Siniset valot välähtää

Kotioveltamme on vanhainkodin päärakennuksen ovelle matkaa arviolta 125 metriä. Makuuhuoneemme ikkunasta on suora näkö- ja kuuloyhteys vanhainkodille. Yleensä sieltä ei kuulu mitään, välillä jostain sieltä suunnalta kuuluu varsin voimakasta, miten sitä nyt kuvailisi, eläimellistä mölinäulinaa. (Ja se, ystäväiseni, se kuulostaa aika kammottavalta, vähän ihmissusimaiselta.) Eilen illalla yhdeksän jälkeen siellä pärähti palohälytyskello soimaan.

Pelastuslaitos sijaitsee muuttonsa jälkeen vajaan 2,5 km:n päässä, ja olettaisin että automaattihälytys kilahti sinne samaan aikaan kun vanhainkodin palohälytin heräsi henkiin. Sireenien ulvonta alkoi minuutissa, kahden minuutin sisällä vahainkodin pääoven edessä oli jo johtoauto, puoli minuuttia siitä siellä oli myös ensimmäinen sammutusauto (tai letkuauto, en minä niistä niin perillä ole). Sitten paikalle ajoivat peräperää puomitikas- tai nostolava-auto (kts. edellisten sulkeiden sisältö), poliisiauto, ensihoitoauto ja ambulanssi. (Ja näiden edellä, välissä ja perässä koko joukko uteliaita yksityisautoilijoita, joista röyhkeimmät parkkeerasivat vanhainkodin pihaan.) Kaikki tämä kalusto oli paikalla viidessä minuutissa. Ja koska kyseessä oli ns. väärä hälytys, vartissa piha oli taas autio ja tyhjä.

Tämä ei ollut ensimmäinen eikä varmasti viimeinen kerta kun näin käy. Kerran kuussa nuo pelastuslaitoksen urhot siinä pihalla pyörähtävät. Tämä sattui nyt vain olemaan ensimmäinen kerta, kun tulin kellottaneeksi koko baletin alusta loppuun. Toiminta on kieltämättä nopeaa, mutta vaikka mitään hätää ei tälläkään kertaa ollut, niin kyllä tuo kaksi minuuttia tuntui aika pitkältä ajalta. Miten mahdottoman pitkältä se tuntuisikaan, jos oikeasti olisi tulipalon loukuttamana jossain yläkerroksissa?

Minä olen siitä hassu ihminen, että minulla pitää aina olla pako- eli pelastautumissuunnitelma. Minun pitää aina tietää mistä pääsen pihalle (ja saan sinne myös lapseni), jos tulee tulipalo, tai bussi kaatuu kyljelleen, tai juna suistuu kiskoilta, tai millä puolustaudun ja minne pakenen jos raiskamurhaaja yrittää käydä kimppuun. Ja näille mielellään myös varasuunnitelma, jos suunnitelmanmukainen tie on tukossa. Toivottavasti minun ei koskaan tarvise testata suunnitelmiani käytännössä. Hyvinkään suunniteltu ei välttämättä siinä tilanteessa ole kuin puoliksi tehty.

Tasaveroisuus ei toteudu

Meillä ei olla vanhemmuudessa tasaveroisia, valitettavasti. Zot hanskaa Lintusen hoidon siinä missä minäkin. Hän tekee joitain asioita toisin kuin minä, ja heillä on keskenään ihan joitain omia juttuja, joihin minä en osallistu ja joita minä en tee Lintusen kanssa. Sitten on asioita, joihin isi ei Lintusen mielestä kelpaa ollenkaan. Kyse ei ole siitä, etteikö Zot haluaisi hoitaa niitäkin asioita, tai ettenkö minä antaisi hänen niitä hänen huolekseen. Sylttytehdas on toisaalla.

Zot tulee töistä kotiin aikaisimmillaan 18.30, koska hän vie Lintusen aamuisin hoitoon ja ehtii näin myöhemmin töihin. Ja vaikka kesällä ja lomalla hoitoonvientiä ei ollutkaan, ja Zot kävi autolla töissä, hän oli silti kotona aikaisintaan 18.00, sillä tuolla alalla työpäivä yleisesti on ihan jotain muuta kuin 8-16. Lisäksi Zot harrastaa, vaikka ei enää ollenkaan niin paljon kuin vielä ennen Lintusen syntymää. Näinollen hän on siis kotona ja Lintusen kanssa paljon vähemmän kuin minä. Lyhyet illat ja viikonloput eivät riitä oikaisemaan sitä etunojaa, jonka minä olen saanut. Nyt, kun olin kesäloman aikana Lintusen kanssa likipitäen 24/7, etukumarani on entistä syvempi.

Pikkuhiljaa Lintunen alkaa taas kuitenkin kelpuuttaa isäänsä mukaan tiettyihin asioihin, kuten hampaiden tai hiusten pesemiseen, iltatoimiin ja vaatteidenvaihtoon. Mutta nukkumaan käydessä isä ei kelpaa. Siihen tarvitaan äitiä. Isä ei kelpaa, vaikka äiti ei olisi kotonakaan, kuten eilen. Ensin Lintunen oli itkenyt äitiä tuulikaapissa ulko-oven edessä. Sitten hän oli antanut Sweetien lukea itselleen iltasadun, ja halunnut sitten käydä nukkumaan. Mutta äiti ei ollut vieläkään makuuhuoneessa. Lisää nyyhkettä ja kyyneliä, isin kainalo ei kelpaa. Niinpä pieni Lintunen oli mennyt takaisin siskon huoneeseen ja nukahtanut poikittain siskon sänkyyn. Isälle tämä on kova paikka, että ennemmin sisko kuin isä. Ikävää se on minustakin.

Onko muita vaihtoehtoja kuin antaa ajan hoitaa tämä ongelmantapainen tai sitten lisätä omia iltarientoja? Rakentavia ehdotuksia vastaanotetaan.

Tsemppitorstai

Firman kesätsemppikokous oli tänä vuonna ihan vaan täällä toimistolla. Vaikka tälläkin kertaa puhuttiin toki paljon painavia, oli ohjelma muutoin kesäisen kevyt, "urheilullista" kisailua joukkueittain, tankkausta, nestetankkausta, saunomista (lisää nestetankkausta) ja loppuillasta illallinen ja normiördäystä. (Lista niistä ravintoloista, jotka eivät enää mielellään ota tätä remmiä asiakkaakseen, piteni luultavasti taas eilen yhdellä.)

Päivän vaikuttavin anti tuli vierailevalta tähdeltä. Veikka Gustafsson puhui kolme tuntia. Hän selkeä, hauska ja vakuuttava esiintyjä, ja pidin hänen "sanomastaan". Löysin siitä paljon uusia näkökulmia asioihin, jotka tuntuvat aivan itsestään selviltä sen jälkeen, kun joku on ne sanonut ääneen. Hän puhui vuorikiipeilykokemustensa kautta, mutta se mitä hän kertoi, on täysin sovellettavissa niin työ- kuin perhe-elämäänkin. Jostain syystä minua hymyilytti (mutta vain sisäänpäin) siinä kohdassa, jossa hän puhui paljon oksentamisesta.

Vuorikiipeily on ankarampaa touhua kuin koskaan pystyn varmasti kuvittelemaan. Olen aikalailla varma, etten itse koskaan halua lähteä samanlaiseen rääkkiin. Veikka Gustafsson on tehnyt sitä kymmeniä kertoja, välillä onnistuen pääsemään huipulle, useammin kuitenkin ei. Hän tietää mitä se on, ja kuitenkin hän on jälleen ensi keväänä lähdössä uuden vuoren rinteelle. Eikä hänkään oikein osaa sanoa miksi. Että uskokaa tai älkää, vuorikiipeily ja lasten hankinta on vähän sama juttu. Joku ei halua yhtään lasta tai kiivetä yhdellekään vuorelle, toinen taas haluaa päästä neljälletoista huipulle tai hankkia useita lapsia. Siitä huolimatta, että tietää miten kalliiksi se tulee, miten paljon fysiikkaa ja psyykeä se rasittakin, millaista unenpuutetta, oksentelua ja toisen ihmisen paskanhajun sietämistä se vaatiikin. Että sitä vain kuitenkin lähtee kiipeämään, jälleen yhtä vuorenseinää ylös. Että sitä vain lähtee ja kiipeää, vaikka tietääkin ettei lopussa välttämättä seiso kiitos.

Hauskinta päivässä oli Firma Challenge 2005. Joukkuekisa urheilukentällä sisälsi useita yksilö- ja kolme joukkuelajia. Lopuksi laskettiin pisteet, jaettiin diplomit ja mitalit sekä poksautettiin asiaankuuluvasti kuohujuomat. Meidän joukkueemmen sijoittui kunniakkaasti kolmanneksi (kolmesta joukkueesta). Hopea oli käden ulottuvilla, mutta viimeisessä lajissa yksi joukkeemme jäsenistä keskittyi kannustamiseen niin täysillä, että unohti suorittaa osuutensa. Varma voitto osakilpailussa vaihtui jumbosijaan. Sellaista sattuu, ja minua sattuu oikeaan etusormeen. En huomannut kisan tuoksinassa, että olisin loukannut sormeni, mutta tunteja myöhemmin sormi tuli aina vain kipeämmäksi. Kämmenselässä, rystysten välissä on turvonnut kohta. Verisuoni pullottelee komeasti siinä kohdin. Yöllä koko kättä ja kyynärvartta särki, ja olin jo aivan varma, että siinä on vähintäänkin veritulppa. Aamulla turvotus oli vähän laskenut, mutta ei sormella vieläkään pysty mitään tekemään. Hidastaa vähän näppiksen käyttöä.

Illallinen oli, kuten sanottua, normiördäystä. Kauheaa kuultavaa on se, varsinkin kun itse on selvinpäin. Läksin kotiin heti jälkiruoan jälkeen, siinä yhdentoista pintaan. Yleensä matkaa taitetaan hiljaisuuden vallitessa, mutta tällä kertaa taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia. Kuski puhui huolellisesti artikuloiden kirjakieltä. Hänen puheessaan ei ollut pienintäkään vivahdetta mistään murteesta, ei myöskään minkäänlaista aksenttia. Ensin kuvittelin, että hän saattaisi olla eestiläinen, mutta puheista päätellen hän taisi kuitenkin olla suomalainen, joka puhuu äidinkielenään ruotsia. Saatan olla täysin väärässäkin, hän ei kuulostanut yhtään siltä, miltä tuntemani suomenruotsalaiset (ja heitä on paljon) kuulostavat, mutta kuulosti silti siltä.

Kyyti Itäiseen Kulttuurikaupunkiin maksoi 65,80 euroa, ja maksoin sen poikkeuksellisesti käteisellä, sillä pankkikorttini magneettiraita on entinen. Laskin kuskille huolellisesti ensin kuusi seteliä, ja ryhdyin sitten kaivelemaan loppurahaa kolikoista. Kuski levitti setelinipun ja sanoi, että laskepa uudestaan. Toden totta, kuusi seteliä, kaksikymppisiä jok'ikinen. Vakuutin, että en ole viinantippaa maistanut moneen kuukauteen, kuski ei tainnut oikein uskoa minua. Ketkumpi kuski olisi käärinyt setelit hiljaa taskuunsa, ja minä olisin ihmetellyt myöhemmin, että mitä olen onnistunut ostamaan kuudellakympillä niin, etten enää muista. Vanhuus ei näköjään tule yksin, se tulee rollaattorin kanssa.

Lisäys: Minä läksin kuulemma kotiin puoliltaöin, enkä yhdentoista pintaa. Pakkohan se on uskoa, kun taksikuitissakin on lähtöaika 23.55. Muisti pätkiin näköjään enemmän kuin huomaankaan.

Vanheneminen on kallista

Kävin eilen optikolla. Koko kevään olen tuskitellut lasieni kanssa, niistä ei tunnu juuri olevan hyötyä. Toissapäivänä ne ilmoittivat selkeästi optikolla poikkeamisen tarpeesta pudottamalla toisen linssin keskelle lounaslautastani.

Kahden vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna likitaitteisuuteni on vähentynyt, oikeasta silmästä vähemmän ja vasemmasta enemmän, hajataitteisuus vastaavasti lisääntynyt molemmissa silmissä. Silmäni ovat varsin eripariset, taittovirhe oikealla -0.25, vasemmalla -1.50 diopteria, hajataittoa molemmissa -1.25 diopteria, oikealla 170 astetta, vasemmalla pyöreä nolla. Ja jos se tähän olisi jäänyt, niin uudet lasit olisi saanut vielä ihan kohtuullisella hinnalla. Vaan tässäpä astuu näyttämölle nyt se vanheneminen.

Lukeminen lasit päässä ei ole onnistunut kohta vuoteen. Tänä keväänä pienen tekstin (tuoteselosteet tms.) tutkailu on ollut yhtä siristelyä ilman lasejakin. Syynä presbyopia, ikävästi suomeksi sanottuna ikänäkö. Niinpä siihen reseptiin kirjattiin vielä add +1.0. Tämä se pompsautti lasien hinnan sitten lähemmäs 700 euroa. (En muista hintaa ihan tarkaan, koska silmissäni pimeni ja korvissani alkoi humista kuullessani sen.) Kehysten osuus hinnasta on vaatimaton 13 %, ja ne pahuksen linssit maksava tuplasti sen, mitä kaksi vuotta sitten maksoin koko silmälaseista. Eläkkeellä en sitten taida paljon laseja vaihtaa, oli näkökyky mikä hyvänsä. Tulot putoavat ja menot kasvavat. Vanheneminen on kallista.

Ettei nyt menisi ihan narinaksi, niin pistetään tähän loppuun yksi vanhenemisen ilonaihekin. Kun itse vanhenee, niin lapsetkin vanhenevat. Vanhenneista lapsista on ihmiselle paljon iloa. Teinityttären voi nakittaa pikkusisaren hoitajaksi, kun päiväkoti on kiinni, itse on töissä ja Elämän Valon loma on siirretty hamaan tulevaisuuteen. Eilen teinitytär ilahdutti vanh... köh... keski-ikäistä äitiään myös kokkaamalla kotiintultuani sekä siivoamalla vapaaehtoisesti koko alakerran. (En minä olisi edes kehdannut pyytää, Lintusen vahtimisessa on hommaa ihan riittämiin.) Oli hyvä mieli koko illan ja vielä tänäänkin.

Arki ja maanantai

Ensimmäiset kolme lomaviikkoa heräsin joka aamu viiden pintaan. Viimeisellä viikolla raottelin silmiäni ensimmäistä kertaa aikaisintaan seitsemältä, ylös en noussut kertaakaan ennen kahdeksaa. Niinpä virittelin varmuuden vuoksi kännykän herättelemään täksi aamuksi, mutta niinpä vain heräsin itsekseni jo ennen viittä. Hämmästyttävää.

