ei koskaan katso jalkoihinsa. Paljaat jalat. Kello 5.30 aamulla. Koko massiivinen paino yhdellä paljaalla jalalla kuution terävän kulman päällä, tasapainon menetys. Edessä laatikosto, joka estää kaatumasta pitkin pituuttaan lattialle, mutta johon pitää varoa iskemästä leukaansa. Käsillä vastaan, selkäranka taipuu, taipuu, taipuu notkolle. Ei uskoisi, että se voi murtumatta taipua niin paljon väärään suuntaan.

Nainen käpertyy sikiöasentoon ja valittaa tuskissaan. Hän ajattelee, ettei onneksi kaatunut vatsalleen eikä tömähtänyt maahan. Mutta selkään sattuu. Ja käsiin. Ja jalkaan. Hätääntynyt mies kiiruhtaa alas. Nainen pelkää, että mies kohta pyörtyy, sillä on taipumusta tehdä niin tällaisissa tilanteissa. Hitaasti ja jäykästi hän nousee ylös. Ranteissa on ruhjeet, polvessa on nirhauma, jalkapohjassa on verinen palkeenkieli. Selkä on jäykkä. Mies huolehtii laastaria vuotaviin haavoihin.

Nainen ajaa töihin ja kuuntelee hiljaisuutta vatsassaan 45 kilometriä. Kehä ykkösellä, Pirkkolan liittymän kohdalla hän viimein tuntee kolme hentoa koputusta. Hereillä ollaan. Kaikki hyvin.

Flashback

Uutisten filminpätkissä näkyy tutut kasvot. Copterlinen toimitusjohtaja oli samassa koulussa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kanssani samalla luokalla kansakoulun ensimmäiseltä lukion viimeiselle, kaksitoista vuotta.

Televisiossa on tutun näköinen mies, vain kovin paljon tuskaisemman ja ahdistuneemman oloinen kuin silloin lähes pari vuosikymmentä sitten. En osaa kuvitella mitä miehen mielessä liikkuu. Mutta olen melko varma, että tämä onnettomuus tuo hänen mieleensä sen muutaman vuoden takaisen helikopteriturman. Ei hän sitä varmasti ollut muutenkaan unohtanut, niin läheinen ihminen siinä menetti henkensä. Tänään ei ihan ole sen onnettomuuden vuosipäivä, mutta paljon ei ohi mennyt.

Naimisjuttuja

Tässä iässä suurin osa ystävistä ja kavereista alkaa olla jo ainakin kertaallen vihittyjä. Häitä ei viime vuosina juuri ole ollut. Zot on minua sen verran nuorempi, että hänen ystävänsä alkavat vasta nyt avioitua, lisäksi hänellä on enemmän naimaikäisiä serkkuja kuin minulla edes sukua. Joten nyt niitä hääkutsuja on alkanut tipahdella uudelleen.

Omaakin naimista on tullut mietittyä, että kun noita yhteisiä jälkeläisiä on kohta jo kaksi, niin pitäisikö sitä maistraatissa piipahtaa, tai vaikka ristiäisten yhteydessä antaa pastorin vihkaista. (Kun se kumminkin etukäteen hienovaraisesti kehottaa avioitumaan. Luin lehdestä tämän.) Mutta yksi on varmaa (niin varmaa kuin mikään nyt voi ikinä olla): häitä meille ei tule.

Kun menin ensimmäisen kerran naimisiin 1987, meillä oli 80 vieraan kirkko- ja ruokahäät. Budjetti taisi olla kaikkineen siinä 3000 markkaa + appiukon maksamat boolitarpeet. Nykyhäissä 3000 euroa ei tunnu riittävän mihinkään. Luotettavat lähteeni ovat naimisiin.info ja etenkin sen keskustelufoorumi.

Hyvä amoriini sentään, mitä kaikkea nykyhäihin oikein tuntuu kuuluvankaan Suomessakin. (Ja Ameriikan ihmemaassa vielä paljon enemmän.) En ikinä selviäisi siitä viidakosta. Vuonna 1987 meillä ei ollut mitään juhlaohjesääntöä, joka nykyään näyttää olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Etukäteen ei askarreltu-paskarreltu kuukausitolkulla, ei ollut häille muuta teemaa kuin avioitumisen juhlinta, ei teemavärejä, ei heittokimppua, ei sukkanauhaa, ei yhden yhtä kaasoa, ei minkään valtakunnan hääleikkejä, ei hääkarkkeja, ei morsiamen ryöstöä eikä huomenlahjoja. Häämatka tehtiin ihan vaan autoillen suloisessa Suomenmaassa, kissa ja hiekkavati takapenkillä. Silti oli olevinaan ihan mukavat häät. Vieraat saattoivat olla toista mieltä, mene tiedä, mutta ainakaan kukaan ei häissä siltä näyttänyt eikä myöhemminkään moittinut. Olivat ehkä sitten kohteliaita.

Nyt rahaa palaisi häihin paljon enemmän, eikä yksin siitä syystä, että kaikki on nykyään kalliimpaa. Zotilla on iso suku, ja häihin on kutsuttava joko koko suku tai ei ketään. Etelä-Pohjanmaalla kutsutta jääminen muistetaan aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Lisäkulua tulisi vielä hääsuunnittelijasta, (kyllä, niitäkin on Suomessa jo useampia), sillä meikäläisen kyvyt, aika ja hermot eivät riittäisi häiden suunnitteluun, Zotin hermoista puhumattakaan. Sitten on vielä se pointti, että kun sitä kerran on jo häitä viettänyt, niin kehtoottaisi kyllä kutsua se pienikin sukunsa taas hääjuhliin. Olkoonkin, että Zot olisi ensimmäistä kertaa pappia kyydissä, mutta onneksi hänenkin unelmahäänsä ovat sellaiset, jotka ovat mahdollisimman nopeasti ohi. (Juu, minä kysyin ja näin hän vastasi.)

Että ei kiitos häille, mutta sitä naimishommaa voisi kyllä harkita vakavasti.

Naula päässä II

Naula päässä ei todennäköisesti ole mitään vaarallista. Lääkäri teki normaalin (?) neurologisen tutkimuksen, jossa kaikki näytti olevan kunnossa. Kyseessä on joko SUNCT-oireyhtymä tai sitten jokin migreenin muoto, raskauden aktivoima, tai sitten ei. (Olen aikoinaan kärsinyt voimakkaista aurallisista migreenikohtauksista, mutta ns. suuret kohtaukset loppuivat ensimmäiseen raskauteen.) Tarkempiin tutkimuksiin ei tässä vaiheessa ole aihetta.

SUNCT-oireyhtymään on olemassa vain yksi mahdollisesti tehoava estolääkitys, mutta sitä ei raskauden aikana voi käyttää kuin äärimmäisessä hädässä, ja nyt ei ole äärimmäinen hätä. Kohtaukseen tehoaa parhaiten kuulemma Hiipinänkin kommentissaan mainitsema happi, mutta kun minulla nämä kipukohtaukset ovat niin lyhyitä, että siinä ajassa tuskin ehtii edes pullon kimppuun. Joten nyt vain seurataan tilannetta. Jos kohtaukset tihentyvät, pitenevät ja pahenevat, menen uudelleen lääkäriin ja tarkempiin tutkimuksiin lähinnä kasvainten yms. poissulkemiseksi. Migreeni ja SUNCT kun eivät kuvissa näy.

Posessiivisuffiksit paikallaan

Lintunen: Sinä olet minun äitini.
Minä: Ja sinä olet minun tyttöseni.
Lintunen: Ja minä olen sinun oma kullannuppusesi.

Lintuselta jää ehkä muutama konsonantti matkalle, mutta omistusliite tuskin koskaan.

Naula päässä

Esimmäisen kerran se iski kolmatta viikkoa sitten yöllä, kesken unien. Mieletön tuska takaraivossa, kuin naulaa olisi työnnetty suoraan aivoihin. Silmä vettyi, nenä valui, kipu yltyi ja sitten laantui. Minä jatkoin uniani.

Pari päivää myöhemmin naula tirvaistiin takaraivooni keskellä kirkasta päivää, aivan yllättäen. Ja sen jälkeen melkein joka päivä, yhä useammin. Viikonloppuna kohtauksia tuli jo ympäri vuorokauden, viidestä kahdeksaan kohtausta kellon ympäri. Tänä aamuna heräsin siihen, ja päätin mennä lääkäriin.

Yleislääkäri tutki tiedostojaan, ja oireitani lähinnä oleva tauti on sarjoittainen päänsärky. Paitsi että minulla kipu on takaraivossa, ei silmän ympäristössä, ja kohtaukset eivät kestä kuin korkeintaan minuutin. Onneksi, varttikin sitä viiltävää tuskaa tekisi hulluksi. Paljon paremmin oireet sopivat SUNCT-oireyhtymään. Sen enempää lääkäri ei ryhtynyt arpomaan, vaan kirjoitti minulle lähetteen neurologille, ja pyysi vastaanottoapulaista varaamaan samantien ajan.

