Kerro, kerro kuvastin

Silmät kirkkaina, lujassa uskossa olen selittänyt aina ja kaikkialla, ettei minulla mitään ikäkriisiä ole, vaikka olenkin tukevasti keski-ikäinen ja aivan kohta eläkeiän kynnyksellä. Ah-hah-haa! Nyt täytyy kuitenkin lopettaa valheessa eläminen ja tunnustaa, että ehkä jotain ihan pientä ikäahdistuksen tynkää on havaittavissa.

Vuosia olen bongaillut lehdistä ja televisiosta syvää tyydytystä tuntien suunnilleen itseni ikäisiä naisia, jotka kuitenkin näyttävät huomattavasti minua vanhemmilta, kuka mistäkin syystä. Tänä talvena olen huolestuneena tutkaillut peilikuvaani, silmien alle hiipineitä hämähäkinverkkoja, jopa vekkejä, joihin ei mikään silmänympärysvoiteen lääppiminen enää auta. Naaman restauroimiseen menee aamuisin yhä enemmän aikaa, silti lopputulos näyttää yhä rapistuneemmalta, ikääntyneemmältä.

Säälittävyyteni syvyys koko rujoudessaan valkeni minulle kun Anne Holmlundista tuli ministeri. Ihmettelinkö yhtään, että kuka ja mistä ja onko meillä tuollainenkin kansanedustaja ollut jo viime kaudella? No en. Sen sijaan totesin ällöttävän itsetyytyväisenä, että tuokin nainen se on vain kolme kuukautta minua vanhempi, mutta näyttää ainakin kolme, tai sanotaan vaan ihan reilusti viisikin vuotta vanhemmalta. Kettumaisinta tässä on mieleni laidoilla läikkyvä ajatus siitä kuinka sisäministeri saattaisi varmasti kuvani nähdessään iloita, että tuokin kolme kuukautta nuorempi mutsi näyttää häntä vanhemmalta. Jos siis ministeri olisi yhtä pieni ihminen kuin minä.

Tunnollinen Työläinen, tunnetaan myös nimellä Lazur

Minähän tein tätä jo keskikouluaikoina. Ensin sairastin tuhkarokon joululomalla, vesirokon vuoro oli hiihtolomalla. Enimmillään minulla taisi olla 12 poissaolotuntia yhtenä lukuvuonna.

Nyt olen ollut jo jonkin aikaa vähän tukkoinen, olo on ollut epämääräinen ja puolikuntoinen, muttei kuitenkaan selvästi sairas. Pitkäperjantaina heräsin aivan kirjaimellisesti vihreä räkä poskella ja kurkku karheana, mutta käväisin silti töissä vääntämässä yhden raportin loppuun ja tulostamassa toisen aineiston valmiiksi tiistaita varten. Kun kerran kuitenkin ajoin Helsinkiin viemään perheen junalle, niin samoilla dieselelillä sitä käväisisi töissäkin, silkkaa säästöä on se. Lankalauantaina heräsin kolme varttia normaalia aiemmin, eli neljältä. Päätä särki, kaularauhaset olivat turvoksissa ja vilutti. Kahdeksalta mittari näytti 38, 2 astetta, ja minulla kun ei ikinä ole kuumetta.

Tänään olo on edelleen varsin sairas, vaikka kuumetta ei enää ole. Huomenna olen vielä paremmassa kunnossa, ja tiistaina täydessä iskussa. Näin saatiin taas yhdet pyhät ja harvinainen lapsi&miesvapaa viikonloppu käytettyä hyödyllisesti sairastamiseen, jotta työnteko ei kärsi. Ei sillä, että tulevalla viikolla mitenkään päin olisi edes voinut töistä pois olla. Raportointiviikko ja backup (=pomo) lomalla.

Syvään se on juurtunut, tunnollisuus.

Luultavasti oikein väärin

Pääsiäisleskellä (ilmaus pöllitty Hiipinältä) on kerrankin aikaa lueskella blogeja kaikessa rauhassa. Pörrö nillitti taannoin käsityöblogeista. Tämä ei ole käsityöblogi, eikä tästä sellaista tule, vaikka näin pääsiäisen kunniaksi pistinkin tuohon kuvan omin kätösin askartelemistani munista. Mutta luultavasti bloggaan kuitenkin oikein väärin ylipäänsä, joten lisäsin sivupalkkiin Pörrön tarjoileman namiskan. (Johon en nyt saa linkitettyä, koskapa blogi ei lataudu.)

Se tässä pääsiäisleskeydessä vaan on outoa, että täällä on kerrakin hiljaista. Jopa hiljaisempaa kuin öisin, vaikka simasuut ovat silloinkin hiljaa ja nukkuvat. Että voiko pelkkä tietoisuus siitä, että he ovat kolme päivää vajaan viidensadan kilometrin päässä potensoida hiljaisuuden? Teineistä ei paljon ääntä lähde, tai jos lähteekin niin se on erilaista ääntä. Vähemmän äänekästä, eikä ollenkaan vaativaa. Tätä herkkua ei ole usein tarjolla, joten nyt on tankattava urakalla.

Menen sohvalle tankkaamaan. Rauhallista ja riemukasta pääsiäistä itsekullekin!

Taidetta koteihin

Lintunen halusi mennä makuuhuoneeseen lepäämään. Yläkerrasta suljetun oven takaa kuului klassista musiikkia (radio) sekä onnellista lauleskelua (Lintunen). Myöhemmin paljastui, että Lintunen oli ehkä lepäillyt, mutta hänen kätensä ei. Kolmella seinällä, kolmessa kaapin ovessa, kahdessa kaapin seinässä, yhdessä huoneen ovessa + kahdessa karmissa, kahdessa sängyssä (myös sälepohjissa), yhdessä patjassa, yhdessä vauvanvaatteita sisältävässä äitiyspakkauslaatikossa sekä kuudessa 50 X 30 cm:n kokoisessa Lundian hyllytasossa oli taidetta koteihin kerrakseen. Seinillä taide ylti lähes katonrajaan, sillä nuori taiteilija oli onnistuneesti käyttänyt kerrossängyn tuomaa lisäulottuvuutta hyväkseen.

Eikä tuolle edes voinut olla vihainen, kun nauratti niin hysteerisesti. Seinistä ja kaapeista tussinjäljet lähtivät kivutta, ovi ja karmit joudutaan maalaamaan. Muulla ei niin ole väliä.

Tätä en olisi halunnut gynekologin suusta kuulla

Ei täällä kyllä mitään ole.

Vuosi sitten touko- tai kesäkuussa langat vielä näkyivät, mutta joskus sen ja tämän päivän välisenä aikana oli koko helvatan hormonikierukka kadonnut jälkiä jättämättä. Sitä äkkinäinen luulisi, että senkin kokoisen kapineen kyllä huomaa, jos se pimpasta ulos putkahtaa. Mutta ei, ei näköjään huomaa.

Nyt siellä taas on. Tällä kertaa osaan olla varuillani ja epäillä kapineen lähteneen livohkaan jos 8 - 10 päivää kestävät, tuplavarmistusta vaativat vuodot palaavat. Että voi tuplavarmistaa sitten muutakin. Kyllä tuon kuvan taistelijat lystilaatikossa ovat ehdottomasti minun viimeiseni.

Järjettömän hieno sunnuntai

Mennyt sunnuntai oli hieno päivä kolmesta syystä.

1. Nousin aamulla ylös (Sulon aloitteesta) klo 6.19 ja oloni oli varsin freesi ynnä krapulaton. (Toisin kuin lauantaina puolilta päivin M/S Galaxyn hytissä 5301. Näytin siltä kuin olisin nauttinut alkoholia Firman piikkiin pikkutunneille ja kärsinyt ensimmäisestä kankkusesta neljään vuoteen. Drinkkiliput olivat tallella yhtä lukuunottamatta. Ja sitäkään en käyttänyt itse. Silti hippajuomaa meni kurkusta alas valehtelematta tuplasti enemmän kuin edellisten neljän vuoden aikana yhteensä.)
2. Apassionata Hommage oli valtava elämys, niin Lintuselle kuin minulle. Kyynelehdin puolet esityksestä, niin syvän vaikutuksen se minuun teki. Ensi vuonna uudestaan.
   
3. Vihdoinkin sisustuksemme edustaa jotain tyylisuuntaa. Hesari sen kertoi: Punksuhi, just niikun meillä kotona.
   

Aina saa surra ja murehtia

Sweetie on kyllästynyt koulunkäyntiin. Hän tahtoo kirjoitusten jälkeen vuodeksi maailmalle, vaikka banaaneja lastaamaan. Jotenkin arvasin, että tämä on vielä edessä. Sweetiellä on ollut monta vuotta (ja on toki edelleenkin) selkeä tavoite ammatin suhteen. Opiskeluväsymys on kuitenkin ollut näkyvissä oikeastaan koko syksyn, jaksoarviointien numerot ovat olleet laskusuunnassa. Alkuviikosta Sweetie kysyi, että onko hänen pakko mennä yliopistoon. (On, jos haluaa toiveammattiinsa, muuten ei.) Olemme käyneet pitkin viikkoa keskusteluja eri vaihtoehdoista, joista osa nostaa äidiltä tukan pystyyn. Juuri nyt lapsi on päätymässä siihen, että hän käy pääsykokeissa vuoden päästä kesällä. Jos opinahjon ukset aukeavat, viilataan suunnitelmia sen mukaan. Jos käteen ei jää muuta kuin pyrkimiskokemusta, nuori ja rohkea aikoo suunnata vapaaehtoistyöhön maailmalle ja pyrkiä seuraavana kesänä uudelleen. Äidin sydäntä kylmää, mutta tämä nyt kuitenkin kuulostaa suunnitelmalta, ihan kohtuulliselta suunnitelmalta. Elämä on Sweetien, eikä hänen tarvitse elää sitä niin kuin se minusta olisi parasta elää.

Pienten puolestakin saa surra ja murehtia. Päiväkotijärjestelyihin on tulossa muutoksia vuoden 2008 alusta. Huonoin vaihtoehto on se, että tenavat siirretään toiseen päiväkotiin tammikuussa 2008, mutta Lintunen palaa eskariin entiseen päiväkotiin elokuussa 2009, jolloin Suloa kuskataan ensin kotoa reipas kilometri pohjoiseen ja sitten Lintusta siitä pisteestä vajaat 3 km etelään. Ei ole mukavaa sekään, mutta eniten huolestuttaa äärimmäisen huonosti muutoksiin sopeutuvan Lintusen hyvinvointi. ”Lapset kasvavat”, oli kaupungin päivähoidon johtajan virkamiesvastaus. Paras vaihtoehto on se, että Lintunen pääsee kielikylpyryhmään ja saa jäädä entiseen paikkaan, jolloin Sulo kielikylvetettävän sisaruksena ja erittäin potentiaalisena kielikylpyläisenä itsekin saa jäädä samaan taloon. Tämä tietysti edellyttää, että Lintunen soveltuu kielikylpyyn, sekään kun ei ole tuon lapsen kohdalla mitenkään itsestään selvää. Taas saa harmaantua näitä miettiessä. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi.

Sulosta sitä vielä saa huolta kantaakin. Poika on varsinainen Vaahteramäen Eemeli ja lisäksi onnettomuusaltis. Toistaiseksi vauriolistalla on vasta katkenneet maitohampaat ja hiusmurtumainen leuka, mutta eipä tuota ikääkään vielä paljoa ole. Vielä on äidillä monta huolen täyttämää vuotta tulossa, toivottavasti.

Mitä tulikaan tehtyä

Se on lyhyt. Ei yhtään sellainen kuin olin ajatellut. 25 cm hiusten pituudesta pois sälyttää pärstään 15 vuotta ikää lisää. Ei hyvä tukkapäivä. Onneksi tukka on uusiutuva luonnonvara. Ei tarvitse kuin odottaa ja tukka kasvaa kaiken aikaa.

Paras tukkapäivä ikinä

Tukkahan ei koskaan ole niin hyvin kuin päivänä, jolloin on menossa leikkauttamaan sen uuteen uskoon. Tänään on se päivä.

Zotin vapaapäivä mahdollistaa tämän riemun, ja siksipä jätinkin auton hänen käyttöönsä päiväksi ja tulin julkisilla töihin. Läksin kotoa varttia aiemmin kuin normaalisti, ja olin töissä tuntia normaalia myöhemmin. Samalla sain vahvistuksen epäilyilleni siitä, että reilun vuoden kuluessa yksityisautojen määrä työmatkaliikenteessä on noussut. Kun vielä syksyllä 2005 sama bussivuoro oli niin täynnä, että neljänneltä pysäkiltä kyytiin nousseista osa joutui seisomaan. Tänään meitä oli kyydissä hädin tuskin tusina. HKL:n jatkoyhteysbussissa istuskelinkin sitten kuskin kanssa kaksin hyvän matkaa. Henkilöautoja oli aamukuudelta Porvoonväylällä jonoksi asti. Ja viimeinen 15 km etappini HKL:n sinisellä kesti ajallisesti vain noin 10 minuuttia vähemmän kuin joka-aamuinen 55 km:n ajeluni kotipihasta toimiston parkkiin. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä lasten hoitopäivän pitäminen mahdollisimman lyhyenä, eli kahdeksassa tunnissa, joka on pitkä päivä pienelle sekin, valintani on edelleen taittaa työmatkani omalla autolla, yksin. (Kimppakyytiläinen toki mahtuu mukaan, jos reitti ja aikataulu natsaavat. Halukkaat voivat ilmoittautua kommettilaatikossa.)

