Nyt vasta huomasin, että
ahistus-polkkaani oli tullut viikko sitten anonyymi kommentti. Vastineesta tuli niin pitkä, että piti kirjoittaa siitä oma merkintä.
Ihan ensiksi sanon, että en ainakaan omasta mielestäni ole ajatellut asiaa siltä kannalta mitä rahallisesti
kannattaa tehdä. Olen miettinyt onko rahallisesti
mahdollista jäädä kotiin. Siinä on mielestäni eroa, en tiedä onko kenenkään muun mielestä. Toiseksi, jos olisin kaiken aikaa ollut kotona, jo ennen lapsia, tuskin minä nyt lapset saatuani olisin töihin menossa. Kolmanneksi, jos minulla olisi vain
yksi lapsi neljän asemasta, kotihoidontuella eläminen saattaisi hyvinkin olla mahdollista. Neljänneksi, anonyymi on kyllä sikäli oikeassa, että se tarkasti ajatellen on kuin onkin valintakysymys.
Jatkan aloittamalla kaukaa ja paljastamalla, että olen lapsena ja murrosikäisenä elänyt sellaisessa köyhyydessä, että sitä on varmasti monen nuoremman nykypäivänä tajuta. Ei ollut rahaa, ei ruokaa, ei edes sitä kaurapuuroa. Nälkä oli, mutta onneksi koulussa sai arkisin syödä ja santsatakin. Sen aikaisista kuvista minua katsoo kovin laiha ja totinen tyttö. Kansakoulun ensimmäisellä tai toisella sain kouluavustuksena kunnalta maksuosoituksen talvikenkiä varten. Jonkin verran minua yritettiin siitä nälviä koulussa, mutten välittänyt. Saappat olivat lämpimät ja tulivat tarpeeseen. Huopatossuista oli nimittäin pohja puhki. Myöhemmin oppikouluaikoina vaatteistani osa oli dyykattu Savion kaatopaikalta. Häpesin hirveästi, mutta jos joku kavereista tai luokkatovereista sen huomasikin, niin ei ainakaan sanonut mitään. Äitini naimaton sisar lahjoitti meille vanhoja vaatteitaan. Täti on minua viitisentoista vuotta vanhempi, eikä hänen tyyliään voinut pitää kovin nuorekkaana. (Jos olisi skanneri, saisitte näytteen tädiltä peritystä eleganssistani vuodelta 1982. Se koostui rusettikauluksisesta paitapuserosta sekä viininpunaisesta neulehame ja -liivi yhdistelmästä.)
Kun ei ollut sähkölaskuun rahaa, oltiin sitten ilman sähköä, jollei äitini saanut herätettyä sääliä piuhaa poikki pistämään tulleessa asentajassa. Joskus sai, joskus ei, riippui tyypistä. Vesi tuli sisään, kun kannettiin. Viemäri sentään oli, joten ulos ei tarvinnut kantaa. Sauna oli pihan perällä ja sitä lämmitettiin kahdesti viikossa, joten perusteellisella pesullakin käytiin siis keskiviikkoisin ja lauantaisin, välillä huuhtaistiin päällimmäiset liat pesuvadissa. Pihan perällä oli myös kahden reiän ulkohuussi. Mahtaako 24-tunnin seurapiirirakkoni olla noita peruja, sillä pimeässä ja pakkasessa ei aina uskaltanut tai viitsinyt hyyskään lähteä. Olin viidentoista, kun muutimme suihkulla ja sisävessalla varustetuun asuntoon. Viidentoista.
Asiaan. Kaikki tämä ja paljon muuta on saanut aikaan sen, että minussa asuu ikuinen epävarmuus. Minulta puuttuu edelleen, yli nelikymppisenä sellainenkin yksinkertainen asia kuin perusturvallisuus. En oikein osaa luottaa täysillä mihinkään tai kehenkään, paitsi itseeni.
On totta, että ylläkuvaamani puute ja kurjuus ei minun lapsiani uhkaa, vaikka jäisin kotihoidontuella heitä kotiin hoitamaan pidemmäksikin aikaa kuin niiksi aikomikseni kolmeksi kuukaudeksi, joihin säästöni riittävät. Zot on tällä hetkellä työtön, (potkut tuotannollisista ja taloudellisista syistä,) joten hänen palkkaansa riittävyyttä kuuden hengen elättämiseen on vaikea arvioida juuri nyt. Vaikka hän saisi saman palkan kuin mitä edellisessä työsuhteessan sai, pakkaselle menisi talous silti, vaikka emme elä erityisen leveästi, ja liian tiukoille vaikka tästäkin vielä kiristäisimme vyötä minkä pystyisimme. Asuminen haukkaa tuloista leijonan osan, mutta tämän halvemmalla emme asuisi vuokrallakaan, paitsi huomattavasti pienemmässä asunnossa. Nytkään sitä tilaa ei ole yhtään liikaa, kolmea makuuhuonetta jakaa kuusi henkeä, joista kaksi on eri sukupuolta olevia teinejä.
Vaikka mielelläni jäisin kotiin, en minä töihinkään mitenkään vastenmielisesti mene. Lasten päivähoitoasiat stressaavat, mutta se menee ohi, kunhan niin pitkälle on päästy. Jos Zot ei vastoin odotuksia ole siihen mennessä työllistynyt, päivähoito-ongelmaa ja -ahdistusta ei ole, vaan lapset jatkavat kotihoidossa. Hänen työttömyyspäivärahoillaan ja minun palkallani tullaan kyllä toimeen.
Ja vaikka täydelliseen kurjuuteen ei ilman minun (luvalla sanoen kohtuullista) palkkaani suistuttaisikaan, niin sitten tullaan siihen pointtiin, joka painaa vaa'assa vähintään yhtä paljon. Minusta ei ole elämään miehen tuloilla. Eikä varsinkaan vaatimaan, että mies elättää myös kaksi teiniä edellisestä avioliitostani. (Ei, en saa, enkä ole koskaan saanut penniäkään/senttiäkään elatusapua tai -tukea sen enempää lasten isältä kuin yhteiskunnaltakaan. ) Vaikka kuinka sanotaan, että perhe on yhteinen yritys ja kotiäitinä teen töitä yhteisen yrityksen eteen hoitamalla lapsia ja plaa plaa. En vaan pysty. Tämä tiukka linjani sulkee Zotilta pois myös mahdollisuuden lähteä töihin ulkomaille, jollei hän halua lähteä sinne yksin. Koska se todennäköisesti tarkottaisi myös sitä, että hän elättäisi minua sitten lopun ikääni, ja sen varaan en voi laskea. Mikään ei takaa, etteikö hän eräänä kauniina sunnuntaina törmää elämänsä rakkauteen ja vaihda nuorempaan. Tai entäpä jos hän jonain surkeana maanantaina törmääkin moottoritiellä rekkaan. Tai entäpä jos.
Niin että tämänhetkisestä ahdistuksestani ja haluistani huolimatta minä teen kuten uskon olevani itselleni ja lapsilleni paras vaihtoehto. Panen lapset hoitoon ja menen töihin.
Lintunen jäi junan alle
Sulo sai paperisilppurin auki