Huomenna tähän aikaan tiedän toivottavasti paremmin, mikä päässäni on vialla. Jos mitään syytä ei löydy, voin vain pyytää, että joku siellä jossain lakkaisi työntämästä vahanuken päähän neulaa. Stop the voodoo, please!

Kaikkea sitä ihminen miettii

Meille tulee töihin kaikenlaisia lehtiä. Enimmäkseen ne ovat alaan liittyviä ja/tai yleishyödyllisiä. Lehtien joukossa on myös Oho ja 7 päivää. Näitä pläjäyksiä ei työnantaja maksa, vaan jostain syystä ne tulevat parille tyypille toimistolla korrputiona ja tilaamatta, kuten jokunen muukin lehti. Kaikki päivittelevät niiden juttuja, eivätkä ikinä tilaisi niitä itselleen kotiin, mutta varmasti 98 % toimiston väestä ainakin selaa ne. Niin minäkin. (Muista hengittää, Hiipinä...)

Yleensä kannessa on joko Mervi ja/tai Matti, tai sitten joku salarakkaaksi mainittu. Eilen siinä oli Danny. Danny ja Liisa eroavat. Se ei minua ihmetytä, enempikin se, että vasta nyt eroavat. Mutta sitä minä olen jo vuosia ihmetellyt, että kun tässäkään tapauksessa asianomaiset itse tuskin ovat erosta lehdille ilmoitelleet, niin mistä ne siitä kuulevat? Onko julkkisten lähipiirissä niin nuljuja ihmisiä, että soittelevat tällaisista asioista lehtiin? Ilmeisesti on. Välillä ihmettelen myös sitä, että lehdissä kerrotaan kuinka joku on jättänyt avioerohakemuksen sille tai tälle käräjäoikeudelle. Että onko joku vinkannut silloinkin asiasta, ja lehti on sitten tarkistanut asian ko. käräjäoikeudesta. Ei toimittajilla kai kuitenkaan ole aikaa joka viikko kysellä joka puolelta, että onkos teille sinne kukaan julkisuuden henkilö jättänyt viime aikoina avioerohakemustaan?

Lipsasten tapauksessa, ja varsinkin kun eron ensimmäisenä julkisti Seiska, uskon lehden saaneen vinkin jostain. Sitten on tehty vähän tutkimustyötä ja kaiveltu pariskunnan avioehto ja sen muutokset esiin, samaten D-tuotannon kiinteistökaupat, ja sitten on soitettu herralle itselleen ja tivattu vastauksia, kun "talonkin olet ostanut". Seiskassa D asian kielsi, mutta tämänpäiväisessä iltapäivälehdessä sen jo myöntää todeksi. Tulee mieleen, että onneksi en ole julkkis ja muutenkin tosi tylsä ja mielenkiinnoton tyyppi. Olisi siitä minunkin toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta saanut aika myyviä lööppejä. Oli se sellaista shöytä.

Mutta nyt seuraa paljastus. Ja toinenkin.

Kun olin vielä kansakoululainen, olin tavattoman ihastunut Dannyyn. Noin 7 veljestä oli sitten ihana elokuva, koska siinä oli ihana Danny. Karmea oli pettymykseni, kun hän ei odottanutkaan minua, vaan meni jonkun Liisan kanssa naimisiin. Sitä surua.

Ja se toinen. Se toinen lapsuuteni suuri rakkaus oli Timo T.A. Mikkonen. Saa pilkata ihan vapaasti. Miesmakuni on sittemmin kehittynyt.

Tuulet kuiskivat

Oi, miten hienoja uutisia kantautuukaan Harmaan Puun kylästä!

Tervetuloa vanhemmuuden ihmeellisille poluille, Eintel ja Pikkukarhu!

Maailma on suuri ja avara, onnea matkaasi, sinä kolmen päivän vanha tutkimusretkeilijä!

Siniset valot välähtää

Kotioveltamme on vanhainkodin päärakennuksen ovelle matkaa arviolta 125 metriä. Makuuhuoneemme ikkunasta on suora näkö- ja kuuloyhteys vanhainkodille. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, välillä jostain sieltä suunnalta kuuluu varsin voimakasta, miten sitä nyt kuvailisi, eläimellistä mölinäulinaa. (Ja se, ystäväiseni, se kuulostaa aika kammottavalta, vähän ihmissusimaiselta.) Eilen illalla yhdeksän jälkeen siellä pärähti palohälytyskello soimaan.

Pelastuslaitos sijaitsee muuttonsa jälkeen vajaan 2,5 km:n päässä, ja olettaisin että automaattihälytys kilahti sinne samaan aikaan kun vanhainkodin palohälytin heräsi henkiin. Sireenien ulvonta alkoi minuutissa, kahden minuutin sisällä vahainkodin pääoven edessä oli jo johtoauto, puoli minuuttia siitä siellä oli myös ensimmäinen sammutusauto (tai letkuauto, en minä niistä niin perillä ole). Sitten paikalle ajoivat peräperää puomitikas- tai nostolava-auto (kts. edellisten sulkeiden sisältö), poliisiauto, ensihoitoauto ja ambulanssi. (Ja näiden edellä, välissä ja perässä koko joukko uteliaita yksityisautoilijoita, joista röyhkeimmät parkkeerasivat vanhainkodin pihaan.) Kaikki tämä kalusto oli paikalla viidessä minuutissa. Ja koska kyseessä oli ns. väärä hälytys, vartissa piha oli taas autio ja tyhjä.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun näin käy. Kerran kuussa nuo pelastuslaitoksen urhot siinä pihalla pyörähtävät. Tämä sattui nyt vain olemaan ensimmäinen kerta, kun tulin kellottaneeksi koko baletin alusta loppuun. Toiminta on kieltämättä nopeaa, mutta vaikka mitään hätää ei tälläkään kertaa ollut, niin kyllä tuo kaksi minuuttia tuntui aika pitkältä ajalta. Miten mahdottoman pitkältä se tuntuisikaan, jos oikeasti olisi tulipalon loukuttamana jossain yläkerroksissa?

Minä olen siitä hassu ihminen, että minulla pitää aina olla pako- eli pelastautumissuunnitelma. Minun pitää aina tietää mistä pääsen pihalle (ja saan sinne myös lapseni), jos tulee tulipalo, tai bussi kaatuu kyljelleen, tai juna suistuu kiskoilta, tai millä puolustaudun ja minne pakenen jos raiskamurhaaja yrittää käydä kimppuun. Ja näille mielellään myös varasuunnitelma, jos suunnitelmanmukainen tie on tukossa. Toivottavasti minun ei koskaan tarvise testata suunnitelmiani käytännössä. Hyvinkään suunniteltu ei välttämättä siinä tilanteessa ole kuin puoliksi tehty.

Tasaveroisuus ei toteudu

Meillä ei olla vanhemmuudessa tasaveroisia, valitettavasti. Zot hanskaa Lintusen hoidon siinä missä minäkin. Hän tekee joitain asioita toisin kuin minä, ja heillä on keskenään ihan joitain omia juttuja, joihin minä en osallistu ja joita minä en tee Lintusen kanssa. Sitten on asioita, joihin isi ei Lintusen mielestä kelpaa ollenkaan. Kyse ei ole siitä, etteikö Zot haluaisi hoitaa niitäkin asioita, tai ettenkö minä antaisi hänen niitä hänen huolekseen. Sylttytehdas on toisaalla.

Zot tulee töistä kotiin aikaisimmillaan 18.30, koska hän vie Lintusen aamuisin hoitoon ja ehtii näin myöhemmin töihin. Ja vaikka kesällä ja lomalla hoitoonvientiä ei ollutkaan, ja Zot kävi autolla töissä, hän oli silti kotona aikaisintaan 18.00, sillä tuolla alalla työpäivä yleisesti on ihan jotain muuta kuin 8-16. Lisäksi Zot harrastaa, vaikka ei enää ollenkaan niin paljon kuin vielä ennen Lintusen syntymää. Näinollen hän on siis kotona ja Lintusen kanssa paljon vähemmän kuin minä. Lyhyet illat ja viikonloput eivät riitä oikaisemaan sitä etunojaa, jonka minä olen saanut. Nyt, kun olin kesäloman aikana Lintusen kanssa likipitäen 24/7, etukumarani on entistä syvempi.