Töihin ajaessani tuli mieleeni, että vaihdoin salasanani lomaa edeltävällä viikolla. Eikä minulla nyt ollut hämärintäkään muistikuvaa siitä, että mikä se helposti muistettava viritelmä oli. Edellinen oli kyllä hyvin muistissa, mutta että mikä se voimassa oleva mahtoi olla... Ja ovikoodi, sekin pitäisi muistaa, tai sitten saisin odotella oven takana kunnes joku muukin tulisi töihin, puoli tuntia vähintään, pahimmassa tapauksessa kauemminkin. Kreit.

Ovikoodi tuli jostain lihasmuistista. Sormet onneksi muistivat oikean järjestyksen, vaikka aivoista ei irronnut edes oikeita numeroita. Sitten jännityksellä konetta avaamaan. Hetken miettimisen jälkeen salasanakin irtosi oikein heti ensimmäisellä kerralla, numerot ja isot kirjaimet kaikki oikeille paikoilleen. Teetä keittämään ja postin kimppuun.

Eikä tälle päivälle ollut mitään kiireellistä tehtävää. Vain rauhallisia rutiineja, pehmeä lasku arkeen. Onnistunut lomaltapaluu.

Kolme kuukautta ja vajaa viikko. Sitten sanon palkkatöille näkemiin, ainakin vuodeksi. Miten siihen tuntuu olevan niin vähän aikaa?

Pikapuoliin puolivälissä

Mistään ei oikein huomaa, että olisin raskaana. Eikä sitä aina oikein muistakaan. Enää ei ole pahoinvointia eikä vatsa ole vielä raskaanaolevan vatsa. Se on muuten vain paksun naisen vatsa. No jaa, vessassa kyllä pitää käydä aivan liian usein. Väliaikaiset hyvästit siis seurapiirirakolle, jonka ansiosta bakteerikauhuinenkin voi viettää vaikka 16-18 tuntia kaupungilla käymättä kertaakaan julkisissa käymälöissä.

Elviksen liikkeet ovat alkaneet tuntua vasta nyt. Olisin voinut vannoa, että istukka on kohdun etuseinässä estämässä tuntemuksia, mutta ei. Takaseinässä se möllöttää. Lintusen liikkeet tuntuivat jo raskausviikolla 14, mutta silloin sitä olikin aikaa kuulostella kehonsa joka rapsausta. Nyt Lintunen pitää ajatukset toisaalla varsin tehokkaasti.

Niin, ja siitä minun sallittaneen iloita, että painoni on reilut kaksi kiloa alle lähtöpainon vielä tässä vaihessa. Tällä painoindeksillä kun ei ole varaa edes puoleen keskimääräisestä raskaudenaikaisesta painonnoususta. Ravintoterapeutin ohjeet ruokavalion viilauksesta eivät ole menneet hukkaan, niin tylsältä kuin se kasvisten jäystäminen ja Oivariinin vaihto mauttomaan Benevivaan alkuun tuntuivatkin. Kaikkeen näköjään tottuu, ja hyvä onkin, kun niitä rehuja ja Benevivaa sitä on vedeltävä lopun ikäänsä, raskaana tai ei.

Kolmisen viikkoa sitten nukuin vielä kevyesti kellon ympäri, mielelläni olisin ottanut lisäksi torkut tai parit. Nyt ei öisin tule uni silmään. Ei sitten millään. Näin lomalla sitä tulee kuitenkin vielä nukuttua 8-9 tuntia vuorokaudessa, mutta viikon päästä pitää pärjätä 4-5 tunnilla. Ei se satu kun siihen tottuu.

Syökää kakkua

Suosittelen tätä palaa. Siinä on laittamattomasti ilmaistu se, mitä minäkin ajattelen. En vain saanut sanoja oikeaan järjestykseen, vaikka monta päivää mietin. Onneksi jotkut osaavat.

Vanheneminen on taidetta

Iltapäivällä matkamittari pyörähti jälleen kierroksen ympäri. Jos elän yhtä kauan kuin äidinäitini, minulla on reipas vuosi aikaa. Ei riitä. Jos elän yhtä kauan kuin äitini, aikaa on rapeat 15 vuotta. Ei riitä sekään, enää. Elvishän on ( olettaen, että hän syntyy elävänä ja pysyy elossa) silloin vasta rippikouluiässä, siis liian nuori. Jos elän yhtä kauan kuin isäni äiti, elettäväksi jää vielä 36 vuotta. Se riittää.

Vanhenemistani en ole eritysemmin koskaan juhlinut, paitsi silloin kun täytin 30. Silloin pidin hilupilttuuta kaiken yötä. Olin kuvista päätellen pavun ruskea, normaalipainoinen, kiharatukkainen, nauravainen, ja rohkenen sanoa: seksikäs. Mitä on jäljellä nyt? Nauru. Muu on mennyttä.

Mitä on tullut tilalle? Kokemuksia, itsetuntoa ja -varmuutta, rohkeutta, lapsi, kiloja, harmaita hiuksia, onnellisuutta. Tietoisuus siitä, että minä olen minä, tässä ja nyt. Olen nainen, puoliso ja äiti. Olen hyvä näin, tällaisena kuin olen. Elämästä on tullut ilo. En haluaisi takaisin siihen elämään, jota elin kolmekymppisenä. Näin on hyvä. Näin on hyvä.

Voi kun pian tulis pakkanen!

En pidä erityisemmin auringonpaisteesta enkä helteestä. Inhoan tätä nihkeää oloa, tippuvaa hikeä ja seisovaa kuumuutta. Mutta suotakoon tämä hellejakso nyt niille, jotka siitä pitävät. Suurimman osan aikaa Suomessa on kuitenkin minulle mieluisammat säät: pilvistä, sateista ja pakkasta. Nam!

Elämistä ja olemista helpottaa takapiha, olkoonkin että se on paahteinen ja vielä hiostavampi kuin sisätilat. Mutta Lintuselle voi viritellä sinne vateja ja ammeen täynnä vettä. Uimarannalle tästä on autottomalla aivan liian pitkä matka. Mummolassa oli kolmensadan litran kahluuallas, jota Lintunen suureellisesti kutsui vesipuistoksi. Kotona on tyytyminen vähäisempään vesimäärään.

Mummolassa oli muutakin mukavaa, kuten puutarhakeinu, jossa kiikkua, sekä ruohosipulinkukkia, joita nyppiä. Ja tuhottomasti sääskiä, vaikka ne eivät olleetkaan mukavia. Lintuselle nousi hyttysenpistoista kahden euron kolikon kokoisia paukamia, ja sopivasti kehräsluun kohdalle pistänyt sääski sai koko jalkaterän turpoamaan pariksi päiväksi.

Lintunen oppi mummolassa myös paljon uusia sanoja, jotka hän toivottavasti unohtaa ennen päiväkotiin paluuta. Jumalauta (nuota sääskiä), helvetti (kun on kuuma) ja voi xittu (mä sanon ihan suoraan) tuskin saavat siellä suurtakaan suosiota.

Mutta vielä on lomaa jäljellä, toista viikkoa. Sitten on paluu arkeen ja ihanasti ilmastoituun toimistoon. Siihen asti voi rauhassa kuunnella päässä pyörivää kappaletta parinkymmenen vuoden takaa: Helle (es. Papu ja pojat).

Lomapäivitys

Elma on näemmä tänään viettänyt äiti-tytärpäivää. Minä olen viettänäyt kokonaisen äiti-tytärviikon vähän päälle kaksivuotiaan kanssa. Alkaa olematonta pipoa kiristää. Sielu huutaa lepoa, rauhaa ja yksinoloa. Ei ole näköpiirissä sellaista, ei.

Sweetie on edelleen muilla mailla vierahilla, Junior häipyi maanantaina isälleen remontti-reiskaksi, Zot tekee töitä ja harrastaa. Tänään en ole nähnyt koko miestä, kun oli aamulla lähtenyt ennen kuin Lintusen kanssa heräsimme ja tulee huomisen puolella. (On taas se jokatoinen perjantai, kun Elämäni Valo vetää roolipeliä. ) Lintunen herää samaan aikaan kuin minä, ja normaalisti minä olen meistä se, joka nukahtaa ensin illalla. Päiväunia lapsi ei enää nuku. Virtuaalielämää on turha yrittääkään viettää, Lintunen ei sellaista siedä. Hän tietää hyvin, mistä napista kone sammuu.

Ainoa paljon puhuttu oma aika tällä äidillä tällä viikolla oli keskiviikkona, kun kävin tunnin kestävällä opastetulla hautausmaakierroksella. Sekin oli vähän pettymys, sillä oppaana oli Sweetien ja Juniorin aikoinaan kastanut rovasti, yksi harvoista (?) naispuolisista Suomessa. Sinänsä ihan mukava ihminen, mutta ulosanti oli kovin epäselvä, kaipasin anekdootteja ja tarinoita, eikä hän oikein osannut vastata kysymyksiin. Pitänee siis mennä uudelleen jonkun toisen oppaan johdolla, sillä olen halunnut jo monta vuotta tehdä tuon kierroksen. Ja uuteen kierrokseen toisen oppaan johdolla rovastikin meitä kehotti, kuulemma jokainen opas kierrättää vähän eri muistomerkeillä ja keskittyy eri asioihin. Mutta opinpa ainakin, että Näsinmäelle on haudattu 80 000 vainajaa ja muistomerkkejä on 15 000.

Maanantaina painumme Lintusen kanssa Pendolinolla viikoksi mummolan lihapatojen ääreen. Mumma ja pappa siellä jo kovasti odottavat. Samalla reissulla treffaamme nenästä nokkaan tähän asti vain netistä tuttuja persoonia. Minä täällä jo kovasti odotan sitä. Vaikka tämä viikko on kyllä ollut harvinaisen vilkas noin tapaamismielessä, eipä sillä. Torstaina pukkasin sadekuurojen välissä Lintusen kärryillä kaupungille, ja heti kohta paikallisessa kauppakeskuksessa (köh köh) törmäsimme ensin yhteen ja sitten puoleen tusinaan entisiä ja nykyisiä teatterilaisia. Siinä muisteltiin menneitä ja kehuttiin kesän yleisömenestystä ja muodostettiin kohtuullinen ruuhka. Vähän myöhemmin näin pitkästä aikaa yhtä niistä ensimmäsistä ihmisistä, joihin tutustuin silloin vuonna 1982, kun aloin riiustella näillä kulmilla.

Sitten suuntasimme Lintusen kanssa askeleemme vielä kummipoikaani katsomaan. Kummipojan äitiin olen tutustunut teatterilla 9 vuotta sitten, ja isän tapasin ensimmäistä kertaa samana yönä kuin entisen aviomieheni, ööö... äkkiä laskien 23 vuotta sitten. (Jösses, että mää olen vanha. ) Olimme jossain välissä oikein perinteisiä perhetuttujakin (kyläilyä ja kortinpeluuta ja yhteisiä juhannusjuhlia ja sen sellaista) , mutta sitten tuli ensin eron meidän perheeseen ja vuosikymmen myöhemmin kummipojan isän perheeseen, ja yhteydenpito jäi satunnaisiin tapaamisiin työmatkabussissa tai kaupungilla. Mutta niin on elämä metka, että tässä sitä taas ollaan, perhetuttuina, mitä nyt on puoliskot matkalla vaihtuneet ja lapsia tullut molemmille lisää.

Niin, sitähän minä oikeastaan tulin vain sanomaan, että hirveästi ei kannata henkeä pidätellä uusia päivityksiä odotellessa. (Tapani mukaan vaan hieman rönsähdin tuossa välillä ajatuksen harhapoluille.) Mummolassa on pelit ja vehkeet, ja netissäkin tulee varmasti poikettua. Mutta polkkaamaan en taida siellä kuitenkaan ruveta. Luulisin.

Oho, yleensä olen tähän aikaan vuorokaudesta ollut jo ainakin tunnin unessa, mutta nyt ei nukuta yhtään. Pepsi-Max on ihmeainetta.

Sadepäivän ratoksi

Ajakaa, naiset, ajakaa!

Tuli näistä kahdesta pakottava tarve sanoa: ajakaa, kanssasisaret, ajakaa rohkeasti vaan! Ajokortti on aivan liian kallis käytettäväksi pelkkään henkilöllisyyden todistamiseen.

Aja aina kun siihen on tilaisuus. Jos tilaisuuksia on liian harvoin, järjestä niitä.

Jos joku ei haluaisi antaa sinun ajaa, koska hänen mielestään ajotaitosi on kehno ja olet vaaraksi itsellesi ja muille liikenteessä, kysy: "Miten voin koskaa tulla paremmaksi kuskiksi, jos en koskaan saa ajaa?"

Jos joku ajaessassi arvostelee, neuvoo, huokailee ja henkäilee vieressä kaiken aikaa, pyydä häntä vaikenemaan. Sano, että sinä ajat autoa nyt ja jos kaipaat ohjeita, osaat kyllä pyytää niitä, kiitos. Jos pyyntö ei tehoa, komenna arvostelija takapenkille. Jos takapenkilläkään ei osata olla hiljaa, pysäytä auto ja kerro, että jos suu ei pysy supussa, sopii kävellä.

Jos ajaminen pelottaa, aja silti. Aja hiljaisina aikoina, aja ruuhka-aikaan, aja kaupungissa ja maantiellä. Aja pimeällä, sateessa, lumituiskussa, liukkaalla ja kesäkelillä. Aja tuttujen paikkojen lisäksi myös vieraissa paikoissa. Käy reitti mielessäsi läpi etukäteen. Jos ajat harhaan, voit pysäyttää turvallisessa paikassa, kääntyä ympäri ja palata takaisin. Varaa tarpeeksi aikaa, äläkä hermostu vaikka sinulle tööttäiltäisiin torvea tai näytettäisiin kansainvälisiä käsimerkkejä. Jokainen kuski tekee töppää joskus, jokainen on joskus ollut aloittelija. Ole itsellesi armollinen, anna itsellesi aikaa oppia.

Tartu rattiin, käännä virta-avaimesta ja anna mennä! Vapauta sisäinen autoilijasi! Varmuus tulee ajan ja ajon myötä, ja jonain päivänä huomaat ettei ajaminen jännitä enää. Jonain päivänä sinulle valkenee, millainen nautinto on karauttaa peltiratsulla kohden auringonlaskua. Siihen asti: aja, aja, aja!