Tukka on vielä hyvin. Huomisesta en tiedä. On tämä jännittävää elämää!

Tää on taas niin tätä

Kerrankin kun ajattelin selata blogeja töissä. Niin tähän (klikkaa kuva suuremmaksi) se sitten tyssäsi. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta.

Menen sitten perjantailettuja syömään. Kermavaahdolla ja hillolla. Jotain etuja tässäkin firmassa sentään on.

Ei pysty, liian hapokasta

Lintunen jäi junan alle

Onkohan tullut vahingossa hankittua liian kiireinen elämä internätin ulkopuolella. Enää ei ehdi oikein edes lukea muiden tuotoksia, saati purskauttaa näkösälle jotain omaa. Sanomisen tarvetta on, aikaa ei. Pyhä kolminaisuus Lapset-Kotityöt-Ansiotyö on minut nielaissut. Jäätte siis paitsi jorinoita, joita olisi voinut kuvittaa vaikka näin. En vielä sulje luukkua lopullisesti, mutta ei täällä paljon kurkittavaa ole viime kuukausina ollut. Katsotaan kuinka ämmän jatkossa käy.

Veturi on vihdoin irti

Sulo sai paperisilppurin auki

Me käymme joulun viettohon...

...junalla heti huomisaamuna. Sukurikkaan joulun jälkeen palaamme rauhaisaan kotiin (joka toivottavasti on pystyssä kissavahdin jäljiltä) viettämään uutta vuotta, ja sitten alkaa arki ja uurastus.

Kurkistusluukku toivottaa kaikille rauhallista joulua!

No huh huh!

Valokuvatorstai 29. haaste

Accidentally in Love

Vain seitsemisen vuotta vanha päältätäytettävä pesukoneemme sanoi sopimuksen irti. Päätimme panna elämän risaiseksi ja tilata uuden koneen lisäksi myös kuivausrummun. Pyykkiähän nimittäin vielä pesee useampia koneellisia, vaan kun ei se mahdu mihinkään kuivumaan.

Reilun viikon tuskaisen odotuksen jälkeen kotiin tuli kaksi palvelualtista ja mukavaa asentaja, jotka kokosivat vessan nurkkaan vieressä näkyvän paketin. Ensimmäisen pestyn ja kuivatun koneellisen jälkeen olen ollut mennyttä naista. Miksi ihmeessä kuivausrumpua ei ostettu jo vuosia sitten? Pyykinpesu on silkaa iloa nykyään. (Myös Sulon mielestä. Ensin voi ihailla näkymiä lasiluukusta ja sitten voi vähän säädellä ohjelmia somista nappuloista.)



Ah, ma olen lovessa.... pahus vaan, että tätä vauhtia pyykkivuori on kohta pesty.

Aika jätti

Juice Leskinen osasi laittaa sanansa niin, että suomalaisen sielu soi. Minunkin monien muistojeni taustalla soi jokin Juicen lukuisista kappaleista. Minulla on myös ulkomusiikillisia muistoja Juicesta. Yksi niistä on muutaman kesän takaa.

Heräsin kännykän soittoon kapakoiden sulkemisaikaan. Tarvittiin kyytiä, sillä taksijono oli loputon, eikä kansantaiteilijan terveys sallinut reilun kilometrin kävelyä. Niinpä läksin matkaan pienellä siniselläni, ja poimin ravitsemusliikkeen edestä takapenkille kolme isokokoista ja yhden pienen humalikon, taiteilija asettautui pelkääjän paikalle. Toivoin, ettei poliisi satu vastaan tai perään, vaikka matka kulkikin poliisilaitoksen ohi. Yhdessä risteyksessä jouduin pysähtymään, ja katua ylittänyt kaatokänninen seurue tunnisti kyydittäväni. He tukkivat tien, taputtelivat konepeltiä ja ikkunoita, ja minua pelotti. Painoin torvea, nostin varovasti kytkintä ja pääsin lähtemään. Perillä Juice suuteli kiitokseksi minua ensin kädelle ja sen jälkeen poskelle. Hänellä oli lämpimät, pehmeät huulet ja oluentuoksuinen hengitys. Se oli viimeinen kerta, kun kohtasin Juicen nenästä nokkaan.

Oli aika, jolloin kuuntelin soitin repeatilla kahta Juicen kappaletta yökaudet läpeensä. Toinen oli Kaksoiselämää, ja toinen mielestäni Juicen hienoin biisi Pyhä toimitus. Yksi eniten käyttämäni lausahdus on nimiruno kirjasta Jumala on. Se sopii niin moneen yhteyteen, muihinkin kuin uskonnollisiin, ja minunkin suuhuni, vaikken uskokaan.

Taiteilija on poissa, mutta sanat elävät.

Ensimmäinen vuosi takana

Vuosi sitten makasin sairaalassa puolen vuorokauden ikäinen Sulo kainalossa. Pieni yllätyspallero on tuosta päivästä venynyt pituutta 29 senttiä, saanut painoa lisää 6,5 kg, kasvattanut paljon vaaleaa haituvaista tukkaa, vaihtanut silmiensä värin sinisestä harmaan kautta ruskeaksi, saanut neljä hammasta.

Hän oppinut ryömimään, konttaamaan, seisomaan tuettuna ja tuetta sekä kiipeämään ylös ja peruuttamaan alas portaita, kiipeämään yleensäkin, tappelemaan sisarensa kanssa leluista, leikkimään erilaisia loruleikkejä, hajottamaan näppärästi kaukosäätimiä palasiksi, vetelemään kirjoja hyllystä. Hän on ottanut ensimmäiset askeleensa, varovaiset ja horjuvat.

Hän on kasvanut rauhalliseksi, valoisaksi, uteliaaksi, leikkisäksi ja kerrassaan hurmaavaksi pieneksi pojaksi. Ja kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni, vauvaanen. Ehkä se on pahnanpohjimmaisen osa? Mamman viimeinen mussu.

Paskareissu

Viikko sitten läksimme viikonlopuksi mummolaan isänpäivää (ja papan syntympäivää) viettämään. Zot palasi suunnitelman mukaan kotiin maanantaina, mutta Lintunen, Sulo ja minä sen sijaan kotiuduimme vasta tänään. Mumma, pappa, Melli-täti ja Uljas-serkku olivat viikkoa aiemmin sairastaneet vatsataudin. Arvatkaa, tarttuiko tauti vielä viikkoa porukan parantumisen jälkeen. Kyllä ja ei.

Lauantai-iltapäivällä Sulo alkoi syöstä oksennusta kuin suihkulähde. Siinä meni mummalta pyykkiin mattoa, paitaa, housua ja tukkaa. Äidistä ja Sulosta puhumattakaan. Oksennusvaihe raju, mutta lyhyt, vain neljä - viisi tuntia. Suloa tankattiin Osmosalilla, jota poika veti posket lommollaan yön aikana puoli litraa.

Nurmi-täti sairastui sunnuntaina aamuyöstä, mutta oksensi ensimmäisen kerran vasta kymmenen tuntia myöhemmin. Lintunenkin oli makaillut kalpeana ja voipuneena koko päivän sohvalla, ja alkoi tyhjentää ennestään tyhjää vatsaansa samoihin aikoihin kuin Nurmi. Lintus-rassu oksensi kellon ympäri, mikään ei pysynyt sisällä varttia kauempaa. Hän oli urhea, tähtäsi ja osui joka kerta sankoon (tai wc-pyttyyn, jos sinne asti ehti). Äidin sydäntä raastoi pidellä pientään, jonka suolisto kouristeli niin, että sen tunsi käsissään. Ja se kauhea ääni, joka kouristuvasta ruoansulatuselimistöstä lähti! En ole koskaan kuullut sellaista, enkä halua enää kuulla. Kaksitoista tuntia kärsittyään Lintunen nukahti, ja aamulla herättyään hän oli terve.

Sulo heräsi maanantai-aamuna kainaloita myöten vihreässä kurassa. Sitä lajia sitten onkin riittänyt. Pahimpana päivänä (keskiviikko) vaatteita piti vaihtaa kerran tunnissa. Myös äidin, jos Sulo sattui oleman sylissä kun sontatykki laukesi. Onneksi mummolassa on hyvä pesukone sekä kuivaaja. Mammalla kun oli vaatteita varattuna vain viikonloppuvisiittiä varten, ei viikon oleskeluun eikä varsinkaan siltä varalta, että kostyymi piti panna vaihtoon pari kertaa päivässä.

Zot taipui taudin alle tiistaina. Vain Odysseus ja minä olemme pysyneet oireettomina. Ei aavistustakaan miksi virus ei tarttunut meihin, varsinkin kun minä olin pitkään ja usein varsin läheisessä kosketuksessa tartunnanlähteiden kanssa. Mutta hyvä niin. Sulon suolistokin armahti meitä sen verran, että töräytti löysät pöksyyn vain aamulla ja seuraavan kerran vasta (kahdesti) kotona. Neljän ja puolen tunnin (josta 3,5 h junassa) matkalla olisi voinut tulla hiki otsalle haisevan hepun vaippaa vaihtaessa.

Sellainen reissu tällä kertaa, mutta tulipahan tehtyä.

Outo tunne rinnassani

Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, mutta vasta sunnuntainan tajusin mistä on kyse. Pitkään, liian pitkään kadoksissa ollut elämäniloni on löytänyt kotiin. En edes muista koska olisin sen viimeksi tavannut, yli vuosi siitä kuitenkin on. Mutta se on täällä taas, enkä aio laskea sitä karkuun enää. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

En tarkalleen tiedä mikä sen sai aikoinaan ottamaan hatkat, enkä sitäkään, mikä sen sai palaamaan. Osa syistä on ilmeisiä, osa kätketympiä ja jotkut syyt olen piilottanut oikein hyvin itseltänikin. Yhden hyvän syyn paluuseen tiedän. Kaurankin paljon mainostama liikuntapilleriini. Halpa ja hyvä, voin suositella. Otan niitä nykyään enemmän kuin mielelläni, sillä niistä tulee paitsi hyvä olo myös punaiset posket ja kapeampi peppu. (Varjopuolena voidaan ehkä pitää sitä, että myös kaksoiskyttyrät etumuksessa kutistuvat. Omani ovat nykyään niin surullinen näky että suorastaan naurattaa. Oikeasti, naurattaa. Lääkitykseni ei ehkä sittenkään ole kohdallaan, mutta kuka välittää.)

Kaventumiseni on jo sitä luokkaa, että Elämäni Valo ei koskaan ole nähnyt minua näin kapoisena. Paitsi valokuvissa, ja sitä ei lasketa. Kalliiksi tämä tietystikin tulee, sillä koko vaatevarasto menee uusiksi. Talvitakkia ja kenkiä myöten. Enpä olisi uskonut, että myös kengännumero kutistuu numerolla kun BMI alenee kymmenen pykälää. Kovin suuria investointeja vaatepuolella en kuitenkaan vielä tee, sillä aion vakaasti viilata indeksistä toisenkin kympin pois. Siihen menee enemmän aikaa kuin tähän ensimmäiseen kymppiin, mutta menköön. Aikaa on. Elämäniloni toi näköjään retkiltään kaveriksi kärsivällisyyttä. Ei huono tuliainen.

Poks, sanoi ohimosuoni

Luin päivän Iltalehden, ja nyt kuohuu veri niin somasti. Ensin kolmivuotias yksin yöllä autossa nosti verenpainetta, mutta sen suonen ohimolla räjäytti kyllä tämän pastorin mielipiteet. Tekisi mieli antaa vähän tukkapöllyä ja pari luunappia pastorille puheistaan, mutta olkoon, kun ei kuulu tapoihin. Jotkut varmaan vielä uskookin pastorin puheita. Kurittomat kakarathan ne avioliiton tuhoaa ja muuta pötyä, jep jep. Menen laastaroimaan ohimoni.

Vilahdin villasukkamaahan

Muutamia viikkoja sitten luin jostain lehdestä uuden neulekirjan julkaisseen Anu Harkin haastattelun. Siinä Harkki kertoi opetelleensa neulomaan vasta pari vuotta sitten. Lisäksi hän väitti harrastuksen olevan rentouttavaa. Mitä tekee stressaantunut yllytyshullu? Kokeilee. Sitten onkin myöhäistä, puikossa (vrt. koukussa) on.

Neulominen on yllättäen rentouttavaa. En enää kykene istumaan television ääressä ilman puikkoja ja lankakerää. Eipä olisi Arvin vaimo 30 vuotta sitten uskonut, kun epätoivoisesti yritti opettaa minulle käsityötaitoa. Siitähän ei tullut muuta kuin sota ja 30-vuotinen vastenmielisyys koko rätti- ja lankahäsläystä kohtaan.