Pikkuhiljaa Lintunen alkaa taas kuitenkin kelpuuttaa isäänsä mukaan tiettyihin asioihin, kuten hampaiden tai hiusten pesemiseen, iltatoimiin ja vaatteidenvaihtoon. Mutta nukkumaan käydessä isä ei kelpaa. Siihen tarvitaan äitiä. Isä ei kelpaa, vaikka äiti ei olisi kotonakaan, kuten eilen. Ensin Lintunen oli itkenyt äitiä tuulikaapissa ulko-oven edessä. Sitten hän oli antanut Sweetien lukea itselleen iltasadun, ja halunnut sitten käydä nukkumaan. Mutta äiti ei ollut vieläkään makuuhuoneessa. Lisää nyyhkettä ja kyyneliä, isin kainalo ei kelpaa. Niinpä pieni Lintunen oli mennyt takaisin siskon huoneeseen ja nukahtanut poikittain siskon sänkyyn. Isälle tämä on kova paikka, että ennemmin sisko kuin isä. Ikävää se on minustakin.

Onko muita vaihtoehtoja kuin antaa ajan hoitaa tämä ongelmantapainen tai sitten lisätä omia iltarientoja? Rakentavia ehdotuksia vastaanotetaan.

Tsemppitorstai

Firman kesätsemppikokous oli tänä vuonna ihan vaan täällä toimistolla. Vaikka tälläkin kertaa puhuttiin toki paljon painavia, oli ohjelma muutoin kesäisen kevyt, "urheilullista" kisailua joukkueittain, tankkausta, nestetankkausta, saunomista (lisää nestetankkausta) ja loppuillasta illallinen ja normiördäystä. (Lista niistä ravintoloista, jotka eivät enää mielellään ota tätä remmiä asiakkaakseen, piteni luultavasti taas eilen yhdellä.)

Päivän vaikuttavin anti tuli vierailevalta tähdeltä. Veikka Gustafsson puhui kolme tuntia. Hän selkeä, hauska ja vakuuttava esiintyjä, ja pidin hänen "sanomastaan". Löysin siitä paljon uusia näkökulmia asioihin, jotka tuntuvat aivan itsestään selviltä sen jälkeen, kun joku on ne sanonut ääneen. Hän puhui vuorikiipeilykokemustensa kautta, mutta se mitä hän kertoi, on täysin sovellettavissa niin työ- kuin perhe-elämäänkin. Jostain syystä minua hymyilytti (mutta vain sisäänpäin) siinä kohdassa, jossa hän puhui paljon oksentamisesta.

Vuorikiipeily on ankarampaa touhua kuin koskaan pystyn varmasti kuvittelemaan. Olen aikalailla varma, etten itse koskaan halua lähteä samanlaiseen rääkkiin. Veikka Gustafsson on tehnyt sitä kymmeniä kertoja, välillä onnistuen pääsemään huipulle, useammin kuitenkin ei. Hän tietää mitä se on, ja kuitenkin hän on jälleen ensi keväänä lähdössä uuden vuoren rinteelle. Eikä hänkään oikein osaa sanoa miksi. Että uskokaa tai älkää, vuorikiipeily ja lasten hankinta on vähän sama juttu. Joku ei halua yhtään lasta tai kiivetä yhdellekään vuorelle, toinen taas haluaa päästä neljälletoista huipulle tai hankkia useita lapsia. Siitä huolimatta, että tietää miten kalliiksi se tulee, miten paljon fysiikkaa ja psyykeä se rasittakin, millaista unenpuutetta, oksentelua ja toisen ihmisen paskanhajun sietämistä se vaatiikin. Että sitä vain kuitenkin lähtee kiipeämään, jälleen yhtä vuorenseinää ylös. Että sitä vain lähtee ja kiipeää, vaikka tietääkin ettei lopussa välttämättä seiso kiitos.

Hauskinta päivässä oli Firma Challenge 2005. Joukkuekisa urheilukentällä sisälsi useita yksilö- ja kolme joukkuelajia. Lopuksi laskettiin pisteet, jaettiin diplomit ja mitalit sekä poksautettiin asiaankuuluvasti kuohujuomat. Meidän joukkueemmen sijoittui kunniakkaasti kolmanneksi (kolmesta joukkueesta). Hopea oli käden ulottuvilla, mutta viimeisessä lajissa yksi joukkeemme jäsenistä keskittyi kannustamiseen niin täysillä, että unohti suorittaa osuutensa. Varma voitto osakilpailussa vaihtui jumbosijaan. Sellaista sattuu, ja minua sattuu oikeaan etusormeen. En huomannut kisan tuoksinassa, että olisin loukannut sormeni, mutta tunteja myöhemmin sormi tuli aina vain kipeämmäksi. Kämmenselässä, rystysten välissä on turvonnut kohta. Verisuoni pullottelee komeasti siinä kohdin. Yöllä koko kättä ja kyynärvartta särki, ja olin jo aivan varma, että siinä on vähintäänkin veritulppa. Aamulla turvotus oli vähän laskenut, mutta ei sormella vieläkään pysty mitään tekemään. Hidastaa vähän näppiksen käyttöä.

Illallinen oli, kuten sanottua, normiördäystä. Kauheaa kuultavaa on se, varsinkin kun itse on selvinpäin. Läksin kotiin heti jälkiruoan jälkeen, siinä yhdentoista pintaan. Yleensä matkaa taitetaan hiljaisuuden vallitessa, mutta tällä kertaa taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia. Kuski puhui huolellisesti artikuloiden kirjakieltä. Hänen puheessaan ei ollut pienintäkään vivahdetta mistään murteesta, ei myöskään minkäänlaista aksenttia. Ensin kuvittelin, että hän saattaisi olla eestiläinen, mutta puheista päätellen hän taisi kuitenkin olla suomalainen, joka puhuu äidinkielenään ruotsia. Saatan olla täysin väärässäkin, hän ei kuulostanut yhtään siltä, miltä tuntemani suomenruotsalaiset (ja heitä on paljon) kuulostavat, mutta kuulosti silti siltä.

Kyyti Itäiseen Kulttuurikaupunkiin maksoi 65,80 euroa, ja maksoin sen poikkeuksellisesti käteisellä, sillä pankkikorttini magneettiraita on entinen. Laskin kuskille huolellisesti ensin kuusi seteliä, ja ryhdyin sitten kaivelemaan loppurahaa kolikoista. Kuski levitti setelinipun ja sanoi, että laskepa uudestaan. Toden totta, kuusi seteliä, kaksikymppisiä jok'ikinen. Vakuutin, että en ole viinantippaa maistanut moneen kuukauteen, kuski ei tainnut oikein uskoa minua. Ketkumpi kuski olisi käärinyt setelit hiljaa taskuunsa, ja minä olisin ihmetellyt myöhemmin, että mitä olen onnistunut ostamaan kuudellakympillä niin, etten enää muista. Vanhuus ei näköjään tule yksin, se tulee rollaattorin kanssa.

Lisäys: Minä läksin kuulemma kotiin puoliltaöin, enkä yhdentoista pintaa. Pakkohan se on uskoa, kun taksikuitissakin on lähtöaika 23.55. Muisti pätkiin näköjään enemmän kuin huomaankaan.

Vanheneminen on kallista

Kävin eilen optikolla. Koko kevään olen tuskitellut lasieni kanssa, niistä ei tunnu juuri olevan hyötyä. Toissapäivänä ne ilmoittivat selkeästi optikolla poikkeamisen tarpeesta pudottamalla toisen linssin keskelle lounaslautastani.

Kahden vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna likitaitteisuuteni on vähentynyt, oikeasta silmästä vähemmän ja vasemmasta enemmän, hajataitteisuus vastaavasti lisääntynyt molemmissa silmissä. Silmäni ovat varsin eripariset, taittovirhe oikealla -0.25, vasemmalla -1.50 diopteria, hajataittoa molemmissa -1.25 diopteria, oikealla 170 astetta, vasemmalla pyöreä nolla. Ja jos se tähän olisi jäänyt, niin uudet lasit olisi saanut vielä ihan kohtuullisella hinnalla. Vaan tässäpä astuu näyttämölle nyt se vanheneminen.

Lukeminen lasit päässä ei ole onnistunut kohta vuoteen. Tänä keväänä pienen tekstin (tuoteselosteet tms.) tutkailu on ollut yhtä siristelyä ilman lasejakin. Syynä presbyopia, ikävästi suomeksi sanottuna ikänäkö. Niinpä siihen reseptiin kirjattiin vielä add +1.0. Tämä se pompsautti lasien hinnan sitten lähemmäs 700 euroa. (En muista hintaa ihan tarkaan, koska silmissäni pimeni ja korvissani alkoi humista kuullessani sen.) Kehysten osuus hinnasta on vaatimaton 13 %, ja ne pahuksen linssit maksava tuplasti sen, mitä kaksi vuotta sitten maksoin koko silmälaseista. Eläkkeellä en sitten taida paljon laseja vaihtaa, oli näkökyky mikä hyvänsä. Tulot putoavat ja menot kasvavat. Vanheneminen on kallista.