Edit: Unohtui sanoa, että ei tämä paatos yksin Kauran autoilusta herännyt, vaikka olikin se kuuluisa viimeinen korsi. Pienen ajan sisällä on tullut taas vastaan niin monta samanlaista tarinaa. Ihan vasta oli puhetta työkaverin kanssa hänen vaimostaan, joka ei uskaltaudu rattiin. Ei, vaikka mies kuinka kannustaa ja rohkaisee. Kun en tunne vaimoa, niin en kehtaa hänelle mennä saarnaamaan. Saarnaan siis blogissani, jospa siitä joku vaikka valaistuisi.

Häämöttää jo

Loma nimittäin. Mutta voidakseen lomailla levollisin mielin täytyy ainakin tämän työtätekeväisen painaa vielä pari päivää kuin viimeistä päivää. Ei kunnian kukko laula, jos henkilökohtainen loukkaus ei rapsahdakaan palkansaajien pankkitileille ei 15.7. Verottaja kiittää ja kuittaa korotuksilla, jollei tilitys ja ilmoitus ilmaannu ajallaan. Sijaista ei ole, mitä nyt pomo vähän pakollisia päällimmäisiä pöyhii, makselee laskuja ja sen sellaista.

Eilinen päivä meni kristallipalloa kiillotellessa ja likviditeettiä ennustellessa. Että mistä niitä euroja tulee, minne menee ja mitä jää kassan pohjalle. Viisi seuraavaa viikkoa ennustelee vielä ihan vaikka silmät kiinni, mutta tulevan vuoden toukokuun kohdalla kristallipallossa ilmenee jo häiritsevää sumeutta. Itse asettamani toleranssi heittojen suhteen on pieni. (Jostainhan sitä on stressiä revittävä, eikö?) No, enpä minä täällä vuoden päästä ole marisemassa, että myyntihenkilöt hei, yrittäkää nyt edes budjettiin päästä, kun tuli vuosi sitten silleen povattua.

Loma on loma vaikka sen enimmäkseen kotona vietänkin. (Zotin loma on lykätty hamaan tulevaisuuteen, joten meillä ei ole yhtään yhteistä lomaa.) Katselin eilen äkkilähtöjä sillä silmällä, että jos vaikka Lintusen kanssa pyrähdettäisiin mummolan lisäksi myös vähän kaukaisemmille maille. Sisso sentään, mitä matkailu nykyään maksaa! Vuonna 1999 olin Sweetien ja Juniorin kanssa viikon Kreetalla, matka maksoi 1495 markkaa. Nyt minä ja Lintunen emme kaksin olisi päässeet yhtään mihinkään alle tuhannen euron, ja sillä rahalla majoitus olisi joko ollut määrittelemätön tai hyvin vaatimaton, mikä taas ei kaksivuotiaan kanssa kovin houkuttele. Kallein silmään osunut viikon reissu maksoi 1600 euroa ja risat, mutta se olisikin ollut sitten All Included. Viisi vuotta sitten Zot ja minä pulitimme euroina suurinpiirtein saman verran kahdesta viikosta Bangkokissa ja Hua Hinissa, luksusluokan hotellissa, yhteensä, molemmilta. Että eipä pyrähdetä sitten Etelä-Pohjanmaata kauemmas. Onnistuu se lomailu kotioloissakin. Kokemusta on, sano entinen likka.

Hävinnyt: poliisilaitos

Paikallislehden yleisöpalstalta:

....joka ystävällisesti toimitit puhelimeni poliisilaitokselle, joka hävisi 7.6.....

Miksi ihmeessä tämä naurattaa minua näin paljon? Taidan olla himmeämpi, kuin luulinkaan.

Bongattu: mäkitervakko

Ei, en ole vieläkään poikennut siellä moottoritien pientareella. Mutta koska viruin eilen (ja tänään myös) ankaran flunssan kourissa kotona, pääsi Zot poikkeuksellisesti autolla töihin. Mistä seurasi se, että minä paarustin kahden Panadolin voimalla kävellen hakemaan Lintusta hoidosta. (Rintaan pisti, niveliä särki ja henki loppui. Ja tänään sama uudelleen, huh!)

Kävelimme (Lintunen ei halunnut istua rattaissa, vaikka matkaa on kolmatta kilometriä) takaisin turvallisempaa mutta pidempää reittiä. Ja siinä, missä kävelytie sukeltaa alikulkutunneliin, aivan siinä tunnelin suulla rinteessä, siinä niitä oli muutama yksilö. Mäkitervakoita, aniliininpunaisia, mustaa tahmaa, "tervaa", varressaan. Tuuletusta!

Näimme myös lupiineja, koiranputkia, suolaheinää, siankärsämöitä, pihasaunioita, pujoja eli marunoita, hevonhierakoita, piharatamoita, savikoita, timoteitä, luhtalemmikkejä, harakankelloja, puna- ja valkoapiloita, niittynätkelmiä, ketohanhikkeja, maitohorsmia (ei vielä kukkivia), keto-orvokkeja, heinätähtimöitä, valkopeippejä, sekä jotain sellaista, jota en ole vielä onnistunut tunnistamaan. Se on selvästi esikko, mutta mitä lajia, ei aavistustakaan.

Hautausmaa on suuri, ei kovin kaunis kaikkialta, mutta mielenkiintoinen. Pidän eniten siitä uurna-alueesta pienessä rinteessä, jossa muistolaatat on sijoitettu luonnonkiviin. Kivien välissä kasvaa maanpeitekasveja, ja omaiset ovat istuttaneet värikkäitä, matalakasvuisia kukkia kivien eteen.

Yleensä kävelyreittimme kulkee hautausmaan läpi, sillä sen kiertäminen vie liikaa aikaa ja voimia, niin tälläkin kertaa. Lintunen ihaili kukkia ja patsaita haudoilla. Suorakaiteenmuotoiset, reunuskivillä ympäröidyt ja hiekan peittämät haudat olivat hänen mielestään hiekkalaatikoita. Lintusesta oli hauskaa, että hiekkalaatikoissa kasvoi kukkia.

Lintunen on rauhallinen lapsi, ja hän kulkee hautausmaallakin paikan vaatimalla arvokkuudella, pysähtyen aina välillä katselemaan tarkemmin jotain kiinnostavaa yksityiskohtaa, mutta varoen koskemasta tai tallomasta. Lintunen huomaa paljon sellaista, mitä aikuisen silmä ei heti hoksaa. Hänen kanssaan on hauska olla kiireettömällä kävelyllä. Siinä unohtaa kuumeen ja kolotuksen.

Kärkikuusikko päässäni juuri nyt

Luulin jo tältä välttyväni, mutta Aallotar paiskasi kuin paiskasikin meemin tänne. Minä en haasta ketään, kun kaikki on jo haastettu.

Ei mistään erityisestä syystä:

• Zen Cafe: Älä tee
• Maija Vilkkumaa: Ingalsin Laura
• Mamba: Kytkin paskana
• Jonna Tervomaa: Yhtä en saa
• Samuli Edelman: Karavaanari
• Dido: White Flag

Tuosta Didosta täytyy sen verran sanoa, että tässä päivänä muutamana ajelimme Lintusen kanssa autolla ja kyseinen kappale soi radiossa, loihe Lintunen kysymään: "Äitikös se siellä laulaa?"

Hemuli nukkui pommiin

Sisäinen kelloni jätätti aamulla. Normaalisti herään aina viimeistään 5.30, yleensä kuitenkin jo 4.56 ja ihan ilman herätyskelloa. Tottumuksen voima on ihmeellinen, minä sentään olen entinen illanvirkku aamuntorkku. Tänään heräsin vasta 5.56, ja oli tulevinaan kiire, kun normaalisti olen jo tuossa vaiheessa kovaa kyytiä matkalla töihin. Mitään kiirettä oikeasti ei olisi ollut, voin yhtä hyvin tulla töihin yhdeksältä sen normaalin puoli seitsemän sijaan, mutta kun olen jotenkin ajastanut itseni niin, että täällä olisi hyvä olla 6.30. Muuten olen muka myöhässä.

Ja koska sisäinen kelloni jätätti, ja myöhästyin vartin lähdöstä, en millään ehtinyt pysähtyä uhmaamaan vaaroja (= venäläisiä liikemiehiä) moottoritien lehvähdysalueella, niin että olisin voinut tarkistaa, että mikä se anilliininpunainen kukkiva oikein on. Mutta ehkä huomisaamuna jo. Elämme jännittäviä aikoja!

Hemulointia

Puolet työmatkastani paahdan pitkin moottoritietä, toisen puolen kehäteitä. Kehien varrella ei kauhean paljon piennarkasvillisuutta ole, tai sitten en vilkkaamman liikenteen vuoksi ehdi kiinnittää siihen huomiota. Mutta moottoritien pientareet, niillä kukkii.

Olen alkanut tuntea suunnatonta halua päästä moottoritien pientareelle tutkailemaan, mitä kaikkea siellä oikein kasvaakaan. Ainakin koiranputkea ja lupiineja. Niittyleinikkejä ja sananjalkoja, tai ehkä se on alvejuurta. Vaikea tunnistaa lajia, kun ajaa sataakahtakymppiä ohi. Nyt pientareella kukkii myös jokin aniliininpunainen, ja minun olisi välttämättä päästävä katsomaan voisiko se kenties olla mäkitervakko. En ole nähnyt mäkitervakkoa kymmeniin vuosiin.

Olen melkein päättänyt kerätä kasvion. Tieteelliset nimet ja kaikki. Oppikoulussa kasvien kerääminen oli pakkopullaa, ja tieteelliset nimet ovat hävinneet muistista melkein kaikki. Vain Anemone nemorosa ja Convallaria majalis ovat jääneet mieleen. Mutta tunnistan kuitenkin yllättävän paljon kasveja. (Paljon enemmän kuin Zot, joka ei erota leskenlehteä voikukasta. Se lienee ymmärrettävää, jos on käynyt vuosikausia koulua ihan toisissa maissa.) Mutta nyt minä haluan oppia tuntemaan niitä lisää.

Minusta tulee Hemuli.

Kadonnut jälkiä jättämättä

Olen hukannut ajokorttini. Yleensä se on aina lompakossa, mutta tuossa yhtenä ehtoona en halunnut ottaa koko lompsaa mukaan, kun ajoin hakemaan Sweetietä teiniriennoista. Pistin siis pelkän ajokortin takkini vetoketjulliseen taskuun. Se ei ole siellä enää. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin siirtänyt sen sieltä laukkuni sivutaskuun, mutta se ei ole sielläkään. Eikä laukussa. Eikä käsilaukussa. Eikä lompakossa, ei autossa, ei kotona, ei töissä, ei missään. Paitsi hukassa.

En ole koskaan joutunut näyttämään ajokorttia ratsiassa tms. tilanteessa. Mitä vetoa, että nyt kun sitä korttia ei ole, niin jopa kohta sitä poliisi kyselee?

Hiljaiseloa

Ei jaksa, ei ehdi, eikä ole paljon sanottavaa, tai jos onkin, niin se ehtii unohtua siihen mennessä kun pääsee netin ääreen.

Zot painaa töitä, harrastaa, treenaa vaihteeksi systemaattisesti maratonia varten, ja ensi perjantaina "virkistyy." Parisuhde pysyy tuoreena, kun näkee harvoin.

Sweetie lähtee huomenna Seinäjoelle Power Cupiin. Yleensä Poweri on ollut kesän kohokohta, mutta ensi viikolla teini lentää Torquay'n (miten se pitäisi oikein kirjoittaa?) kansainväliselle kielikurssille. Kaipa se siellä kieltäkin oppii, toivoo hyväuskoinen äitee.

Junioria ei ole paljon kotona näkynyt. Kesä on mutta koulua ei, paljon aikaa hengailla kavereiden kanssa skedeämässä. (Tai jotain sinnepäin. Kun minä olin nuori, sanottiin vielä rullalautailemassa. Nykyään kuulemma ei.)

Lintunen sairastaa. Lapsella on ensimmäistä kertaa korvatulehdus, ja ehkä keuhkokuume kaupan päälle. Tulee mieleen, että mentiinkö lääkäriin liian myöhään, kun kuume nousi torstaina, sunnuntaina sitä ei ollut ollenkaan, mutta maanantaina lapsi oli aivan vetämättömissä ja vasta sitten mentiin tohtorille. Paha sanoa.

Lääkitseminen on yhtä tuskaa. Lientä annetaan onneksi vain kahdesti vuorokaudessa ja vain kaksi millilitraa kerrallaan, mutta koville ottaa sekin. Lääkkeen jälkimaku on kitkerän katkera, vähän kuin Kynneliä olisi ottanut. Minä nimittäin maistoin ihan tipan, kun Lintunen oli eilen aamulla istunut kaksi tuntia sohvalla kuolaamassa tauotta ja valittamassa, että se on pahaa. No on, todella pahaa on. Mutta ei auta, vielä 16 satsia on truutattava sätkivään ja parkuvaan potilaaseen. Ei kiva.

Elviksellä näyttäisi kaikki olevan hyvin. Aivot on, vatsalaukku ja virtsarakko ja sitä myöten ruokatorvi ja munuaiset on. Kokoa oli sen verran, että laskettua aikaa veivattiin vajaalla viikolla aiemmaksi. Nyt vain kasvatellaan.

Minä odotan lomaa. Enää 11 työpäivää.

Minulla on unelma

Olen viimeaikoina yllättänyt itseni haaveilemassa paritalosta. Paritalossa minä asun nytkin, mutta haluaisin sellaisen paritalon, jossa meidän perhe omistaa molemmat asunnot. Minulla olisi toinen asunto ja Zotilla se toinen.

Siellä se saisi vapaasti levitellä sanomalehtiä ja likaisia astioita ihan mihin huvittaa. Keräillä nurkkiin pahvilaatikoita, kuitteja, Lintusen pissaisia vaippoja, mytättyjä paperinenäliinoja, sanomalehden taitteeseen leikeltyjä varpaankynsiä. Siivota vaikka vain kerran vuodessa, kun äiti tulee kylään. Eikä tarvitsisi skitsahtaa jokaisesta kissankarvasta housunpultussa. Voisi ripustella puolipitoiset vaatteensa vaikka kattolamppuun, eikä tarvitsisi kuunnella alituista natinaa pyykkikoreista.

Minä saisin elellä omassa puoliskossani ilman, että ensimmäiseksi töistä tullessa täytyy keräillä sohvan selkänojalta käytetty vaippa, sohvapöydältä lukuisia juomalaseja, sekä tyhjiä että sellaisia, joissa on vielä tilkka mehua, maitoa tai kaakaota pohjalla, yksi puolillaan kylmää teetä oleva muki, pari lautasta, hikoilevan juuston peittämiä paahtoleivän jämiä, lattialle ja sohvalle ripoteltua edellisen päivän Hesaria, ja sitä kaatuneesta nesteestä (teetä? mehua?) kostunutta pinoa aikakauslehtiä, jotka ehkä olin jo ehtinyt lukea, tai luultavammin en.