Ensin neuloin äärimmäisenä vasemmalla olevan villasukan. Sitten sille parin. Sitten nuo pienet sinikirjavat sukat, sitten vaaleanpunaiset. Kuvan ottamisen jälkeen on syntynyt jo kaksi paria lisää, seitsemänteen pariin on langat ostettu. Niistä tulee kirjoneulesukat joululahjaksi. Niiden jälkeen kudon pitsineulehuivin, joululahjaksi senkin. Lahjan saajat syyttäkööt Anu Harkkia, niin minäkin teen, häh hää!

Nuorna vitsa väännettävä

Taannoin osallistuin Valokuvatorstaihin tällä kuvalla. Kommenteissa mainitsin, että seuraavasta spesialistista ei ole kuvaa. Nyt on. Jostain syystä tuo pieni pyöreä nappula kiehtoo myös Suloa suunnattomasti. Ehkä se on se viehättävä ääniefekti, jonka namiskaa painamalla saa aikaan?
Muutenkin nuori sankari on, jos mahdollista, vielä innostuneempi takomaan näppistä ja antamaan rullahiirelle kyytiä kuin Lintunen saman ikäisenä. Nörttisukua, sano.

Vessekoneen arvoitus ratkeaa

Äkkiä viime kesänä mummolassa Lintunen halusi aamiaiseksi vessejä. Koko suku oli huuli soikeana, että mitähän herkkua mahtaa nämä vesset olla. Lintunen haki jääkaapista rasiallisen munia ja pyysi keittämään. Sitten hän haki laatikosta jotain, jota hän kutsui vessekoneeksi. Munalohkoja siis lapselle. Hyvä kun selvisi, mutta jäimme miettimään, että miksi hän kutsuu vekotinta vessekoneeksi ja lohkottua munaa vesseiksi.

Eilen se minulle valkeni. Olin oikein ravintolassa syömässä. (Vieläpä hyvässä seurassa ja ilman miestä ja lapsia.) Notkuvasta noutopöydästä silmääni sattui astia ja sen vieressä kyltti: Potatoe Wedges. Tietysti! Enää olisi mukava tietää mistä tuo wedge-vesse on lapsen korvaan tarttunut. Luonnollisimmat epäillyt ovat Nurmi ja Odysseus, jotka puhuvat keskenään sekaisin suomea, englantia ja espanjaa. Kumpikaan ei tosin ollut juuri sillä hetkellä mummolassa, mutta Lintusella on hyvä muisti. Ehkäpä kaksikko on käyttänyt vessekonetta joskus aiemmin, ja hauska kapine on jäänyt Lintusen mieleen.

Syksyn sävel

Yle Radio 1:ssä puhuu juuri nyt mies, jonka kanssa olen tanssinut elämäni ensimmäiset hitaat. Piti ihan googlata kuva netistä, että vieläkö olisin tunnistanut. No en. Jos olen minä vanhentunut vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa, niin kyllä on tanssikumppaninikin.

Kesällä 1978 löysin itseni edesmenneen Elannon järjestämältä kesäleiriltä Savon sydämestä. En tuntenut mennessäni ketään, lisäksi olin selvästi vanhimmasta päästä leiriläisiä. Yöpyminen jonkinlaisissa teltoissa metsän keskellä, hyttysiä, sadetta ja luontoa. En odottanut viikolta mitään mukavaa. Naapuriteltassa oli kuitenkin toinen samanmoinen teini, jonka kanssa löysimme yhteisen sävelen melko nopeasti. Viikon mittaan moni arveli meitä sisaruksiksi, vaikka emme mielestämme olleet edes kovin saman näköisiä. Hän oli pitkä, minä lyhyt, hän oli sinisilmäinen, minun silmäni olivat ruskeat. Tosin hiukset olivat melko saman väriset ja samoin leikatut. Ehkä se yhteinen asenne sitten vaikutti. Mitähän mahtaa kuulua tuolle dekkarikirjailijan tyttärelle nykyään?

Parasta leirillä oli kuitenkin se, että siellä oli ohjaajana minua muutaman vuoden vanhempi, vallaton ja veitikkamainen nuori mies. Jossain disko-illassa kyseinen hurmuri haki minua hitaisiin. Tahtia ei haitannut, että kavaljeerilla oli yllään t-paita, shortsit ja mustat Kontiot. Oli vaan niin tavattoman ihanaa keinahdella Juicen Syksyn sävelen tahdissa. Ensimmäinen kerta, kun koskaan tanssin hitaita jonkun pojan kanssa, ja että se tapahtui vielä niin ihanan tyypin kanssa. Loppuviikko meni aivan liian nopeasti. Minä en sentään itkenyt hyvästellessä, kuten muuan toinen toivottomasti toiseen ohjaajaan ihastunut tyttö. Mutta olihan se haikeaa silti.

Syksyn sävel yhdistyy mielessäni aina tuohon hetkeen, ja tuohon nuoreen mieheen. Ehkä siitä nuorukaisesta on vielä jotain jäljellä siinä tänään radiossa puhuneessa keski-ikäisessä miehessä. Silmät ovat ainakin kuvasta päätellen edelleen lumoavat.

Samaa sukua, eri maata

Vasta nyt, kun meillä on Sulo, sitä jotenkin tajuaa, miten erilainen vauva Lintunen oli. Kun Sulo tekee jotain, mitä vauvat yleensäkin tekevät, muistuu mieleen, että Lintunen ei tehnyt tuotakaan.

Lintunen ei kiipeillyt, ei kiskonut kirjoja hyllystä, eikä sotkenut ruokaa käsillään. Vaikeaa se olisi ollutkin, sillä hän kieltäytyi kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisestä yhdentoista ja puolen kuukauden ikäiseksi kaikesta kiinteästä ruoasta, mutta yhtä vähän se käsien likaaminen sen jälkeenkään kiinnosti. (Päiväkodissa harmaannuttiin, kun tyttö kieltäytyi päättäväisesti kaikesta kädet sotkevasta puuhastelusta, kuten muovailusta ja etenkin sormiväreistä.) Kun hän sitten vuoden vanhana alkoi syödä, hän halusi syödä itse, omalla lusikalla. Ja niin hän söikin, siististi ja suttaamatta.

Lintunen ei syönyt paperia, ei työntänyt pieniä esineitä suuhunsa eikä poiminut roskia pöydän alta tuulensuojaan. Hän ei repinyt lehtiä paperisilpuksi, eikä muhentanut katselukirjoja kuolan kera katselukelvottomiksi. Häntä ei tarvinnut pitää valjaissa sen enempää syöttötuolissa kuin rattaissakaan. Häntä ei kiinnostanut sylissä pompottelu, kyykkyyn ylös, kyykkyyn ylös. Hän oli hyvin rauhallinen lapsi, joka tiesi mitä tahtoi, ja etenkin mitä ei tahtonut.

Siksi tuntuu hassulta, että poikkeuksetta ihmiset, etenkin tuntemattomat, kysyvät minulta onko Sulo aina noin rauhallinen. Sillä Sulo kiipeää kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, hän repii paperit, tunkee suunsa täyteen lehtisilppua ja pikkutavaraa, hän kiemurtelee pöydälle Tripp Trapp -tuolista, hänet on pakko köyttää valjailla rattaisiin, hän saa aikaiseksi unohtumattoman taide-elämyksen desistä kaurapuuroa, hän pomppii loputtomiin sylissä ja muistaa aina kurkistaa pöytäliinan alle. Siltikin Sulo on Lintusta rauhallisempi lapsi. On se vaan niin metkaa.

Suokaa anteeksi, mutta nyt minun täytyy rientää pelastmaan tuo rauhallinen kymmenkuinen Ikean Trofast -laatikosta ennen kuin hän on jälleen kerran nenällään.

Ei mikään hevijuuseri

Paikallislehti tiesi kertoa, että torinlaidan hotelli-ravintolan kattoterassi saattaa siirtyä historiaan. Kattoremontin jälkeen terassia ei ehkä enää ole, sillä terassikulttuuri on kaunissa (köh) kaupungissamme siirtynyt jokirantaan.

Ensin tuli harmistus. Minusta kattoterassilla oli kiva istua ja ottaa siideri tai pari. Sitten yritin muistella, että koskas siellä tulikaan viimeksi istuttua. Taisi olla kesällä 1998. Jokirannan terasseilla olen käynyt siiderillä viimeksi muistaakseni kesällä 2001 tai 2002, ja jääteellä varmasti kesällä 2003. Että ehkä sen kattoterassin ei sittenkään ole niin väliä, meikäläisen siidereiden kannalta. Eiköhän jokin jokirannan neljästä - viidestä terassista tarkoitukseen kelpaa. Useimmat niistä kun ovat vieläpä viihtyisämpiä kuin kattoterassi.

Sen suosituimman juottolan kassa ei kuitenkaan rikastu minun rahoistani. Se on edelleen henk.koht. boikotissa huonon kohtelun vuoksi. Eipä sillä, että yksikään rantaterassi varsinaisesti pääsisi rikastumaan alkoholinkulutuksellani. Mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Hevosetkin nauraa

Lintunen osoittaa edelleen kiitettävää heppahöperyyttä. Kävimme elokuun lopulla Hagnäsin hevostilalla avointen ovien tapahtumassa, vähän ottamassa tuntumaa poniratsastukseen, kärryajeluun ja katrilliin. (Katrillista kehno kuva yllä.) Katrillin taustalla soi Boten Anna, hepat menivät kuvioita kauniisti ja hevospelkoisen alkoi tehdä mieli opetella ratsastamaan.

Nyt pistin sileäksi 85,20 rahaa, ja tilasin Lintuselle ja itselleni jotain odotettavaa. Odottakaa vaan, kohta olen tosiaan ratsastustunnillakin.

Viimeistä viedään, angstia pukkaa

Tänään oli viimeisen vanhempainvapaani viimeinen päivä. Kyllä meni nopeasti. (Se vapaa, päivän pituus oli vähintään 78 tuntia. Eikä se edes ole vielä ohi, mutta Sulo nukkuu jo, ja Lintunenkin on jo sängyssä.) Huomisesta alkaen olen vuosilomalla, 31 arkipäivää, ja sen jälkeen hoitovapaalla vuoden loppuun. Sen jälkeen, jos hyvin menee, teen töitä noin kaksikymmentä vuotta. Näinä aikoina ei kuitenkaan voi koskaan olla varma, siitä hyvin menemisestä. Ehken nyt kuitenkaan sure sitä vielä, kun on muutakin vatvottavaa.

Kuten esimerkiksi se, että päiväkoti aukeaa joululoman jälkeen 8.1.2007, töihin pitäisi mennä viikkoa aiemmin. Ratkaisuvaihtoehtoja: a) viikko palkatonta alkuun b) viikko seuraavan kesän lomista c) Nurmi-täti hoitamaan veljenlapsia, jos ei ole saanut töitä. Millä tahansa näistä ratkaisuista Sulon päiväkotiharjoittelu ajoittuu joulunalusviikolle. Sikäli kun Sulolla on paikka tammikuun alusta asti. Jonossa on kahdeksan lasta, ja niistä kaksi on minun. Toki jonon kärkipäässä, kun tuli jätettyä hakemukset kerrankin ajoissa.

Jos sitten saan lapset päiväkotiin, niin voinkin alkaa jännittää etenkin Sulon hoitosuhteen kestoa. Kas kun päiväkodin viereen aletaan rakentaa uutta koulua. Uusi koulu valmistuu suunnitelmien mukaan syksyllä 2008, ja kielikylpyluokat siirtyvät toisaalta tähän kouluun. Joten kielikylpyesikouluryhmä ollaan aikeissa siirtää lähemmäs uutta koulua jo syksystä 2007 alkaen, vahvana ehdokkaana viereinen päiväkoti. Mikä tarkoittaa sitten sitä, että yksi ryhmä on lempattava pihalle kielikylvetettävien tieltä. Arvatkaa mikä ryhmä? Pienimmät tietenkin. Minne? Ei mitään tietoa, kenelläkään. Edes niillä, jotka asiasta ovat päättämässä. (Mutta alle kolmivuotiaiden paikkahan onkin kotona, äidin kanssa. Kuinkas nyt pääsikin tuo taas unohtumaan.) Uusi päiväkoti on toki suunnitteilla, mutta se valmistuu aikaisintaan alkuvuodesta 2008, näillä näkymin ei vielä silloinkaan. Sen piti olla valmis jo pari vuotta sitten, mutta mitäpä tässä kaupungissa on koskaan saatu rakennettua ilman pitkää ja perusteellista vatvomista.

Kunpa voisikin olla kuin Scarlett: ajatella sitä vasta huomenna. Tai vielä parempaa, olla kuin Rhett ja eikä välittää vähääkään.

Rikkuria raivostuttaa

On se yhtä piippiä, että kun sunnuntai-iltana ryhtyy [muiden perheenjäsenten sotkujen] siivouslakkoon, niin tiistaiaamuna sitä jo yllättää itsensä tunkemassa kaksi vuorokautta ruokapöytää koristaneita laseja tiskikoneeseen. Edes sen aikaa ei hermo kestä, että lakko tulisi huomattua. Piippien piip, voi pitkä PIIIIIP!