Ettei nyt menisi ihan narinaksi, niin pistetään tähän loppuun yksi vanhenemisen ilonaihekin. Kun itse vanhenee, niin lapsetkin vanhenevat. Vanhenneista lapsista on ihmiselle paljon iloa. Teinityttären voi nakittaa pikkusisaren hoitajaksi, kun päiväkoti on kiinni, itse on töissä ja Elämän Valon loma on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Eilen teinitytär ilahdutti vanh... köh... keski-ikäistä äitiään myös kokkaamalla kotiintultuani sekä siivoamalla vapaaehtoisesti koko alakerran. (En minä olisi edes kehdannut pyytää, Lintusen vahtimisessa on hommaa ihan riittämiin.) Oli hyvä mieli koko illan ja vielä tänäänkin.

Arki ja maanantai

Ensimmäiset kolme lomaviikkoa heräsin joka aamu viiden pintaan. Viimeisellä viikolla raottelin silmiäni ensimmäistä kertaa aikaisintaan seitsemältä, ylös en noussut kertaakaan ennen kahdeksaa. Niinpä virittelin varmuuden vuoksi kännykän herättelemään täksi aamuksi, mutta niinpä vain heräsin itsekseni jo ennen viittä. Hämmästyttävää.

Töihin ajaessani tuli mieleeni, että vaihdoin salasanani lomaa edeltävällä viikolla. Eikä minulla nyt ollut hämärintäkään muistikuvaa siitä, että mikä se helposti muistettava viritelmä oli. Edellinen oli kyllä hyvin muistissa, mutta että mikä se voimassa oleva mahtoi olla... Ja ovikoodi, sekin pitäisi muistaa, tai sitten saisin odotella oven takana kunnes joku muukin tulisi töihin, puoli tuntia vähintään, pahimmassa tapauksessa kauemminkin. Kreit.

Ovikoodi tuli jostain lihasmuistista. Sormet onneksi muistivat oikean järjestyksen, vaikka aivoista ei irronnut edes oikeita numeroita. Sitten jännityksellä konetta avaamaan. Hetken miettimisen jälkeen salasanakin irtosi oikein heti ensimmäisellä kerralla, numerot ja isot kirjaimet kaikki oikeille paikoilleen. Teetä keittämään ja postin kimppuun.

Eikä tälle päivälle ollut mitään kiireellistä tehtävää. Vain rauhallisia rutiineja, pehmeä lasku arkeen. Onnistunut lomaltapaluu.

Kolme kuukautta ja vajaa viikko. Sitten sanon palkkatöille näkemiin, ainakin vuodeksi. Miten siihen tuntuu olevan niin vähän aikaa?

Pikapuoliin puolivälissä

Mistään ei oikein huomaa, että olisin raskaana. Eikä sitä aina oikein muistakaan. Enää ei ole pahoinvointia eikä vatsa ole vielä raskaanaolevan vatsa. Se on muuten vain paksun naisen vatsa. No jaa, vessassa kyllä pitää käydä aivan liian usein. Väliaikaiset hyvästit siis seurapiirirakolle, jonka ansiosta bakteerikauhuinenkin voi viettää vaikka 16-18 tuntia kaupungilla käymättä kertaakaan julkisissa käymälöissä.

Elviksen liikkeet ovat alkaneet tuntua vasta nyt. Olisin voinut vannoa, että istukka on kohdun etuseinässä estämässä tuntemuksia, mutta ei. Takaseinässä se möllöttää. Lintusen liikkeet tuntuivat jo raskausviikolla 14, mutta silloin sitä olikin aikaa kuulostella kehonsa joka rapsausta. Nyt Lintunen pitää ajatukset toisaalla varsin tehokkaasti.

Niin, ja siitä minun sallittaneen iloita, että painoni on reilut kaksi kiloa alle lähtöpainon vielä tässä vaihessa. Tällä painoindeksillä kun ei ole varaa edes puoleen keskimääräisestä raskaudenaikaisesta painonnoususta. Ravintoterapeutin ohjeet ruokavalion viilauksesta eivät ole menneet hukkaan, niin tylsältä kuin se kasvisten jäystäminen ja Oivariinin vaihto mauttomaan Benevivaan alkuun tuntuivatkin. Kaikkeen näköjään tottuu, ja hyvä onkin, kun niitä rehuja ja Benevivaa sitä on vedeltävä lopun ikäänsä, raskaana tai ei.

Kolmisen viikkoa sitten nukuin vielä kevyesti kellon ympäri, mielelläni olisin ottanut lisäksi torkut tai parit. Nyt ei öisin tule uni silmään. Ei sitten millään. Näin lomalla sitä tulee kuitenkin vielä nukuttua 8-9 tuntia vuorokaudessa, mutta viikon päästä pitää pärjätä 4-5 tunnilla. Ei se satu kun siihen tottuu.

Syökää kakkua

Suosittelen tätä palaa. Siinä on laittamattomasti ilmaistu se, mitä minäkin ajattelen. En vain saanut sanoja oikeaan järjestykseen, vaikka monta päivää mietin. Onneksi jotkut osaavat.

Vanheneminen on taidetta

Iltapäivällä matkamittari pyörähti jälleen kierroksen ympäri. Jos elän yhtä kauan kuin äidinäitini, minulla on reipas vuosi aikaa. Ei riitä. Jos elän yhtä kauan kuin äitini, aikaa on rapeat 15 vuotta. Ei riitä sekään, enää. Elvishän on ( olettaen, että hän syntyy elävänä ja pysyy elossa) silloin vasta rippikouluiässä, siis liian nuori. Jos elän yhtä kauan kuin isäni äiti, elettäväksi jää vielä 36 vuotta. Se riittää.

Vanhenemistani en ole eritysemmin koskaan juhlinut, paitsi silloin kun täytin 30. Silloin pidin hilupilttuuta kaiken yötä. Olin kuvista päätellen pavun ruskea, normaalipainoinen, kiharatukkainen, nauravainen, ja rohkenen sanoa: seksikäs. Mitä on jäljellä nyt? Nauru. Muu on mennyttä.

Mitä on tullut tilalle? Kokemuksia, itsetuntoa ja -varmuutta, rohkeutta, lapsi, kiloja, harmaita hiuksia, onnellisuutta. Tietoisuus siitä, että minä olen minä, tässä ja nyt. Olen nainen, puoliso ja äiti. Olen hyvä näin, tällaisena kuin olen. Elämästä on tullut ilo. En haluaisi takaisin siihen elämään, jota elin kolmekymppisenä. Näin on hyvä. Näin on hyvä.

Voi kun pian tulis pakkanen!

En pidä erityisemmin auringonpaisteesta enkä helteestä. Inhoan tätä nihkeää oloa, tippuvaa hikeä ja seisovaa kuumuutta. Mutta suotakoon tämä hellejakso nyt niille, jotka siitä pitävät. Suurimman osan aikaa Suomessa on kuitenkin minulle mieluisammat säät: pilvistä, sateista ja pakkasta. Nam!

Elämistä ja olemista helpottaa takapiha, olkoonkin että se on paahteinen ja vielä hiostavampi kuin sisätilat. Mutta Lintuselle voi viritellä sinne vateja ja ammeen täynnä vettä. Uimarannalle tästä on autottomalla aivan liian pitkä matka. Mummolassa oli kolmensadan litran kahluuallas, jota Lintunen suureellisesti kutsui vesipuistoksi. Kotona on tyytyminen vähäisempään vesimäärään.

Mummolassa oli muutakin mukavaa, kuten puutarhakeinu, jossa kiikkua, sekä ruohosipulinkukkia, joita nyppiä. Ja tuhottomasti sääskiä, vaikka ne eivät olleetkaan mukavia. Lintuselle nousi hyttysenpistoista kahden euron kolikon kokoisia paukamia, ja sopivasti kehräsluun kohdalle pistänyt sääski sai koko jalkaterän turpoamaan pariksi päiväksi.

Lintunen oppi mummolassa myös paljon uusia sanoja, jotka hän toivottavasti unohtaa ennen päiväkotiin paluuta. Jumalauta (nuota sääskiä), helvetti (kun on kuuma) ja voi xittu (mä sanon ihan suoraan) tuskin saavat siellä suurtakaan suosiota.

Mutta vielä on lomaa jäljellä, toista viikkoa. Sitten on paluu arkeen ja ihanasti ilmastoituun toimistoon. Siihen asti voi rauhassa kuunnella päässä pyörivää kappaletta parinkymmenen vuoden takaa: Helle (es. Papu ja pojat).

Lomapäivitys

Elma on näemmä tänään viettänyt äiti-tytärpäivää. Minä olen viettänäyt kokonaisen äiti-tytärviikon vähän päälle kaksivuotiaan kanssa. Alkaa olematonta pipoa kiristää. Sielu huutaa lepoa, rauhaa ja yksinoloa. Ei ole näköpiirissä sellaista, ei.