Meillä siivottomuudensietokyky on aivan eri tasolla. Toista ei vaivaa yleinen epäjärjestys ja suoranainen paskaisuus mitenkään, mutta pari kissankarvaa palttoon helmassa pompsauttaa otsasuonet pullolleen. Meikäläinen ei jaksa isommistakaan kissankarvaesiintymistä enää hikeentyä, mutta kaikkialla vellova epämääräinen roju ja keittiön lattiaan takertuvat jalat tekevät minusta takakireän ja hyvin, hyvin happaman.

En minäkään mikään siisteyden perikuva ole, en ollenkaan. Mutta naapureina asuessa ainakin ne sotkut olisivat sitten omia, puolin ja toisin.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Sweetie aloittaa syksyllä lukion. Hän harkitsi hetken pyrkimistä erikoislukioon, mutta totesi sitten, että matkojen takia päivät venyisivät turhan pitkiksi. Kunnianhimoinen ja itseltään paljon vaativa esikoiseni päätyi siis lähilukioon.

Alkuviikon hän on tuskitellut kurssitarjottimen kanssa. Siis ne joutuvat nykyään tekemään lukujärjestyksensä itse? Minä en ymmärrä tuosta taulukosta yhtään mitään. Ennen maailmassa rehtori väsäsi lukujärjestyksen kesällä ja se jaettiin meille syksyllä koulun alkaessa. Oli helppoa, ainakin oppilaille. Mutta nyt pitää itse päättää, että mitä sitä opiskelee, kuinka laajasti ja milloin. Itse pitää vahtia, että tarpeellinen määrä kursseja tulee suoritettua. Ja sitten sovitella tuon taulukon avulla itselleen lukujärjestys. Ei ole ihan helppoa se.

Sweetie ei tiedä enää/vielä, miksi hän aikoo isona ryhtyä. Ihan pienenä hän oli päättänyt olla kesäisin jäätelönmyyjä ja talvisin vuoristokiipeilijä. Vähän myöhemmin unelma-ammattina oli laulava kampaaja-kokki. Sitten hän oli useita vuosia sitä mieltä, että hänestä tulee DI. Minkä alan DI, ei tietoa, mutta DI joka tapauksessa. Ei niin kovin monta vuotta sitten hän ilmoitti menevänsä ensin korkeakouluun ja sen jälkeen yliopistoon. Nyt hän ei enää tiedä mihin ryhtyisi. Siksi hän on päättänyt opiskella lukiossa pitkän matematiikan ja laajat luonnontieteet. Varmuuden vuoksi, jos sattuu tarvitsemaan. Kielet hän oli ajatellut jättää vähemmälle, koska hän oppii niitä helposti, joten hän voi opetella niitä myöhemmin tarpeen mukaan.

Minua harmitti aivan suunnattomasti, että hän päätti noin vain lopettaa A2-kielen lukemisen. Viiden vuoden opiskelu aivan hukkaan, sanoin minä. Ei toki hukkaan, sanoi viisas tyttäreni. Konstikos se on tarvittaessa elvyttää ruostunut kielitaito, kun pohja on vankka. No niin, onhan se nyt niinkin, mutta silti. Vaan eilen tuo oli käynyt lukiolla naputtelemassa kurssinsa koneelle ja jutellut opon kanssa. Tämä oli saanut lapsoseni vakuutettua, että sitä aakakkosta kannattaa kuitenkin opiskella. Siirtää joitakin reaalikursseja toiselle vuodelle ja raivata näin tilaa kielen opiskelulle. Pienestä sitä äiti-ihminen tulee iloiseksi. Vaikka asiahan ei oikeastaan millään lailla edes kuulu minulle. Sweetien elämä ja tulevaisuus, hänen päätöksensä. Itseään vartenhan hän opiskelee, ei minua.

Teininuoriso ei ole ollenkaan niin hunningolla kuin joskus voisi lehtiä lukiessa ja yleistä keskustelua kuunnellessa kuvitella. Teininuoriso on välillä niin fiksua, että ihan huimaa. Kun sitä vain pystyisi itsekin olemaan riittävän fiksu. Antamaan vastuuta, tilaa ja vapautta sopivasti. Ja samalla muistamaan, että viisaanoloinen teininuori on kuitenkin teininuori, ei vielä aikuinen.

Mummin kanssa kävelyllä

Näin viime yönä unta Mummista. Veimme Mummin kanssa kenkiä suutariin, ja Mummilla oli jotain pääsylipun näköisiä maksulipukkeita. Epäilin, että ne taitavat olla jo kyllä vanhentuneita, mutta suutari otti ne vastaan. Sitten olimmekin jo ulkona kävelemässä, oli talvi, lunta ja liukasta. Kävelimme käsikynkkää, ihan niin kuin oikeastikin silloin kauan sitten kävelimme. Mummilla oli kiiltävänmustat pyöreäkärkiset nilkkurit, se parempi talvitakki, se sininen, jossa oli toffeen värinen minkkikaulus, sekä musta minkkihattu ehtaa 60-lukua. Aurinko paistoi, oli vähän pakkasta, ja Mummi jutteli niitä näitä. Aamulla oli hyvä mieli Mummin tapaamisesta.

On Mummin ansiota, että onnistuin rämpimään lapsuuteni läpi näinkin selväjärkiseen aikuisuuteen. Mummi oli se turvallinen aikuinen, joka piti huolta kun äiti ei välittänyt ja isä ei viinanjuonniltaan ehtinyt. Minusta tuntui aina, että minä olin Mummille Tärkeä ja Rakas.

Mummi oli pyöreä ja lyhyt, alle 150 cm. Tukka oli paksu, mustan harmaa, silmät samanlaiset kuin minullakin, pistävänruskeat. Vaatteet olivat aina viimeisen päälle tyylikkäät ja useinmiten itse tehdyt, Mummi osasi ommella. Köyhän oli pakko opetella, kun Pappakin meni kuolemaan jatkosodassa, nelisen kuukautta ennen kuin isä syntyi. (Mummin mielestä Papan kuolinpäivä oli kirottu. Mummi vaati tytärtään siirtämään hääpäiväänsä, kun se sattui Papan kuolinpäivälle. Täti ei siirtänyt, ja siinä oli Mummin mukaan syy siihen, että hän oli sitten kolmen vuoden päästä leski, kahden pienen lapsen kanssa hänkin.) Mummi ei koskaan mennyt uusiin naimisiin, vaikka kyllä vientiä olisi ollut, kuulemma, Mummi oli komea nainen.

Pelkäsin lapsena kovasti, että Mummi kuolee, kun Mummilla oli reuma ja sydänvika ja kuluneet niskanikamat ja kalkkeutuneet verisuonet päässä. Toivoin aina, että Mummi eläisi niin kauan, että olisin niin vanha, ettei minua enää itkettäisi se kuoleminen. En ehtinyt tulla tarpeeksi vanhaksi, 25 vuotta ei riittänyt.

Miksiköhän sitä näkee niin harvoin unta kuolleista läheisistään?

Mitä en koskaan sanoisi

Tämä on ollut jo siellä ja täällä, mutta kun en millään meinannut keksiä omaa listaa.

1. Olen aina ollut sellainen sporttinen ulkoilmaihiminen
2. Eiköhän mennä kävellen, eihän sinne ole kuin muutama kilometri.
3. Totta kai voit olla ulkona niin kauan kuin haluat, kotiintuloajat ovat vaan ihan sellainen muodollisuus.
4. Ei nappaa työnteko tänään, soitan olevani sairas.
5. Taidan mennä röökille ja juoda samalla kupin kahvia.
6. Maksakastike on suurta herkkua.
7. Viedään kaikki kirjat divariin, mokomat pölynkerääjät.
8. Rotta olisi kyllä sitten söpö lemmikki.
9. Mennään naimisiin ja kutsutaan sukulaiset juhlimaan. Eihän siitä tule kuin nippa nappa kolmesataa vierasta, jos jätetään kaikki serkkua kaukaisemmat kutsumatta.
10. Perutaan Helsingin Sanomien tilaus.

Sattuipa sunnuntaina Senaatintorilla

Onnellista on istua kesäisen lämpimänä sunnuntaina Tuomiokirkon portailla appivanhempien kanssa ja katsella alhaalla Senaatintorilla pulujen perässä kirmailevaa Lintusta. Kuunnella, kuinka hänen kirkas lapsennaurunsa helisee yli kolmosen ratikan kirskunnan ja turistibussien jyrinän, kiipeää ylös, ylemmäs, ylimmille askelmille asti. Kiemurtaa siellä korvistamme sisään, lämmittää enemmän kuin taivaalla porottava aurinko, joka sekin polttaa nenän punaiseksi.

Access Denied

Firman nettiyhteyksiä valvoo ohjelma, joka estää pääsyn esimerkiksi peli-, porno- tai chat-sivustoille. Ihan ok. Ohjelmassa on myös ominaisuus, joka estää pääsyn sivuille, joilla esiintyy tiettyjä sanoja liikaa. En esimerkiksi pääse lukemaan Finlexistä rikoslakia, liikaa kiellettyjä sanoja. Sama juttu esimerkiksi Adoptiomatka-blogin kanssa:

Access Denied The requested document, http://adoptiomatka.blogspot.com, will not be shown. Reason: DDR score = 110. This page will not be displayed because it contains prohibited words or it has exceeded its tolerance of questionable words.

Jos kiellettyjä sanoja ei ole sivulla liikaa tai sanat eivät ole liian kiellettyjä, sivu näkyy kyllä, mutta kielletyt sanat on sensuroitu. Päätellen siitä, että kaikilta suomenkielisiltä nettisivuilta on uskollisesti sensuroitu kaikki panna-sanat. Siinä missä pitäisi lukea panna, onkin vain -----. Muita kiellettyjä (suomenkielisiä) sanoja en ole vielä huomannut, sillä kaikki naimiset, nssimiet, stanat, vtut, prkeleet ja krvät kyllä näkyvät oikein mainiosti. Vain paneminen on uskollisesti sensuroitu.

Sensuuriohjelmaa hallinnoidaan Ruotsista, ja jonain päivänä kun kyllästyttää tarpeeksi, kysyn vielä, että mistä ne on saaneet sen kiellettyjen sanojen listan.

Edit kotikoneelta: Näköjään se sensuroi ne niin, että täällä kotikoneellakaan ei näkynyt kuin pelkkää ------. Panin pannat paikoilleen.

Ötökkä on pop, hip ja rock!

Ainakin jos Lintuselta kysytään. Ei sellaista mönkivää, matelevaa tai lentävää ötökkää, joka ei häntä kiinnostaisi. Aamulla matka päiväkotiin vie aikaa, sillä täytyy pysähtyä tarkkailemaan kastematojen elämää. Kotiloissa riittää ihmettelemistä. Pitää pohtia mönkiäisten kokoa, sukulaisuussuhteita, uimataitoa ja puhekykyä, esimerkiksi.

Iltapäivällä Lintusen löytää varmimmin jostain päiväkodin puskanjuuresta kääntelemässä toiveikkaana kiviä ja oksankappaleita. Pienet, liasta raidalliset kasvot loistaen hän esittelee löytöjään, leppäkerttuja, koppakuoriaisia, toukkia, hämähäkkejä ja mitä milloinkin. Taskussa kulkee kallis aarre, pikkuruinen hohtava leppistarra. Sen hän ottaa välillä kämmenelleen, ojentaa palleroisen kätensä ilmaan ja kehottaa: "Lennä, lennä!"

Kotona katsomme uudelleen, uudeelleen ja uudelleen kirjasta kuvia hyönteisistä ja mikrobeista. Suurennettuja sirkan naamoja, karvaisia yksityiskohtia kärpäsen jalasta, lähikuvaa perhosen siiven pinnasta, homeitiöitä, tähtihiekkaa, keltaistavihreää matoa. Koska ainoa ötökkävideomme on Ötökän elämää, katsomme sen lisäksi pahimpaan puutteeseen myös dokumettivideota matelijoista. Ja toista, jossa kerrotaan luurangoista ja tukirangoista.

Oi niitä onnenhetkiä, kun pieni luonnontutkija pääsee metsään! Muurahaiskekoja ja muurahaisia! Hämäväkkejä, seittejä! Kantoja, suuria kiviä, paljon puita! Käpyjä, jäkälää, sammalta! Elämä on ihmeitä täynnä.

1/90

Olen niin vanha, että mahdollisuuteni saada kromosomeiltaan poikkeava lapsi on noin 1/90. Näyttää aika paljolta, etenkin jos sitä vertaa mahdollisuuksiin sen ikäisenä, kun sain Sweetien: noin 1/1500.

Olen niin vanha, että kotikaupunkini kustantaa minulle istukkabiopsian tai lapsivesipunktion mahdollisen kromosomipoikkeavuuden löytämiseksi. Näiden tutkimusten aiheuttaman keskenmenon riski on noin 1/200.

Kun odotin Lintusta, minä kävin kaupungin kustannuksella istukkabiopsiassa. Olin ajatellut, että jos lapsella on vaikea poikkeavuus, raskaudenkeskeytys niin varhaisessa vaiheessa ei tunnu niin vaikealta. Lievemmässä tapauksessa taas ehtisin sopeutua vammaisen lapsen syntymään. Mitenhän olisi mahtanut käydä, jos jotain poikkeavaa tosiaan olisi löytynyt?

Tällä kertaa olen päättänyt toisin. Ei kromosomitutkimuksia. Minä en halua ottaa edes sitä pientä ylimääräistä keskenmenon riskiä. Enkä minä halua tietää. Olen nähnyt Elviksen sydämen sykkivän, olen nähnyt hänen liikkuvan kohdussani, heiluttavan raajojensa alkuja. Minun sisälläni on elävä lapsi, enkä minä halua tehdä päätöstä siitä saako hän syntyä vai ei.

Enkä suostu pelkäämään koko loppuraskauttani, että mitä jos. Suren ja sopeudun vasta sitten, jos. Mutta hetkeäkään en kuvittele, etteikö sitä voisi tapahtua minulle. Olen niin vanha, että tiedän jo. Mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Minullekin.

C'est les moi

Minulla on aina ollut tarkka nenä ja erinoimaisen hyvä hajuaisti. Nyt se alkaa olla jo vähän liian erinomainen.

