Veljeni syntymästä tulee loppusyksyllä kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.
Hän oli niin soma pienenä, vaaleat kiharat hiukset ja kirkkaat, ruskeat silmät. Aivan vauvana otetuissa kuvissa hän on mustatukkainen ja pitkänpitkäsäärinen. Hänestä kasvoi liki 190 senttinen, tummakulmainen ja -hiuksinen.
Me pidimme paljon samoista asioista: kirjoista ja lukemisesta, kirjoittamisesta, elokuvista ja musiikista. Me luimme aina ja kaikkialla, me kirjoitimme lyhyttä ja pitkää tarinaa, minä tietysti runojakin. Veli kirjoitti juttuja myös omakustannelehteen, jonka päätoimittajana ainakin ensin alkuun oli entinen luokkakaverini. (Yllättäen lehtien sisällysluettelot löytyvät netistä veljeni nimeä googlaamalla. Suonette anteeksi, etten linkitä.)
Me istuimme Korson Kinossa,
Rekolan Kinossa ja Tikkurilan
Bio Grandissa (siinä vanhassa) . Me soitimme
Roadrunnerin puhki, veli osti
Aknepopin ja yhdessä raavimme kokoon rahat saadaksemme
Maksimum Jee & Jeen. Veli opetteli soittamaan kitaraa, itsekseen. Minä kävin muutamalla hanuritunnilla, mutta kun sinne oli pitkä matka, haitari oli painava ja sitäpaitsi venäläinen (eli näppäimet olivat jotenkin väärin päin), niin tieni hanuristina jäi Ukko Noaan.
Veljeni pää oli kuin partaveitsi, ja silti häneltä jäi koulu kesken. Hän kävi seitsemännen tai kahdeksannen luokan kahdesti, koska lintsasi niin paljon, ja lopulta tentti sen kotoa käsin. Hän ei vain kyennyt menemään kouluun, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Hän ei koskaan kertonut. Nämä vaikeudet koulun suhteen olivat kai se ensimmäinen merkki.
Muutin pois kotoa, kun veljeni oli kahdeksantoista. Emme tavanneet enää kovin usein, hän ei ollut kotona kun kävin siellä, tai pysytteli paljon omassa huoneessaan. En tiennyt hänen elämästään paljoakaan. Tiesin, että hän oli pari kertaa yrittänyt aloittaa varusmiespalveluksensa, mutta molemmilla kerroilla hänet oli passitettu kotiin. Hän olisi halunnut käydä armeijan, mutta siitä ei tullut mitään. Psyykkinen rasitus oli liikaa ja verenpaine kohosi huippulukemiin. Parikymppisenä hän hakeutui hoitoon. Bussissa oli tullut niin voimakas ahdistuskohtaus, että hän ymmärsi itse tarvitsevansa apua. Kukaan muu sitä ei silloin vielä ollut huomannut, tai halunnut huomata. En minäkään.
Kymmenen vuotta hän vietti milloin sairaalassa, milloin avohoidossa. Hänellä oli jopa tyttöystävä, tai avovaimo, asuivathan he yhdessä. Avohoitojaksoilta hän palasi kuitenkin aina omasta tahdostaan sairaalaan. Minun sydäntäni puristi se, millaiseksi hän oli muuttunut. Miten pelokkaaksi, avuttomaksi ja vapisevaksi. Ja miten viimeisinä vuosina lääkkeet pöhöttivät kauniin ja kiharatukkaisen veljeni, joka aina oli ollut hoikka. Hänen käsialansa muuttui pieneksi ja horjuvaksi. Mutta sairaalassakaan hän ei hylännyt musiikkia. Hänellä oli kitaransa, levynsä ja kirjansa. Sairaalassa hän tunsi olevansa turvassa.
Isäni soitti elokuisena iltana kymmenen vuotta sitten että veli on kuollut. Miten ihmeessä hän voi olla kuollut? Miten hän pääsee suljetulla osastolla tappamaan itsensä? Ei mitenkään. Ne tekivät sen hänen puolestaan, hoitivat hänet kuoliaaksi. Ensin kuolinsyy oli epäselvä, sairaalasta sanottiin vain, että löytyi kuolleena sängystä, oli yritetty elvyttää onnistumatta. Patologin lausunnosta sitten selvisi, että kuolema oli aiheutunut lääkkeiden yliannostuksesta. Toista lääkeainetta oli elimistössä kaksi ja puoli kertaa normaalia annostusta enemmän, toista oli seitsenkertainen määrä. Hän oli ollut levoton, hänet oli pistetty eristykseen, rauhoitettu yliannoksilla ja jätetty kuolemaan. Patologi lausui, että kyseessä oli ilmeisen tietoinen riskinotto. Ei vahinko. Minun oli vaikea antaa anteeksi. Kovin vaikea.
En ole kokenut suurempaa surua kuin veljeni kuolema. Kymmenessä vuodessa suru haalistuu, mutta ei häviä. Viime aikoina veli on ollut mielessäni taas useammin. Ehkä siksi, että kuolinpäivä lähestyy. Mutta myös siksi, että niin paljon kuin Sulo muistuttaakin ulkonäöltään isäänsä, hänen silmänsä ovat veljeni silmät. Veljeni kirkkaat ruskeat silmät.
Minun on sinua ikävä, pikkuveli.
Pakko se on uskoa. Jos varsinkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli suht' siistiä ja rauhaisaa, kolmaskin nukkui yönsä hyvin ja enimmäkseen käyttäytyy kaupoissa ja julkisilla paikoilla, niin tämä neljäs ja viimeinen maksattaa minulla helpoista sisaruksistaan korkojen kera.