Sweetie on edelleen muilla mailla vierahilla, Junior häipyi maanantaina isälleen remontti-reiskaksi, Zot tekee töitä ja harrastaa. Tänään en ole nähnyt koko miestä, kun oli aamulla lähtenyt ennen kuin Lintusen kanssa heräsimme ja tulee huomisen puolella. (On taas se jokatoinen perjantai, kun Elämäni Valo vetää roolipeliä. ) Lintunen herää samaan aikaan kuin minä, ja normaalisti minä olen meistä se, joka nukahtaa ensin illalla. Päiväunia lapsi ei enää nuku. Virtuaalielämää on turha yrittääkään viettää, Lintunen ei sellaista siedä. Hän tietää hyvin, mistä napista kone sammuu.

Ainoa paljon puhuttu oma aika tällä äidillä tällä viikolla oli keskiviikkona, kun kävin tunnin kestävällä opastetulla hautausmaakierroksella. Sekin oli vähän pettymys, sillä oppaana oli Sweetien ja Juniorin aikoinaan kastanut rovasti, yksi harvoista (?) naispuolisista Suomessa. Sinänsä ihan mukava ihminen, mutta ulosanti oli kovin epäselvä, kaipasin anekdootteja ja tarinoita, eikä hän oikein osannut vastata kysymyksiin. Pitänee siis mennä uudelleen jonkun toisen oppaan johdolla, sillä olen halunnut jo monta vuotta tehdä tuon kierroksen. Ja uuteen kierrokseen toisen oppaan johdolla rovastikin meitä kehotti, kuulemma jokainen opas kierrättää vähän eri muistomerkeillä ja keskittyy eri asioihin. Mutta opinpa ainakin, että Näsinmäelle on haudattu 80 000 vainajaa ja muistomerkkejä on 15 000.

Maanantaina painumme Lintusen kanssa Pendolinolla viikoksi mummolan lihapatojen ääreen. Mumma ja pappa siellä jo kovasti odottavat. Samalla reissulla treffaamme nenästä nokkaan tähän asti vain netistä tuttuja persoonia. Minä täällä jo kovasti odotan sitä. Vaikka tämä viikko on kyllä ollut harvinaisen vilkas noin tapaamismielessä, eipä sillä. Torstaina pukkasin sadekuurojen välissä Lintusen kärryillä kaupungille, ja heti kohta paikallisessa kauppakeskuksessa (köh köh) törmäsimme ensin yhteen ja sitten puoleen tusinaan entisiä ja nykyisiä teatterilaisia. Siinä muisteltiin menneitä ja kehuttiin kesän yleisömenestystä ja muodostettiin kohtuullinen ruuhka. Vähän myöhemmin näin pitkästä aikaa yhtä niistä ensimmäsistä ihmisistä, joihin tutustuin silloin vuonna 1982, kun aloin riiustella näillä kulmilla.

Sitten suuntasimme Lintusen kanssa askeleemme vielä kummipoikaani katsomaan. Kummipojan äitiin olen tutustunut teatterilla 9 vuotta sitten, ja isän tapasin ensimmäistä kertaa samana yönä kuin entisen aviomieheni, ööö... äkkiä laskien 23 vuotta sitten. (Jösses, että mää olen vanha. ) Olimme jossain välissä oikein perinteisiä perhetuttujakin (kyläilyä ja kortinpeluuta ja yhteisiä juhannusjuhlia ja sen sellaista) , mutta sitten tuli ensin eron meidän perheeseen ja vuosikymmen myöhemmin kummipojan isän perheeseen, ja yhteydenpito jäi satunnaisiin tapaamisiin työmatkabussissa tai kaupungilla. Mutta niin on elämä metka, että tässä sitä taas ollaan, perhetuttuina, mitä nyt on puoliskot matkalla vaihtuneet ja lapsia tullut molemmille lisää.

Niin, sitähän minä oikeastaan tulin vain sanomaan, että hirveästi ei kannata henkeä pidätellä uusia päivityksiä odotellessa. (Tapani mukaan vaan hieman rönsähdin tuossa välillä ajatuksen harhapoluille.) Mummolassa on pelit ja vehkeet, ja netissäkin tulee varmasti poikettua. Mutta polkkaamaan en taida siellä kuitenkaan ruveta. Luulisin.

Oho, yleensä olen tähän aikaan vuorokaudesta ollut jo ainakin tunnin unessa, mutta nyt ei nukuta yhtään. Pepsi-Max on ihmeainetta.

Sadepäivän ratoksi

Ajakaa, naiset, ajakaa!

Tuli näistä kahdesta pakottava tarve sanoa: ajakaa, kanssasisaret, ajakaa rohkeasti vaan! Ajokortti on aivan liian kallis käytettäväksi pelkkään henkilöllisyyden todistamiseen.

Aja aina kun siihen on tilaisuus. Jos tilaisuuksia on liian harvoin, järjestä niitä.

Jos joku ei haluaisi antaa sinun ajaa, koska hänen mielestään ajotaitosi on kehno ja olet vaaraksi itsellesi ja muille liikenteessä, kysy: "Miten voin koskaa tulla paremmaksi kuskiksi, jos en koskaan saa ajaa?"

Jos joku ajaessassi arvostelee, neuvoo, huokailee ja henkäilee vieressä kaiken aikaa, pyydä häntä vaikenemaan. Sano, että sinä ajat autoa nyt ja jos kaipaat ohjeita, osaat kyllä pyytää niitä, kiitos. Jos pyyntö ei tehoa, komenna arvostelija takapenkille. Jos takapenkilläkään ei osata olla hiljaa, pysäytä auto ja kerro, että jos suu ei pysy supussa, sopii kävellä.

Jos ajaminen pelottaa, aja silti. Aja hiljaisina aikoina, aja ruuhka-aikaan, aja kaupungissa ja maantiellä. Aja pimeällä, sateessa, lumituiskussa, liukkaalla ja kesäkelillä. Aja tuttujen paikkojen lisäksi myös vieraissa paikoissa. Käy reitti mielessäsi läpi etukäteen. Jos ajat harhaan, voit pysäyttää turvallisessa paikassa, kääntyä ympäri ja palata takaisin. Varaa tarpeeksi aikaa, äläkä hermostu vaikka sinulle tööttäiltäisiin torvea tai näytettäisiin kansainvälisiä käsimerkkejä. Jokainen kuski tekee töppää joskus, jokainen on joskus ollut aloittelija. Ole itsellesi armollinen, anna itsellesi aikaa oppia.

Tartu rattiin, käännä virta-avaimesta ja anna mennä! Vapauta sisäinen autoilijasi! Varmuus tulee ajan ja ajon myötä, ja jonain päivänä huomaat ettei ajaminen jännitä enää. Jonain päivänä sinulle valkenee, millainen nautinto on karauttaa peltiratsulla kohden auringonlaskua. Siihen asti: aja, aja, aja!

Edit: Unohtui sanoa, että ei tämä paatos yksin Kauran autoilusta herännyt, vaikka olikin se kuuluisa viimeinen korsi. Pienen ajan sisällä on tullut taas vastaan niin monta samanlaista tarinaa. Ihan vasta oli puhetta työkaverin kanssa hänen vaimostaan, joka ei uskaltaudu rattiin. Ei, vaikka mies kuinka kannustaa ja rohkaisee. Kun en tunne vaimoa, niin en kehtaa hänelle mennä saarnaamaan. Saarnaan siis blogissani, jospa siitä joku vaikka valaistuisi.

Häämöttää jo

Loma nimittäin. Mutta voidakseen lomailla levollisin mielin täytyy ainakin tämän työtätekeväisen painaa vielä pari päivää kuin viimeistä päivää. Ei kunnian kukko laula, jos henkilökohtainen loukkaus ei rapsahdakaan palkansaajien pankkitileille ei 15.7. Verottaja kiittää ja kuittaa korotuksilla, jollei tilitys ja ilmoitus ilmaannu ajallaan. Sijaista ei ole, mitä nyt pomo vähän pakollisia päällimmäisiä pöyhii, makselee laskuja ja sen sellaista.

Eilinen päivä meni kristallipalloa kiillotellessa ja likviditeettiä ennustellessa. Että mistä niitä euroja tulee, minne menee ja mitä jää kassan pohjalle. Viisi seuraavaa viikkoa ennustelee vielä ihan vaikka silmät kiinni, mutta tulevan vuoden toukokuun kohdalla kristallipallossa ilmenee jo häiritsevää sumeutta. Itse asettamani toleranssi heittojen suhteen on pieni. (Jostainhan sitä on stressiä revittävä, eikö?) No, enpä minä täällä vuoden päästä ole marisemassa, että myyntihenkilöt hei, yrittäkää nyt edes budjettiin päästä, kun tuli vuosi sitten silleen povattua.