Suihkusaippuat, etenkin miehille tarkoitetut, levittävät kuvottavaa lemua. Deodorantti meni vaihtoon, sillä pelkästään korkin avaaminen sain aikaan oksennusrefleksin. Ei mitään toivoakaan, että sitä olisi voinut vedellä kainaloihinsa. Shampoot ja hoitoaineet löyhkäävät. Parfyymit sun muut oodetualetit ovat painajainen. Pyykin ripustaminen on toinen varma keino kutsua Jori-setä kylään. (Se toinen on hampaiden pesu, vaikka se ei liitykään tuoksuihin ja hajusteisiin. Luulisin.)

Töistä kotiin ajaessani ohitan paikan, jossa valmistetaan kansallista kuorivihannestamme. Minulla on vauhtia siinä 70-80 km/h, tuotantolaitokselle on matkaa linnuntietä muutama sata metriä, välissä on ramppia ja rinnettä, ympärillä iltapäiväruuhkaan pakokaasujaan työnteleviä autoja. Ja silti nenäni kuvittelee erottavansa milloin koneet suoltavat maksalaatikkoa ja milloin makkaraa.

Kauheaa on myös tuntea nenässään omat hajunsa. Vaikka olisi viisi minuuttia sitten tullut suihkusta, nenään hiipii tuoksu tuolta, leyhädys täältä, aromi sieltä.

Olen vähitellen alkanut ymmärtää, miten vaikeaa on hajusteyliherkän elämä. Minun hajukärsimykseni sentään päättyy viimeistään joulun tienoilla, jotkut joutuvat kärsimään lopun ikäänsä.

Äiti

Äitini oli kahdenkymmenen, kun minä synnyin ja pilasin äitini elämän. Veljeni syntyi pari vuotta myöhemmin, kiharatukkainen, kaunis poika. Vuosi, puolitoista myöhemmin äitini lähti. En tiedä minne, enkä tiedä miksi. Meillä ei koskaan puhuttu siitä asiasta. (No, ei meillä juuri puhuttu paljon muustakaan.) Ehkä hän halusi pelastaa itsensä, ehkä minut ja veljeni. Tai sitten hän oli jo silloin raskaana, sillä minulla on jossain neljä vuotta nuorempi sisar, joka ei ole isäni lapsi.

Eräänä toukokuisena iltapäivänä tulin koulusta kotiin ja hämmästyin keittiössä touhuavaa naista. Minä tunnistin hänet kyllä, vaikka hän oli neljän vuoden jälkeen vieras. Äitini oli tullut takaisin, ja hän oli tuonut vauva-veljen mukanaan.

En kykene muistamaan, että äitini olisi koskaan pitänyt minua sylissään. Kyllä hän varmaankin silti on pitänyt. Äiti ei koskaan kurittanut minua (tai ketään lapsistaan) ruumiillisesti. Ei yhden yhtä tukkapöllyä, ei ensimmäistäkään läpsäystä. Vain kovia, syyttäviä sanoja. Usein, ja paljon.

Äiti ei ollut koululla, kun sain lakkini. Kun kerroin, että äidistä tulee mummo, hän ei onnitellut. Sanoi vain, että hän ei sun kakaroitas sitten hoida. Äiti ei ollut lasteni ristiäisissä. Äiti kävi ensimmäisen ja viimeisen kerran kylässä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun olin muuttanut kotoa pois. Me emme juurikaan pitäneet yhteyttä, ja mitä kauemmin aikaa meni, sen syvempää hiljaisuudesta tuli. Sweetiellä ja Juniorilla ei ole äidistäni minkäänlaisia muistoja, vaikka sentään kävimmekin aina välillä lapsuudenkodissani.

Jos muistan oikein, näin äitini viimeisen kerran veljeni, sen kiharatukkaisen ja kauniin, hautajaisissa. Äiti oli laihtunut, entistäkin harmaampi, hiljainen ja jotenkin säikyn oloinen. Hän ei katsonut minua silmiin kun ojensin Sweetien ja Juniorin tuoreimmat kuvat.

Äiti sai ensimmäisen sydäninfarktin neljä ja puoli vuotta sitten. Sitä ennen hänen sydämessään ei tiedetty mitään vikaa olleenkaan. Reilua kuukautta myöhemmin sydän petti äidin lopullisesti. Hän ehti vielä itse soittaa apua, mutta elvytys ei enää auttanut. Äiti oli poissa. Kun kuulin veljeni kuolleen, minä putosin polvilleni ja minun suustani kohosi ilmoille sellainen surun ääni, jollaista en ole ennen sitä tai sen jälkeen päästänyt. Äidin kuolemaa en itkenyt. Tunsin kyllä, että minun olisi pitänyt. En osannut kuitenkaan surra, äiti oli jäänyt minulle etäiseksi ja vieraaksi. En minä häntä vihannut, mutta en voi sanoa, että olisin rakastanutkaan. Hautajaisissa ihmisten puheista piirtyi kuva lämpimästä, ystävällisestä ja avuliaasta naisesta. Minua ilahdutti, että äidillä oli ollut hyviä ystäviä ja että ihmiset olivat pitäneet hänestä, vaikka minä en ollutkaan sellaista äitiä tuntenut.

Paljon myöhemmin minulle selvisi, että äidillä oli diagnoosi maanis-depressiivisyydestä. Yht'äkkiä niin moni asia tuntui paljon ymmärrettävämmältä. En kylläkään ymmärrä, miksi en tajunnut asiaa aiemmin, tai miksi sitä ei kerrottu minulle siinäkään vaiheessa, kun olisin jo ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. En tiedä olisiko se vaikuttanut meidän suhteeseemme tuon taivaallista, ehkä ei. Mutta silti.

Meillä ei juuri vietetty äitienpäivää. Kyllä me teimme äidille kortit ja hommasimme jostain lahjan. Joka vuosi lähetin Sweetien ja Juniorin nimissä äitenpäiväkortin. Tänäkin vuonna vein haudalle ruusun. Hän oli sellainen kuin oli, teki minkä pystyi, yritti varmasti parhaansa. Hän oli minun äitini.

Meemityttää

Aivan vastustamaton meemi (köh) löytyi Ämmän blogista.

Oikeanpuoleiselta toiseksi ylimmältä hyllyltä viisi kirjaa ...

1. ja ensimmäisestä kirjasta ensimmäinen virke,
2. toisesta kirjasta sivun 50 viimeinen virke,
3. kolmannesta kirjasta toinen virke sivulta 100,
4. neljännestä kirjasta sivun 150 viimeinen virke sekä
5. viidennestä koko kirjan viimeinen virke.
6. Tee virkkeistä jono.
7. Nimeä lähteesi.

Sisimmässään jokainen on tuuli, henkäys. Ei arpea, ei ihoa, ei lihaa. Rannan lähellä vesi oli kirkasta, vaaleanvihreätä ja tuntui viileältä nilkoissa, ja pohjan pikkukivet olivat auringonvalon täplittämiä. Nuorempi nainen sanoo, että kyllä, arkku pitäisi saada. "Kotona ollaan", hän sanoi.

Tommy Taberman: Oljenkorsia
Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat
Donna Tart: Jumalat juhlivat öisin
Jari Tervo: Pyhiesi yhteyteen
J.R.R.Tolkien: Taru sormusten herrasta

Sweet sixteen

Sweetie täyttää tänään 16 vuotta.

Silloin taannoin toukokuun viides oli hyvin lämmin ja aurikoinen myös. Sweetie putkahti ankaran ponnistelun tuloksena maailmaan klo 11.57, vai oliko se sittenkin 11.53? Olen unohtanut, voitteko kuvitella? Kun ensimmäisenä iltana synnytyssairaalasta kotiutumisen jälkeen makasimme Sweetien isän kanssa rinnakkain parivuoteessa ja kuuntelimme pinnasängyssä tuhisevaa esikoistamme, suorastaan tunsimme, kuinka vastuun raskas taakka laskeutui harteillemme.

Tuore isä esitti tyttärensä tulevaisuuden suhteen vain yhden toiveen: "Mitä tahansa, kunhan siitä ei tulisi kiltti tyttö." Eikä siitä tullut. Siitä tuli kunnianhimoinen, voimakastahtoinen, oikeudenmukainen, ystävällinen ja kaikin puolin hieno teininuori. Kilttikin, kyllä, mutta ei kiltti tyttö.

Nyt kun hän on kuudentoista, hän tahtoo neuvotella kotiintuloaikansa uusiksi. Sopimukseen ei olla vielä päästy ja ehdotus on jätetty pöydälle lepäämään. Viivytystaktiikkaa, puolin ja toisin. Lapsella on hämmästyttävät neuvottelutaidot, pakko myöntää. En voi muuta kuin ällistellä, että Entinen Mies ja minä olemme saaneet tuon häikäisevän olennon aikaiseksi. Kerrassaan käsittämätöntä on se.

Oi, ihana toukokuu

Että sitä voi ihminen toisinaan olla vanha ja väsynyt ja melkein ilman syytä. Tekisi mieli sulkeutua säilyketölkkiin ja liimata päälle etiketti:

Avaa vasta seuraavassa elämässä.

Jossain sentään vielä kukkii. Tämän kevään ensimmäiset valkovuokot tuli bongattua moottoritien rampin laidalta.

Piimää ja puuroa

Raskaanaolevilla naisilla väitetään olevan erikoisia mielihaluja. Minä en koskaan ole tuntenut erityistä viehtymystä muurilaastin syömiseen tai suolakurkkuihin, tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan, jonka voisi lukea raskauden aiheuttamaksi himoksi. Mutta nyt ruumiini himoaa piimää ja kaurapuuroa.

Lauantai-aamuna tempaisin kitusiini puolisen litraa samettisen pehmeää kaurapuuroa. Olisin tempaissut enemmänkin, mutta kun ei ollut. Sunnuntaina sama juttu. Tänä aamuna en ehtinyt keittää puuroa, joten jouduin tyytymään Elovenan Hetki -pussiin työpaikalla. Ei mitenkään vedä vertoja kattilassa keitetylle puurolle, mutta kyllä sillä pahimmat vieroitusoireet taltuttaa.

Kauppareissulla piimähylly veti vastustamattomasti puoleensa. "Ei tykkää ", ilmoitti Lintunen nähdessään Gefilus-piimäpurkin äidin kädessä. Muistaa ilmeisesti jouluisen ensitutustumisensa piimään. (Puistatus, oksennusrefleksi, ja tädin ulkomaalaissyntyisen miehen lohdutus: "My first reaction exactly.") Armollisesti hän kuitenkin salli minun nostaa piimäpurkit ostoskärryihin kun vakuutin, että ne ovat äidille, Lintusen ei tarvitse maistaa.

Kotona avasin tölkin kädet täristen, kaadoin pitkän lasillisen ja join. Pehmeän raikas happamuus hiveli makuhermojani, ja minulta pääsi lasin tyhjennyttyä nautinnollinen ähkäisy. (Jota Lintunen nyt antaumuksella matkii aina kun saa oman lasinsa tyhjäksi maidosta. ) Ensimmäinen piimälitra meni lauantaina, toinen sunnuntaina. Onneksi kaupasta saa lisää.

Makeanhimon sen sijaan olen tyystin kadottanut. Ei tee mieli suklaata, ei salmiakkia. Hyvin erikoista, mutta ihan tervetullutta tällä vartalolla. Lounaaseen on enää pari tuntia. Mmmm... piimää....

Rauha ja Räyhä ne yhteen soppii

Kommenttini Kiltin pohdiskeluun paisui yli laatikon reunojen, joten päätin siirtää sen tänne.

Meillä minä olen se, jonka sytytyslanka palaa loppuun ennen kuin toinen ehtii edes tajuta sen käryävän. Zot on se, jolla suuttuessaan tuskin silmäripsi värähtää, joten minä en aina edes älyä, että toinen on vihainen. Tästä temperamentti-erostamme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meillä riidellään hyvin vähän, verisesti ei vielä koskaan. Ollaan eri mieltä, väitellään, kinataan ja kiistellään kyllä, mutta mitään, mitä varsinaisesti voisi sanoa riidaksi, ei saada aikaiseksi millään. (Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen peli ei parisuhteessa vetele. Riidat puhdistavat ilmaa jne. Tiedä häntä, meillä nyt kuitenkin eletään näin.)

Minun oli vaikeampi sopetua tuohon tyyneen mieheen kuin miehen minun räjähdysherkkyyteeni. Hän kouliintunut moiseen käytökseen jo äitinsä ja sisarensa kanssa, minulla taas ei ollut kokemusta viilipyttymiehistä. Silti arvioisin, että Zot kärsii enemmän minun räiskähtelyistäni kuin minä hänen rauhallisuudestaan. Tasaantumista on tapahtunut, puolin ja toisin. Minä saatan nykyään ottaa varsin stoalaisesti asian, josta muutama vuosi sitten olisin riehaantunut niin että naapurissakin olisi tiedetty. Zot taas toisinaan hämmästyttää minua suorastaan korottamalla ääntään ja paiskomalla tavaroita. Muutos on ollut huomaamaton ja pakottamaton, kumpikaan ei ole toista vaatinut muuttamaan käytöstään. Se on vain tapahtunut.

Mikä meidät, näin erilaisen ja epätodennäköisen pariskunnan on saanut pysymään yhdessä? Miksi toisen kanssa on niin hyvä ja helppo olla? Ehkä syynä on se, että aiemmista suhteistani tuttu valtataistelu ja parisuhdepelit loistavat poissaolollaan. Tilalla on aito kunniotus ja toisen hyväksyminen erilaisuksineen, kummallisuuksineen ja virheineen. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta on totta. Mutta miksi juuri nyt, juuri tämän miehen kanssa, miksei yhdenkään niiden kolmen aikaisemman kanssa? Minä en tiedä.

Eräs ystäväni totesi kerran, että helppoahan se on toisen hyvien ominaisuuksien kanssa tulla toimeen. Temppu on siinä, miten sietää niitä huonoja puolia. Voisimmeko olla niin onnekkaita, että olisimme oppineet sen tempun?

No nythän huomaan, että punainen lanka katosi taas matkalla. Sellaista se on, kun pitää välillä tehdä töitäkin. Eihän tässä ole päätä ei häntää, jos ajatellaan tätä kommentiksi Kiltin postaukseen. Olipa hyvä, etten tukkinut tätä Kiltin kommenttilootaan.

Elvis elää

En minä sitä ilkeä Jeesukseksikaan kutsua, vaikka ultran perusteella laskettu aika on joulun huitteilla ja hedelmöittyminen ajoittuu pääsiäisen tienoille. Muistini mukaan emme harrastaneet esiaviollista seksiä viikkoon ennen tai jälkeen pääsiäisen, ja pääsiäisen olimme Lintusen mummolassa, joten siellä syntiä ei ainakaan tehty. Zot muistelee meidän kyllä lukeneen Kommunistista manifestia heti pääsiäissunnuntaina mummolasta kotiuduttuamme, ja ultranäkymä vahvistaa tämän. Olkoon sitten niin.