Halutaan ostaa silmälaput, selkäranka ja lehmän hermot. Vaihtoehtoisesti myydään siivoton nörtti boheemiin kotiin. Kaupan päälle läjä romua ja prepaid-liittymä.

Erottiikka on katsojan silmässä?

Iltasanomien lööpin mukaan viikonloppuna avioituneen Anitra Ahtolan hääpuku tihkui erotiikkaa. Nyt kääkähtänyt täti kysyy, että mistä kohtaa se erotiikka tihkui, kun ei sattunut silmään. Iltalehden lööpissä pukua tituleerattiin sokeeraavaksi. Olisin taipuvainen tähän määritelmään. Minusta asu oli tyylitön ja ruma, eikä todellakaan korostanut kantajansa parhaita puolia. Ennemminkin korosti niitä vähemmän edustavia. Ainoa minua puvussa miellyttänyt seikka oli väri.

Meikäläisen mielipiteellä ei onneksi ole mitään väliä. Pääasia, että rouva Ahtola-Janatuinen piti puvustaan. Pitipähän vaan päästä sanomaan, näin maanantain kunniaksi.

Valo

Valokuvatorstai 15. haaste

Totuus näkyy valokuvassa

Peli valehtelee. Kun aloin odottaa Suloa, painoindeksini oli pari pykälää päälle sairaalloisen lihavuuden alarajan. Peilikuvani ei omasta mielestäni vastannut painoindeksin määritelmää. Valokuvissa näkyi kammottava valkoinen valas.

Suloa odottaessani painoni kehittyi niin, että synnytyksen jälkeen painoindeksi oli laskenut vaikean lihavuuden puolelle. Peilissä näky oli sama kun ennenkin, valokuvissa kalpea ja turpeakasvoinen plussapallo.

Nyt painoindeksini on vajunut huomattavan ylipainon ylärajalle. Jotain voi aavistaa siitä, että housut pyörivät päällä ja rintaliiveissä on ylimääräistä tilaa. Peilikuvassa ei näy muutosta. Mutta eilen otettu valokuva paljastaa omiinkin silmiin, että kasvot ovat kaventuneet ja muutama makkara on vyötäröltä lähtenyt. Painoa on toki edelleenkin enemmän kuin laki sallii, mutta naama näyttää sentää jo ihan ihmismäiseltä, eikä enää pullapojan pärstältä syvälle uponneinen rusinasilmineen. Valokuvissa siis. Peilissä ei mikään muutu. Hyvä kun edes kuvissa.

Ei vielä ole ilta, vaikka hämärtää jo

En yhtään kaipaa 70-luvulle takaisin, se oli ruma vuosikymmen. Silti tuli merkillisen nostalginen olo katsellessani Ykkösdokumenttia Elämän kevät. Siinä oli jotain mahdottoman tuttua. Niissä Elannon varaston naisissa, Hifkin punavalkoisissa rotseissa, tyttöjen hiuksissa, Kalen kodin peiliovissa, Pukevan näyteikkunakin oli niin sellainen kuin sen muistinkin olevan. Luolaa ei näytetty, mutta mieleeni tulvi eläviä muistoja kihelmöivistä illoista siellä. Linnanmäen Pilvenpyörä näytti kesyltä nykyvemputtimiin verrattuna, mutta kyllä se silloin kummasti kirpaisi vatsanpohjasta.

Aiemmin illalla katsoin toistamiseen ohjelman Eila Roineesta. Muistoja siitäkin tuli mieleen. Zotin ja minun ikäeroani ei jokapäiväisessä elämässä juuri huomaa. Se tulee esiin lähinnä vain näissä muisteluasioissa. Minä muistan katselleeni Heikkiä ja Kaijaa sekä Pertsaa ja Kilua. Zot ei ole niitä nähnyt. Minä muistan katselleeni televisiosta ensimmäistä kuulentoa, Zot luonnollisestikaan ei. Hän näki päivän valon ensimmäisen kerran vasta rapean vuoden kuluttua. Vanhuuden tunne iski ohimoon kuitenkin vasta kun tajusin, että lukutaitoni on parisen vuotta Zotia vanhempi.

Kirjakysymyksiä

Mammarosa haastoi kirjameemiin. Tässä vastauksia ilman ihmeempiä perusteluja.


1.Kirja joka muutti elämäsi?
En muista minkään kirjan muuttaneen elämääni merkittävästi.

2. Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
No vaikka Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen. Tai Colleen McCulloughin Missalonghin naiset. Tai Sinikka Nopolan Ei tehrä tästä ny numeroo ja Se on myöhästä ny.

3. Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
JRR Tolkienin Taru sormusten herrasta. Tai Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Tai se Sinuhe.

4. Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Annukka Ahlqvist ja Leila Makkonen: Täydessä tällingissä. Vuonna 1998 olimme ystäväni kanssa molemmat Between Relationships, bailasimme ankarasti ja huvitimme krapulasunnuntaisin itseämme lukemalla Leilaa ja Annukkaa ääneen. Ystävä oli Leila ja minä olin Annukka. Oi niitä aikoja!

5. Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Liikutun herkästi, mutta oikein ääneen itkin lukiessani Rebecca Wellsin Jumalaisia Jajasiskoja.

6. Kirja jonka toivoisit kirjoitetun?
Murha ruumishuoneella. Aloitin sen kirjoittamisen kun olin siinä kolmen- tai neljäntoista, mutta tuli vähän muuta puuhaa. Ehkä eläkkeellä sitten.

7. Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Sanotaan vaikka Dan Brownin Da Vinci -koodi. Oli se niin huono.

8. Kirja jota parhaillaan luet?
Jari Tervon Myyrä. Ei vaan etene, kun en saa koskaan keskittyä kunnolla.

9. Kirja jonka aiot lukea?
Susanna Clarken Jonathan Strange & Mr Norrell. Joululahja, joka odottaa edelleen vuoroaan.

10. Haasta viisi bloggaajaa
Eiköhän kaikki ole jo haastettu. Jos ei, niin haastamattomat napatkoon tästä haasteen.

Savustettu

Venäjän metsäpalojen savuja on saatu kotikunnailla haistella jo pidempään, mutta kummasti niihin tottuu. Nenä ei juuri enää rekisteröinyt katkua. Pitkä viikonloppu toisaalla sai aikaan sen, että savun haju tuntuu sietämättömältä. Reissun jälkeen huomaa myös sen, että sisälläkin haisee savulle, vaatteet haisevat savulle, kissa haisee savulle jne. Mahtaa keuhkoissa olla musta pinta, vaikken kuunaan ole tupakoinut.

Paketista asiaa

Kenenkähän älynväläys on ollut esimerkiksi riisipaketeissa oleva avaussysteemi? Siis se läppä siinä paketin kyljessä. Minä en ainakaan saa ohjeiden mukaan avatusta paketista ikinä kaadettua riisiä niin etteikö sitä valuisi mittakipon ohi pitkin työpöytää ja lattiaa. Siksi tapaankin avata paketit kylmästi leikkaamalla reiän rasian kanteen. Toisinaan vaan joku ehtii avata paketin ennen minua, siitä mistä valmistaja on sen tarkoittanut avattavan. Ja sitten on taas riisinjyviä pirin pärin. Teen valituksen, heti kun olen raivannut viimeisimmän riisisatsin lattialta.

Taas on torstai

On outoa olla taas päivisin ainoana aikuisena kotona. Alkuun Zot tuntui olevan kaiken aikaa tiellä, sotkemassa päivärytmiä ja ylipäätään sotkemassa. Puolessa vuodessa sitä kuitenkin tottuu kummasti, ja nyt joutuu jälleen miettimään tekemisensä uudelta kantilta. Aikaa kaiken "oman" tekemiseen on entistä vähemmän.

Työttömyys ei ole ilo, mutta työttömyydestä juuri tähän saumaan oli perheelle paljon iloa. Lintusen ensimmäisen vuoden aikana Zot ei juuri arkisin lastaan valveilla nähnyt. Nyt hän on voinut kuuden kuukauden ajan osallistua lastensa arkeen aamusta iltaan. Se on tehnyt hyvää meille kaikille. Työllistyminen tietää vähemmän taloudellisia huolia, mutta myös vähemmän perheen keskeistä aikaa. Kaikkea ei voi saada.

Eipä käy Susania kateeksi

Onneksi armaani on tavallinen talliainen, eikä esimerkiksi Suomen pääministeri. Vaikka rintojani ei ole suurennettu, on tuota elettyä elämää sen verran takana, että kyllä siitäkin meheviä otsikoita Seiskan kanteen repisi. Ei olisi lystiä se.

Toivottavasti Susanilla kävi parempi onni pääministerin kanssa, ex-mies vaikuttaa melkoiselta nuljakkeelta.

Leikki

Valokuvatorstai 10. haaste

Viimetinkaan vastaan haasteeseen tällä tänäaamuna noin 8.15 takapihallamme näpätyllä kuvalla. Ensin hevoset ja ponit kiersivät kehää, sitten ne järjestäytyivät neliriviin. Leikkijää oli vaikea pitä kuvasta poissa, ja parhaat otokset olivatkin sellaisia, joissa Lintunen on mukana. Kaikissa näkyi kuitenkin kasvot, enkä halua julkaista tunnistettavia kuvia lapsistani.

Väkisin päivitetty

Blogitauko pääsi vähän venähtämään. Alkujaan taukoa oli tarkoitus pitää vain mummolareissun ajan, vajaa viikko. Sen jälkeen on oltu jo viikko kotonakin, mutta ei vain tahdo löytyä aikaa tai jaksamista päivitykseen. Mielessä liikkuu kaikenlaista, mutta mikään ei ennätä blogiin asti. Aika kuluu kuin huomaamatta, päivistä tulee viikkoja, viikoista pian kuukausia. Päivitysväsymys vaivaa.

Päivitystauon aikana Sulo on oppinut konttaamaan, nousemaan tukea vasten seisomaan, kiipeämään portaita ylös sekä kasvattanut alaleukaan ensimmäiset kaksi hammasta. Nyt hän opettelee kävelemään puita pitkin. Erityisen ihanaa on, jos joku jaksaa kävelyttää häntä kainaloista tai käsistä kiinni pitäen. Kaikki mahdollinen ja etenkin mahdoton löytää tiensä Sulon suuhun. Päinvastoin kuin käsien sotkemista inhonnut Lintunen, Sulo ryntää sutena kissanruokakipon kimppuun ja maistelee tuota erinomaista herkkua. Toki ihmisten ruokakin on kiintoisaa, kaikkea pitäisi saada maistaa. Sulo sylissä on mahdotonta syödä, hän tarraa kaikkeen kiinni kuin haukka. Onni, ettei poika tiettävästi ole millekään allerginen, eikä kovin herkkävatsainen.

Lintunen touhuilee omiaan päivät pitkät. Suurimman osan ajasta hän viihtyy ulkona kavereiden kanssa, toisinaan he pitävät piknikkiä takapihalla ja välillä melskaavat kahluualtaassa. Sisällä Lintunen katsoo neljättäkymmenettäyhdeksättä kertaa kirjastosta lainattua My Little Pony dvd:tä ja ajaa vanhempansa hermoromahduksen partaalle loputtomilla miksi, mitä ja mikä kyselyillään. Jokainen vastaus poikii uuden kysymyksen. En muistanut, että se on näin rasittavaa, vaikkakin muistan että Sweetie oli tuossa vaiheessa vuotta nuorempana, ja rasittavaa se oli silloinkin. Enimmäkseen Lintusen kanssa on helppoa ja mukavaa, hän on nykyisin suhteellisen vaivaton lapsi.

Vaikka päivisin on vielä täysi kesä, yöt ovat viileitä (onneksi), ja ilmassa on aamuisin selvästi syksyä. Koulut alkavat kahden viikon päästä, Zotin työttömyys näyttää vihdoinkin olevan päättymässä. Minä menen takaisin töihin viiden kuukauden kuluttua. Äkkinäinen luulisi, että se on pitkä aika, mutta ei se ole. Se kulkee nopeasti, kuin sormien välistä valuva vesi. Jäljelle jäävät vain muistot, kunnes nekin haalistuvat.

Kohtaaminen

Valokuvatorstai, 9. viikko

Yhtä tyhjän kanssa

Epätoivoiset yritykseni saada järjestystä aikaan taloudessa johtavat vain rojun siirtymiseen yhdestä paikasta toiseen. Tänään kävin verkkovaraston kimppuun aikomuksenani tehdä sinne tilaa, jonne siirtää sisältä tavaraa, jota ei käytetä, mutta jota ei voi poiskaan heittää.

Varastoon tuli tilaa jätesäkillisen verran, mutta sisälle kulkeutui tämä aikoinaan Sweetielle kuulunut kavioeläinlauma, josta kuvassa vain osa. Lintunen ihastui erityisesti taustalla uljaana seisovaan ratsuun, mutta kyllä tuo punkkariksi tuunattu aito Hasbron ensimmäisen sukupolven My Little Ponykin äärimmäisenä vasemmalla kelpasi.