Loma on loma vaikka sen enimmäkseen kotona vietänkin. (Zotin loma on lykätty hamaan tulevaisuuteen, joten meillä ei ole yhtään yhteistä lomaa.) Katselin eilen äkkilähtöjä sillä silmällä, että jos vaikka Lintusen kanssa pyrähdettäisiin mummolan lisäksi myös vähän kaukaisemmille maille. Sisso sentään, mitä matkailu nykyään maksaa! Vuonna 1999 olin Sweetien ja Juniorin kanssa viikon Kreetalla, matka maksoi 1495 markkaa. Nyt minä ja Lintunen emme kaksin olisi päässeet yhtään mihinkään alle tuhannen euron, ja sillä rahalla majoitus olisi joko ollut määrittelemätön tai hyvin vaatimaton, mikä taas ei kaksivuotiaan kanssa kovin houkuttele. Kallein silmään osunut viikon reissu maksoi 1600 euroa ja risat, mutta se olisikin ollut sitten All Included. Viisi vuotta sitten Zot ja minä pulitimme euroina suurinpiirtein saman verran kahdesta viikosta Bangkokissa ja Hua Hinissa, luksusluokan hotellissa, yhteensä, molemmilta. Että eipä pyrähdetä sitten Etelä-Pohjanmaata kauemmas. Onnistuu se lomailu kotioloissakin. Kokemusta on, sano entinen likka.

Hävinnyt: poliisilaitos

Paikallislehden yleisöpalstalta:

....joka ystävällisesti toimitit puhelimeni poliisilaitokselle, joka hävisi 7.6.....

Miksi ihmeessä tämä naurattaa minua näin paljon? Taidan olla himmeämpi, kuin luulinkaan.

Bongattu: mäkitervakko

Ei, en ole vieläkään poikennut siellä moottoritien pientareella. Mutta koska viruin eilen (ja tänään myös) ankaran flunssan kourissa kotona, pääsi Zot poikkeuksellisesti autolla töihin. Mistä seurasi se, että minä paarustin kahden Panadolin voimalla kävellen hakemaan Lintusta hoidosta. (Rintaan pisti, niveliä särki ja henki loppui. Ja tänään sama uudelleen, huh!)

Kävelimme (Lintunen ei halunnut istua rattaissa, vaikka matkaa on kolmatta kilometriä) takaisin turvallisempaa mutta pidempää reittiä. Ja siinä, missä kävelytie sukeltaa alikulkutunneliin, aivan siinä tunnelin suulla rinteessä, siinä niitä oli muutama yksilö. Mäkitervakoita, aniliininpunaisia, mustaa tahmaa, "tervaa", varressaan. Tuuletusta!

Näimme myös lupiineja, koiranputkia, suolaheinää, siankärsämöitä, pihasaunioita, pujoja eli marunoita, hevonhierakoita, piharatamoita, savikoita, timoteitä, luhtalemmikkejä, harakankelloja, puna- ja valkoapiloita, niittynätkelmiä, ketohanhikkeja, maitohorsmia (ei vielä kukkivia), keto-orvokkeja, heinätähtimöitä, valkopeippejä, sekä jotain sellaista, jota en ole vielä onnistunut tunnistamaan. Se on selvästi esikko, mutta mitä lajia, ei aavistustakaan.

Hautausmaa on suuri, ei kovin kaunis kaikkialta, mutta mielenkiintoinen. Pidän eniten siitä uurna-alueesta pienessä rinteessä, jossa muistolaatat on sijoitettu luonnonkiviin. Kivien välissä kasvaa maanpeitekasveja, ja omaiset ovat istuttaneet värikkäitä, matalakasvuisia kukkia kivien eteen.

Yleensä kävelyreittimme kulkee hautausmaan läpi, sillä sen kiertäminen vie liikaa aikaa ja voimia, niin tälläkin kertaa. Lintunen ihaili kukkia ja patsaita haudoilla. Suorakaiteenmuotoiset, reunuskivillä ympäröidyt ja hiekan peittämät haudat olivat hänen mielestään hiekkalaatikoita. Lintusesta oli hauskaa, että hiekkalaatikoissa kasvoi kukkia.

Lintunen on rauhallinen lapsi, ja hän kulkee hautausmaallakin paikan vaatimalla arvokkuudella, pysähtyen aina välillä katselemaan tarkemmin jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa, mutta varoen koskemasta tai tallomasta. Lintunen huomaa paljon sellaista, mitä aikuisen silmä ei heti hoksaa. Hänen kanssaan on hauska olla kiireettömällä kävelyllä. Siinä unohtaa kuumeen ja kolotuksen.

Kärkikuusikko päässäni juuri nyt

Luulin jo tältä välttyväni, mutta Aallotar paiskasi kuin paiskasikin meemin tänne. Minä en haasta ketään, kun kaikki on jo haastettu.

Ei mistään erityisestä syystä:

• Zen Cafe: Älä tee
• Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura
• Mamba: Kytkin paskana
• Jonna Tervomaa: Yhtä en saa
• Samuli Edelman: Karavaanari
• Dido: White Flag

Tuosta Didosta täytyy sen verran sanoa, että tässä päivänä muutamana ajelimme Lintusen kanssa autolla ja kyseinen kappale soi radiossa, loihe Lintunen kysymään: "Äitikös se siellä laulaa?"

Hemuli nukkui pommiin

Sisäinen kelloni jätätti aamulla. Normaalisti herään aina viimeistään 5.30, yleensä kuitenkin jo 4.56 ja ihan ilman herätyskelloa. Tottumuksen voima on ihmeellinen, minä sentään olen entinen illanvirkku aamuntorkku. Tänään heräsin vasta 5.56, ja oli tulevinaan kiire, kun normaalisti olen jo tuossa vaiheessa kovaa kyytiä matkalla töihin. Mitään kiirettä oikeasti ei olisi ollut, voin yhtä hyvin tulla töihin yhdeksältä sen normaalin puoli seitsemän sijaan, mutta kun olen jotenkin ajastanut itseni niin, että täällä olisi hyvä olla 6.30. Muuten olen muka myöhässä.

Ja koska sisäinen kelloni jätätti, ja myöhästyin vartin lähdöstä, en millään ehtinyt pysähtyä uhmaamaan vaaroja (= venäläisiä liikemiehiä) moottoritien lehvähdysalueella, niin että olisin voinut tarkistaa, että mikä se anilliininpunainen kukkiva oikein on. Mutta ehkä huomisaamuna jo. Elämme jännittäviä aikoja!

Hemulointia

Puolet työmatkastani paahdan pitkin moottoritietä, toisen puolen kehäteitä. Kehien varrella ei kauhean paljon piennarkasvillisuutta ole, tai sitten en vilkkaamman liikenteen vuoksi ehdi kiinnittää siihen huomiota. Mutta moottoritien pientareet, niillä kukkii.

Olen alkanut tuntea suunnatonta halua päästä moottoritien pientareelle tutkailemaan, mitä kaikkea siellä oikein kasvaakaan. Ainakin koiranputkea ja lupiineja. Niittyleinikkejä ja sananjalkoja, tai ehkä se on alvejuurta. Vaikea tunnistaa lajia, kun ajaa sataakahtakymppiä ohi. Nyt pientareella kukkii myös jokin aniliininpunainen, ja minun olisi välttämättä päästävä katsomaan voisiko se kenties olla mäkitervakko. En ole nähnyt mäkitervakkoa kymmeniin vuosiin.

Olen melkein päättänyt kerätä kasvion. Tieteelliset nimet ja kaikki. Oppikoulussa kasvien kerääminen oli pakkopullaa, ja tieteelliset nimet ovat hävinneet muistista melkein kaikki. Vain Anemone nemorosa ja Convallaria majalis ovat jääneet mieleen. Mutta tunnistan kuitenkin yllättävän paljon kasveja. (Paljon enemmän kuin Zot, joka ei erota leskenlehteä voikukasta. Se lienee ymmärrettävää, jos on käynyt vuosikausia koulua ihan toisissa maissa.) Mutta nyt minä haluan oppia tuntemaan niitä lisää.

Minusta tulee Hemuli.

Kadonnut jälkiä jättämättä

Olen hukannut ajokorttini. Yleensä se on aina lompakossa, mutta tuossa yhtenä ehtoona en halunnut ottaa koko lompsaa mukaan, kun ajoin hakemaan Sweetietä teiniriennoista. Pistin siis pelkän ajokortin takkini vetoketjulliseen taskuun. Se ei ole siellä enää. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin siirtänyt sen sieltä laukkuni sivutaskuun, mutta se ei ole sielläkään. Eikä laukussa. Eikä käsilaukussa. Eikä lompakossa, ei autossa, ei kotona, ei töissä, ei missään. Paitsi hukassa.

En ole koskaan joutunut näyttämään ajokorttia ratsiassa tms. tilanteessa. Mitä vetoa, että nyt kun sitä korttia ei ole, niin jopa kohta sitä poliisi kyselee?

Hiljaiseloa

Ei jaksa, ei ehdi, eikä ole paljon sanottavaa, tai jos onkin, niin se ehtii unohtua siihen mennessä kun pääsee netin ääreen.

Zot painaa töitä, harrastaa, treenaa vaihteeksi systemaattisesti maratonia varten, ja ensi perjantaina "virkistyy." Parisuhde pysyy tuoreena, kun näkee harvoin.