Elävä sikiöhän siellä näkyi kuin näkyikin. Tai kuten gynekologi asian herkästi ilmaisi: "Möykky, jolla on syke." Herra antoi kyllä hienosti myös ymmärtää, mitä mieltä hän on yli-ikäisten ja -painoisten naisten raskauksista, vaikkei mitään ihan suoraan sanonutkaan. Vähääkään herkempi ihminen siitä olisi varmaan säikähtänyt, mutta tällainen paatunut keski-ikäinen ei jaksanut edes pahastua. Minulla oli käsissäni kirjallinen lääkärinlausunto:

Uteruksessa nähdään raskauspussi jonka sisällä 5,9 mm pituinen kaiku jossa näkyy kiistatta syke.

Vielä ei ole aika hirveästi tuulettaa. Matka on vasta aivan alussa, se on pitkä ja mutkainen, pieni kulkija voi uupua. Mutta ihan vähän kai voi jo nyt iloita: Elvis elää!

Tänään

Tänään on kulunut kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta siitä, kun ensimmäisen kerran tapasimme Zotin kanssa nenästä nokkaan. Tuskin meistä kumpikaan silloin olisi uskonut, että tänään olemme tässä.

Tänään voisin olla aivan viimeisilläni raskaana. Kakkosnelosen laskettu aika olisi ollut tänään. Kakkosnelosta ei kuitenkaan koskaan tullut, tuli vain keskenmeno, ja toinenkin. Uutta Kakkosnelosta ei tule, mutta tänään, ihan pian, parin tunnin päästä, paljastuu, onko kenties Joku Muu tulossa loppuvuodesta.

Miten voi aikuista ihmistä jännittää näin paljon?

Kirjalista

Minut vapautettiin pönttöön tuijottelusta jo menneellä viikolla. Jori-setä katosi jättäen jälkeensä vain kuvottavan kuvansa. Olen siis kykeneväinen vastaamaan Hiipinän haasteeseen:

Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Ihan mikä tahansa Catherine Cooksonin romaaneista. En ole päässyt yhdenkään lukemisessa edes ensimmäisen luvun loppuun. Vaikka pelkkä ajatuskin kirjan polttamisesta kärventää sieluani, Cooksonin hengentuotteena pitäisin liekkien syleilyä armahduksena. Luulisin.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Tottahan toki, vaikka kuinka moneen. Nyt ei tosin tule mieleen muita kuin Dorothy Sayersin Lordi Peter Whimsey.

Mitä luet tällä hetkellä?
En mitään. Jonossa on Stephen Kingin & Peter Straubin Pimeyden talo, mutta ensin olisi luettava uudelleen Talismaani. (Sitä ei ole Itäisen Kulttuurikaupungin kirjastossa, enkä koskaan muista lainata sitä Zotin siskolta, kun olemme siellä päin.)

Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Taisi olla Lintuselle kirjakerhosta Muumilaakson kätkössä (Harkkila-Mäkelä).

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Jos muistan oikein (sillä muistiini ei ole nykyisin luottamista), niin Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ei vakuuttanut: juoni vuoti kuin seula, päähenkilöt olivat raivostuttavan hoksaamattomia niinkin älykkäiksi kuvailluiksi henkilöiksi, ja sitten kaiken kruununa päälleliimatun oloinen typerä rakkausviritys. Pakkoko sitä romantiikkaa ja rakkauskohtauksia on kaikkialle tunkea, kysyn vaan.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian
Sinikka Nopola: Ei terhä tästä ny numeroo (ja Se on myähästä ny, yhteislaitoksena, jos sellainen olisi/tulisi)
Stephen King: Musta torni -sarja, kaikki seitsemän osaa, kiitos.
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä

Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Kiltin kirjamaku on minulle mysteeri.

Mölli-moodi

Olen täydellisesti mölli-moodissa. (Diili ei ollut ollenkaan niin myötähäpeällinen, kuin etukäteen pelkäsin.) En kykene antamaan itsestäni mitään, (ylenantamista ei lasketa) enkä juuri vastaanottamaan sen enempää. Onneksi työnteko sujuu puolivaloillakin, kotona ei tarvita sitäkään vähää.

Kaikenlaista pyörii mielessä, mutta mikään ei päädy blogiin asti. Kas kun Jori-setä vaatii seuraa. Tänään setä ei tullut itse käymään (ja se, uskokaa pois, tarkoittanee vain yhtä asiaa,) vaan lähetti pelkän pahvikuvan. Pahvikuvan kanssa ei tarvitse sulkeutua vessaan puhumaan norjaa, joten saatoin roiskaista tämän elonmerkinnän. Nyt täytyy taas rientää pitämään sohvaa paikoillaan, sillä Jori-sedän pahvikuva tuijottaa pahansuovasti.

Jori-setä

Jori-setä on ikävä vieras. Hän haluaa tulla kutsumatta kylään. Varsinkin silloin, kun haluan istua peeseelläni ja viihdyttää itseäni haahuilemalla ympäri nettiä, ehkä kirjoittaa sanan tai pari. Jori-setä pakottaa puhumaan norjaa, vaatii palvomaan omaa posliinijumalaansa.

Kun Jori-setä kurkkaa sisään, makaan ihan hiljaa paikoillani, silmät kiinni. Toisinaan setä ei huomaa minua, mutta useinmiten hän kyllä rykäisee sisään kengät jalassa. Matala profiili ei ikävä kyllä aina auta.

Harmillista tämä on näinkin. Mutta jos Jori-sedän vierailut ovat silkkaa xittuilua, turhaa ähäskutittelua, minä suutun, poljen jalkaa ja halkean. Poks!

Out of the blue

Siinä tikussa oli taas kaksi viivaa.

Sillä silmällä

En ole nähnyt alkuperäistä, enkä tätä suomalaisversiotakaan kuin noin puolet tämäniltaisesta jaksosta. En siis osaa ottaa mitään kantaa siihen, onko ohjelma hyvä vai huono.

Halusin vain sanoa, että Juuson kämppä Fab5:n taikakosketusta olisi voinut olla Zotin kämppä silloin kun me tapasimme. Zotilla oli kirjahylly, kirjoituspöytä, sänky ja pirttikalusto, sekä kokoelma pahvilaatikoita, tyhjiä pulloja ja Hesarin vuosikerta keittiön seinustalla päivämääräjärjestyksessä. Tyyli ei ole siitä kehittynyt yhtään. Fab5 voisi kyllä hyvin vierailla meilläkin, ilman kameroita, kiitos.

758 vuorokautta

Ei kuulosta kovin paljolta, kun sen ilmaisee noin. Kaksi vuotta ja kuukausi, se tuntuu jo vähän enemmältä. Tuon aikaa se nyt kumminkin kesti. Jos Lintusen olisi annettu päättää, se jatkuisi vieläkin.

En ole juuri sydäntäsärkevämpää näkyä nähnyt, kuin Lintusen pienet, surulliset kasvot, alas kääntyneet suupielet ja vapiseva alahuuli sillä hetkellä kun hän tajusi, että Tätä ei enää saa. Hän ei kiukutellut, ei itkenyt ääneen. Hän vain vieritti muutaman kirkkaan kyyneleen silmistään, käänsi minulle selkänsä, mutta halusi kuitenkin olla kainalossa ja ihan liki. Seuraavana iltana hän ei ensin ollut muistavinaan koko asiaa. Sitten hän sormeili kokeilevasti paidanhelmaani silmissään kysyvä katse. Tyytyi kieltoon ilman kyyneleitä.

758 vuorokautta. Miten nopeasti aika kuluukaan.

Tankapa tanka

I am the tanka. The attention of others Is unnerving, and Since I try not to draw it, I'm left alone. Which is good. What Poetry Form Are You?

(Via Turisti)

Dagen efter

Miksei Veijo Blogger estä silloin kun ihminen itse on estottomimmillaan? Vaikka ei tuo nyt niin paha kännipolkkaus ollut kuin oli shvoinut.

Pää ei ollut aamulla yhtään kipeä, eikä krapulasta tietoakaan. Edellisestä kännistä on sentään aikaa yli 2,5 vuotta. Turnauskestävyys on kuitenkin heikentynyt, sillä nukkumaan kävin siinä yhden pintaan. Säännöllisesti harjoitelleet valvoivat kolmeen tai neljään, tosi veteraanit koko yön.

Kauneussauna, kasvohoito ja -hieronta tulevat kyllä tarpeeseen, kolmen vartin päästä se ihanuus alkaa. Ilma on kylmä, kirkas ja aurinkoinen, oikein pahinta lajia kevätsää.

Tätä on hieman pakkautunut, Toista ei ole moksiskaan. Lypsin Tätä hieman aamulla, mutta se on nyt oikeastaan kipeämpi kuin silloin. Voi olla, että joudun lypsylle vielä uudelleen tänään.

Zot ei vastaa puhelimeen tai tekstiviesteihin. Toivottavasti kotona on kaikki hyvin.

Virallinen känniblogaus

Tiedättekö, paljonko lähtee viidestätoista enemmän tai vähemmän humalaisesta naisesta ääntä? Paljon. Nyt meitä on onneksi jäljellä enää 4 naista ja 3 miestä. Ääntä lähtee tästäkin kokoonpanosta.

Päätä särkee jo nyt, mutta ikävuosia on tullut taas roppakaupalla lisää. Elä näiden kanssa sovussa, hohhoijaa.

Myyntihenkilö on eri henkilö.

Kuvitelka loput.

Nyt kutsuu mua Kuusamo

Huomenna pitää lähteä loppuviikoksi työmatkalle. (No ei Kuusamoon, vaikkas luulittekin.) Flunssa tekee tuloaan. Luultavasti myös ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen. Päätä särkee, hartiat ovat kivikovat, rintaan pistää ja xituttaa. En ole nähnyt Zotia kuin ohimennen sitten sunnuntain, työkiireitä Armastuksellanikin. Lintusta on ikävä jo nyt. Huolettaa, että miten täällä ilman minua pärjätään, vaikka ihan hyvin tiedän, että mainiosti.

Pakatakin pitäisi. Sentään olen saanut jo kasattua kamppeet sohvalle. Citysohvaperuna ei omista yhtään pipoa. Sellaiselle on käsittääkseni tarvetta reissussa, sillä aion uskaltautua verestämään parinkymmenen vuoden ruosteessa olevia hiihtotaitojani. Täytyy varmaan sosialisoida hattuhyllyn perukoilta joku nuorison suosion menettänyt päänlämmitin.

Kolme yötä ja neljä päivää. Kyllä se siitä.

Kurkistusluukku Soundtrack

Kiltin peesissä:

1. Abba: Waterloo
   
2. Eppu Normaali: Poliisi pamputtaa taas
   
3. Hurriganes: Get on
   
4. Bob Dylan: The House of Rising Sun
   
5. Gene Vincent: Be Bob a Lula
   
6. Buddy Holly & the Crickets: That'll Be the Day
   
7. Eppu Normaali: Vuonna '85
   
8. Police: Every Breath You Take
   
9. Leevi and the Leavings: Raparperitaivas
   
10. Juice Leskinen Grand Slam: Kaksoiselämää
    
11. George Thorogood & the Destroyers: Bad to the Bone
    
12. Abba: The Winner Takes It All
    
13. The Beatles: Yesterday
    
14. Sir Elwoodin hiljaiset värit: Perunamaa
    
15. Kim Lönnholm: Minä olen muistanut
    
16. Gloria Gaynor: I Will Survive
    
17. The Weather Girls: It's Raining Men
    
18. Leevi and the Leavings: Matkalla Motowniin
    
19. Anssi Kela: Milla
    
20. Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Niin äkkiä talvi
    
21. Juice Leskinen Grand Slam: Pyhä toimitus
    
22. Green Day: Boulevard of Broken Dreams
    
23. Queen: The Show Must Go On
    

Pääsiäinen on jo ovella

Meillä ei ole rairuohoa kylvettynä, ei mämmiä ostettuna tai lammaspaistia varattuna. Me vietämme pääsiäistä mummolassa. Paitsi Sweetie, joka menee pitkästä aikaa tapaamaan toisaalle muuttanutta luokkakaveriaan. Eikä mummolakaan oikeastaan ole muiden kuin Lintusen mummola, mutta mitäpä tuosta.

Muutakin [Lintusen ja Zotin] sukua tulee siinä tavattua, mutta Lintusen ainokainen serkku lähtee vanhempiensa kanssa hiihtokeskukseen. Lintunen siitä viis veisaa, häntä eivät vauvanpötkylät kiinnosta vähääkään. Eivätkä nuket. Lintunen on dinosaurus-tyyppiä. Autot ja elektroniset laitteet tulevat hyvänä kakkosena. Matkalla riittää taas auton ikkunasta ihmettelemistä: pakettiautoja, bussi-autoja ja kuorma-autoja. Isoja ja toivottavasti punaisia. Ja taukohelv... paratiisissa saa ranskalaisia ja jäätelöä. Ultrabrata ja lastelauluja cd-soittimeen, niin viisituntinen matka taittuu rattoisasti, vaikka Lintunen on niitä lapsia, jotka eivät autossa nuku.

Imetyksen piti päättymän pääsiäisenä. Taitaa mennä vähän pitkäksi. Kaksi imetystä vuorokaudessa näyttää olevan vakio, joskus toinen saattaa jäädä pois. Omia aikojaan tuo ei vieroitu, enkä minä ala mummolassa sitä huudattaa. Mutta heti pääsiäisen jälkeen olen työmatkalla keskiviikosta lauantaihin. Keskiviikkoaamuna on Lintusen viimeinen tilaisuus. Sen jälkeen ei sitä lajia enää tipu. Eikä tunnu yhtään haikealta. Ainakan vielä.

Meidän mutsi on levoton strutsi

Tulinpa tässä ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sinkku. Ensin olin liian nuori olemaan sinkku, siis alle kahdeksantoista. Siihen aikaan sinkulla sitäpaitsi tarkoitettiin vain äänilevyä, joka sisälsi kaksi kappaletta ja joka piti kääntää levysoittimessa, jos halusi kuunnella sen toisenkin kappaleen. (Ihan totta, nuoriso: kääntää!) Tapasin Sweetien ja Juniorin isän heti kohta täysi-ikäisyyden saavutettuani, ja sitten olikin jo myöhäistä. Kahden lapsen äitinä sitä ei oikein tuntenut itseään sinkuksi, vaikka avioeron jälkeen oli pitkiäkin aikoja, jolloin minulla ei ollut sitä paljonpuhuttua parisuhdetta.