Pahvilaatikkoon jäi vielä kolme vauvanukkea (kaksi tyttöä ja yksi poika), hyppynaru, nuken sitteri, Baby Bornin vaatteita ja tarvikkeita, leikkiastioita ja -kodinkoneita, pehmoleluja. Sekä ainakin parikymmentä Barbieta, pari Keniä ja kolme 30 vuotta vanhaa Disco Girls -sarjan nukkea. Minulla oli alunperin koko sarja: punapää Dee, blondi Britt, brunetti Tia, afro Domino ja miehekäs Tony, osa jopa tuplana. Minne lie kadonneet muutoissa. Barbien ja Discotyttöjen vaatteita oli läjäpäin. Miksi en millään raaski luopua niistä, vaikka suurimmalta osalta nukeista on petoeläinkaksikkomme muinoin amputoinut jalkaterät ja vähän nakerrellut kämmeniä, vaatteet kaipaisivat kipeästi pesua, eikä niillä varmaankaan kukaan enää koskaan leiki.

Huomenna aion käydä läpi vaatekaappini ja kylmästi raakata pois kaiken, mitä en ole vuoteen käyttänyt. Myös ne kuusi vuotta vanhat, käyttämättömät, harmaat Rilsin jakkupuvun housut. Niissä oli 10 cm liian pitkät lahkeet, enkä koskaan saanut niitä lyhennettyä. Jakkua tuli käytettyä vain hameen kanssa. Molemma palvelivat hyvin loppuun asti, eivätkä ne enää mahdu päälle. Ehkä niistä raaskii jo luopua. Puhumattakaan siitä hurrrrmaavasta äitiysmekosta vuodelta 1990. Asu on ruman ruskea, siinä on kermanvärinen kaulus ja kauluksen alla rusetti. Suoraan mekkoon on ommeltu kuminauha jonnekin lantion ja polvien väliin joten säkki on varmasti ollut varsin imarteleva ylläni ison vatsan kanssa. Se oli mielestäni ruma jo ostaessani sen pakon edessä, mutta silti olen jostain käsittämättömästä syystä raahannut mukanani siis 16 vuotta. Huomenna sille tulee lähtö. Ihan varmasti.

Vääristynyt todellisuus

Näin juhlien jälkeistä kuvakavalkadia katsellessa piti taas ihmetellä. Että kumpiko meistä on todellinen, se ihan mukavan näköinen, vaikkakin ylipainoinen, mutta pirteä nainen peilissä. Vai se susiruma, väsähtänyt megaläski valokuvissa. Pahoin pelkään, että jälkimmäinen.

Tekee mieli muuttaa luolaan vuorille, eikä ikinä enää näyttäytyä ihmisille. Ihme, ettei väeltä ole jo verkkokalvot palaneet piloille.

Rumuus

Valokuvatorstai, 8. viikon haaste

Kesäpäivä kirsikkapuun alla

Kaikkien näiden näännyttävien hellepäivien jälkeen tänään on puhaltanut ihanan vilvoittava tuuli. Olemme nauttineet siitä Sulon kanssa takapihalla kirsikkapuun varjossa.

Kirsikkapuu ei ole vielä kovin suuri, mutta sen varjoon voi kuitenkin levittää viltin. Sulo mönkii ruohonkorsia tutkimassa, minä makoilen Suloa ihaillen, Lintunen kirmaa ympäriinsä ja pulahtaa välillä kahluualtaaseen.

Toisinaan Sulo jää selälleen makaamaan pitkäksi aikaa. Hän katselee yläpuolellaan heiluvia kirsikkapuun lehtiä kauan, kauan. Kohta poika ottaa paitani alta hieman huikkaa, pitää silmiään kiinni ja melkein nukahtaa. Sitten meno taas jatkuu. Niin paljon nähtävää! Niin paljon kokeiltavaa! Niin paljon maisteltavaa! Ensimmäinen kesä!

Noli turbare circulus meos

Kivaahan se on, kun perhe on jälleen kotona. Se ei ole kivaa, että perhe sotkee hirvittävästi, mutta ei siivoa ollenkaan. Minä pidän siististä kodista, mutta en siivoamisesta. Erityisesti ärsyynnyn muiden jälkien korjaamisesta. Muiden jälkiä on pakko korjata, jos haluan elää siistissä kodissa, koska kukaan muu ei näköjään halua.

Menen yleensä ensimmäisenä nukkumaan, sillä nousen aamuisin ensimmäisenä ylös, joskus Sulo tekee seuraa, joskus ei. Jos ei tee, kuten tänään, minua raivostuttaa kuluttaa kallisarvoista yksinolon, rauhallisen aamiaisen ja lehdenluvun aikaa likaisten astioiden, luettujen lehtien ja mytättyjen nenäliinojen ja talouspaperitollojen alle hautautuneen keittiönpöydän esiinkaivamiseen. Toisinaan aika riittää raivaustöiden lisäksi siihen lehden lukemiseen loppuun asti, ja jopa nettituokioon (kuten tänään), useinmiten olen ehtinyt vasta Hesarin osioon C, kun Sulo herää. Se siitä lehdestä sitten sillä erää.

En enää ihmettele, mistä ne vanhat, kärttyiset naiset tulevat. Minäkin olin ennen niin mukava ja leppoisa. Mitä kaikkea likaiset astiat ja lukemattomat aamulehdet saavatkaan ihmisessä aikaan.

Läksin minä kesäyönä käymään

Juniorin rippileiri oli eilen edennyt vierailuiltaan. Koska Zot ja Lintunen kotiutuvat mummolasta vasta tänään, ajelimme Sweetien ja Sulon kanssa kolmisin saaristoon. Etukäteen jännitin eniten jälleen kerran lossi-etappia, lauttahan voi upota/karata/kaatua koska tahansa. Annoin Sulon seurana takapenkillä istuvalle Sweetielle ohjeet, mitä tehdä em. tapauksissa, ja sain vastaukseksi silmien pyörittelyä. Nuoriso ei ota lossionnettomuuksia riittävän vakavasti.

Perillä istuimme sivistyneesti samassa pöydässä entisen mieheni ja hänen nykyisen vaimonsa kanssa. (Vielä kymmenen vuotta sitten siitä olisi ollut sivistys kaukana.) Kuuntelin toisella korvalla pastorin ja nuoriso-ohjaajan puheita, hyppyytin Suloa ja katselin muuta väkeä salissa. Panin merkille, miten eri ikäisiltä rippikouluikäiset pojat näyttävät, tytöt ovat jotenkin selkeämmin samaa ikäluokkaa. Jotku pojista näyttivät korkeintaan kaksitoistavuotiailta, kasvoissa oli kovasti lapsellisuutta eikä pituuttakaan ollut kertynyt kovin paljoa. Toiset, kuten Junior, kuuluivat selvästi korsto-kategoriaan. Pitkiä ja leveäharteisia, kävisivät pari vuotta vanhemmista. Mutta hauskaa niillä tuntui olevan kaikilla, yhteishenki vaikutti hyvältä.

Silmäni osuivat myös tutun näköiseen naiseen, joka katseli minua kiinteästi. Arvelin, että ehkä on vanhempainillassa tms. riennossa tavattu ja nyökkäsin tervehtiäkseni. En millään saanut päähäni kuka oli kyseessä, joten kysyin ohjelman päätyttyä Sweetieltä, että mistä tunnen tuon naisen. Lintusen ristiäisistä. Kastepappi. Just. Sentään muistin, että tavattu on.

Kotimatkalla harmitti, että kamera oli taas kerran unohtunut kotiin. Suvi-ilta oli ihanimmillaan ja meri kimmelsi. Sulo lauloi itsensä turvaistuimessa uneen, tie oli mutkainen, liikennettä onneksi vähän, ja radiossa soi otsikon laulu.

Muutos

Valokuvatorstai 7. viikko

Maisema on muuttunut. Hupun alla kirkko muuttuu.

Tosissaan olivat

Nimittäin siinä eilisessä lehdessä. Palautetta oli ilmeisesti tullut, sillä tämän päiväisessä numerossa kerrottiin ilman isoa otsikkoa ja kuvia, että Säteilyturvakeskuksen UV-asiantuntija ei ollut kuullutkaan letaliinista. Miksi en ole yhtään yllättynyt?

Säteilytutkimuskeskuksen ympärille on ilmaantunut sitaatit ja lukijoita kehoitetaan olemaan ottamatta erikoista uutista kuoleman vakavasti, mutta suojautumaan silti auringolta asianmukaisesti. Foliohatut voinee kuitenkin kuulema unohtaa tällä erää kaapinnurkkaan.

Aurinkorasvaa ja foliohattuja

Paikallislehden tämän päivän pääuutinen kertoo, että Suomen Säteilytutkimuskeskuksen viikonloppuna julkaiseman tiedotteen mukaan auringosta säteilee UV-säteilyäkin vaarallisempaa letaliinia. Samaisen tiedotteen mukaan rusketus ei johdu yksin pigmenttireaktiosta, vaan osaksi avaruuspölystä ja epäpuhtauksista, jotka palavat ihoon kiinni. UV-säteilyltä ja epäpuhtauksilta suojelee aurinkorasva, mutta letaliinilta ja säteilyltä on parasta suojautua foliohatulla.

Toimittaja on kierrellyt uimarannoilla kyselemässä auringonpalvojilta letaliinin pelosta ja foliohatun käytöstä. Juttu oli kahdella sivulla, isoilla otsikoilla ja värikuvilla varustettu.

Tämä kaikki ja paljon muuta vain 154 €/12 kk kestotilauksena, irtonumero 1,20 €.

En vieläkään osaa päättää, onko kesätoimittaja mennyt retkuun vai yrittäkö hän retkuttaa lukijakuntaa. Mätäkuun jutuksi tämä on pahasti ennenaikainen. Laaja internätti ei tunne sen enempää Säteilytutkimuskeskusta kuin letaliiniakaan. Foliohatusta en sano mitään. Soittakaa Paranoid.

Kaunis ja kiharatukkainen veljeni

Veljeni syntymästä tulee loppusyksyllä kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Hän oli niin soma pienenä, vaaleat kiharat hiukset ja kirkkaat, ruskeat silmät. Aivan vauvana otetuissa kuvissa hän on mustatukkainen ja pitkänpitkäsäärinen. Hänestä kasvoi liki 190 senttinen, tummakulmainen ja -hiuksinen.

Me pidimme paljon samoista asioista: kirjoista ja lukemisesta, kirjoittamisesta, elokuvista ja musiikista. Me luimme aina ja kaikkialla, me kirjoitimme lyhyttä ja pitkää tarinaa, minä tietysti runojakin. Veli kirjoitti juttuja myös omakustannelehteen, jonka päätoimittajana ainakin ensin alkuun oli entinen luokkakaverini. (Yllättäen lehtien sisällysluettelot löytyvät netistä veljeni nimeä googlaamalla. Suonette anteeksi, etten linkitä.)

Me istuimme Korson Kinossa, Rekolan Kinossa ja Tikkurilan Bio Grandissa (siinä vanhassa) . Me soitimme Roadrunnerin puhki, veli osti Aknepopin ja yhdessä raavimme kokoon rahat saadaksemme Maksimum Jee & Jeen. Veli opetteli soittamaan kitaraa, itsekseen. Minä kävin muutamalla hanuritunnilla, mutta kun sinne oli pitkä matka, haitari oli painava ja sitäpaitsi venäläinen (eli näppäimet olivat jotenkin väärin päin), niin tieni hanuristina jäi Ukko Noaan.

Veljeni pää oli kuin partaveitsi, ja silti häneltä jäi koulu kesken. Hän kävi seitsemännen tai kahdeksannen luokan kahdesti, koska lintsasi niin paljon, ja lopulta tentti sen kotoa käsin. Hän ei vain kyennyt menemään kouluun, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Hän ei koskaan kertonut. Nämä vaikeudet koulun suhteen olivat kai se ensimmäinen merkki.

Muutin pois kotoa, kun veljeni oli kahdeksantoista. Emme tavanneet enää kovin usein, hän ei ollut kotona kun kävin siellä, tai pysytteli paljon omassa huoneessaan. En tiennyt hänen elämästään paljoakaan. Tiesin, että hän oli pari kertaa yrittänyt aloittaa varusmiespalveluksensa, mutta molemmilla kerroilla hänet oli passitettu kotiin. Hän olisi halunnut käydä armeijan, mutta siitä ei tullut mitään. Psyykkinen rasitus oli liikaa ja verenpaine kohosi huippulukemiin. Parikymppisenä hän hakeutui hoitoon. Bussissa oli tullut niin voimakas ahdistuskohtaus, että hän ymmärsi itse tarvitsevansa apua. Kukaan muu sitä ei silloin vielä ollut huomannut, tai halunnut huomata. En minäkään.

Kymmenen vuotta hän vietti milloin sairaalassa, milloin avohoidossa. Hänellä oli jopa tyttöystävä, tai avovaimo, asuivathan he yhdessä. Avohoitojaksoilta hän palasi kuitenkin aina omasta tahdostaan sairaalaan. Minun sydäntäni puristi se, millaiseksi hän oli muuttunut. Miten pelokkaaksi, avuttomaksi ja vapisevaksi. Ja miten viimeisinä vuosina lääkkeet pöhöttivät kauniin ja kiharatukkaisen veljeni, joka aina oli ollut hoikka. Hänen käsialansa muuttui pieneksi ja horjuvaksi. Mutta sairaalassakaan hän ei hylännyt musiikkia. Hänellä oli kitaransa, levynsä ja kirjansa. Sairaalassa hän tunsi olevansa turvassa.