Sweetie lähtee huomenna Seinäjoelle Power Cupiin. Yleensä Poweri on ollut kesän kohokohta, mutta ensi viikolla teini lentää Torquay'n (miten se pitäisi oikein kirjoittaa?) kansainväliselle kielikurssille. Kaipa se siellä kieltäkin oppii, toivoo hyväuskoinen äitee.

Junioria ei ole paljon kotona näkynyt. Kesä on mutta koulua ei, paljon aikaa hengailla kavereiden kanssa skedeämässä. (Tai jotain sinnepäin. Kun minä olin nuori, sanottiin vielä rullalautailemassa. Nykyään kuulemma ei.)

Lintunen sairastaa. Lapsella on ensimmäistä kertaa korvatulehdus, ja ehkä keuhkokuume kaupan päälle. Tulee mieleen, että mentiinkö lääkäriin liian myöhään, kun kuume nousi torstaina, sunnuntaina sitä ei ollut ollenkaan, mutta maanantaina lapsi oli aivan vetämättömissä ja vasta sitten mentiin tohtorille. Paha sanoa.

Lääkitseminen on yhtä tuskaa. Lientä annetaan onneksi vain kahdesti vuorokaudessa ja vain kaksi millilitraa kerrallaan, mutta koville ottaa sekin. Lääkkeen jälkimaku on kitkerän katkera, vähän kuin Kynneliä olisi ottanut. Minä nimittäin maistoin ihan tipan, kun Lintunen oli eilen aamulla istunut kaksi tuntia sohvalla kuolaamassa tauotta ja valittamassa, että se on pahaa. No on, todella pahaa on. Mutta ei auta, vielä 16 satsia on truutattava sätkivään ja parkuvaan potilaaseen. Ei kiva.

Elviksellä näyttäisi kaikki olevan hyvin. Aivot on, vatsalaukku ja virtsarakko ja sitä myöten ruokatorvi ja munuaiset on. Kokoa oli sen verran, että laskettua aikaa veivattiin vajaalla viikolla aiemmaksi. Nyt vain kasvatellaan.

Minä odotan lomaa. Enää 11 työpäivää.

Minulla on unelma

Olen viimeaikoina yllättänyt itseni haaveilemassa paritalosta. Paritalossa minä asun nytkin, mutta haluaisin sellaisen paritalon, jossa meidän perhe omistaa molemmat asunnot. Minulla olisi toinen asunto ja Zotilla se toinen.

Siellä se saisi vapaasti levitellä sanomalehtiä ja likaisia astioita ihan mihin huvittaa. Keräillä nurkkiin pahvilaatikoita, kuitteja, Lintusen pissaisia vaippoja, mytättyjä paperinenäliinoja, sanomalehden taitteeseen leikeltyjä varpaankynsiä. Siivota vaikka vain kerran vuodessa, kun äiti tulee kylään. Eikä tarvitsisi skitsahtaa jokaisesta kissankarvasta housunpultussa. Voisi ripustella puolipitoiset vaatteensa vaikka kattolamppuun, eikä tarvitsisi kuunnella alituista natinaa pyykkikoreista.

Minä saisin elellä omassa puoliskossani ilman, että ensimmäiseksi töistä tullessa täytyy keräillä sohvan selkänojalta käytetty vaippa, sohvapöydältä lukuisia juomalaseja, sekä tyhjiä että sellaisia, joissa on vielä tilkka mehua, maitoa tai kaakaota pohjalla, yksi puolillaan kylmää teetä oleva muki, pari lautasta, hikoilevan juuston peittämiä paahtoleivän jämiä, lattialle ja sohvalle ripoteltua edellisen päivän Hesaria, ja sitä kaatuneesta nesteestä (teetä? mehua?) kostunutta pinoa aikakauslehtiä, jotka ehkä olin jo ehtinyt lukea, tai luultavammin en.

Meillä siivottomuudensietokyky on aivan eri tasolla. Toista ei vaivaa yleinen epäjärjestys ja suoranainen paskaisuus mitenkään, mutta pari kissankarvaa palttoon helmassa pompsauttaa otsasuonet pullolleen. Meikäläinen ei jaksa isommistakaan kissankarvaesiintymistä enää hikeentyä, mutta kaikkialla vellova epämääräinen roju ja keittiön lattiaan takertuvat jalat tekevät minusta takakireän ja hyvin, hyvin happaman.

En minäkään mikään siisteyden perikuva ole, en ollenkaan. Mutta naapureina asuessa ainakin ne sotkut olisivat sitten omia, puolin ja toisin.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Sweetie aloittaa syksyllä lukion. Hän harkitsi hetken pyrkimistä erikoislukioon, mutta totesi sitten, että matkojen takia päivät venyisivät turhan pitkiksi. Kunnianhimoinen ja itseltään paljon vaativa esikoiseni päätyi siis lähilukioon.

Alkuviikon hän on tuskitellut kurssitarjottimen kanssa. Siis ne joutuvat nykyään tekemään lukujärjestyksensä itse? Minä en ymmärrä tuosta taulukosta yhtään mitään. Ennen maailmassa rehtori väsäsi lukujärjestyksen kesällä ja se jaettiin meille syksyllä koulun alkaessa. Oli helppoa, ainakin oppilaille. Mutta nyt pitää itse päättää, että mitä sitä opiskelee, kuinka laajasti ja milloin. Itse pitää vahtia, että tarpeellinen määrä kursseja tulee suoritettua. Ja sitten sovitella tuon taulukon avulla itselleen lukujärjestys. Ei ole ihan helppoa se.

Sweetie ei tiedä enää/vielä, miksi hän aikoo isona ryhtyä. Ihan pienenä hän oli päättänyt olla kesäisin jäätelönmyyjä ja talvisin vuoristokiipeilijä. Vähän myöhemmin unelma-ammattina oli laulava kampaaja-kokki. Sitten hän oli useita vuosia sitä mieltä, että hänestä tulee DI. Minkä alan DI, ei tietoa, mutta DI joka tapauksessa. Ei niin kovin monta vuotta sitten hän ilmoitti menevänsä ensin korkeakouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Nyt hän ei enää tiedä mihin ryhtyisi. Siksi hän on päättänyt opiskella lukiossa pitkän matematiikan ja laajat luonnontieteet. Varmuuden vuoksi, jos sattuu tarvitsemaan. Kielet hän oli ajatellut jättää vähemmälle, koska hän oppii niitä helposti, joten hän voi opetella niitä myöhemmin tarpeen mukaan.

Minua harmitti aivan suunnattomasti, että hän päätti noin vain lopettaa A2-kielen lukemisen. Viiden vuoden opiskelu aivan hukkaan, sanoin minä. Ei toki hukkaan, sanoi viisas tyttäreni. Konstikos se on tarvittaessa elvyttää ruostunut kielitaito, kun pohja on vankka. No niin, onhan se nyt niinkin, mutta silti. Vaan eilen tuo oli käynyt lukiolla naputtelemassa kurssinsa koneelle ja jutellut opon kanssa. Tämä oli saanut lapsoseni vakuutettua, että sitä aakakkosta kannattaa kuitenkin opiskella. Siirtää joitakin reaalikursseja toiselle vuodelle ja raivata näin tilaa kielen opiskelulle. Pienestä sitä äiti-ihminen tulee iloiseksi. Vaikka asiahan ei oikeastaan millään lailla edes kuulu minulle. Sweetien elämä ja tulevaisuus, hänen päätöksensä. Itseään vartenhan hän opiskelee, ei minua.

Teininuoriso ei ole ollenkaan niin hunningolla kuin joskus voisi lehtiä lukiessa ja yleistä keskustelua kuunnellessa kuvitella. Teininuoriso on välillä niin fiksua, että ihan huimaa. Kun sitä vain pystyisi itsekin olemaan riittävän fiksu. Antamaan vastuuta, tilaa ja vapautta sopivasti. Ja samalla muistamaan, että viisaanoloinen teininuori on kuitenkin teininuori, ei vielä aikuinen.

Mummin kanssa kävelyllä

Näin viime yönä unta Mummista. Veimme Mummin kanssa kenkiä suutariin, ja Mummilla oli jotain pääsylipun näköisiä maksulipukkeita. Epäilin, että ne taitavat olla jo kyllä vanhentuneita, mutta suutari otti ne vastaan. Sitten olimmekin jo ulkona kävelemässä, oli talvi, lunta ja liukasta. Kävelimme käsikynkkää, ihan niin kuin oikeastikin silloin kauan sitten kävelimme. Mummilla oli kiiltävänmustat pyöreäkärkiset nilkkurit, se parempi talvitakki, se sininen, jossa oli toffeen värinen minkkikaulus, sekä musta minkkihattu ehtaa 60-lukua. Aurinko paistoi, oli vähän pakkasta, ja Mummi jutteli niitä näitä. Aamulla oli hyvä mieli Mummin tapaamisesta.

On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.

Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.

Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.

Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?

Mitä en koskaan sanoisi

Tämä on ollut jo siellä ja täällä, mutta kun en millään meinannut keksiä omaa listaa.

1. Olen aina ollut sellainen sporttinen ulkoilmaihiminen
2. Eiköhän mennä kävellen, eihän sinne ole kuin muutama kilometri.
3. Totta kai voit olla ulkona niin kauan kuin haluat, kotiintuloajat ovat vaan ihan sellainen muodollisuus.
4. Ei nappaa työnteko tänään, soitan olevani sairas.
5. Taidan mennä röökille ja juoda samalla kupin kahvia.
6. Maksakastike on suurta herkkua.
7. Viedään kaikki kirjat divariin, mokomat pölynkerääjät.
8. Rotta olisi kyllä sitten söpö lemmikki.
9. Mennään naimisiin ja kutsutaan sukulaiset juhlimaan. Eihän siitä tule kuin nippa nappa kolmesataa vierasta, jos jätetään kaikki serkkua kaukaisemmat kutsumatta.
10. Perutaan Helsingin Sanomien tilaus.

Sattuipa sunnuntaina Senaatintorilla

Onnellista on istua kesäisen lämpimänä sunnuntaina Tuomiokirkon portailla appivanhempien kanssa ja katsella alhaalla Senaatintorilla pulujen perässä kirmailevaa Lintusta. Kuunnella, kuinka hänen kirkas lapsennaurunsa helisee yli kolmosen ratikan kirskunnan ja turistibussien jyrinän, kiipeää ylös, ylemmäs, ylimmille askelmille asti. Kiemurtaa siellä korvistamme sisään, lämmittää enemmän kuin taivaalla porottava aurinko, joka sekin polttaa nenän punaiseksi.

Access Denied

Firman nettiyhteyksiä valvoo ohjelma, joka estää pääsyn esimerkiksi peli-, porno- tai chat-sivustoille. Ihan ok. Ohjelmassa on myös ominaisuus, joka estää pääsyn sivuille, joilla esiintyy tiettyjä sanoja liikaa. En esimerkiksi pääse lukemaan Finlexistä rikoslakia, liikaa kiellettyjä sanoja. Sama juttu esimerkiksi Adoptiomatka-blogin kanssa:

Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.

Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.

Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.

Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.

Ötökkä on pop, hip ja rock!

Ainakin jos Lintuselta kysytään. Ei sellaista mönkivää, matelevaa tai lentävää ötökkää, joka ei häntä kiinnostaisi. Aamulla matka päiväkotiin vie aikaa, sillä täytyy pysähtyä tarkkailemaan kastematojen elämää. Kotiloissa riittää ihmettelemistä. Pitää pohtia mönkiäisten kokoa, sukulaisuussuhteita, uimataitoa ja puhekykyä, esimerkiksi.

Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"

Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.

Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.

1/90

Olen niin vanha, että mahdollisuuteni saada kromosomeiltaan poikkeava lapsi on noin 1/90. Näyttää aika paljolta, etenkin jos sitä vertaa mahdollisuuksiin sen ikäisenä, kun sain Sweetien: noin 1/1500.

Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.

Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?

Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.

Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.

C'est les moi

Minulla on aina ollut tarkka nenä ja erinoimaisen hyvä hajuaisti. Nyt se alkaa olla jo vähän liian erinomainen.

Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)

Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.

Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.

Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.

Äiti

Äitini oli kahdenkymmenen, kun minä synnyin ja pilasin äitini elämän. Veljeni syntyi pari vuotta myöhemmin, kiharatukkainen, kaunis poika. Vuosi, puolitoista myöhemmin äitini lähti. En tiedä minne, enkä tiedä miksi. Meillä ei koskaan puhuttu siitä asiasta. (No, ei meillä juuri puhuttu paljon muustakaan.) Ehkä hän halusi pelastaa itsensä, ehkä minut ja veljeni. Tai sitten hän oli jo silloin raskaana, sillä minulla on jossain neljä vuotta nuorempi sisar, joka ei ole isäni lapsi.

Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.

En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.

Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.

Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.

Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.

Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.

Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.

Meemityttää

Aivan vastustamaton meemi (köh) löytyi Ämmän blogista.

Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä viisi kirjaa ...

1. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
2. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
3. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
4. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
5. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
6. Tee virkkeistä jono.
7. Nimeä lähteesi.

Sisimmässään jokainen on tuuli, henkäys. Ei arpea, ei ihoa, ei lihaa. Rannan lähellä vesi oli kirkasta, vaaleanvihreätä ja tuntui viileältä nilkoissa, ja pohjan pikkukivet olivat auringonvalon täplittämiä. Nuorempi nainen sanoo, että kyllä, arkku pitäisi saada. "Kotona ollaan", hän sanoi.

Tommy Taberman: Oljenkorsia
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta

Sweet sixteen

Sweetie täyttää tänään 16 vuotta.

Silloin taannoin toukokuun viides oli hyvin lämmin ja aurikoinen myös. Sweetie putkahti ankaran ponnistelun tuloksena maailmaan klo 11.57, vai oliko se sittenkin 11.53? Olen unohtanut, voitteko kuvitella? Kun ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta kotiutumisen jälkeen makasimme Sweetien isän kanssa rinnakkain parivuoteessa ja kuuntelimme pinnasängyssä tuhisevaa esikoistamme, suorastaan tunsimme, kuinka vastuun raskas taakka laskeutui harteillemme.

Tuore isä esitti tyttärensä tulevaisuuden suhteen vain yhden toiveen: "Mitä tahansa, kunhan siitä ei tulisi kiltti tyttö." Eikä siitä tullut. Siitä tuli kunnianhimoinen, voimakastahtoinen, oikeudenmukainen, ystävällinen ja kaikin puolin hieno teininuori. Kilttikin, kyllä, mutta ei kiltti tyttö.

Nyt kun hän on kuudentoista, hän tahtoo neuvotella kotiintuloaikansa uusiksi. Sopimukseen ei olla vielä päästy ja ehdotus on jätetty pöydälle lepäämään. Viivytystaktiikkaa, puolin ja toisin. Lapsella on hämmästyttävät neuvottelutaidot, pakko myöntää. En voi muuta kuin ällistellä, että Entinen Mies ja minä olemme saaneet tuon häikäisevän olennon aikaiseksi. Kerrassaan käsittämätöntä on se.

Oi, ihana toukokuu

Että sitä voi ihminen toisinaan olla vanha ja väsynyt ja melkein ilman syytä. Tekisi mieli sulkeutua säilyketölkkiin ja liimata päälle etiketti:

Avaa vasta seuraavassa elämässä.

Jossain sentään vielä kukkii. Tämän kevään ensimmäiset valkovuokot tuli bongattua moottoritien rampin laidalta.

Piimää ja puuroa

Raskaanaolevilla naisilla väitetään olevan erikoisia mielihaluja. Minä en koskaan ole tuntenut erityistä viehtymystä muurilaastin syömiseen tai suolakurkkuihin, tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan, jonka voisi lukea raskauden aiheuttamaksi himoksi. Mutta nyt ruumiini himoaa piimää ja kaurapuuroa.

Lauantai-aamuna tempaisin kitusiini puolisen litraa samettisen pehmeää kaurapuuroa. Olisin tempaissut enemmänkin, mutta kun ei ollut. Sunnuntaina sama juttu. Tänä aamuna en ehtinyt keittää puuroa, joten jouduin tyytymään Elovenan Hetki -pussiin työpaikalla. Ei mitenkään vedä vertoja kattilassa keitetylle puurolle, mutta kyllä sillä pahimmat vieroitusoireet taltuttaa.

Kauppareissulla piimähylly veti vastustamattomasti puoleensa. "Ei tykkää ", ilmoitti Lintunen nähdessään Gefilus-piimäpurkin äidin kädessä. Muistaa ilmeisesti jouluisen ensitutustumisensa piimään. (Puistatus, oksennusrefleksi, ja tädin ulkomaalaissyntyisen miehen lohdutus: "My first reaction exactly.") Armollisesti hän kuitenkin salli minun nostaa piimäpurkit ostoskärryihin kun vakuutin, että ne ovat äidille, Lintusen ei tarvitse maistaa.

Kotona avasin tölkin kädet täristen, kaadoin pitkän lasillisen ja join. Pehmeän raikas happamuus hiveli makuhermojani, ja minulta pääsi lasin tyhjennyttyä nautinnollinen ähkäisy. (Jota Lintunen nyt antaumuksella matkii aina kun saa oman lasinsa tyhjäksi maidosta. ) Ensimmäinen piimälitra meni lauantaina, toinen sunnuntaina. Onneksi kaupasta saa lisää.

Makeanhimon sen sijaan olen tyystin kadottanut. Ei tee mieli suklaata, ei salmiakkia. Hyvin erikoista, mutta ihan tervetullutta tällä vartalolla. Lounaaseen on enää pari tuntia. Mmmm... piimää....