En minä sen kokemattoman sinkkuuden perään nyt niin osaa haikailla, enkä halua lapsistani ja miehestäni luopua. Mutta olisihan se erinomaisen ihanaa olla välillä ihan vain itsekseen ja tehdä mitä huvittaa. Tai jättää tekemättä, jos ei mikään satu huvittamaan. Eniten huvittaisi maata sohvalla kirjan kanssa, käydä elokuvissa, oopperassa ja teatterissa. Yksin. Miehiä en viitsisi edes vilkaista.

Zotin mielestä tuollainen elämä olisi sinkkuuden tuhlausta. Sinkun kuuluu liehua yöelämässä ja miettiä kumman kaa. Niin kai sitten. Ei minua koskaan ole säästäväisyydestä päästy syyttämään.

Sisäinen Sinikkani

Edesmenneen äitini äiti-ominaisuuksista voidaan olla monta mieltä, mutta lapsensa hän osasi nimetä. Minä pidän etunimestäni. Se tasapainottaa kauniisti sukunimeni suhahtavan pehmeää pyöreyttä. Se löytyy almanakasta, mutta ei ole ikäluokassaan se tavallisista tavallisin. Se on täysin erilainen kuin veljelläni, mutta kuitenkin selvästi samaa sarjaa. Siitä huolimatta olen puolivakavissani miettinyt nimeni vaihtamista.

Ruotsinopettajani kutsui minua koko lukioajan Sinikaksi. Ensimmäisillä kerroilla en tajunnut hänen tarkoittavan minua. Jonkin ajan kuluttua opettaja itse näytti hieman hämmentyneeltä, mutta kuukaudessa olimme molemmat täysin tottuneita Sinikkaan.

Kerran odottelin Ympyrätalon apteekissa lääkkeitäni, kun farmaseutti huuteli resepti ja lääkkeet kourassa: "Luonnonkuvaus Sinikka!" Minä singahdin pystyyn ja kohden tiskiä. Farmaseutti vaikutti pöllämystyneeltä, jolloin aloin epäillä, että kyse ei ollutkaan minun lääkkeistäni. Vaan oli. Reseptissä ja lääkkeisiin kiinnitetyssä lipukkeessa luki selvästi: "Luonnonkuvaus Lazur".

Keskenmenoni jälkitarkastus oli pari viikkoa sitten. Siihen kuului myös verinäytteiden otto sairaalan laboratoriossa. Menin ilmottautumaan, sanoin nimeni ja syntymäaikani. Vastaaottohoitaja näpyttää konettaan ja kysyy: " Mikä se syntymäaika olikaan, ja tunnuksen loppuosa? Täällä ei ole yhtään Sinikka Luonnonkuvausta." No ei varmaan niin.

Viime viikolla kävin lääkärissä. Huimaa, kädet puutuvat ja vapisevat, päätä särkee koko ajan. "Tension neck", sanoi lääkäri ja antoi lähetteen fysikaaliseen hoitoon sekä määräsi kaularangan kuvattavaksi varmuuden vuoksi. Odottelin käytävässä, ja hetken päästä röntgenhoitaja kuulutti kovaan ääneen: "Luonnonkuvaus Sinikka!"

Että jos sitä ryhtyisi virallisesti Sinikaksi. Sinikka on vaalea ja hoikka, minä en. Voihan olla, että sisäisen Sinikkani vapauttaminen tekisi minusta ulkoisestikin Sinikan.

Tai ehkä kuitenkaan ei.

Se pyörii sittenkin!

Verkossa ollaan, jippii! Sonera ei ole vaivautunut infoamaan, että mylly pyörii ja peuhaa, tai missä vika lymyili, mutta pääasia, että tiedon valtaväylä on avoinna. Rapea viikko siihen vain meni.

Sitähän ne eivät Soneralla suostu uskomaan vieläkään, että joku tässä samassa kiinteistöliittymässä pääsee (tai siis pääsisi, jos ei olisi blokattu palomuurilla pihalle) samaan lähiverkkoon meidän kone(id)emme kanssa. Ei kuulemma ole mahdollista. Pitää kai kutsua ne itse omin silmin katsomaan, että on kuin onkin mahdollista. Minä siitä muuten mitään tietäisi, mutta kun tuli aikoinaan otettua riski ja rakastuttua diplomi-nörttiin.

Kuka siellä?

Niin, juuri sinä, joka käy Kurkistusluukulla Styrochemilta. Ollaanko tuttuja? Kuinka tuttuja ollaan? Päästä utelias pahasta, kommenttilaatikkoni on avoinna.

Sälää

Nettiyhteys kotona on nurin edelleen. Asentajaa odotellaan käymään. Puhuin kolmen eri Soneran asiakaspalvelijan kanssa perjantaina, ja kolmas totesi alistuneena, että pitää lähettää huoltomies talojakamoon. Että jos on vaikka kaapeli tipahtanut kytkimestä, tai jotain. Elän (turhassa?) toivossa, että huoltomies ehtisi tarkistamaan asian jo tänään.

Lämmitystolppa nimikkoruutumme päässä kotiparkkipaikalla on päreinä. (Tästä tulikin mieleeni, että pitää soittaa huoltoyhtiölle, huoks.) Zot on hajamielisen professorin sterotyyppi, vaikkei ole professori, eikä enää edes tutkija.

Ketjukolarin jäljet Porvoon moottoritiellä torstaina iltapäivällä saivat vatsani puristumaan kasaan ja suustani purkautumaan tahdotonta voiherrajjumalaa ja voihyväisää. Näky oli sen verran karmea. Onneksi lähden aamuisin niin aikaisin, että olin ohittanut paikan jo vartin yli kuusi. Näkyvyys oli jo tuolloin pöllyävän lumen vuoksi huono, liukkautta en huomannut, kun ei tarvinnut jarrutella. Ja kyllä, minä ajoin kovaa. En tiedä, miten kovaa olisin ajanut kahdeksalta, mutta luultavasti olisin ollut siinä samassa läjässä. Kaasujalka on keveämpi nyt, turvaväliä on tullut pidettyä aiemminkin.

Netitöntä elämää

Jos jotakuta ihmetyttää, että miksei tuo päivitä, niin tiedoksi: ei ole nettiyhteyttä kotona, ei töissä.

Töissä iski pirullisen sitkeä troijalainen, jota ei ilmeisesti saada koneesta pois kuin kirveellä. Pikkuisen haittaa työntekoa (bloggaamisesta puhumattakaan), mutta ei auta. On vain odotettava, että saan uuden koneen, tilaus on tehty kohta kuukausi sitten.

Kotonakin yhteys kellistyi eilen. Soneran poikien kanssa väännetään kättä siitä, kummassa päässä piuhaa vika on. Eivät kutaleet suostu uskomaan, että meillä se ei ole.

Joudutte nyt siis hetken elämään ilman Ajatusten Porvoonjokea. Mahtaa olla vaikeampaa minulle kuin teille, kalliit lukijani.

Virtuaalisesta ystävyydestä.

Kaleidoskooppi kirjoitti siitä, äMMä kirjoitti siitä, moni muukin on varmaan kirjoittanut siitä. Minunkin on pitänyt, mutten ole (muka) ehtinyt. Nyt on taas aihetta.

Ei minulla ole paljoakaan lisättävää siihen, mitä Kaleidoskooppi ja äMMä jo sanoivat. Voin vain todistaa omalta osaltani, että on täysin mahdollista ystävystyä yli Internetin, iloita ja surra sellaisten ihmisten puolesta, joita ei koskaan ole nähnyt, tai joiden oikeaa nimeä tai asuinpaikkaa ei edes tiedä. On käsittämätöntä, millainen kiintymys voi syntyä sellaisiin ihmisiin, joihin ei reaalimaailmassa olisi välttämättä koskaan törmännyt. (Ja tästä erinomaisin esimerkki lienee Oma Armastukseni. )

Olen viimeaikoina, taas kerran, saanut omalta virtuaaliyhteisöltäni osakseni sellaista myötätuntoa, mukanaelämistä ja kannustusta, että tosielämä jää sille kirkkaasti toiseksi. Tuntuu, etten osaa edes tarpeeksi hyvin ilmaista heille, miten tärkeitä heistä on minulle tullut, kuinka syvästi heidän tukensa minua koskettaa, kuinka suorastaan tunnen, miten lämpö kantaa luokseni yli bittiavaruuden.

Elämä on aavistuksen keveämpää, kun tiedän, että he ovat siellä. Salaisessa sopessa maailmanlaajuisen verkon uumenissa. Aavistuksen verran on juuri riittävästi auttamaan minut yli näiden tahmeiden päivien. Toivottavasti minä voin joskus maksaa samalla mitalla takaisin, keventää taakkaa, valaista päivää. Siihen asti: kiitos, ystävät!

Kevättä rinnassa

Minähän en tunnetusti ole mikään kevätihminen. Mitä kirkkaammin kevätaurinko paistaa, sitä mustempi ja myrtyneempi on minun mieleni. Mikä lie vaurio käpylisäkkeessä. Käytänkin nyt tilaisuutta hyväkseni ja marisen kerralla kaikki marinani.

Aurinko: Aurinko paistaa ihan liikaa. Ihan liian kirkkaasti. Auringonpaiste on yliarvostettua. Pilviä taivaalle, vaatii hän.

Koirankakka-keskustelu: Kevät voidaan laskea virallisesti alkaneeksi, kun paikallislehden yleisönosasto täyttyy koirankakkakeskustelusta. Tänä vuonna oltiin aikaisessa, taistelua on käyty kohta jo kaksi viikkoa. Viimeaikoina tunteita on nostattanut myös se, pitääkö palvelua saada myös ruotsinkielellä, eli pitääkö suomenkielisten opetella ruotsia vai ruotsinkielisten suomea. Päiväni pelasti tänään se kirjoitus, jossa nämä aihetta oli onnistuttu yhdistämään. Kirjoittaja kyselee kieli poskessa, että kummatkohan kakkaavat isompia läjiä, suomen- vai ruotsinkieliset koirat.

Kodinhoidolliset toimet: Mitään ei tällä rintamalla tapahdu, jos minä ihan itte en tee tai vähintäänkin uhkaile, vaadi ja kiristä tekemään. Ja sitten kun joku yllättää ja omatoimisesti tekee jotain, kuten esimerkiksi pesee koneellisen mustia housuja, tuloksena on koneellinen mustia housuja kuorrutettuna kilolla paperinenäliinanöyhtää. Ei tässä mitään marinanaihetta olisi muuten, mutta yksi pari niistä housuista oli minun.

Kissat: Ratkiriemukasta on tulla töistä kotiin ja seurata eteisestä keittiön kautta olohuoneeseen kiemurtelevaa ruskeaa raitaa, joka päättyy vihdoin viimein takapuolesta irronneeseen kikkareeseen.

Kirkkoherranvirasto: Minua on pyydetty kummiksi, ja tahdon tämän tehtävän ottaa vastaan. Paha vaan, että en ole vuosikausiin kuulunut kirkkoon, vaikka minut on asianmukaisesti kastettu ja konfirmoitu. Nyt kun tahdon palata takaisin kirkon helmaan, niin eipä sitäkään helpoksi ole tehty. (Ei missään tietysti ole sanottu, että sen helppoa pitäisi ollakaan, sitä vaan on eläjä tottunut niin hyvälle.) Kirkkoherranvirasto on avoinna klo 9-13, ehdipä siellä käymään, jos olet töissä eri paikkakunnalla 60 km päässä. Pieni mahdollisuus sentään on jätetty, suvaitsevat pitää virastoa auki torstaisin myös klo 16-17. Kiitos.

Tapaus: On sellainen tapaus, joka rassaa minua äärimmäisyyksiin asti. Tapaus ei liity suoranaisesti minuun mitenkään, minä vain teen töitä osallisten kanssa. Välillisesti se kiristää tunnelmaa ja huonontaa työskentelyoloja. Vaitiolovelvollisuus sulkee suuni niin, että en voi puhua tapauksesta kenellekään, vaikka asia vaivaa minua ahdistukseen asti.

Talviloma: Minulla ei ole talvilomaa, sillä olin hoitovapaalla vuosi sitten. Olisin kuitenkin kipeästi loman tarpeessa. Pääsiäinen paikkaa tarvetta vähän, mutta vain vähän. Onneksi sentään edes vähän.

Työ: Haittaa harrastuksia. Nytkin pitää lopetaa hyvään vauhtiin päässyt marina ja tarttua toimeen. Eipä sillä, onhan se hyvä, että on toimi johon tarttua.

Syntymäpäiväjuhlintaa

Lintusen syntymäpäiviä vietettiin kummien kanssa katselemalla kaloja. Lintunen oli innoissaan, hän katsoi tarkkaan kaikki altaat ja kommentoi monisanaisesti kaikkea näkemäänsä. Erityisen ilahtunut hän oli kun tankeista löytyi tuttuja: Dory, Herra Rausku, Nemo ja Jacques. Nemoa etsimässä on katsottun kymmeniä kertoja. Lapsi kiersi katsomassa kaikki altaat kolmasti, vain meduusat hän jätti väliin. Jostain syystä ne olivat vähän pelottavia, olisiko Nemon etsinnän syytä tämäkin.

Lintusen ilon vuoksi kannatti käydä, vaikka lysti oli kallista: 12 euroa/aikuinen, Lintunen alle 4-vuotiaana pääsi ilmaiseksi. Hintaan nähden anti oli vaatimaton, ja mielestäni osa kaloista oli selvästi liian pienissä tankeissa. Uloskäynti oli vain lahjamyymälän kautta. Meidän matkaamme ei sieltä tarttunut mitään, vaikka Lintunen katselikin kyllä muovisia rapuja ja kala-pehmoja. Hän ei kuitenkaan osaa vielä vaatia mitään, ja pistää pyydettäessä katselemansa tavarat kauniisti pois.

Kala-elämyksen jälkeen menimme syömään Papa Giovanniin. Ensimmäiseksi Lintunen halusi puhaltaa pöydässä olleen kynttilän sammuksiin. Hän olisi puhaltanut mielellään myös naapuripöydän rouvien kynttilän, mutta salli kuitenkin heidän nauttia palavasta kynttilästään.

Lintuselle tilattiin tagliatellea, kananpoikaa ja tomaattikastiketta. Hän istui pöydän päässä syöttötuolissa veitsi ja haarukka kädessä odottamassa annostaan, mutta tarjoilijat veivät kaikki lautaset aina ohi pöydän. Lintusen alahuuli työntyi törrölleen, silmistä valui suuria kyyneliä ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pientä vartaloa. Äidin syli lohdutti sen aikaa, että ruoka vihdoin saapui. Hyvällä ruokahalulla Lintunen pisteli pastaa ja kananpaloja haarukalla suuhunsa, joi pillillä maitoa lasista ja huokaili: "Ihawaa!" Äiti lähetti kokille kiitokset, sillä pasta oli vain pyöräytetty tomaattikastikkeessa sen sijaan, että se olisi uiskennellut siinä.