Isäni soitti elokuisena iltana kymmenen vuotta sitten että veli on kuollut. Miten ihmeessä hän voi olla kuollut? Miten hän pääsee suljetulla osastolla tappamaan itsensä? Ei mitenkään. Ne tekivät sen hänen puolestaan, hoitivat hänet kuoliaaksi. Ensin kuolinsyy oli epäselvä, sairaalasta sanottiin vain, että löytyi kuolleena sängystä, oli yritetty elvyttää onnistumatta. Patologin lausunnosta sitten selvisi, että kuolema oli aiheutunut lääkkeiden yliannostuksesta. Toista lääkeainetta oli elimistössä kaksi ja puoli kertaa normaalia annostusta enemmän, toista oli seitsenkertainen määrä. Hän oli ollut levoton, hänet oli pistetty eristykseen, rauhoitettu yliannoksilla ja jätetty kuolemaan. Patologi lausui, että kyseessä oli ilmeisen tietoinen riskinotto. Ei vahinko. Minun oli vaikea antaa anteeksi. Kovin vaikea.

En ole kokenut suurempaa surua kuin veljeni kuolema. Kymmenessä vuodessa suru haalistuu, mutta ei häviä. Viime aikoina veli on ollut mielessäni taas useammin. Ehkä siksi, että kuolinpäivä lähestyy. Mutta myös siksi, että niin paljon kuin Sulo muistuttaakin ulkonäöltään isäänsä, hänen silmänsä ovat veljeni silmät. Veljeni kirkkaat ruskeat silmät.

Minun on sinua ikävä, pikkuveli.

Valtakunta suklaalevystä

Sulo nyt ei muutekaan ole mikään erityisen pitkiä päiväunia ottava tyyppi, mutta viikonloppu kyllä vei mehut meistä molemmista. Lauantaina aamuyöstä hoksasin, että levottamasti nukkuvalla heppulillahan on kuumetta ihan reippaasti. Suppoa perään, ja taas unta palloon. Koska kuume ei juuri supolla laskenut, kävimme jopa lääkärissä tk-päivystyksessä. (Sivunmennen sanottuna sinne sai ajan tunnin päästä soittoajastani. Tätä minä kutsuisin jo hyväksi palveluksi. Yksityiselle on kesälauantaisin turha yrittää, kiinni on lääkäriasema. Eipä sillä, että sitä juuri käyttäisimmekään. ) Virusperäistä, kuten epäilinkin.

Sulo otti sellaisia vartin torkkuja, oli kärttyisä, kitisevä, eikä missään ollut hyvä, ei edes sylissä. Koska parasetamolisupolla oli niin mitätön vaikutus, tuuppasin ibuprofeiinisuppoa sisään. Sulo tuuppasi sen ulos. Minä tuuppasin puoliksi sulaneen takaisin. Sulo tuuppasi sen pontevasti ulos. Ei ihme, että suppo ei vaikuta.

Koska aloimme molemmat olla jo aika epätoivoisia, pistin lapsen rattaisiin ja läksimme kävelylenkille. Sulo oli varsin rento, mutta ei millään suostunut nukahtamaan. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin patikoinnin jälkeen silmät ummistuivat, kymmeneksi minuutiksi. Palasimme siis suorinta tietä kotiin, koska kärryttely riitti sillä erää Sulolle.

Illalla kuume alkoi taas nousta kohti uusia komeita lukemia, eikä toivoakaan saada lasta nukahtamaan. Suppoja en tahtonut enää käyttää, joten konsultaatiosoiton jälkeen tuuttasin Suloon naprokseenia oraalisuspensiona. Ja katso: tunnissa kuume laski, lapsi piristyi ja muuttui takaisin omaksi hilpeäksi itsekseen. Tunti vielä, ja sitten hän nukkui. Kahden tunnin pätkissä, mutta kuitenkin.

Aamulla kuumetta oli vielä hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi lääkettä tarvittu. Mutta uni, se oli kateissa. Sulo valvoi kahdesta kolmeen tuntia, enimmäkseen kitisten ja rätisten, piti silmiä kiinni viidestä viiteentoista minuuttiin, ja taas jaksoi 2 - 3 tuntia. Kahden tunnin ratasajelu ei tuottanut unta yhtään. (No ei tuo muutenkaan koskaan oikein ole ulkoilmassa nukkunut, mutta pitihän sitä silti yrittää.)

Iltapäivällä puoli neljältä oli Sulon kanniskelusta aivan naatti. Lapsi nukahti vihdoin, laskin hänet pinnasänkyyn mennäkseni itse lepäämään. Ehdin juuri asettautua vaakatasoon, ja silloin hän avasi silmänsä, nousi kontilleen ja katsoi minua sen näköisenä, että johan tässä nukuttiinkin. Silloin minä heittäydyin lattialle ja itkin suureen ääneen. Olisin maksanut mitä tahansa levyllisestä Fazerin sinistä, ihan mitä tahansa.

Kahdeksan jälkeen illalla koitti autuas hetki. Sulo nukkui. Hän nukkui yhteen, tankkasi ja jatkoi uniaan vielä kymmentä yli kuuteen. Nyt hän nukkuu taas. Voi onnea!

Meirän mukulat ja krannin kakarat

Sattuneesta syystä meirän mukuloosta on kotona vain vanhin ja nuorin. Keskimmäiset (sekä Elämäni Valo) ovat viikon aivan toisaalla. Melkein kuin olisi vain yksi lapsi, kyllä on elämä helppoa. Mitä nyt sitä pienintä saa tosissaan nukutella, se kun tuppaa heräämään siinä 30 - 45 minuuttia yöunille käymisensä jälkeen. Eikä meinaa taintua enää millään, vaikka silmät ei pysy auki ja väsyttää. Kas kun pitää mennä sängyssä nelivedolla niin että pää kolisee, sylissähän ei voi mitenkään olla, ja että se äitee sitä kikkiäkin aina tuputtaa, vaikkei ole nälkä. Phyi, sanoo Sulo ja vetäisee itsensä raivosta kaarelle.

Kun sitten ikkunan alle (no melkein alle, siihen vastapäiselle nurmikonpläntille kuitenkin,) parkkeeraa lauma kovaäänisiä krannin kakaroota kiljumaan elämänriemua ja milloin mitäkin, Sulolta menee hermo, ja niin menee äiteeltäkin. Jossei olisi pitänyt rauhoitella naama punaisena karjuvaa tenavaa, olisin mennyt itse, ehkä hieman punakkana minänkin, karjumaan ne kakarat siitä muualle. Sen tähden olikin hyvä, että ne ehtivät kadota siitä ennen kuin minulla oli tilaisuus viimeistellä maineeni kiukkuisena, lapsivihamielisenä ämmänä. Hilkulla oli.

Juhannus meni, nyt kaikki kauppaan!

Ja siellä ne kaikki tosiaan taisivat ollakin. Pulloja ja tölkkejä palauttamassa. Ikinä en ole nähnyt sellaista jonoa palautuspisteessä, etenkin tölkkiautomaatin edessä. En jaksanut jäädä jonottamaan, joten lahjoitin kuusi tyhjää tölkkiä arviolta kymmenkesäisille pojille, joilla oli kärryllinen palautettavaa.

Kaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Varsinkin juustotiski näytti paljaalta. Leikkele- ja makkarapuolellakin näytti olevan aukkoja rivistössä. Maitotuotteiden kuorma oli jo tullut ja kaappia täytettiin kiivaasti.

Ostoskierroksen tehtyäni panin merkille, että jos olisin jäänyt jonottamaan palautusautomaatille, olisin ollut edelleen jonossa. Tyytyväisenä poistuin kotiin. Alennusmyynteihinkään ei ole asiaa, vanhempainpäivärahani tulee vasta kahden viikon kuluttua.

Hedelmä (rakkauden)

Valokuvatorstai, 5. haaste

Kivenpyöritystä ja jätteen lajittelua

Yhtä Sisyfoksen työtä on siivous tässä taloudessa. Kun luulen viimeinkin saaneni kaiken järjestykseen, niin aloituskohta onkin taas jo kuin pommin jäljiltä. Voi huokaus.

Sitäkin tulin tässä miettineeksi, että onko kaikilla kunnon ihmisillä valtaisat keittiöt vai ovatko he vain niin paljon parempia organisaattoreita tms. kuin minä. Siis kaikki te, jotka lajittelette kaiken jätteenne. Mihin ihmeeseen te survotte säilyketölkit, lasipurkit ja maitotölkit yms. pakkaukset odottamaan keräyspisteeseen vientiä? Meillä on jo keittiön ainoa vapaa nurkka täynnä sanomalehtiä ja pahvia, tiskipöytä notkollaan panttipulloja ja -purkkeja. Sekin ärsyttää herkkää silmääni niin maan perusteellisesti, että saisin luultavasti hermoperäisen pas*ahalvauksen, jos minun pitäisi vielä viljellä peltitötsiä, lasipurkkeja ja maitotölkkejä pitkin keittiötä. Ei, kaappiin ei mahdu. Siellä on jo sekajätesanko ja biojäteastia. Keittiö muistuttaa lajittelupistettä enemmän kuin kodin sydäntä. Kuitenkin tahdon olla hieno ihminen, lajitella jätteeni ja pelastaa maailman.

Hermot, viimeiset riekaleetkin, menee tämän dilemman kanssa painiessa.

Juhannus tulee, nyt kaikki kauppaan!

Jouluna 2004 lohjeneen paikan jälkeensä jättämä kolo on vihdoinkin paikattu. Minulla oli paikkausta varten varattuna jo vuosi sitten neljä aikaa, jotka kaikki peruttiin joko samana tai edellisenä päivänä hammaslääkärin sairasloman vuoksi. Nyt huhtikuussa sain viimeinkin aikaiseksi tilata viidennen ajan, tällä kertaa eri lääkärille. Ainoa haitta lääkärin vaihtamisesta on se, että joudun uusien potilaiden jonoon. Ensin tarkistusta varten ja sitten vielä pidempään toimenpidejonoon. (Murtuneen paikan pääsin korjauttamaan näin nopeasti, koska se luettiin hätätapaukseksi ja kiireistä hoitoa vaativaksi. Juurihoidettu hammas ei vaivannut, joten ei sillä oikeasti niin kiire olisi ollut. Vastahan tuo 1,5 vuotta oli odotellut paikkaa.)

Yksityisellä pääsisi tietysti hoitoon nopeammin, mutta hinta ei houkuta. Tämänpäiväisestä paikkaussessiosta maksoin 29 euroa, ja se on mielestäni aika vähän isosta poskihampaan paikasta. Että ehkä nämä legot sen jonotuksen kestää, kun mitään paikattavaa ei viime vuosina ole ollut. Noita lohjenneita paikkoja vain uusittu. Suussani on edelleen myös läjäpäin amalgaamia, vanhimmat kaukaiselta 70-luvulta. Mitä noita vaihtamaan, paremmin tuntuvat kestävän kuin muoviset tai keraamiset paikat.

Hammaslääkärin jälkeen suunnistin kauppaan. Paha virhe. Parkkipaikka oli kuin nuijalla lyöty, ostoskärryjä piti jonottaa ja kaupassa velloi hullunkiilto silmissään juhannuksen juhlintaan valmistautuvaa väkeä. Ostin sitten vain kissanruokaa ja -hiekkaa, koska oli pakko. Muuten en olisi ostanut mitään. Lähetän jonkun muun hoitamaan loput ostokset. En kestä suuria ihmisjoukkoja, erityisen huonosti kestän niitä ahtaissa marketeissa.

Toivottavasti juhannuksena sataa, ainakin tämän talon yllä. Minä olen talvi-ihmisiä. Helle tekee minusta raivopään. Kuumaa juhannusta kuitenkin niille, jotka lämmöstä pitävät.

Kädet, tassut, raajat

Valokuvatorstai

Uteliaisuus tappanee kissan

Kissa käytti jälleen tilaisuutta hyväkseen ja livisti makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Missuksella ei pitäisi olla mitään asiaa makuuhuoneisiin, mutta katti on oppinut ovelaksi. Se livahtaa ohi rasvattua salamaa nopeammin, äänettömämmin ja huomaamattomammin kun ovea vähänkin raottaa.

Ensimmäisenä kesänä tässä asunnossa kissa naukui välillä takaovella, välillä etuovella, ennen kuin älysimme säätää ikkunat niin, että ne avautuvat vain sen verran, ettei niistä kissa pääse karkuun. Yksi on näköjään jäänyt säätämättä: se, jota ei koskaan pidetä auki. Paitsi tänään, kun oli niin tuskastuttavan kuuma, eikä pieni tuuletusikkuna riittänyt saamaan aikaan riittävää ilmanvaihtoa.