Sitten Lintunen avasi lahjansa ja rakensi paketista löytyneistä duploista tornin sillä välin kun aikuiset lopettelivat ateriaansa. Kahvinjuontia Lintunen ei enää jaksanut jäädä katselemaan, vaan hän päätti tutkailla vähän tarkemmin ympäristöään. Hummeritankki oli kiinnostava, keittiö olisi ollut vielä kiinnostavampi, mutta sinne äiti ei Lintusta laskenut. Portaiden luota löytyi leijonapatsas, ja sitä piti sitten hakea myös isi ja kummit ihmettelemään. Leijonalla oli iso tassu, iso suu ja iso häntä.

Päivä huipentui rullaporrasajeluihin asematunnelissa. Lintunen rakastaa rullaportaissa ajelua, joten ajelimme sitten muutamankin kerran edestakaisin. Hyvin onnistunut juhlapäivä, sanoisi Lintunen jos osaisi.

Luomukasvattaja nukuttaa lastaan

Kookos kertoo kokemuksiaan vanhempainillasta tässä päivityksessään. Jostain syystä tämä

"Ne luomukasvattajathan nukuttaa lapsiaan semmoisissa siskonpeteissä."

kutitti nauruhermoani armottomasti. Varmaan siksi, että meillä nukutetaan lapsen lisäksi siskonpetissä myös isää ja äitiä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olisimme jonkun mielestä luomukasvattajia. Olen luullut, että olemme ihan tavallisia keskivertokasvattajia. Rajoja ja rakkautta, jada jada.

Teinit meillä nukkuvat omissa huoneissaan ja omissa sängyissään, mutta nuorimmainen nukkuu isän ja äidin kanssa siskon/perhepedissä. Mahtaisi tuota äitiä hämmästyttää meidän luomuisuutemme, sillä meillä ei ole edes sänkyä. Ei sovi, ei mahdu, herra saa rahat takaisin, sanoi entinen tyttö.

Sweetie ja Junior eivät ole koskaan nukkuneet vieressä. Sweetien kanssa yritin, mutta siitä ei tullut mitään. Ei nukkunut lapsi, ei äiti. Kuukauden ikäisen Sweetien sänky siirrettiin toiseen huoneeseen, kun en saanut nukkuvan vauvan ähinöiltä nukuttua. Junior nukkui samassa huoneessa vanhempiensa kanssa melkein kymmenkuiseksi, sitten muutimme ja Juniorkin sai oman huoneen. Kumpaakaan ei koskaan tarvinnut erityisesti nukuttaa, vain lukea tai kertoa iltasatu ja laulaa unilaulu.

Lintunen on toisenlainen. Aluksi hänetkin sijoitettiin pinnasänkyyn, ja hän nukkui hyvin. Välillä aamuyöstä vauva oli levoton, mutta rauhoittui kun sai nukkua välissämme. Minä en olisi halunnut häntä siihen, sillä meillä oli vain 120 cm leveä sänky, mutta Zot oli sitä mieltä, että kyllä siihen sopii. Parikuisesta kymmenkuiseksi Lintunen nukkui lähes poikkeuksetta pinnasänygssä. Sitten tuli stoppi. Lapsi itki ja karjui aina kun huomasi olevansa pinnasängyssä. Hän jaksoi itkeä ja karjua kauan.

Kolme iltaa ja yötä seisoin pinnasängyn vieressä, silittelin kirkuvaa lasta. Vieterin kiristyi kiristymistään, taisipa se lopulta katketakin. Neljäntenä iltana mietin, miksi minulle oli niin tärkeää se, että Lintunen nukkuisi omassa sängyssään. Vain siksi, että jos hänet nukuttaisi meidän sänkyymme ja jättäisi sinne yksin nukkumaan, hän voisi pudota ja satuttaa itsensä, enkä minä halunnut käydä nukkumaan yhtä aikaa hänen kanssaan. Sitten minulla välähti: vieraspatjat. Vieraspatjat sijoitettiin makuuhuoneen lattialle, minä ja Linunen nukuimme niillä, Zot nukkui sängyssä. Ja niin meillä alettiin nukkua hyvin. Siirryin siihen joukkoon, joka ei herännyt lapsen käydessä öisin rinnalla. Siihen asti olin pitänyt sitä enemmän tai vähemmän urbaanilegendana.

Sitten luovuimme sängystä, siirsimme patjan lattialle ja ostimme viereen vielä 80 cm joustinpatjan. Näin meillä oli 2 m x 2 m perhepetiä, jossa kaksi aikuista ja yksi pieni lapsi mahtuvat nukkumaan vaikka poikittain. Usein nukkuvatkin. Lapsi ei nuku aina välissä, välillä hän nukkuu poikittain pääpuolessa, välillä äärimmäisenä oikealla, tai vasemmalla. Mutta hän nukkuu hyvin, ja me vanhemmatkin nukumme hyvin.

Kun Lintusta nukukutetaan, hänen kanssaan vetäydytään patjalle, hän pyytää ja saa Tätä (nykyisin ei oikeastaan enää ollenkaan Toista, sillä toinen ei juurikaan enää heru). Sitten silitellään hiuksia ja selkää, tai vatsaa. Sitten vain pidetään kättä selän tai vatsan päällä, niin että hän tuntee käden painon. Minulta tähän menee yleensä vartista puoleen tuntiin, Zotilta voi mennä toistakin tuntia, sillä Zotilta ei saa Tätä.

Joidenkin, varmasti aika monienkin, mielestä tässä meillä on tyypillinen esimerkki kasvatusongelmasta. Meidän mielestämme ei. Lintunen nukahtaa rauhallisesti, itkemättä ja kiukuttelematta. Sitten hänen vierestään voi nousta ja mennä tekemään mitä ikinä tärkeää tekemistä sitten keksiikään. Puolituntinen rauhallisesta ja vaivattomasta nukahtamishetkestä on halpa hinta. Jonain päivänä Lintunenkin haluaa oman sängyn. (Hän on kokeillut sellaisessa nukkumista jo mummolassa. ) Luomukasvattaja tuntee jo nyt hieman haikeutta asiasta, miten nopeasti lapset kasvavatkaan!

Mitä? Kuulenko sieltä takarivistä jotain mutinaa? Seksielämästä ja perhepedin tuhoisasta vaikutuksesta siihen? Voin kertoa, (ja tämä on ainoa mitä koskaan tulette seksielämästäni kuulemaan,) että kyllä, meillä on kuin onkin seksielämä, oikein tyydyttävä, kiitos kysymästä. Siihen ei vaadita sänkyä, vain tilaisuus ja halua. Lapsiperheessä riittää toisinaan se tilaisuuskin.

Ihawaa!

Sain autoni eilen aamulla huollosta , ja hädin tuskin ennätin töihin kun jo huoltoherra soitti ja kyseli, että ennätitkö kauas. No en, tässähän minä valtaväylän toisella puolen, mainokset näkyy ikkunasta. "Juu" sanoi huoltoherra. "Asentaja tuossa kävi sanomassa, että häneltä saattoi ehkä jäädä alustasta jotakin kiinnittämättä" Minä totesin vain hieman äidillistä moitetta äänessäni, että noooh. "Niin, että jos asia alkaa vaivata ja varmaan alkaakin, niin voisitko mitenkään ajaa takaisin tänne, niin tarkistetaan. Ei kestä kuin viisi minuuttia." Ajelin sitten iltapäivällä takaisin, ja istu ja pala: se kesti vain viisi minuuttia. Tarkoituksenin oli tutkailla uusia autoja sillä välin, mutta en ehtinyt luoda kuin yleissilmäyksen halliin, kuolausasteelle en päässyt ollenkaan. Kohteliasta väkeä siellä huollossa, ja kovasti pyysivät anteeksi vaivaa. Omalla autolla ajaminen oli (Lintusta lainatakseni) ihawaa! Eikä voi vähätellä sitäkään iloa, että auto oli lämmin tänä aamuna, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.

Lintunen täytti eilen kokonaiset kaksi vuotta. Juhlimme asiaa avaamalla lahjoja ja syömällä kakkua. Kakun päällä oli kaksi kynttilää, ja Lintunen puhalsi hyvin osaavasti ne sammuksiin, vaikka välillä pitikin poseerata kameralle. Varsinaisia synttärikemuja meillä ei olekaan, korkeintaan kummit tulevat sunnuntaina käymään. Tarkoitus olisi myös mennä katselemaan kaloja, jos vain saamme aikataulut sopimaan. Oma akvaariomme keitteli termostaatin lauettua joulunpyhien aikaan (kun itse olimme toisaalla) kalasoppaa. Nyt tankissa on vain kasveja ja kotiloita, ja hirveästi levää. Vedenvaihto tuppaa unohtumaan, kun sitä ei kalojen tähden ole pakko tehdä. Tarkoitus on hankkia uusia kaloja, mutta vielä ei ole ollut niin paljon energiaa.

Olen edelleen tavattoman väsynyt. Eilenkin nukahdin Lintusen viereen joskus kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Aamulla minua katsoi peilistä pyöreäposkinen panda, jolla oli tukka pystyssä ja suussa paha maku. Miten sitä ennen jaksoi 4-5 tunnin unilla, kun nyt ei tahdo tuplamääräkään riittää. Onneksi tulee viikonloppu.

Vierasta kyytiä

Sopihan ne kärryt Yarikseen, kun oikein survoi. Mutta pulkkakyydillä Lintusta vietiin silti aamulla päiväkotiin, pulkka nimittäin sopii takakonttiin, rattaat joutui taiteilemaan auton sisälle. Oman auton saa huomenna, onneksi. (Olisi sen saanut jo tänään, mutta jo ehtinyt päiväkodin pihalle silloin kun huollosta soitettiin. 120 km ylimääräistä ajoa nälkäinen lapsi matkassa ei houkutellut.)

On se varmaan ihan näppärä peli tuo Yariskin, mutta jotenkin heppoiselta se tuntui. Melutaso sisällä oli korviasärkevä, ja tällaisesta vuokramallista tietenkin puuttuivat kaikki elämää helpottavat mukavuudet, kuten lohko- ja sisätilan lämmitin, sähköisesti säädettävät peilit ja kauko-ohjattava keskuslukitus. Mittaristo oli hassusti keskellä kojelautaa, eikä totutusti nenän edessä ratin takana. Ylinopeutta tuolla oli huomattavasti vaikeampi ajaa, sillä tällainen korvakuulolta ja perstuntumalla ajeleva nainen luuli kaasuttelevansa hurjaakin vauhtia, kun auto piti niin kovaa ääntä. Vaan mitä vielä, vilkaisu mittariin paljasti, että eipä ollut edes sallittua satasta lasissa.

Autoileva nainen lähettää osaaottavia ajatuksia Meandermaahan, jossa näemmä myös ollaan autotta ja torvioiden uhrina.

Huoleton on hevoseton mies

Autoilevalla naisella sen sijaan huolia riittää. Vein auton aamuvarhaisella huoltoon, ja minun piti se iltapäivällä sieltä entistä ehompana saada taas alleni. Edellisellä huoltokäynnillä 15 000 km sitten huoltoneuvoja (tai mikä heppu lienee titteliltään ollutkaan) kertoi, että seuraavalla kerralla vaihdetaan jakopäähän tiivisteet, net kun vähän falskaavat öljyä. Takuu kattaa, joten ei tule kuluja. Minä kyselemään, että toisinko jo aiemmin, jos vaikka valahtaa öljyt yllättäen pihalle. Ei valahda, vakuutti huoltohenkilö. Kyllä se 15 tkm ajoa kestää.

Vaan ei se kestänyt. Heti kohta kahdeksalta soittaa setä, ja sanoo, että öljyä olisi pitänyt olla moottorissa 3,5 litraa, mutta ulos lorahti vain 2,5. Että nyt pitäisi avata koko moottori ja katsoa tarkemmin onko pahemmin päässyt käymään. Huomiseen menee vähintään, pahimmassa tapauksessa torstaihin. Että avataanko, vai haetko pois. Autoilevan naisen päässä sinkoilee ajatuksia niin että synapsit vain paukkuvat. Pakkohan se on nyt avata, jos minä sillä vielä ajelen niin laukeaa keskellä moottoritietä eikä takuu takuusti korvaa. Mutta ennätäpä täältä ajoissa Lintusta päiväkodista hakemaan julkisilla. Se tarkoittaa sitä, että viimeistään 14.00 on kustannuspaikka jätettävä, että ehtii klo 16.oo lunastamaan jälkikasvunsa päiväkodista, jos ehtii sittenkään. (Sillä kaksi hoitajaa on sairaslomalla, sijaisia olisi saanut ottaa mutta kun ei niitä mistään saanut, joten lapsi pitäisi hakea mieluiten ennen puolta neljää, mutta viimeistään neljältä.) Sitä ei työnantaja ilolla katsele. Pyysin kuitenkin ryhtymään hommiin, ei siinä muukaan auttanut.

Kymmeneltä soitti uusi setä uutisensa: joku lohko jossain on halki, uusi on tilattu. Jos tulee tänään, niin saan auton huomenna, muuten torstaina. Kiva. Joku aivosolu jossain kuitenkin on vielä iskussa, sillä älysin kysyä, että onko sijaisautoa mahdollista saada vuokralle. Olihan se, hintaan 34 €/vrk, johon sisältyy 100 km ajoa. Sehän ei minun työmatkaani riitä, joten maksan lystistä vielä 0,25 € yli meneviltä kilometreiltä. Ei tunnu tässä konkurssissa, autotta elämä menisi liian hankalaksi.

Iltapäivällä autoileva, lapsellinen nainen herää kysymään itseltään, että missäs sitä lasta istutetaan laina-autossa. Turvaistuin on korjaamolla oman auton takapenkillä. Pitää siis käydä irroittamassa se sieltä, toivoa että kaikki remelit tulevat mukaan ja että istuimen saa asennettua laina-autoon.

Tästä ongelmasta päästyään autoileva nainen siirtyy jännittämään seuraavaa pulmaa. Lapsen päivähoitologistiikka hoidetaan aamuisin rattailla. Mahtuvatko rattaat vieraan auton takakonttiin? Mikäli eivät, autoileva nainen jättää rattaat kylmästi kyydistä ja valjastaa miehensä tulevina aamuina hinaamaan jälkikasvuaan pulkalla päivähoidettavaksi. Onneksi on luminen talvi. Onneksi autoilevalta naiselta eivät konstit lopu, vaikka hän tapaakin ensitöikseen hieman panikoida ja visioida pahimman mahdollisen.