Ikkuna oli jo suljettu, sillä Sulo nukkui päiväunia sen alla. Minä seilasin unen ja valveen välimaastossa mukavan raukeuden vallassa. Havahduin omituiseen rapinaan ja kolahduksiin. Ikään kuin katolla olisi joku eläin. Ehkä lintu? Iso lintu? Vaivuin takaisin pehmeään pumpuliin. Rapina, paniikinomainen rapina jatkui. Ihan kuin kissa etukuistin kuumalla katolla. Kissa. Katolla. Eeei. Miten muka? Voi per*etti! Ikkuna! Kiitolaukkaa alakertaan ja pihalle, katse yläviistoon, ja siellähän tuo. Kissa katolla, surkeana. Ei uskalla hypätä alas, eikä minulla ole tikkaita joilla kiivetä ylös. Ikkuna ei ole suoraan kuistin katon yläpuolella, joten epäilin ettei kissapolo onnistu hyppäämään takaisin ikkunasta. Sitä oli kuitenkin yritettävä. Lähetin Zotin ylös avaamaan ikkunan ja vahdin itse kissaa pihalla, jos tuo vaikka olisi sittenkin päättänyt hypätä alas. Vaan kun ikkuna avattiin, niin eläin kurottautui palotikkaille (puiset) ja hinasi itsensä takaisin sisään.

Ikkuna on nyt säädetty niin, ettei se aukea kissanmentävästi.

Suunnittelun kukkanen

Reissusta on palattu vähemmän rähjääntyneenä kuin etukäteen pelkäsin. Solmun ja Vilhelmiinan häät olivat nykyaikaisen perinteiset ja rennot. Hauskimmillaan juhlat olivat, kuten arvata saattaa, vasta sitten kun meidän perheemme oli poistunut. Kas kun Uni-Jukka kutsuu piiperöisiä juhlijoita viimeistään yhdeksältä, oli bileet tai ei. Jos Jukan kutsua ylenkatsoo, niin sitten ei ole kivaa enää kellään.

Minulle on pikkuhiljaa alkanut valjeta lapsettomien hääjuhlien mukavuus. Siis siltä kantilta, että ei tarvitse hyysätä omaa jälkikasvuaan, vaan juhlia täysin rinnoin. (Tällä(kin) kertaa siis aivan kirjaimellisesti täysin, jos Sulo olisi jätetty jonnekin hoitoon.) En vähääkään häiriinny muiden lapsista, mutta omien paimentaminen käy voimille. Molemmat kyllä käyttäytyivät oikein hienosti ja arvokkaasti, niin kirkossa kuin juhlapaikallakin, mutta noutopöytäruokailu tällä kokoonpanolla vaatii etukäteissuunnitelmaa, improvisaatiota ja innovaatioita. Kolmivuotiaan julhlakunnon ylläpitokin on oma taiteenlajinsa, tietää ne, joilla on kokemusta. Ja meiltä se juhlinta jää tosiaan aina kesken, kiitos iltaunisten perillisten. Kivaa oli silti.

Otsikon kasvin kohtasin tänään paluumatkalla Pirkanhovin lastenhoitohuoneessa, jossa kävin vaihtamassa Sulolle kuivan vaipan. Onneksi palleroisen peräpää ei vaatinut pesua. Pesuallas oli nimittäin varustettu kosketusvapaalla Oras Electra -hanalla. Minä en tahdo saada sitä toimimaan edes käsien pesua varten, joten fiksummat kertokaa ihmeessä avuttomalle, miten maailmassa sen kanssa onnistuu vauvan pepun peseminen?

Kuin uni uneen

Jo kolmivuotiaana mietin ensimmäisen kerran, että jospa vain näenkin unta. Jonain aamuna herään ja kaikki pitää elää uudelleen. Vuosien varrella ajatus on aina silloin tällöin käväissyt mielessäni. Entä jos en heräisikään aamuun 7.6.2006 vaan 7.6.1966? Entä jos en olisikaan paksu, (harmaantuva) tummatukkainen, keski-ikääntyvä nainen? Jos olisinkin laihanluikku, pellavapäinen kolmivuotias? Jos minun pitäisi elää melkein neljäkymmentä vuotta uudelleen, tekisinkö jotain toisin?

Tekisin. Tekisin asioita toisin, mutta toivoisin kuitenkin päätyväni siihen missä nyt olen, melkein. Vain vähemmällä kärsimyksellä, itselle ja toisille. Mutta nämä lapset ja tuon miehen. Ne minä haluaisin. Vaikka tähän päätyminen väkisinkin tuottaisi tuskaa uudelleenkin elettynä.

Toivon, että tämä ei ole vain unta, josta herään vuoteen 1966. En millään jaksaisi, kestäisi elää uudelleen niitä kaikkia synkeitä lapsuus- ja nuoruusvuosia. En millään. Mieluummin kannan tunnollani tekemäni virheet. Elän elämättömiä päiviä, en uusintoja.

Kuin uni uneen

minä synnyin maailmaan

ja mieli on niin

kevyt: kuin kaste aamun

minä kerran katoan.

Musõ (suom. Tuomas Anhava)

Tulipahan käytyä

Hiipinä tässä taannoin kehui kommenttiloodassani kosmetologikäyntejä ihaniksi. Pakkohan sitä oli kokeilla, vaikka olen minä kosmetologilla käynyt ennenkin, lähinnä nypityttämässä kulmakarvastoa. (Ei ole kovin ihanaa se.)

Joskus vuonna kivi ja käpy kävin ihonpuhdistuksessa. Tänään muistin, miksi en sen koommin ole käynyt. Sehän sattuu niin ylimaallisesti! Ja tätä imitaatiota ruusuaknen vaivaamasta ihosta katsellessani tuli mieleen, että silloin viime vuosisadalla ihoni oli puhdistuksen jälkeen huonommassa kunnossa kuin ennen sitä. Toivottavasti nyt ei käy niin. Reilun viikon päästä kun on ne pidot Pohjanmaalla. Luulee suku vielä, että s'on ratkennu ryyppäämään, sitä molen aina uumoillu.

Ensin kaikki vaikutti mukavalta: minut peiteltiin tuoliin, kasvojani puhdistettiin tuoksuvilla aineilla, kuorittiin hellästi ja lätkäistiin kosteat vanulaput silmille. Siinä makasin höyrytettävänä 20 loputonta minuuttia. Höyry meni nenään, haisi otsonilta ja tuntui ikävältä. Mutta sehän oli vain kevyt alkusoitto. Kosmetologi kävi kimppuuni jonkun keskiaikaisen kidutusvälineen kanssa. Vesi tirisi silmistäni, makasin tuolissa kantapäiden ja takaraivon varassa ja enkä ihan saanut pidäteltyä tuskaa sisälläni. Vannoin, että saa olla viimeinen kerta tätä lajia, täydellistä kasvohoitoa.

Pitkä kasvo- ja decolte-alueen hieronta tasasi vähän puntteja. Se oli itse asiassa niin rentouttavaa, että pari kertaa heräsin kummalliseen korahdukseen. Kasvonaamion aikana nukuin oikein kunnolla. Kosmetologi vähän ihmetteli punakkaa naamaani, että kuika se nyt kasvonaamion jälkeen punoittaa vielä enemmän? Jaa'a, en tiedä, mutta karmealta tämä pärstä näyttää vieläkin. Herätin kiusallista huomiota siirtyessäni kauneus(eh heh)hoitolasta parkkihalliin. Tuskin tällä pläsillä huomennakaan paljon julkisilla paikoilla kehtaa liikkua.

Että kyllä oli ihanaa, kiitos vaan innoituksesta sinne Ryytimaalle. Ehkä menen uudelleen. Enköhän vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa taas unohda tämänkin kokemuksen.

Kirkkopalo

Asun palolaitoksen ja kirkon välissä. Yöllä heräsin paloautojen sireenien räimeeseen. Muistan ajatelleeni, että palaakohan jossain oikein tosissaaan, vai onko taas kysessä yksi aiheetomista hälytyksistä. Aamulla selvisi, että tosissaan paloi. Tuomiokirkon katto.

En tiedä mistä ihmeestä tämä järkytys minussa kumpuaa. Olen agnostikko enkä kuulu kirkkoon. Minut on 19 vuotta sitten vihitty palaneessa kirkossa, Sweetie pääsi siellä pari kesää sitten ripille, Juniorin konfirmaation piti olla samassa paikassa heinäkuussa. Mutta nämä muistot eivät selitä tätä kauheaa tunnetta. Rinnasta puristaa ja oksettaa. Itkettää. Miten hirveältä mahtaa tuntua seurakuntalaisista ja kirkon työntekijöistä, en voi edes kuvitella.

Kauhistuttaa sekin, mitä olisi voinut tapahtua. Kirkon lisäksi olisi voinut palaa koko vanha Porvoo.

Tiesittekö muuten tätä?

Kun tulee sotkua, pitää sanoa: "Voi paska!"

Lintunen 3 v

Jäihän sentään paperi

Kun melkein täydestä muropaketista on yöllä kadonnut pahvisen suojakotelon takaseinä, sitä käy mielessä kaikenlaista. Ainakin löytyy selitys pahvisilpulle olohuoneen lattialla. Kun vessa- ja talouspaperirullat kököttävät hylsyttöminä ja ryhdittöminä telineissään, alkaa vähän kiroiluttaa. Sanomattakin on selvää, että uutta rullaa on turha kaivella, ei ole pahvitötsää jäljellä siinäkään.

Kohta neljä vuotta pelattussa D&D kampanjassa alkaa olla loppu lähellä. Ja sen lopun elävöittäminen vie talosta kaiken mikä vähänkään temppelin sun muun tilpehöörin askarteluun paskarteluun kelpaa. Lintusen lohikäärme vetää Otaniemessä roolia siinä missä pahvitötsätkin. (Lapsi selaa Monster Manualia ja pohtii minkä lajin monstereita Lordin jäsenet ovat.)

Voisi sitä miehellä huonompikin harrastus olla. Voisihan se kolajuoman sijaan kitata perjantaisin kaljaa ja muropakettien ja pehmopapereiden sijaan herra voisi disainata uusiksi vaikka olohuoneen kalustuksen. Että en valita, vaikka välillä on kieltämättä käynyt mielessä. Vessan seinällä sentään roikkuu paperirulla, ei sen hylsyn niin väliä. Enemmän on silloin ohimosuoni pullistellut, kun telineessä killuu pelkkä pahvirulla eikä taskussa ole edes nenäliinaa, johon peränsä pyyhkiä. Siinä koetellaan paitsi humööriä myös parisuhdetta ja innovaatiokykyä. (Kun saa raivosta kankeat aivosolunsa värisemään, niin ratkaisu kyllä löytyy ihan käden ulottuvilta.) Pysyy mieli virkeänä.

Vähät Napolista!

Voin kuolla rauhassa. Olen nähnyt kaiken. Suomi on Euroviisuvoittaja. Kohta varmaan herään.

Perjantaipuheita

Autossa

Lintunen: Äiti, mä viisaan vasemmalle, käännytään sinne.
Äiti: Nyt käännytään oikealle, viisaa sinne.
L: Suoraan mennään Kotkaan.
Ä: Joo, jos ajetaan suoraan, niin päästän Kotkaan. Kuka asuu Kotkassa?
L: Nurmi ja Odysseus. Mutta nyt Kotkassa ei ole ketään.
Ä: No kyllä siellä ihmisiä on, mutta Nurmi ja Odysseus ovat matkustaneet Meksikoon Odysseuksen vanhempien luokse lomalle.
L: Joo. Nurmen vanhemmat asuu Seinäjoella. Ja niitä sanotaan Mummaksi ja Papaksi.

Kaupassa

L: Omenoita! Minä pidän hurjan kovasti omenoista.
Ä: Ostetaanko vihreitä vai punaisia omenoita.
L: Vihreitä. Ne on terveellisiä.

******

L: Tuota jogurttia ei nyt osteta.
Ä: Ei, nyt ei tarvitse ostaa.
L: Mutta tuorepastaa pitää ostaa. Minä pidän hurjan kovasti tuorepastasta.

******

L: Tänään ei osteta karkkia, koska ei ole karkkipäivä.
Ä: Ei, mutta isille pitää ostaa suolatikkuja.
L: Miksi?
Ä: Isi on menossa illalla leik...harrastamaan ja tarvitsee evästä.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Ä: No se on sellaista roolipeliä.
L: Isi lainaa minun lohikäärmettäni siihen peliin.
Ä: Niin taitaa lainata.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?

Kukkakaupassa

L: Tänään ei ole äitienpäivä.
Ä: Ei, vuoden päästä vasta.
L: Isi unohti ostaa äitienpäivälahjan.
Ä: Ai, unohtiko?
L: Joo'o.

Taas autossa

L: Äiti. Mitä sammakot sanoo?
Ä: Ne sanoo kroaak.
L: Eipäs. Ne sanoo prätpit, prätpit.

Kotona

Sulo: Äää! Väää! Äääväääää!
L: Mussukka mussukka, palleropoika, kultapeipi. Sun siskos on tässä.
S: Äääääää! Vääääää!
L: Älä hermostu peipipoi, sun äitis tulee kohta. Se meni pissalle.
L: (Vessan oven takana) Äiti, tuuksä kohta. Sun vauvas itkee. Tule ottamaan se.

Sängyssä

Ä: (Laulaa) Pii pii pikkuinen lintu, paleltaako jalkojasi.
L: Äiti, voitko olla hiljaa, mä yritän nukkua.

Tillihameessa tupukylässä

Kaikki kauniin äidinkielemme ilmaukset ja vivahteet, murre- ja slangisanoista puhumattakaan eivät ihan ole Zotilla hallussa. Hän kun on viettänyt herkimmästä lapsuudestaan ja nuoruudestaan merkittävän osan käkikellomaan kindergartenissa, kaukomaan internationaalisessa koulussa, vaihto-oppilaana nahkahousumaassa ja työläisenä alppitähtimassa.

Toisinaan häntä on vaikea saada uskomaan, että suomenkielessä ei käytetä jotain ilmausta, tai että jokin sana todella merkitsee jotain, tai että hänen käyttämänsä sana on melkein oikein, mutta ei ihan. Yleensä pokkani pitää ihmeen hyvin, mutta edelleenkään en pysty pidättämään hysteeristä hihitystä kuullessani armaani käyttävän sanaa tupukylä. Ensimmäisellä kerralla se ei jäänyt hihitykseen, vaan nauroin itseni soikeaksi ja ripsivärit poskille. Eikä siitä huutonaurusta meinannut tulla loppua ollenkaan. Toinen raukka ei niin varhaisessa vaiheessa seurustelua ymmärtänyt ollenkaan mikä minuun iski, edes sitten kun sain tukehtumaisillani. soperrettua tup-khiihii, tup-hiiihiiihhih, tuphukhylä, iiiihhhiiihh!

Eilen annoin jälleen yllättää itseni. Tällä kertaa sen teki tillihame, tuo pikkuballeriinojen unelma-asu. Ja taas mentiin komeasti koristen kohden naurukuolemaa. Onneksi ei ollut lapsia todistamassa sitä näkyä.

Rasvaa ja ripsiä

Tunnustan, että en koskaan ollut ihovoidenaisia. Siihen maailmanaikaan kun vetäisin naamaani ripsivärin, rajauksen ja huulipunan lisäksi myös värivoiteen ja puuterin joka päivä, (paitsi ehkä sunnuntaisin, jos en poistunut kotoa koko päivänä,) laitoin värivoiteen alle suojaksi apteekin perusvoidetta, Aqualan ällää tai jotain markettien peruskamaa, nimiä en muista. Joskus ostin jotain kalliimpaa ja tuoksuvampaa, käytin muutaman kerran ja sitten purtilot jäivät härskiintymään. Vartalovoiteita ja kropparasvoja en ole käyttänyt sitäkään vähää. Inhoan sitä nahkean rasvaista oloa, joka niistä jää. Enkä halua mennä puhtaisiin lakanoihin rasvaisena. Ja ei, asiaa ei auta, vaikka rasvaisin itseni kolme tuntia ennen nukkumaan menoa. Olo on silti niljainen ja lakanat tarttuvat rasvattuun ruppiin.

Olen aina karsastanut sellaisia voidepurkkeja, joista täytyy kaivaa rasvaa. Sitä menee kynsien alle väkisinkin, enkä pidä siitä, että kynsieni alla on jotain. Pitäisi olla spaatteli, eikä minulla ole, ja jos on joskus ollutkin, niin olen hukannut sen ennen kolmatta käyttökertaa. Haluan puristaa rasvani tuubista tai painella sen pumppupullosta. Varttuneemmalle naisväelle vaan tuppaavat nuo voiteet olemaan juuri niissä ikävissä purnukoissa, joten siitäkään syystä en ole niitä tullut ostaneeksi tai käyttäneeksi.

Koska ihoni on aina ollut paksu ja rasva on somasti pingottanut nahan kireälle, ei minulla ole juuri ollut ryppyjäkään. Ennen kuin nyt. Nyt silmien alta näkee, että entinen rouva ei ole enää ihan kaksikymppinen. Kasvojeni iho on myös muuttunut kuivaksi ja karheaksi. Perusvoiteilla ei tuntunut olevan mitään tehoa, eikä auttanut sekään Sveitsistä asti saamani, hyvä neuvo sinänsä, että aina kun olen rasvannut Sulon, pyyhkisin lopun vauvaöljyn tai voiteen poskiini. Suloa ei nimittäin juuri voidella, että ei sitten ole ollut mitä pyyhkiä pärstäänsä. Ceridal Lipolotionia taputtelin nassuuni jonkin aikaa, mutta oli ikävä kuljeskella naama öljystä kiillellen, Lipolotion kun kieltäytyi imeytymästä.

Tässä päivänä muutamana tulin pysähtyneeksi marketin kosmetiikkahyllyväliin tutkailemaan voidetarjontaa. Mukaan tarttui hennon lila putkilo Lumenea. Ja katso: ihoni toden totta on muutaman päivän käytön jälkeen ainakin sen 84 % pehmeämpi. Ihohuokosetkin näyttivät pienemmilltä, mitä en lakkaa ihmettelemästä. Kuivat läiskät ovat kadonneet ja nassu on sileä kuin nuorena neitona konsanaan. Tästä innostuneena heräteostin sitten tänään myös ns. tuhkimotippoja. En ole vielä kokeillut vaikutusta, kun en ole ihan varma, että onko taikapisaroita tosiaan tarkoitus lääppiä koko naamalle vai vain kriittisiin paikkoihin, kuten esim. silmänalusiin.

Naamaa on tullut tuijoteltua peilistä sen verran taajaan, että totesin myös yhden ikävän asian. Ei käyttämäni ripsiväri suinkaan ole muuttanut koostumustaan ja muuttunut huonommaksi. Ei. Ripseni ovat kutistuneen. Niistä on tullut töpöt, mutta tuuheus on sentään entisellään. Ilmeisesti kaikki kasvuvoima menee kulmakarvoihin, sillä kevyt ylläpitonyppiminen ei enää riitä. Brezneveiläinen pöheikkö koristaa kulmiani yhä pidempänä ja kurittomampana. Vanhuus näköjään siirtää karvat paikasta toiseen. Vahinko vain, että hiukset siirtyvät säärin ja kainaloihin, ja ripset siis otsalle. Kauneus on katoavaista, rumuus sen kuin lisääntyy.

Mielen valtaa jälleen kaipuu

Kävin eilen teatterissa. Mieleeni nousi paitsi paljon muistoja, myös monenlaisia tunteita. Kymmenen vuotta sitten minä olin mukana synnyttämässä teatteria. Näyttelemässä, ompelemassa pukuja, hoitamassa puffettia, rakentamassa vanhasta tehdassalista oikeaa teatteritilaa, maalaamassa seiniä, ompelemassa verhoja, pitämässä kirjaa, pyörittämässä niukkaakin niukempaa taloutta.

Tunsin ylpeyttä siitä, mitä omin käsin olimme saaneet aikaan. Olin ylpeä kymmenen vuoden historiasta, vaikka kaikkialta povattiin koko touhun kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa vuodessa, korkeintaan kahdessa.

Iloitsin siitä, että mukana oli joukko uusia ihmisiä, minulle entuudestaan tuntemattomia. Nuoria ja varttuneempia. Jokunen alunperinkin mukana ollut, kuusivuotiaasta nuoreksi mieheksi venähtänyt, tai pikkutytöstä äidiksi kasvanut, tai nuoresta aikuisesta hyvinkin keski-ikään ehättänyt. Miten nyt kukin kymmenessä vuodessa varttuu.

Tunsin haikeutta siitä, että en enää kuulu joukkoon. Että enää en mene teatterille, vaan teatteriin. Että minun paikkani oli katsomossa, ei näyttämöllä. Ei enää sitä maagista, hiljaista ja pimeää hetkeä, juuri ennen kun näytäntö alkaa. Ei heittäytymistä, ei jonkun toisen nahkaan ryömimistä, ei väkevää elossa olemisen tunnetta, voittoisaa riemua itsensä ylittämisestä.

Samaan aikaan olin kuitenkin huojentunut, että loputtomiin venyvät harjoitukset, ei-tästä-mitään-tule- fiilikset, muun elämän syrjään pistämistä vaativa sitoutuminen ja loputon tuskailu siitä, tuleeko takkiin vai ei, että kaikki sekin oli nyt jonkun muun elämää. Ei enää minun.

Istuin eturivissä, näkemässä, kokemassa ja aistimassa. Esityksestä itsestään olen jäävi sanomaan mitään, katson sitä niin toisin silmin kuin mitään siteitä tähän teatteriin omaamaton katsoja. Minä näin mielessäni harjoitukset, roolien hakemisen ja kehittymisen, kaiken sen työn, joka lopputuloksen takana oli. Olisin niin halunnut olla mukana.

Teatterin kanssa meni viisi vuotta. Oli ihanaa ja kamalaa, enimmäksen kamalan ihanaa. Sitä piti jatkua ikuisesti. Mutta tuli elämä, mies, työ toisaalla, lapsi. Ensin jäin pois kaikesta siitä, joka vaati tiukkaa sitoutumista. Sitten vähitellen luovuin myös muusta. Minä läksin teatterista, mutta teatteri ei lähtenyt minusta. Jonain päivänä palaan kotiin.

Toukokuun viides

Silloinkin oli perjantai, aika lailla yhtä lämmin ja aurinkoinen toukokuun aamupäivä. Olin hikoillut koko aamun, vetänyt ilokaasulla pääni sekaisin, kieltänyt sulkemasta ikkunaa, vaikka kätilöopiskelija ja kätilö vuorotellen sitä ehdottivat. Synnytyssali oli vanhanaikainen, kahdelle synnyttäjälle mitoitettu, lavitsat rinnatusten ja verho välissä. Onneksi olin salin ainoa synnyttäjä. Kätiöiden huoneen avoimen oven kautta kuulin toisen synnyttäjän^*) tuskan parkaisuja. Minä en valittanut, vaikka sattui kyllä. Suoraan sanottuna sattui ihan stanasti. Imppasin ilokaasua, oksitosiini tippui verenkiertooni, ja ajattelin, että ei ikinä enää.

Sitten sain alkaa ponnistaa, ja kipu katosi. Punnersin ja punnersin, mutta valmista ei tullut. Lisää oksitosiinia, lisää punnerrusta, ja juuri kun luulin, että lapsi ei tule koskaan ulos, hän 57 minuutin ankaran pinnistyksen jälkeen solahti huutoni saattamana maailmaan. Hän oli nelikiloinen ja ruttuinen, ja kun hänet nostettiin rintani päälle, hän katsoi minua ensimmäisen kerran suurilla, tummilla silmillään. En tuntenut mitään suunnatonta riemua, olin väsynyt ja pelkästään tyytyväinen, että pahin oli ohi. Mutta sen katseen minä muistan yhä. Siitä on minuutilleen seitsemäntoista vuotta, juuri nyt.

Muistan senkin, kuinka kotiin tultuamme makasimme tuoreina vanhempina vaiti parisängyssä rinnakkain. Sweetie tuhisi rottinkikorissa sängynvieressä. Makasimme hiljaa, ja silloin se iski. Minä tunsin, kuinka vastuu laskeutui harteillemme. Siinä oli nyt uusi ihminen, ja hän olisi meidän vastuullamme. Meidän piti pitää hänestä huolta, ruokkia, vaatettaa, opettaa tapoja, siirtää perinteitä, kertoa tarinoita, lohduttaa ja iloita, antaa hänen valita tiensä ja pikkuhiljaa päästää hänet lopulta menemään. "Mitä tahansa, kunhan siitä vain ei tulisi kilttiä tyttöä", toivoi isä, ja minä nyökkäsin.

Siitä tuli kyllä oikein loistava, hyvin käyttäytyvä, itsepäinen, määrätietoinen ja kunnianhimoinen nuori nainen. Sellainen, mitä vanhempi kansa ehkä voisi sanoa kiltiksi. Mutta ei, ei siitä kilttiä tullut. Onneksi.


*) Joitakin tunteja myöhemmin osastolle samaan huoneeseen kanssani kärrättiin äiti ja poika, joka oli toista kiloa pienempi kuin Sweetie, mutta jolla oli paljon isommat kämmenet ja jalkaterät. Puolessa vuodessa poika oli jo kasvanut paljon Sweetietä isommaksi. Pari vuotta myöhemmin yhteys katkesi, mutta vuosi, pari sitten näin lehdessä pojan isän kuolinilmoituksen.

Synkkä raita, kirkas raita

Minulle asennettiin hormonikierukka 106 päivää sitten. Asennuksen jälkeen oli neljä vuodotonta päivää. Viidentenä päivänä aloin vuotaa, ja sitä jatkui, jatkui ja jatkui 97 päivää. Tänään se taas alkoi. Voi jippii.

Tapasin eilen nenästä nokkaan ihmisen, jonka kanssa olen aiemmin keskustellut vain sähköisesti. Tuntui, kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän. Ihmisen, jonka on tuntenut iät ja ajat, niin ettei oikein enää muistakaan, kuinka kauan. Joidenkin seurassa sitä vain on kevyt olla.